Part 17

Syvästi liikutettuna meni Jacques tiehensä, ajatellen mielessään, että Céline oli enkeli, ja ettei ollut mikään kumma, jos taivas hänet pian perisi.

-- Hänen kotia palatessaan, Augustine vielä nukkui, mutta heräsi heti ja, nojaten kyynäspäähänsä, hän ihmetellen katsoi ympärillensä, vaan kun kaikki muistui mieleensä, nousi hän äkisti vuoteelta ja aikoi syöstä ulos; mutta Jacques pidätti häntä väkisin ja lukitsi oven, pistäen avaimen taskuunsa. Augustine heittäyi jälleen vuoteelle ja oli nukkuvinaan... mutta ruumiin levottomat nytkäykset ynnä tuskaiset huokaukset ilmoittivat, että hän oli hereillä. Jacques oli ottanut kirjan käteensä, mutta ei kuitenkaan lukenut.

-- Mitä nyt aiot minulle tehdä? kysyi Augustine äkkiä. Eihän sinun ainakaan sovi vanginvartijana olla.

-- Kun tulee pimeä, niin lähdemme erään rouvan luokse, joka on luvannut ystävällisesti ottaa sinut vastaan.

-- Mutta minä en tule... Kukapa tahtoisi minua vastaanottaa? Sinä viet minun vankilaan, ehkäpä Saint-Lasareen...

-- En, en, Augustine-raukkani, en minä sinua vankilaan vie. Sinä pääset rouva Gregoiren tykö, erään vanhan rouvan, joka on minun tuttavani.

-- Tunnen minäkin tuon vanhan kapaturskan... Ja ehkä sinne tulee tuo turhan kaino Céline Lebeaukin. Minä en tule.

-- Augustine, sanoi Jacques vakavasti, sinä olet pyytänyt minua itseäs pelastamaan. Jos minä jätän sinut yksin tänne, niin sinä jo huomenna palaat katuojille. Kunniallinen vaimo tarjoo sinulle turvapaikan; etkö tahdo käyttää tätä tilaisuutta hyväksesi ja ruveta elämään semmoista elämää, kuin äiti ja sinä itsekin ennen elitte, vaikka se nyt tuntuu sinulle sietämättömältä... Tahdotko yrittää nousta ja tulla jälleen oikeaksi naiseksi?

-- No, mikäpä minä nyt sitten olen? nauraa hohotti Augustine hävyttömästi.

Vaan sitte hän tuommoisella äkkipikaisella muutoksella, joka on rappeutuneen hermoston, ynnä perinpohjaisen ruumiillisen sekä siveellisen turmeluksen tunnusmerkki, rupesi huutamaan:

-- Se on tosi. En minä enää nainen ole, minä olen järjetön luontokappale, kurja olento, ja vaan olen sinulle häpeäksi... Ei minua saa viedä tuon Célinen luokse, joka minua vaan kammoisi... Anna minun mennä... minä palaan katuojaan, niin kuin äsken sanoit, eikä sinun enää tarvitse kuulla minusta puhuttavan.

Hän rupesi rajusti itkua purkamaan ja vaipui sitte levottomaan uneen.

Tunnit kuluivat hitaasti... Ehtoopuolella päivää, kun jo oli aivan pimeä, herätti Jacques hänet, ja he läksivät menemään. Augustine ei uskaltanut vastustaa, mutta samassa kun olivat astumaisillaan tuon talon kynnykselle, jossa rouva Gregoire asui, ja joka oli sama, mihin Augustine moniaita vuosia sitten eräänä sunnuntaina oli tullut käymään, kääntyi hän äkkiä, ja olisi lähtenyt karkuun, ellei Jacques olisi häntä estänyt. Rouva Gregoire odotti heitä juhlallisen näköisenä, mutta kun näki tyttöparan noin kalpeana, laihtuneena ja kurjana, niin pääsi sääliväisyys voitolle, ja hän sanoi:

-- Käyhän istumaan, lapsiparka, niin minä tuon sinulle kahvia.

