Part 15

-- En minä siitä mitään tiedä, hän vastasi. Ehkä Luoja toimittaa minulle nuo viisi sataatuhatta franc'ia ilman perillistäkin, joka paljoa parempi olisi...

Rouva de Chabrand kohotti olkapäitään ja käänsi selkänsä sisarensapojalle, joka viisaustieteellisellä tyvenyydellä kesti tätä uutta vastusta.

XIX.

Muutama viikko sitte, jäätyänsä yksin päättämään sitä tarkkaa työtä, joka oli hänelle uskottu, Jacques oli suorittanut tehtävänsä niin huolellisesti ja taitavasti, jotta itsekin tuota hyvää menestystä ihmetteli. Rouva Préalkin kummaksui sitä, ja hän vaati Genevièveä tulemaan isoon saliin, uudistettuja seinäveistoksia hänen kanssansa katselemaan.

Heidän tullessansa Jacques seisoi selin oveen päin; mutta kun hän huomasi, ettei rouva de Préal yksinään ollut, hän kalpeni, ja oli miltei pudottaa työaseensa, mutta hänen onnistui kuitenkin asettua ujostelemattomaan asemaan, eikä kukaan häntä nähdessään olisi voinut aavistaa, että hän milloinkaan ennen oli tätä nuorta tyttöä tavannut.

Geneviève ei ollut saanut tuota tapausta puistossa mielestänsä, eikä sitä nöyryytystä, joka, silloin oli tullut nuorukaisen osaksi. Sittemmin hän vaan kaukaa oli häntä nähnyt, ja mies näytti hänestä aina niin tyyneltä ja ylpeältä työmekossansa. Hän olisi mielellänsä hakenut tilaisuutta, lieventääksensä sitä haavaa, jonka tuo kiusallinen kohtaus epäilemättä oli hänen sydämeensä jättänyt, ja rouva de Préalin teeskennelty ystävyys vaivasi häntä enemmän, kuin voi ajatellakaan; kuitenkaan hänen ei vielä ollut onnistunut tälle nuorukaiselle osottaa, ettei hän puolestansa ainakaan tuota suojelevaista kohtelua hyväksynyt.

Hän koki kääntyä Jacquesiin jollakulla kysymyksellä, mutta tämä vastasi niin jäykällä kohteliaisuudella, että Geneviève alakuloisena vetäytyi hiukan syrjään.

Mutta yhtäkkiä hän ihastuksissaan unhotti kaikki, kun pöydän kulmalla, jonka ääressä Jacques työskenteli, näki pienen, eriskummaisella tavalla kauniisti veistellyn lippaan.

Hän huusi heti:

-- Oi, kuinka tämä on kaunis!... ja kuinka sievästi se on tehty!... Ja entä kuinka hienosti nämä lehdet ovat veistettyjä!...

Jacques punastui tukanrajaa myöten, mutta ei mitään virkkanut.

-- Mitä se on? kysyi rouva de Préal. Mistä tämä lipas on kotoisin?

Jacques sopertaen vastasi, että hän lomahetkinään oli sen veistänyt; ja äkkiä mieltänsä rohkaisten, hän tarjosi sen Genevièvelle, sanoen:

-- Tahdotteko ottaa sen vastaan, neiti?

-- Kiitoksia, aivan mielelläni! vastasi Geneviève arvelematta.

Hänen silmänsä kohtasivat Jacquesin silmiä, ja häntä valtasi outo tunne, semmoinen, jota me jokainen joskus olemme kokeneet, kun äkillinen tapaus on johdattanut mieleemme pitkiä aikoja sitte unohtuneen ajatuksen, jonka epäselvästi tunnemme olevan jollakulla salaperäisellä tavalla yhteydessä nykyisen ajan kanssa.

Ei Geneviève ensi kertaa noita silmiä nähnyt, ne tuntuivat hänelle tutuilta. Ja kuitenkaan hän ei ollut nähnyt tätä nuorukaista kuin yhden ainoan kerran, tuona yönä puistossa, eikä hän silloinkaan ollut voinut hänen kasvojansa niin selvään eroittaa, että ne olisivat hänen muistossansa pysyneet.

