Part 16

Sairashuoneessa hän oli tavannut ystävänsä; abbé Hardouinin, jolta hän oppi tekemään Kristuksen eläväksi näille kipua kärsiväisille ja murheellisille. Abbé Hardouin uskonsa, luonteensa sekä siveellisen elämänsä voimasta, ja Geneviève nuoruutensa loiston ja myötätuntoisuutensa kautta olivat saaneet useampia epätoivoon langenneita sieluja kääntymään Jumalan puoleen, joka yksin heitä rakastaa ja voi heitä auttaa. He eivät paljon toisillensa puhuneet, siihen heillä ei ollut aikaa; joskus vaan kohtasivat toisensa jonkun vuoteen ääressä; mutta he elivät samaa elämää ja useinkin tapasivat toinen toisensa jälkiä jossakussa lauseessa, jota kuulivat kerrottavan, taikkapa jonkun ahdistetun sielun tyyntymisessä.

Lopun ajastansa Geneviève käytti kulkemalla Felicien kanssa köyhäin ja sairaitten luona, joita abbé Hardouin hänelle neuvoi. Iltasilla hän piti seuraa äidilleen, jos tämän nimittäin ei täytynyt jäädä rouva de Chabrandin kipuja lievittämään, ja silloin hän ompeli lapsen vaatteita taikka luki ääneensä. Se oli työllästä elämää, mutta sisällisessä suhteessa rikasta ja täydellistä, jolloin ei ollut aikaa joutilaisuuteen eikä ikävöimiseen eikä myöskään minkäänlaisiin turhuuksiin. Tämmöinen itsensäkieltäminen, niinkuin esimerkiksi kylmässä huoneessa makaaminen ynnä luopuminen semmoisista mukavuuksista, joita tähän saakka oli pitänyt välttämättömän tarpeellisena, tuotti hänelle suurta iloa. Jo kauan aikaa oli Felicie kantanut Célinelle ne puut, jotka olivat määrätyt Genevièven huoneen lämmittämiseksi, ja hovimestarin kiellosta huolimatta, oli moni vakkanen ruoka-tavaroita mennyt saamaa tietä.

Rouva de Préal antoi Genevièven elää ja olla, miten hän tahtoi, tehden kuitenkin joskus pieniä esteitäkin. Hänen nykyinen elämänsä oli sitä laatua, että se vei häneltä kaiken pontevuuden. Rouva de Chabrand, jonka kivut enenivät enenemistään ja joka kaipasi tavallisia huvituksia, vietti aikansa valituksissa, soimaten sekä ihmisiä että kaikkea muutakin ja kiusaten sukulaistansa kaikilla mahdollisilla keinoilla, mitä ajatella voi. Siinä ei puuttunut nuhteita, pistopuheita, loukkauksia eikä pilkallisia lauseita, ja vielä päälliseksi rouva de Préalin täytyi kuunnella tuota alinomaista, surkeaa vaikeroimista, kun muka vanhuus, jonka rouva de Chabrand ei millään muotoa olisi suonut tulevan, ja jonka vallan alle hänen vaan suurella kärsimättömyydellä täytyi antautua, oli saapuvissa. Siihen tuli vielä lisäksi kuoleman kammo sekä tietämättömän ijankaikkisuuden pelko.

Rouva Chabrandia kuunnellessa olisi pian voinut ruveta uskomaan, ettei koko sodalla ja piirityksellä kaikkine kauhuineen ollut muuta tarkoitusta kuin niukentaa hänen jäljellä olevia elon-päiviänsä. Eipä olisi voinut uskoa, ellei olisi sitä omilla silmillään nähnyt, että itsekkäisyys voipi paisua noin mahdottomiin semmoisenakin aikana, jolloin yleinen hätä innostuttaa jokaista ihmistä alistumiseen ja anteliaisuuteen.

Väliin koetti rouva de Préal lausua jonkun lepyttäväisen sanan, kehottaen tätiänsä kärsivällisyyteen ja nöyryyteen; mutta silloinpa tämä vasta vimmastui.