Hiukan keveämmällä sydämellä jätti Jacques heidät, pantuansa uunin otsalle ne kaksikymmentä souta, jonka hänen tuli Augustinen elatuksesta päivässä maksaa.

Seuraavana päivänä pyysi Céline rouva Gregoirea tuomaan Augustinen hänen luoksensa.

-- Tässä hän nyt on, sanoi rouva, sysäten Augustinen huoneesen, käytä itseäsi vaan siististi, äläkä puhu sanaakaan liikaa, muutoin saat minun kanssani tekemistä.

Augustine istuutui oven pieleen, eikä vastannut mitään.

Céline loi silmänsä häneen, ja hänen sydämensä supistui, nähdessään, kuinka silminnähtävästi nuo kuihtuvat kasvot muistuttivat Jacquesin kasvoja. Silmät olivat saman muotoiset, kulmakarvain kaaret samanlaiset ja nenä hienosti koukussa; mutta siihen yhdennäköisyys loppuikin; alapuoli Augustinen kasvoja oli veltto ja himollinen, suu pyöreä, silmät himmeät ja katse arka, milloin se ei julkea ollut. Näyttipä siltä, kuin ei hän olisi saattanut katsoa ihmistä silmiin muuten, kuin uhitellen. Nyt hän taukoamatta katsoi lattiaan. Mitäpä pitäisi hänelle puhuman, jotta tuo jäykkyys sulautuisi?

-- Tahtoisitteko tehdä minulle pienen palveluksen? kysyi Céline lempeästi.

-- Minkä palveluksen?

-- Että suljette tuon oven. Minun on hiukan vilu.

Augustine sulki oven. Noustessansa hän loi silmänsä Célineen, ja hänen kasvonsa kävivät hiukan leppeämmiksi.

-- Oletteko kipeä? hän kysyi.

Tuota sortunutta ääntä oli surkeata kuunnella.

-- Olen, minä olen sangen kipeä.

Augustine tähysti häntä terävästi.

-- Te olette kovin muuttunut siitä, kuin viimeksi teidät näin, mutta onhan siitä jo aikoja kulunutkin. Kuitenkin olen varma, ett'ette ole minua enemmän muuttunut. Kai suvi tekeekin, että pian tulette terveeksi.

-- En minä enää tule terveeksi. Minulla on vaan vähän elonaikaa jäljellä.

-- Soisin olevani teidän sijassanne. Kentiesi te mieluisammin tahtoisitte elää, mutta minulle olisi onnellista, jos minut heitettäisiin kuolleen koiran tavoin tunkiolle.

-- Minä pyydän teitä, älkää toki noin puhuko. Ajatelkaa sitä, mikä kuolemaa seuraa.

-- Niin, kyllä tiedän... mutta se ei kuitenkaan voi olla pahempaa, kuin minun nykyinen oloni.

-- Jos elämä onkin huonoa, niin voipi sielu siltä tulla pelastetuksi.

-- Sielu... Katkismuksesta opimme, että ihmisellä on sielu. Siitä minä en kuitenkaan tiedä paljo mitään... ellei se ole se, joka tekee, että minä väliin vihaan omaa itseäni ja tulen ikäänkuin hulluksi. Te ette voi sitä ymmärtää... te joka olette viaton kuin kukkanen, hän lisäsi tuolla riettaalla ivalla, joka pahan pään hetkinä oli hänelle omituinen. Ja korottain ääntänsä, hän tuimasti jatkoi:

-- Te ette tiedä, miltä tuntuu, kun ihminen on nuori ja himoitsee huvituksia, sekä sammuttaa nälkäänsä ja voisi olla niinkuin muutkin eikä kodissa näe muuta kuin viheliäisyyttä ja huolestuneita kasvoja: te ette voi käsittää, miltä tuntuu, kun kadulla tapaa ihmisiä, jotka hyvillä sanoilla houkuttelevat ja puhuvat niin, jotta mieli aivan joutuu pois tolalta. Ensimmältä en kuunnellutkaan noita viettelijöitä... ja sitte... Voi. Jumalani, mikä helvetti tämä elämä on!...