Sillävälin kun Geneviève mielessään näitä mietti, oli Jacques käynyt kalpeaksi ja ruvennut vapisemaan. Rouva de Préal ei mitään huomannut; hän oli vaan toimessa kaivaa kukkarostaan muutamia kultarahoja.

-- Tässä on teille viisikymmentä franc'ia palkintoa siitä tyydyttävästä tavasta, millä olette työtänne suorittanut. Siihen minä lippaasta vielä panen viisikolmatta franc'ia lisää... Luulisinpa sen olevan kelpo hinnan.

Rouva de Préal oli laskenut kultarahat pöydälle ja aikoi jo mennä, mutta Jacques pidätti häntä.

-- Paljon kiitoksia, rouva, mutta minä olen teettäjältä saanut täyden maksun täällä tehdystä työstäni; ei teidän ole minulle velkaa siitä, että olen koettanut parastani tehdä. Mitä taas lippaasen tulee, niin se ei ollut myytävänä. Minä olen joutohetkinäni sen tehnyt.

-- Minä pidän sen, ja olen teille siitä kiitollinen, sanoi Geneviève niin päättäväisesti, ettei rouva de Préalin enää käynyt tulla väliin.

-- Tuossa rahanne, äiti, jatkoi Geneviève, joka oli koonnut kultarahat ja nyt pisti ne äitinsä käteen.

Rouva de Préal meni pois kiukuissaan, kun muka oli toimittanut asiansa niin huonosti. Kuinka noin onneton ajatus olikaan juolahtanut hänen päähänsä, että rupesi viemään Genevièveä sinne!... Hyväksi onneksi tuo huonosti kasvatettu työmies, joka oli rohjennut tarjota lahjoja neiti de Préalille, jo huomenna olisi poissa, eikä hänestä sittemmin kuultaisi hiiskuttavankaan; mutta kuitenkin Geneviève ansaitsi nuhteita.

Heidän tultuansa saliin, jossa ei kukaan ollut heitä kuulemassa, alkoi rouva de Préal ankaralla äänellä:

-- Onpa kummaa, ettet sinä vielä tuolla ijällä ymmärrä, mikä soveliasta on! Puhuthan sinä tuolle miehelle ikäänkuin...

Sillä välin kuin rouva de Préal haki sopivaa sanaa vertailuunsa, ilmaantui hieno hymy Genevièven huulille. Tunnustaa tulee, että äskeinen voitto oli antanut hänelle ikäänkuin enemmän rohkeutta, ja rouva de Préalin täytyi itsekin myöntää, että Geneviève oli tuossa taistelussa voittanut.

-- Ikäänkuin miehelle, sanoi Geneviève, ja varsinkin hyvästi kasvatetulle miehelle. Olisiko minun pitänyt käyttäidä häntä kohtaan kehnommasti, täti?

-- Sinä et ensinkään voi soveliaisuuden suhteita käsittää. Ei pidetä tapana puhua työmiehelle samalla lailla kuin ylhäiselle, meidän seura-piiriimme kuuluvalle miehelle. Ainakin sinun täytyy myöntää, että oli jotenkin eriskummaista ottaa häneltä lahjoja... Ennen hänen lähtöänsä annan Felicien viedä lippaan hänelle takaisin. Felicie saapi sanoa, ettemme saata sitä pitää, ellei hän siitä maksoa ota.

-- Sitä älkää tehkö, äiti, muutoin minun täytyy mennä pyytämään sitä häneltä takaisin, ja se vasta kovin oudolta näyttäisi. Hän on loma-aikoinaan sen tehnyt... Miksi emme soisi hänelle sitä iloa, jos hänen tekee mieli jättää tuo lipas meille muistoksi täällä olostansa?

-- Työmieskö, jolla on sattunut olemaan työtä linnassani, rupeaisi meille muistoja jakelemaan!... Nyt sinä järjettömiä puhut, Geneviève... Minä soitan Felicietä.

Mutta Geneviève tarttui äitinsä käsivarteen, sanoen hänelle äänellä, joka muistutti tuota uhkeaa tapaa, millä hän pienenä ollessaan oli vähäisiä ryysyläis-ystäviänsä puollustanut:

-- Ei häntä enää toista kertaa meidän talossamme loukata, jos minä voin sitä estää.