-- Säästä sanojasi itseäsi varten, silloin ei minulla ole niistä mitään sanomista; mutta päästä minua niitä kuulemasta... Kun kaikki sinun jäsenesi ovat kolotuksesta koukistuneet, niin nähdään silloin, lohduttaako se ajatus sinua, että se tapahtuu Jumalan tahdosta.

-- Mitä tytär-hupsusi tekee? hän muutamana päivänä kysyi.

Tämä oli ensimäinen kerta, kun hän puhui Genevièvestä, siitä saakka kun hänen naimispuuhansa olivat tyhjään rauvenneet.

-- Hän hoitaa sairaita lasareetissa.

-- Siihen hän onkin omansa! Hyvä vaan, ettei minun tarvitse olla hänen hoidettavanaan. Hänen pitäisi ruveta armeliaisuuden sisareksi.

Siihen päättyi puhe, eikä Genevièven nimeä enää mainittu

Ikäänkuin jonkun ihmeen kautta Célinen tauti tuona pitkänä, kovana talvena näytti pysyvän yhdellään. Tosi on, että hänen huoneensa aina oli hyvin lämmitetty, ja sitä paitsi Genevièven läsnäolon tuottama ilo rohkaisi tyttöparan mieltä, sillä hänelle oli rakkauden osoitus paras parantaja.

Työtehtaat olivat suljettuina. Lebeau ja Jacques kävivät vahdissa kaupungin varustuksilla. Savignyllä oli työtä eräässä Parisin virastossa, ja hän tuli vaan harvoin Lebeaulla käymään. Mutta Geneviève kävi monta kertaa viikossa Célinen luona: he lukivat yhdessä taikka haastelivat. Sairaan mieli oli hartaasti kiintynyt kaikkiin, jotka kärsivät kipuja; hän tunsi nimeltään kaikki sotilaat sairashuoneissa ja itki niitä, jotka kuolivat kaukana kodistaan ja äidistään. Kaikkeen hän joutui osaa ottamaan, ja näyttipä siltä, kuin noiden ihmisraukkain kärsimykset, vaikka hän ei ollut heidän kasvojansakaan nähnyt, olisivat koskeneet häneen kipeemmin kuin omat tuskansa. Muutamana päivänä he puhuivat Jacques'ista. Ikäänkuin keskinäisestä suostumuksesta tähän saakka tuskin olivat häntä maininneetkaan.

-- Minä tapaan hänet vaan harvoin, ja kun hän tulee, niin hän viipyy ainoastaan silmänräpäyksen, sanoi Céline. Isä sanoo, ettei häntä enää tuntisikaan; hän, joka aina oli niin välinpitämätön, on nyt innostuneimpia ja nerokkaimpia kaupungin puollustajia.

-- Niin, koska hän rakastaa isänmaatansa, sanoi Geneviève. Tätä ennen emme tietäneet, mitä se merkitsee.

-- Voipi niinkin olla... Céline myönsi; ainakin on varma, että hän paljon on muuttunut. Eikä hän enää näytä niin synkkämieliseltäkään kuin ennen, jolloin teki kipeää häntä katsellessakin. Nyt hän pitää päänsä pystyssä, ja luulisipa hänen miltei kasvaneenkin.

Geneviève oli ääneti, ja Céline alkoi uudestaan:

-- Hän tulee niin harvakseen, koska hän ei enää meitä kaipaa... Isä kuitenkin tapaa hänet varustuksilla.

-- Céline, kehoitti Geneviève, kertokaa minulle kaikki; mitä Jacquesista tiedätte.