Mielenliikutus, jonka tämä tapaus Célinessä herätti, synnytti kovan yskän ja tukehduksen puuskan. Augustine säikähti ja luuli hänen jo kuolevan; kaikki mikä hänessä vielä oli jäljellä naisellisuutta, heräsi uudelleen eloon, ja hän alkoi Célineä rauhoittaa suuremmalla hellyydellä, kuin olisi voinut luullakaan.

Kun Céline oli saanut hengittää hiukan eetteriä ja sen kautta virkistynyt, muuttuivat hänen kalpeat kasvonsa jälleen levollisiksi. Augustine huokasi keveämmin ja kävi häntä lähemmäksi istumaan, voidaksensa paremmin häntä auttaa.

Kuluipa hetkinen, ennenkuin Céline jälleen saattoi puhua.

-- Kiitoksia, hän vihdoin sanoi, te hoidatte minua niin hyvin!...

-- Ja te sitä ihmettelette, eikö niin? sanoi Augustine katkerasti, ette luullut minun siihen kykenevän. Teidän silmissänne minä olen hyljättävä olento.

-- Päinvastoin, minä pyydän saadakseni teitä rakastaa, vastasi Céline, ja toivon, että tekin puolestanne rupeatte minusta hiukan pitämään.

Augustinea näkyi kummastuttavan, mutta hän vastasi:

-- Nuo tuommoiset ovat vaan korupuheita. Te ette saata minua rakastaa, ja minä puolestani en tahdo rakastaa teitä... Siksi me olemme peräti eri lajia. Mistä syystä te minua rakastaisitte? Tuohon kysymykseen oli vaikea vastata. Céline ei tahtonut hänelle sanoa: rakkaudesta veljeenne; eikä hänen myöskään sopinut selittää, että hellälle ja syvämieliselle luonteelle sääliväisyyskin tuntuu rakkaudelta.

Augustine nousi lähteäksensä.

-- Älkää vielä menkö, sanoi sairas. Minä tunnen, että yskä on tulossa.

Ja se tulikin, Augustine hoiti häntä samalla tavalla kuin ensikerrallakin, vaikkei niin hellästi. Hän luuli, näetten, että Céline tahtoi käyttää kipujansa hänen suosiotansa saavuttaaksensa, ja sitä hän ei tahtonut. Silläpä, kun Céline kehotti häntä: "Tulkaa pian takaisin", hän vastasi vaan:

-- En minä huoli tulla. En mielelläni näe kenenkään kipuja kärsivän.

Mutta, seisoessaan jo käsi lukolla, hän kääntyi.

-- Te olette hyvä, sanoi hän, kun olette puhunut minulle ikäänkuin vertaisellenne. Jumala kuitenkin tietää, että meissä on suuri eroitus. Jos joku ihminen olisi mahdollinen minua auttamaan, niin te olisitte se ihminen. Jääkää hyvästi!

-- Tulkaa pian takaisin, sanoi Céline, mielissään näistä odottamattomista sanoista.

Kun rouva Gregoire, oltuansa muutamia tunteja poissa, palasi kotiin, oli huone tyhjänä, ja pöydällä hän näki kirjeen.

Hämmästyneen näköisenä hän riensi Célinen luo, sanoen:

-- Luulenpa, että hän on karannut, tuo onneton.

-- Onko mahdollista?... Voi, mikä suru Jacquesille!... Mutta oletteko varma, ettei hän vielä tule takaisin?

-- Tässä on kirje, joka sen voi selittää. Minulla ei ole silmälaseja muassani, lukekaa te.

-- Kirje on Jacquesille, sanoi Céline.

Rouva Gregoiren täytyi odottaa.

Kun Jacques illalla tuli, avasi hän kirjeen vapisevin käsin.