-- Koska häntä on loukattu? rouva de Préal puoleksi voitettuna kysyi.

-- Oletteko jo unhottanut tapauksen puistossa ja herra de Rochebellen raakuuden? Siitä päivästä alkaen hän on minua inhottanut.

-- Oikeinko todella? Ja siitä syystäkö hänelle rukkaset annoit?

-- Äiti, sanoi Geneviève totisesti, ette suinkaan olisi tahtonut minua vaimoksi tuolle itsekkäälle, rivolle miehelle, joka ei miksikään kelpaa. Te suostuitte täti de Chabrandin tuumiin, mutta kuitenkin teidän oli mieleenne, kun minä pysyin lujana. Eikö totta, äiti, sanokaa se vaan suoraan? Tällä hetkellä minusta tuntuu, ikäänkuin olisin välttänyt tuhat kertaa suuremman vaaran kuin olisin voinut ajatellakaan. Ettekö tekin, äiti, ole siitä mielissänne?

-- Minä olen onnellinen, kun vielä saan sinut tykönäni pitää, vastasi rouva de Préal, jonka sydän heltyi vasten hänen tahtoansakin, ja silitteli Genevièven hiuksia, joka makasi polvillansa hänen ääressään.

Eikä lippaasta nyt enää ollut kysymystäkään.

Mutta minkätähden kätki Geneviève, niin pian kun saapui omaan huoneesensa, tuon pienen lippaan lukon taakse muiden kalleuksiensa joukkoon?... Ei hän itsekään sitä tietänyt.

Samana päivänä rouva de Préal lähti ulos, ja Felicien seuraamana Geneviève meni kylään, tervehtimään muutamia tuttaviansa, joiden joukossa oli hänen entinen ystävänsäkin, tuo pieni, ryysyinen tyttö, jonka hän ynnä tämän veljen silloin oli linnan saliin tuonut. Vaikka hän oli Genevièveä hiukan vanhempi vaan, niin hän kuitenkin jo oli naimisissa erään työmiehen kanssa -- nälkä ja jano yhdessä, sanoivat ihmiset -- ja hänellä oli parvi lapsiakin, jotka olivat yhtä ryysyisiä kuin äitinsäkin, vaikka rouva de Préal kahdesti vuodessa toimitti heille uudet vaatteet. Ei kukaan kieltänyt Genevièveä näitä syleilemästä.

Auringon laskettua Geneviève ja Felicie palasivat oikoteitä ketojen poikki. He astuivat ensin pientä polkua, jota tuskin taisi eroittaa niitystä, jolla pienet heinäru'ot lemuansa ilmaan levittivät; siitä poikkesivat ruohottuneelle solatielle; jonka molemmin puolin kasvoi niin taaja ja korkea pensas-aita, että kulkijat olivat aivan kätkössä, eivätkä saattaneet muuta nähdä, kuin viheriän ruohon jaloissansa ja hiukan taivasta puitten oksien välistä, jotka heidän päänsä päällä kupua kutoivat.

Vaikka linna ja varsinkin kylä olivat ihan lähellä, olisi kuitenkin luullut olevansa erämaassa, niin hiljaista oli kaikkialla. Jonkun pienen purosen liriseminen, lehtien hiljainen kahina, heinäsirkkain kimakka vingutus vuoli ostossa ja kaukaa kaikuvien kirkonkellojen ääni, muuta mitään ei tässä hiljaisuudessa kuulunut.

Felicie, joka oli ollut ajatuksiin vaipuneena, rupesi ensin puhumaan.

-- Hän lähtee huomenna, hän sanoi. Geneviève ei kysynyt ketä hän tarkoitti.

Hän tiesi, että vanha hoitajansa oli miltei romanin tapaisesti tuohon nuoreen veistokuvaajaan mieltynyt, vaikkei usein ollut häntä puhutellut, tuskinpa yhden tahi kaksi kertaa; rouva de Préal oli, näet, kieltänyt palkollisia menemästä isoon saliin, niin kauan kuin työ siellä kesti.

-- Täst'edes emme enää saa mitään hänestä kuulla, Felicie jatkoi. Hänellä ei ole perhettä, hän on aivan yksinään... Se on surkeata.