Ja tukahuttaen, mitä hänessä vielä oli jäljellä itsekkäisyyttä -- eikä sitä ollut kuin hiukka vaan -- rupesi sairas tyttö puhumaan Jacquesista tavalla, jolla hän tätä ennen ei ollut hänestä kenellekään puhunut. Hän kertoi kaikki, mitä hänen entisyydestään tiesi, puhuen hänen uskollisuudestaan omaisiansa kohtaan, ynnä tuosta surusta, joka Genevièven kadottamisen jälkeen oli häntä vaivannut ja joka oli luonut varjon koko hänen elämäänsä. Céline mainitsi myös tuon keskustelun, jolloin Jacques kerran oli suonut hänen katsoa sydämeensä ja ilmaissut hänelle tuon ihanteen, rakkauden ja sopusoinnun janon, jotka tekivät hänen kurjan elämänsä niin katkeraksi.

Kerrottuansa näin kaikki, minkä oli saanut tietää ja kaikki, minkä itse oli arvannut, Céline jatkoi:

-- Nyt kun hän on nähnyt teidät ja huomannut, ett'ette olekaan niin ylpeä ja turhamielinen, kun hän on pelännyt, niin hän on tullut iloiseksi ja saanut uusia voimia. Hän rakastaa teitä niin hellästi...

Kuullessaan noita viimeisiä sanoja, Geneviève kätki kasvonsa käsiinsä ja hyrähti katkeraan itkuun.

-- Voi, Céline, Céline, miksi ei minua jätetty heidän luoksensa?... Silloin Jaquesin ei olisi tarvinnut niin paljon murehtia, ja minäkin olisin ollut onnellisempi.

XXII.

Siitä saakka kun Jacques oli tavannut Genevièven, hän ajatteli lakkaamatta Augustinea. Vuoroin hän tunsi vihaa ja inhoa häntä vastaan sekä kiukkua, siitä, että hänen sisarensa häpeä koski häneenkin; vuoroin hän sääli häntä jonkunmoisella armahtavaisella hellyydellä, johon sekaantui omantunnon vaivojakin. Hän tunsi, ettei hän ollut kohdellut tuota turmeltunutta tyttö-parkaa, niinkuin hänen, vanhempana veljenä, olisi ollut velvollisuutensa, eikä hän ollut hänelle ystävänä, jolle tämä olisi voinut valittaa vaivojansa ja väsymystänsä, häneltä turvaa anoen. Hän oli laskenut sisarensa pois tyköänsä, koska tämän luonto, joka kaikessa oli hänen omasta luonnostaan eroavainen, oli hänelle niin vastenmielinen; hän ei ensinkään ollut huolinut tiedustella hänen sisällistä elämäänsä, ja äitinsä kuoltua, siihen päivään saakka, jona Augustine hänestä erosi, hän vaan oli sulkeutunut omaan suruunsa, eikä edes yrittänytkään hankkia itselleen tietoa niistä murheista, jotka painoivat hänen sisartansa, jonka suurisanaisuus ja raakuus häntä vaan loukkasivat. Hänellä ei milloinkaan ollut vähintäkään todellista yhteyttä tuon tyttöpoloisen kanssa ollut, joka kenenkään ohjaamatta oli hänen läheisyydessään elänyt. Ehkä hän ei olisikaan joutunut hukkaan, jos veljensä olisi hänelle suurempaa rakkautta osoittanut?... Eikö veljen olisi pitänyt sisartansa suojella?... ja voidakseen sitä tehdä, eikö hänen olisi pitänyt häntä rakastaa?

Väliin taas muistui hänelle mieleen Augustinen kimakka nauru, hänen rohkea käytöksensä ja kaikki muu joka hänestä tuntui inhottavalta, mutta nämä ajatukset haihtuivat taas pian; murhe hänen vastuunalaisuudestaan rupesi häntä jälleen vaivaamaan, ja noina pitkinä tunteina, joina hän kävi vahtia valleilla, hän taukoamatta ajatteli hukkaan joutunutta tyttöparkaa, joka eli häpeässä, ellei hän jo ollut kuollut epätoivoon.