-- "Minä menen pois", oli tyttöparka kirjoittanut, "minä palaan niiden luokse, jotka ovat minun vertaisiani. En enää tahdo nähdä tuota Célineä, joka ei ole tehnyt mitään pahaa ja joka pian kuolee. Hän on ollut hyvä minulle, ja sitä minä en koskaan unohda."

Jää hyvästi, Jacques. Unohda, että sinulla on sisar. Hän ei enää tule sinua vaivaamaan.

Augustine."

-- Eikä minulle sanaakaan!... ihmetteli rouva Gregoire, kun molemmat toiset kirjettä luettuansa olivat aivan ääneti; minulle, joka otin hänet omaan huoneeseni ja tasasin hänelle leipäni!... Tuommoinen on palkinto, kun rupee muille hyvää tekemään!

Ei kukaan hänelle vastannut.

XXIV.

Kaikki, jotka silloin elivät, muistanevat vielä tuon kauhean 1871 vuoden ihanata kevättä, sinisine taivaineen ja loistavine aurinkoineen, noita pienimmässäkin puutarhassa rehottavia, muuria pitkin lankeilevia, kauniita kukkasia ja laululintusia, jotka ilonsa innossa virsiään visertivät. Mikä surkea iva!

Viimeisessä uloskarkauksessa oli Jacques, tullut haavoitetuksi, eikä päässyt ulos sairashuoneesta ennenkuin keskellä huhtikuuta Hän oli vielä heikko ja kalpea pitkästä sairastamisestaan, kun ensi käynnistään meni Célineä tervehtimään. Hän oli kuullut Lebaulta, ettei Céline vielä parempi ollut: Lebaun oli aina tapana niin vastata; hän ei, näetten, taitanut ajatella, että hänen tyttärensä oli kuolemaisillansa, ja ettei hänellä enää ollut monta päivää elettävänä. Sillä vaikka Lebau oli näin soaistu, niin ei kukaan kuitenkaan malttanut hänelle asian oikeaa laitaa ilmoittaa, ei Célinekään, vaikka tämä väliin koki lausua jonkun sanan, josta hänen olisi pitänyt sitä arvata.

Kun Jacques astui sisään, hän ensimäiseksi näökseen huomasi Genevièven, joka istui Célinen vieressä, pitäen hänen kättänsä omiinsa suljettuna. Geneviève oli hiukan kalpea; hänen muotonsa oli muuttunut vakaiseksi ja lujemmaksi, jotta se hänen nuoruuteensa katsoen näytti miltei kummalta. Näkyipä selvästi, että nämä viimeiset kuukaudet olivat hänessä vuosien jälkiä jättäneet.

Jacquesin nähtyään hän ehdottomasti nousi ja jäi liikutettuna sekä vapisten seisomaan. Jacqueskin kävi entistään vielä kalpeammaksi... Nyt he näkivät toisensa ensimäisen kerran tuon hetken perästä, jonka muisto vieläkin saattoi Jacquesin sydämen sykkimään.

Geneviève tointui ensimäiseksi ja ojensi hänelle kätensä, sanoen:

-- Te olette vihdoinkin parantunut Jacques ei vastannut, vaan kääntyi Célinen puoleen. Häntä nähdessään hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan, ja liikutettuna hän sopersi muutamia sanoja, joita tuskin saattoi ymmärtää; kuitenkin Céline lempeästi hänelle hymyili.

-- Te tulette paraasen aikaan, hän sanoi. Jacques istui hänen nojatuolinsa viereen ja kääntyi puoleksi pois, jottei nähtäisi, että hänen silmänsä olivat kyyneleitä täynnä; hän muka häpesi heikkouttaan.

-- Jacques, rupesi Céline hellällä äänellä puhumaan, älkää minua murehtiko, ei teillä siihen syytä ole. Minä en enää muuta halunnut kuin saada teitä tavata, ja tässä te nyt olette...

-- En tietänyt, sanoi Jacques vihdoin... En luullut teitä niin kipeäksi.