Koska Geneviève ei vastannut, vaikeni Feliciekin.

Tien mutkassa he huomasivat miehen, joka korkeitten puitten varjossa lähestyi. Kun hän jo oli aivan likellä, tunsi Felicie Jacquesin, mutta Geneviève oli sen jo edeltäpäinkin arvannut.

Hämmästyneinä kaikki kolme epäillen pysähtyivät. Jacques oli ottanut hatun päästänsä ja seisoi vastapäätä Genevièveä. Liikutettuna tyttö häntä katsoi, odottaen, että hän puhuisi, eikä tietänyt minkätähden sydämensä niin kovaa tykytti.

Vihdoin Jacques sanoi:

-- Minä olen Jacques Marceau. Felicie päästi huudon.

-- Se on hän! Felicie huudahti... Tuo Jacques, josta hän niin paljon piti.

Geneviève ei sanonut mitään. Sydän täynnä selittämättömiä tunteita ja epäselviä muistoja, hän koki johtaa mieleensä kuluneita aikoja, jotka jo olivat hänen muistostansa haihtuneet. Tuo ääni ja tuo katse olivat hänelle tuttuja, ne herättivät hänessä samoja tunteita, jotka olivat tehneet niin syvän vaikutuksen hänen lapsensydämeensä. Melkein tainnuksissa tästä tapauksesta, joka saattoi koko hänen olentonsa värisemään, hän nojautui Feliciehen, muutoin hän olisi kaatunut.

-- Minä olen Jacques Marceau, kertoi Jacques uudelleen, hiukan vapisevalla äänellä, ja te, tehän olette Geneviève Olivier... Minun Genevièveni, jota minä hänen pienenä ollessaan niin suuresti rakastin... Céline Lebeau tosin kertoi minulle, että olitte sama Geneviève, vaan se oli minusta mahdotonta... Kuitenkin se oli tosi... Annatteko minulle kättänne, ennenkuin lähden?

Geneviève oli jälleen tointunut ja katsoi häntä; hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä, mutta niistä loisti leimu.

-- Te olette Jacques Marceau, hän sanoi... sama mies, jota minä niin hellästi rakastin, joka oli niin hyvä minua kohtaan, ja aina illoin aamuin otti minun syliinsä... Nyt minä jo muistan... minä muistan kaikki.

Ja noudattaen väkevää sisällistä kehoitusta, heittäytyi hän Jacquesin syliin.

Jacques piti häntä silmänräpäyksen rintaansa vasten puristettuna, sitte hän hiljaa lykkäsi hänet pois ja kääntyen sanoi:

-- Jääkää hyvästi.

Ja hän katosi yön pimeyteen.

XX.

Tämä tapahtui heinäkuussa vuonna 1870. Tiettyä on, kuinka paljon surkeutta ja rauhattomuutta tämä vuosi toi muassaan. Kuitenkin sekin kaikkine vaiheineen, äkkinäisine mullistuksineen, mielettömine houreineen ja synkkine enteineen hitaasti kului. Elokuun keskivaiheella, jolloin Ranskanmaan tähti oli vaalennut ja Parisikin oli vaarassa, oli rouva de Préal vielä kahden vaiheella, mitä päättäisi tehdä. Lähtisikö hän etelään taikka ulkomaille, vai jäisikö maalle hoviinsa vai muuttaisiko Parisiin. Siellä hän mahdollisesti joutuisi kärsimään piirityksen vaivoja, mutta luultavasti se tulisi olemaan piiritystä nimeksi vaan.

Kirje rouva de Chabrandilta saattoi hänet vihdoin viimemainittuun päätökseen. Rouva de Chabrand julisti, ettei hän puolestansa aikonut jättää mukavaa kotoansa eikä lääkäriänsä, tapahtukoon mitä tahansa, ja puhui aivan kevytmielisesti sodasta sekä Parisin saartamisen mahdollisuudesta.