Eikä Genevièvenkään puhdas ja loistava ilmestys enää luopunut hänen mielestään... Mikä vastakohta! Olikohan kotien erinkaltaisuus syynä tuohon suureen erotukseen?... Vaan kun tämä ajatus johtui hänen mieleensä, niin hän heti herjauksena sen karkoitti. Sillä jos Geneviève olisikin aina heidän kanssansa kurjuudessa elänyt, niin hän kuitenkin olisi pysynyt semmoisena, kuin hän nyt oli ja semmoisena, kuin hänen äitinsä oli ollut... On luonteita olemassa, joita ei mikään pahenna... puhtautta, jota ei mikään voi saastuttaa. Ja sitä paitsi, eikö hän, Jacques, olisi ollut hänelle tukena kaikkea pahuutta, kaikkea kärsimystä vastaan?... Genevièven läheisyyden tuottama ilo olisi tehnyt hänet kahta vertaa voimakkaammaksi... olisipa hän saattanut mahdottomiakin tehdä.

Mutta yhtäkkiä hänelle selkeni, ettei se ollutkaan muuta kuin turhaa luuloa vaan. Hän, joka ei voinut suojella äitiänsä uupumukseen kuolemasta, kuinka hän olisi pystynyt Genevièveä viheliäisen elämän kovista kokemuksista varjelemaan?... Geneviève olisi päinvastoin kärsinyt, ja hän olisi masentunut... hän ei olisi saanut elää tietämättömyydessä elämän pahuuden ja törkeyden suhteen... hän ei olisi saanut kukoistaa, niinkuin nuo kukat kukoistavat, joilla on runsaassa määrässä auringonvaloa sekä raitista ilmaa. Parempi vaan molemmille, että oli käynyt, niinkuin kävi, koska ei hän kuitenkaan olisi kyennyt tekemään Genevièven elämää ihanaksi.

Nämä ajatukset kuin johtuivat hänen mieleensä, hän olisi suonut, että preussilainen luoti hänen vartijana seisoessaan olisi häneen sattunut ja tehnyt lopun hänen sydämensä epätasaisesta tykyttämisestä, tuon sydämen, jonka tänä hetkenä kokonaan olisi pitänyt kuulua isänmaalle, jota hän vasta silloin, kun se oli vaarassa, oli ruvennut rakastamaan. Ja muistaen verta vuotavaa, hävitettyä Ranskanmaata, hän sanoi:

-- Tahdon kuolla sen edestä, sillä mitä hyödyttää elämä?...

Seisottuansa muutamana pimeänä ja kolkkona yönä vartijana, Jacques aamupuoleen palasi. Hän käveli ikäänkuin unessa, nähden yhä samaa kaksinkertaista ilmestystä: Genevièven loistavassa kauneudessaan ja kuolemantuskissa kamppailevan Ranskanmaan.

-- Tällä hetkellä hän ei muistanut Augustinea ja säpsähti, kun nainen seisahtui tiellä hänen eteensä.

-- Mitä te tahdotte? kysyi hän.

-- Jacques, puhui sortunut ääni, etkö tunne minua? Minä olen Augustine... Oletko minun unhottanut?

-- Unohtanutko?... Oi, jospa hän olisi saattanut häntä unhottaa!... Tuossahan seisoi hänen edessänsä... häpeä, viheliäisyys, taitamattomuus ja raakuus, sanalla sanoen, kaikki mitä hänen elämässänsä oli kauhistuttavaa, vieläpä lisäksi hänen itsekkäisyytensäkin... ne seisoivatkin tuossa ilmi elävänä naisen haahmossa tuossa hänen edessänsä...

Silmänräpäyksen hänen teki mieli heittää hänet syrjään ja mennä tiehensä. Vielä edellisenä ehtoona hän kipeällä murheella oli säälien häntä ajatellut, ja nyt hän oli hänelle häväistyksen sanoja lausumaisillaan. Mutta hänen ylpeytensä ja kovuutensa haihtuivat taas heti, antaen sijaa armahtavaisuudelle... Hän seisahtui ja koki katsoa naista kasvoihin, jonka ääni oli hänelle tuntematon. Lyhdyt eivät enää palaneet, eikä lumestakaan ollut suurta valaistusta, mutta kuitenkin hän oli varma, että se oli hänen sisarensa.

-- Tule minun kotiini, hän tuimasti sanoi.