-- Ei isäni ole sopinut sitä teille sanoa, koska hän ei itsekään sitä huomaa... Isäparka! Muutaman päivän perästä hänen jo täytyy se ymmärtää.

Jacquesia värisytti, mutta Céline laski kätensä hänen käsivarrelleen.

-- Te olette nähnyt kuoleman läheltäkin, sanoi hän; pelkäsittekö sitä itse puolestanne?,

-- En, mutta sodassa on toista. Ja sitäpaitsi ei kukaan minua kaipaisi; mutta kuinka teidän isänne käy, jos te, Céline, kuolette?

-- Isäparka!... Mutta kait te usein tulette häntä katsomaan, eikö niin?

Kuten aina ennenkin, oli pöydällä nytkin kukkasia, joukko valkoisia syreenejä, joita Céline oli rakastanut siitä saakka, kun Geneviève ensi kerran kävi hänen luonansa; huhtikuun aurinko loi kirkkaan valon huoneesen, joka oli juhlallisen näköinen.

Geneviève nousi lähteäksensä, mutta kumartui ensin Célineen ja kuiskasi hänelle muutamia sanoja.

-- Tuokaa hänet vaan, vastasi Céline, minä tahdon mielelläni häntä nähdä, koska hän on teidän ystävänne. Isä ei rakasta pappeja, mutta hän tyytyy kaikkeen, mikä teistä lähtee.

-- En minä häntä tänne pappina tuo, mutta minä niin mielelläni soisin, että hän oppisi teitä tuntemaan! Minä olisin jo ennenkin pyytänyt häntä tulemaan, mutta hän on puutteista ja työstä ollut sangen huonona sairaana. Eilen hän kuitenkin laskettiin ulos sairashuoneesta. Hyvästi huomiseen!

Hän ojensi kätensä Jacquesille; he katsoivat toistansa silmiin, sitte Geneviève kääntyi ja meni. Jacques jäi liikkumattomana seisomaan, silmät yhä oveen luotuina.

Céline ensiksi puhkesi puhumaan. Hänen äänensä oli niin suloinen ja kuului niin juhlalliselta, että Jacquesia sitä kuullessa värisytti. Hänestä tuntui, ikäänkuin tuo ääni olisi tullut hyvin kaukaa, ikäänkuin Céline jo olisi seisonut toisen maailman kynnyksellä.

-- Minua haluttaisi puhua teille yhtä asiaa, Jacques. Huomenna ehkä en enää voi sitä tehdä. Tahdotteko tänään minua kuunnella.

Jacques ei vastannut, vaan loi häneen silmänsä, jotka olivat täynnä ahdistusta... Hän luuli aavistavansa, mitä Célinellä oli sanottavaa; epäilemättä hän aikoi varoittaa häntä mahdottomia toivomasta, jos hän olisikin ollut kylläksi rohkea siihen... Céline, joka oli niin viisas ja taitava päätöksissänsä. Paras siis, että hän kohta sai sanoa, mitä hänellä olisi sanottavaa. Tämän armaan ja lempeän käden tekemä haava tulisi tosin kirvelemään, mutta Céline yksin saisi nähdä, miten siitä verta vuoti. Jacques oli valmis...

-- Minä tiedän mitä, ai'otte sanoa, Céline... itsekin lakkaamatta sitä vakuutan, mutta jos tietäisitte, kuinka kovalta tuntuu, kun kaikki toivo riistetään pois, vaikka sen mielettömäksi tietääkin! Siitä saakka kun olen mieheksi tullut, olen häntä rakastanut. Jospa te tietäisitte, miltä tuommoinen rakkaus tuntuu!

Hän katsoi Célineä, ikäänkuin olisi häneltä myötätuntoisuutta anonut; mutta Céline loi silmänsä alas, ettei Jacques niistä saattaisi lukea, kuinka hän liiaksi selvään häntä ymmärsi. Hän, Céline, ei muka tietänyt, miltä toivoton rakkaus tuntuu?... Entä nuo pitkät unettomat yöt... ja nuo hetket, jolloin hänestä oli tuntunut, ikäänkuin sydämensä olisi ollut surusta pakahtua?... Ja tuo pitkällinen kivulloisuus, joka peräti oli kuivattanut hänen elämänsä lähteet...

Mutta tämä silmänluonti omaan itseensä kesti vaan silmänräpäyksen; ei hän siihen pysähtynyt. Nuo asiat tuntuivat jo vanhoilta, ne olivat olleet ja menneet, ja nyt alkoi hänelle uusi elämä. Nuo murheet ja tuo suru eivät olleet hänessä muita jälkiä jättäneet, kuin kaikesta itsekkäisyydestä puhdistetun sydämen.

Hän nosti silmänsä Jacquesiin ja näki hänen kasvoissansa ilmauksen, jota hän ei voinut ymmärtää.

-- Enhän minä sitä aikonut teille sanoa, Jacques.

-- No, mitä muutoin?

-- Minä aioin kehoittaa teitä toivomaan.

Jacques teki äkkinäisen liikkeen ja katsoi häntä nuhdellen.

-- Toivomaan ja lujasti luottamaan, jatkoi Céline tyynesti. Älkää uskoko, että minä rupeaisin näitä puhumaan, ellen olisi niitä tarkasti miettinyt sekä tutkinut ja rukoillut Jumalalta apua, etten tulisi pahaa tekemään, kun hyvää tarkoitan... Minä tunnen perinpohjin Genevièven. Hänen sydämensä on teidän kanssanne.

Kuultuaan nuo sanat, jotka hän oli kuullut Genevièven omasta suustakin, Jacques rupesi vapisemaan, ja huudahti:

-- Onko hän sitä teillekin puhunut?

-- Ei hän niin suoraan ole sitä sanoin puhunut, mutta hän on sitä monella tavalla osoittanut. Hänellä on niin jalo sydän, että kaikki etuoikeudet ovat hänelle vaivaksi, ja paljoa ennemmin hän kärsii puutetta köyhän kansaa parissa, kun noitten vähälukuisten valittujen kanssa ylellisyydessä eläisi. Eikä siinä vielä kaikki ole. Jacques, minä uskon... minä olen varma, että hän rakastaa teitä.

Jacques peitti kasvonsa käsillään.

-- Se on mahdotonta, sanoi hän, mahdotonta... mahdotonta...

Ja jonkunmoisella kiivaudella hän jatkoi:

-- Minä olen vaan työmies... enkä ole mitään opetusta saanut, eikä minulla ole semmoista käytöstä, enkä osaa siihen tapaan puhua, johonka hän on tottunut... Ja sitäpaitsi oletteko tullut kaikkia ajatelleeksi, Céline?

-- Niin luulisin, vastasi Céline.

-- Oletteko ajatellut, minkälainen hänen elämänsä tulisi olemaan?... tuo elämä, jonka eri kohdat aina ovat tuntuneet minulle niin inhottavilta, joka en ole muuta nähnytkään... Ei, ei, en milloinkaan mene hänelle semmoista elämää tarjoamaan.

-- Minä en luule hänen olevan näissä asioissa samaa mieltä teidän kanssanne. Hänelle on kauneus paljoa vähemmän arvoista kuin hyvyys...

-- Niin se tulee siitä, ett'ei hän ole kokenut... Hän ei voi aavistaakaan, mitä kaikkea ihminen saa tuommoisessa viheliäisyydessä kärsiä. Ei ylenmääräinen työ, eipä vielä nälkäkään mitään ole, vaan kaikki muu...

Lausuessaan nuo sanat "kaikki muu", johtui hänelle uudestaan mieleen kaikki, mitä hän oli kärsinyt, ennenkuin heräsi tuohon jalostuttavaan elämään, joka vähän aikaa sitte oli kohottanut hänet hänen viheliäisyydestänsä ja tehnyt hänestä ehkä jalomman miehen, kuin mikä hänestä milloinkaan olisi tullut, elleivät isänmaansa onnettomuudet olisi uudelle uralle ohjanneet hänen tunnettansa, kärsimään muiden kanssa ja muiden edestä. Vaan tänä hetkenä hän ei muuta ajatellut, kuin tuon elämän ilkeyttä, jota hän jälleen tulisi viettämään, elettyänsä hetken aikaa toista; ihmeellisen ihanaa elämää.