-- Sinun kotiisi?... Augustine kummastuen kertoi. Enhän toki minä sinun kotiisi tule... mutta anna minulle muutama sou, minä kuolen nälkään. Sinulla on palkkasi, mikäpä sinun on hätänä! Mutta minä en ole viikkokausiin mitään ansainnut.

Jacquesia hirvitti.

-- Tule minun kotiini, hän pontevasti sanoi, minä tahdon sinua puhutella.

-- Enkä tule, vastasi Augustine tavalla, joka muistutti hänen entistä nenäkkyyttänsä, kun hän vielä oli pieni, kehnosti kasvatettu tyttöpahanen, -- siitä ei mitään apua lähde. Minä en rakasta kotiripityksiä...

Ja oltuaan hetken ääneti, hän lisäsi:

-- Sinun olisi ennen tarvinnut minua varoittaa; nyt se on liian myöhäistä.

Puristaen kädellään pyssynsäperää, oli Jacques ruvennut nopein askelin kävelemään. Hänen tahtonsa hallitsemana Augustine seurasi häntä, hiukan taampana, sanakaan hiiskumatta, niinkuin koira seuraa isäntäänsä, vaikka tietää häneltä ruoskaa saavansa. Mutta Jacquesilla oli peräti toista mielessä. Kun tiesi sisarensa astuvan tuossa hänen jäljessänsä epätasaisin askelin, niinkuin ihminen, jonka päätä huimaa, kun vatsa on tyhjänä, niin painoi hänen oma velkansa häntä enemmän kuin sisarensa syntisyys. Hänen olisi tehnyt mieli huutaa hänelle: "Anna minulle anteeksi, että sinusta on tullut semmoinen, kuin sinä olet."

He saapuivat Jacques'in kotiin, astuivat pimeässä portaita ylös ja tulivat pieneen huoneesen, jonka oven Jacques lukitsi. Hän sytytti kynttilän ja kääntyi sitten Augustinen puoleen. Mutta tuskinpa hän enää olisi voinut häntä tuntea... Tavallansa hän oli hienontunut, koska oli saanut joutilasta elämää viettää, mutta hän oli laihtunut, hänen silmänsä olivat lakastuneet, kasvot veltostuneet, ja vaikka hän oli peljästyneen näköinen, oli hänen käytöksensä kuitenkin rohkea, milt'ei hävytön.

Tämä nainen, joka seisoi tässä hänen edessään, oli siis hänen oma sisarensa. Hän joutui hetkeksi kiusaukseen laskea hänet ulos yön pimeyteen ja pistää hänelle käteen kaikki rahansa, mutta hänen äitinsä muisto pidätti hänen sitä tekemästä, ja sen sijaan hän käski hänen käydä istumaan.

-- Minun on nälkä, sanoi Augustine käheällä äänellänsä, anna minulle jotain, niin menen.

-- Et mene; sinä jäät tänne minun luokseni.

-- Sinun luoksesi!... Mitäpä sinä minulla tekisit?... Et sinä ennenkään minua rakastanut ja nyt lisäksi häpeät minua, siitä olen varma. Enkä minä sitäpaitsi enää voisikaan elää siivosti niinkuin ennen. Minä olen työttömäksi tottunut. Mitäpä minulla olisi enää tehtävää? Anna minulle jotain, että ennen päivää pääsen menemään.

Jacques toi hänelle kaikki, mitä oli kaapissa, hiukan viiniä ja vähän kuivia papuja. Augustine söi ja joi halukkaasti. Jacques rupesi taskustansa kaivamaan, hänellä oli vielä kolmekymmentä sou'ta jäljellä; vaan kun hän jo oli niitä Augustinelle antamaisillaan, malttoi hän mielensä:

-- Augustine, sanoi hän, älä palaja kadulle, jää minun luokseni... Minä lupaan olla sinua nuhtelematta.

Augustine katsoi häntä ihmetellen, sitte hän hotkaisi viimeisen viinipisaran kurkkuunsa.