-- Kentiesi Geneviève tuleekin kärsimään. Vaan muistatteko, että hänen äiti-vainajansa osasi muuttaa kaikki ympärillänsä.

-- Hänen äiti-vainajansako?... Oi, niinpä... vaan eihän se milloinkaan ollut muissa oloissa elänytkään.

-- Se on totta... mutta jos tuntisitte Genevièven, niinkuin minä hänet tunnen...

-- Minä sen sijaan tunnen köyhän elämän paremmin kuin te, Céline, sanoi Jacques ja nousi... Pienessä kammiossanne, jossa olette elänyt isänne ja kukkaistenne seurassa, teidän ei ole tarvinnut kokea mitään maailman raakuudesta, ilkeydestä ja saastaisuudesta. Ja kuitenkaan ette ole voinut unhottaa Augustinea...

Céline painoi päänsä alas; hetkeksi hän oli hänet todellakin unohtanut. Hänen uskalluksensa katosi.

Mutta kun Jacquesin vielä taudin jälkeen epävakaiset askeleet olivat lakanneet portailta kuulumasta, palasi Célinen uskallus, ja hän kertoi:

-- Jacques ei tunne häntä, niinkuin minä hänet tunnen.

XXV.

Abbé Hardouin oli monta kertaa käynyt Célineä tervehtimässä. Hän ihmetteli hänen lempeyttänsä ja hänen sydämensä puhtautta. Tämä taitamaton, nuori tyttö tiesi enemmän kuin hän, oli papin tapana sanoa; hänen hellä sydämensä avautui vaivatta jumalalliselle rakkaudelle; hän näkyi selvästi uskonnon totuuksia käsittävän. Epäilemättä oli Jumala hänen pitkällisen sairautensa ja yksinäisyytensä aikana itse häntä opettanut. Hän oli noita sieluja, joille korkeat totuudet välittömästi ilmaantuivat; semmoisia sieluja, joita itsekkäisyys ja turhamaisuus eivät ole soaisseet.

Eräänä päivänä sattui Savigny abbé Hardouinin tullessa olemaan saapuvilla. Nähdessään papin, hän ensin aikoi mennä, mutta uteliaisuus pidätti häntä. Mitähän tuolla kauhtanamiehellä olisi tälle kuolemaisillaan olevalle tytölle sanottavaa? Puhuneeko tuo synnistä, Jumalan vihasta ja helvetistä hänelle, jolla ei milloinkaan ole pahaa ajatusta ollut ja joka pian yhtä valkoisena ja saastuttamattomana kuin lumihöytyvä, ennenkuin se on ehtinyt maahan pudota, on tämän maailman jättävä?... Savigny itse ei uskonut taivasta eikä helvettiä, mutta hän uskoi hyvyyttä... tässä nuoressa tytössä hän oli ihaillut hyvyyttä, lempeyttä, hellyyttä ja samassa Lucettensa muistoa. Hän oli ihaellut vieläpä hänen heikkouttansakin, sillä hän oli noita väkeviä luontoja, joille heikkous tuntuu viehättävältä Ja nyt hän ei tietänyt, yhdistyisikö tuo sielu, vapautettuna aineen kahleista, yleiselämän suureen virtaan, vai oliko kaikki päättyneenä, kun viimeinen henkäys oli käynyt noiden kalpeitten huulien välitse, jotka vielä lempeästi hänelle hymyilivät... Hän ei muuta käsittänyt kuin sen yhden asian, että Céline oli kuolemaisillaan, ja että maailma hänelle toisen kerran tulisi tuntumaan tyhjältä.

Ja mitähän tuo pappi oli tietävinään enemmän kuin hänkään? Mitä valhetta hän aikonee ladella, lohduttaakseen Célineä kuolemassa? Millä tavalla hän pettänee ja houkutellee häntä turhia toivomaan?... Mitä myönnytyksiä hän tuolta heikolta olennolta vaatinee?... Savigny jäi häntä puollustamaan, jos tarve tulisi, tuon miehen kiusaamiselta.

Abbé Hardouin oli vast'ikään tointunut taudistaan, hänen kasvonsa olivat vielä sangen vaaleat sekä äänensä heikko. Hän tiesi siis puhua taudista ja heikkoudesta niinkuin se, joka itse on sitä kokenut. Savigny ihmetteli hänen yksinkertaista, ystävällistä käytöstänsä sekä suloista ääntään; etenkin häntä liikutti hänen omituisesti läpitunkeva ja kuitenkin lempeä katseensa, joka oli hänen sanojansakin ihanampi.

-- Tämä mies ei ole mikään tekopyhä, sanoi hän itsekseen: eikä hän ole tyhmäkään... Mikä hän siis on?

Ja lähestyen häntä, hän jollakulla soimaavalla, mutta kuitenkin kohteliaalla tavalla kysyi:

-- Kunnioitettava kirkkoherra, uskotteko, te Jumalaan?

Abbé Hardouin tiesi, mikä mies Savigny oli; Geneviève oli puhunut hänestä, ja hän tunsi hänen jaloutensa, hänen hartaan työnsä kansan hyväksi. Oi, jospa hänen olisi suotu voittaa tuo jalo, mutta eksynyt sielu ja viedä se Kristuksen luokse, jota hän väärin tuomitsi, vaikka vaelluksessaan hänen esimerkkiänsä seurasi.

Noita miettiessään abbé Hardouin oli noussut istualtaan, ja molemmat miehet seisoivat nyt Célinen vuoteen ääressä, katsoen toistansa silmiin, toinen vihamielisenä ja epäluuloisena, toinen täynnänsä palavaa rakkautta. Liikutuksissaan oli abbé Hardouin unohtanut vastata.

Savigny luuli, että kunniallisen miehen läpitunkeva katse oli saattanut papin hämille ja veti suutansa hieman ylenkatseelliseen hymyyn.

-- Mikä teillä sitten on virkana, ell'ette Jumalaan usko?

Abbé Hardouin oli jälleen tointunut ja vastasi vakavalla äänellä:

-- Niin, oikein, mikäpä minulla olisi virkana, jos en Jumalaan uskoisi... Hän on minun ainoa toivoni, ajatuksieni ainoa pakopaikka; jos emme uskoisi tuota ääretöntä rakkautta, joka lopuksi on saapa voiton, kuinka me voisimme kestää kolkossa taistelussa kaikkea pahaa vastaan, joka hallitsee sielussamme että ympärillämme maailmassa? "Ilman Jumalatta ei ole toivoa," sanoi apostoli. Ilman toivoa oleminen, on samaa, kuin jos olisi voimaa ja tahtoa vailla. Minä uskon Jumalaan kaikesta sydämestäni, kaikesta voimastani ja kaikesta mielestäni.

-- Vaan kuinka olette oppinut häntä tuntemaan, tuota Jumalaa, johonka toivonne panette?... Noista vääryyksistäkö ja hirmuista, joita näemme ympärillämme kaikkialla maailmassa? Taikka tuosta näystäkö, joka on tässä silmäimme edessä?

Savigny osotti katseellaan Célineä, josta he olivat hiukan edemmäksi poistuneet ja joka sillä hetkellä vaivoin sai hengitetyksi.

-- Vääryydenkö menestys ja itsekkäisyyden sekä raa'an väkivallan riemuvoitto, viheliäisyys, kärsimykset ja viimeksi kuolema... nuoko kaikki saattavat teitä Jumalaan uskomaan?... Minä puolestani olen ennen häntä uskomatta, muutoin minun täytyisi häntä vihata.