-- Ei, ei, minun olisi täällä liian ikävä... parempi vaan meille kumpaisellekin, että minä menen.

-- Mutta olethan sinä kauheassa hädässä, ja sinun on nälkä. Minä tasaan sinulle kaikki, mitä minulla on.

Augustine remahti kolkkoon nauruun.

-- Onhan sinusta tullut koko pyhimys, siitä, kun viimeksi toisemme näimme. Enpä tiennyt tämmöistä ilveilyä odottaa; mutta mitäpä siitä: sinun kuivat papusi ovat kyllä hyviä paastoaikoina, mutta eivät ne aina minulle kelpaisi. Kun preussilaiset ovat päässeet Parisiin tunkeutumaan...

Jacquesia rupesi iljettämään.

-- Tuossa, ota ne ja mene matkoihisi, sanoi hän, heittäen hänelle kolmekymmentä sou'tansa.

Nauraa hekottaen otti Augustine ne vastaan; kääntäen hänelle selkänsä Jacques lähestyi akkunaa, jossa hämärä päivänkoite jo rupesi yötä hiukan valaisemaan. Hän ei tahtonut Augustinea enää nähdä eikä kuulla. Tämä oli avannutkin oven... Jacques luuli hänen jo menneen ja kääntyi, mutta hän seisoi vielä kynnyksellä suitsuavan kynttilän himmeässä valossa, ja kasvot häneenpäin käännettyinä.

Yht'äkkiä hän sulki oven, ja lähestyen veljeänsä muutamia askeleita, hän kirkasi:

-- Oi, pelasta minut, pelasta minut! Älä anna minun palata tuohon hirmuiseen elämään! Pidä minua väkisinkin... sido minua köysillä! Älä laske minua menemään! Minä vihaan tuota elämää, mutta minä en enää saata, minä en saata muulla tavalla elää!

-- Tyttöparka! sanoi Jacques, häntä lähestyen.

Silloin vaipui Augustine tuolille istumaan ja, kätkien kasvot käsiinsä, hän purskahti väkinäiseen itkuun, jotta hänen koko ruumiinsa vavahteli.

Seisoen hänen vieressään, Jacques kertoi kertomistaan:

-- Jää minun luokseni, en minä sinua nuhtele.

Vihdoin Augustine rauhoittui, mutta koska hän vieläkin vallan vapisi, pakoitti Jacques häntä oikaisemaan hänen vuoteellensa ja alkoi häntä peitellä vanhalla, palmunkuvaisella saalilla, joka oli ollut hänen äitinsä oma, mutta kun Augustine sen näki, sysäsi hän sen pois, sanoen:

-- Ei, ei; älä sitä!

Ei hän sen enempää selittänyt, mutta Jacques ymmärsi hänen mielensä ja, vetäen pois saalin, jota äitinsä sairastuessansa oli pitänyt, hän laski sen tuolin selkänojalle ja peitti Augustinen vanhalla päällystakillaan.

Tämä antoi hänen tehdä ja toimittaa, miten tahtoi, ja rupesi milt'ei paikalla uneen.

Jacques läksi ulos, saadakseen kolmellakymmenellä sou'llansa jotain ostaa. Hänestä tuntui, ikäänkuin maa olisi vajonnut hänen altansa; hänen sydämensä oli uuvuksissa ja ohimonsa tykyttivät... Näkikö hän unta, vai ajoiko häntä painajainen?

Hämärä päivä rupesi jo katua valaisemaan. Leipurien ovilta oli jo väkeä tuntikausia jonottain seisonut, jotka jalkojansa koputtelivat, pysyäkseen lämpösenä. Siinä pistettiin kokkapuheita ja koetettiin nauraa, jott'ei olisi ruvettu itkemään.

-- Kuulehan, veikkoseni, huusi käheä ääni Jacquesille, ei tässä enää taida kannattaa ylvästellä?

Jacques ymmärsi, mitä hän tarkoitti ja puristi nyrkkiänsä, mutta mitäpä hänellä olisi ollut vastattavaa?

Hän meni ohitse kehenkään katsomatta... Minkätähden johtui tänä hetkenä tuo pieni, syvä, ruohoittunut polku niin elävänä hänen muistoonsa, että hän silmänräpäyksen luuli seisovansa selkeän kesätaivaan alla, korkeitten puitten varjossa. Tuo tapaus kaikkine yksityisyyksineen esiintyi hirmuisen selvänä hänen sisällisten silmäinsä eteen. Hän peitti silmänsä molemmilla käsillään, ikäänkuin tuota näkyä karkoittaaksensa.

Mikä juopa Genevièven ja hänen, Augustinen veljen, välillä! Mikä pohjaton syvyys!

XXIII.

Jacques astui kauan katuja pitkin ilman mitään päämäärää, tietämättä edes, mitä tekikään. Hänestä tuntui hirveän vastahakoiselta palata kotiin, ja puolusteleidakseen hän koki itsellensä vakuuttaa, että Augustine epäilemättä vielä oli nukuksissa. Jonkinmoisen sisällisen vaikutuksen johdattamana hän saapui Lebeaun ovelle. Eivätkö he olleet hänen ainoat ystävänsä?

Céline istui nojatuolissaan pesän ääressä; Jacquesin nähdessään lensivät hänen poskensa punaisiksi mutta muuttuivat taas heti hänen päänalustaansa valkoisemmaksi; ne olivatkin, samaten kuin hänen kuultavat kätensä, vahan karvaiset. Hän katsoi Jacquesiin levottomasti, kun huomasi hänen kasvoissaan oudon rauhattomuuden; kuitenkaan hän ei mitään kysynyt, koska tiesi Jacquesin olevan noita ihmisiä, jotka eivät ensinkään rupea sydäntänsä purkamaan.

Mutta tällä hetkellä oli Jacquesilla niin kipeä myötätuntoisuuden ja avun tarve, että hänen täytyi puhua; kuitenkin hän hetken aikaa mielessään mietti, mitä sanoja hänen tulisi käyttää, saadakseen Célinen ymmärtämään, mitä hän tarkoitti. Kivulloisuus, näet, oli varjellut tätä herttaista tyttöä joutumasta mihinkään yhteyteen pahuuden ja raakuuden kanssa.

-- Céline, Augustine on tullut takaisin.

Céline huusi ilosta:

-- Teidän sisarenneko?... Ah, mikä onni!... Missä hän on?

-- Hän on minun kodissani... Mutta hän on kovin muuttunut... hän on kipeä.

Augustine-parka! sanoi Céline surkutellen.

-- Hän on kipeä ruumiin, mutta etenkin sielun ja sydämen puolesta. Hän ei ole enää muu kuin raunio.

-- Mitäpä siitä, kun hän vaan on palannut. Kyllä te hänen parannatte.

-- En tiedä, vastasi Jacques; minusta tuntuu, ikäänkuin hänessä ei olisi mitään tervettä. Hän on sairas... siinä kaikki, mitä hänestä on jäljellä.

Céline oli ääneti; hän tiesi kylläksi, voidakseen lopun ymmärtää, ja Jacqueskin oli vaiti, koska hänen ei sopinut ilmoittaa kaikkea, mikä hänen sydäntänsä painoi.

-- Mitä te aiotte tehdä? Céline vihdoin kysyi.

-- En tiedä... Hänen ei sovi jäädä yksin minun huoneeseni, kun minä käyn vartioimassa; hän tulisi aivan hulluksi, luulen ma, taikka menisi matkoihinsa, ja mistä hänet sitte enää löytäisin? Minulla olisi syytä kaikkea peljätä.

Céline sanoi ujosti:

-- Entä jos rouva Gregoire ottaisi hänet luoksensa asumaan?

-- Se on oivallinen tuuma, mutta suostuneeko tuo siihen?

-- Oikeastaan hän on hyvänlaatuinen ihminen ja auttaa mielellään.

Rouva Gregoire kutsuttiin sisään ja sai kuulla, mitä häneltä odotettiin. Hän ei säästellyt kysymyksiä selityksiä eikä päivittelemisiä... ladellen laveasti kaikki tytön sairauden syyt ja niinmuodoin, tehden tyhjäksi Jacquesin hienotuntoisuuden Célineä kohtaan. Vihdoin tuli päätetyksi, että tyttöparka vielä samana päivänä tuotaisiin hänen luoksensa.

-- Tämä on suuri uhraus, sanoi rouva Gregoire, minulta, joka aina olen ollut kunniallinen vaimo sekä täyttänyt velvollisuuteni, ja joka en koskaan ole ollut tekemisessä tuommoisten onnettomien kanssa... Onhan kummaa ajatella, että semmoinen tulee asumaan minun omaan huoneeseni ja hengittämään samaa ilmaa kuin minä itsekin. Se tapahtuukin vaan sentähden, että Céline, tämä viaton raukka, on pyytänyt minua sitä tekemään. Muistan vielä selvään teidän sisarenne, semmoisena, kuin hän täällä ollessaan oli, kaunis tyttö, mutta huolimattomasti kasvatettu. Sen todistuksen minun täytyy itselleni antaa, että koetin häntä varoittaa: "Kavahtakaa, tyttöseni", sanoin hänelle, "ihminen voipi joutua kauas, jos rupeaa pahoja neuvoja kuuntelemaan." Mutta hän vaan nauroi. Nuoret, näetten, aina, luulevat itseänsä kokeneita ihmisiä viisaammiksi. Nyt minä aion hänelle sanoa: Jospa, tyttöparka olisit minua totellut! Tekeehän pahaa ajatella, että hän tulee minun huoneessani makaamaan, minun, joka menen toiselle puolen katua, kun näen semmoisen tulevan. Jokaisella ihmisellä on arvonsa... eikä kukaan mielellään anna itseänsä saastuttaa. Kuitenkin teen tämän teidän tähdenne, herra Marceau, koska te olette kelpo poika; mutta olisitte kumminkin saattanut häntä estää joutumasta semmoiseksi, kuin hän on. Minusta on mieleisempää, että tyttäreni ovat kuolleet, kuin että näkisin heidät kuljeksimassa. Vaikka olenkin köyhä, on minulla kuitenkin arvoni.

Tämän pitkän puheen kestäessä kourasi Jacques levottomasti lakkiansa, ja Céline vuoroin vaaleni, vuoroin punastui. Vihdoin viimein meni rouva Gregoire valmistamaan saastuttamatonta huonettansa turvapaikaksi tuolle onnettomalle tyttöparalle.

Jacques ja Céline olivat hetken aikaa ääneti. Vaiva oli niin suuri kummallakin, etteivät rohjenneet toinen toiseensa katsoa.

Céline keskeytti tämän tuskallisen äänettömyyden,

-- Hänen pitää väliin tuleman meillä käymään, hän hiljaa sanoi.

-- Ei, vastasi Jacques kiivaasti, hän ei saa tulla tänne. Teillä ei saa olla mitään hänen kanssaan tekemistä.

-- Kuulkaa minua, sanoi Céline vakavasti ja hymyili hänelle äärettömän lempeästi, mitä pelkäätte minulle tapahtuvan? Minä, joka tuskin enään kuulunkaan tähän maailmaan... mikäpä nyt enää voisi minua vahingoittaa? Minä pian kuolen, ja sentähden minulla siinä vähässä ajassa, kuin vielä on jäljellä, on oikeus tehdä niin paljon muiden hyväksi, kuin suinkin voin. Laskekaa hänet vaan luokseni tulemaan. Rakkaudellani ehkä voin tehdä hänelle hyvää.

-- Saattepa nähdä, kuinka vaikeata on häntä rakastaa, sanoi Jacques.

-- Ja kuitenkin Jumala rakastaa häntä... Jesus on rakastanut häntä, koska hän kantoi hänen syntinsä ja vaivansa. Hän on tullut etsimään sitä, kuin kadonnut oli.