Muun muassa hän kirjoitti:

-- "Paremmaksi vakuudeksi minä varustan itselleni ruokavaroja ja neuvon sinuakin samoin tekemään. Varovaisuuttansa ei tarvitse milloinkaan katua, vaikka se liiallinenkin olisi. Jos minua uskot ja esimerkkiäni seuraat, niin voivat preussilaiset puolen vuotta meitä piirittää, eikä meiltä siltä mitään tarpeellista puutu, ei edes ylellisyyttäkään, jonka kadottaminen tuntuisikin vielä tukalammalta. Nauttien tavallista, totuttua mukavuuttamme, me siis saatamme heitä ja heidän kanuunoitansa pilkata. Parisi on kylläksi iso, voidaksemme siellä vapaasti elää ja olla."

Rouva de Préal noudatti tätinsä neuvoa ja saapui syyskuun alussa Parisiin. Genevièven sydän sykki voimallisesti, kun hän jälleen näki tuon ison kaupungin, joka jo oli varustetun leirin näköinen. Hänellä ei ollut mitään selvää käsitystä siitä, mikä siellä häntä kohtaisi, mutta hän oli jo onnellinen, kun sai olla vaarassa olevan isänmaansa keskikohdassa, eikä hän muuta tuntenut kuin palavaa halua kärsiä sen kanssa ja sen edestä.

Seuraavana päivänä heidän Parisiin muutettuansa, kun rouva de Préal jo puuhaili ruokavarain hankinnassa, meni Geneviève Célinen luokse.

Mielenliikutus sekä ilo saattoivat sairaan tytön silmät loistamaan semmoisella kirkkaudella ja kuvastivat hänen poskensa niin heleän punaisiksi, ettei Geneviève ensi katsannolla huomannutkaan, kuinka suuresti hän oli muuttunut; mutta ei monta silmänräpäystä ollut kulunut, ennenkuin hän sen jo näki. Tauti oli silminnähtävästi edistynyt: hengitys oli lyhyttä, ja heikkous niin suuri, että Céline ensi tervehdyksen perästä oli menehtymäisillään.

Pullo etikkata seisoi pöydällä, jolla ei enää näkynyt kukkasia eikä työaseita, ja Geneviève alkoi sillä hautoa ystävänsä ohimoita ja käsiä, jonka tehtyä hän kävi hänen viereensä istumaan, kieltäen häntä puhumasta.

Mutta Céline ei saattanut totella.

-- Te palaatte Parisiin, kun kaikki muut täältä pakenevat?

-- Me saamme, Jumalan kiitos, jäädä tänne teidän kanssanne, vastasi Geneviève. Minä en tiedäkään, mitä olisin tehnyt, jos äiti olisi toisin päättänyt. Olen niin onnellinen, kun olen teidän läheisyydessänne, Céline.

Céline vastasi vaan hymyllä. Hänkin oli onnellinen, sangen onnellinen. Hänen täytyi vaan ihailla tuota nuoruuden ja kauneuden ilmestystä, joka tuossa hänen edessänsä heloitti, kun Geneviève sitä vastaan häntä liikutuksella katseli, seuraten silmillään taudin jälkiä jokaisessa kipujen tuottamassa uurteessa ja jokaisessa sinertävässä suonessa, jotka selvänä esiintyivät noissa laihtuneissa käsissä, joita hän omissaan piteli.

Tauti oli tehnyt tehtävänsä.

Kuuma kyynel vierähti Célinen pienelle, polttavalle kädelle, ja hän kysyi lempeästi:

-- Miksi te itkette?

-- Minä itken, kun huomaan, kuinka paljon te olette kärsinyt.

-- En minä ole paljon kärsinyt, Céline vastasi. Hiukan hengenahdistusta, unettomuutta ja kuumetta, joka öisin minua vaivaa sekä jano, jota ei mikään voi sammuttaa, siinä kaikki: muita kipuja minulla ei ole ollut.

-- Onhan se kärsimystä... kauheaa kärsimystä.

-- Ei se niin suuri asia ole, varsinkin nyt, kun ei enää ole niin kuuma, jotta helposti voi hengittää.

-- Oi, Céline, kun minä ajattelen, että te olette viettänyt koko kesän tässä ahtaassa huoneessa, ja minä sitä vastaan...

Geneviève vaikeni, sillä tämä suuri vastakohta liikutti hänen mieltänsä, mutta Céline ei sitä sen enempää ajatellut, vaan sanoi:

Maalla nyt lienee kaunista... Jacques en minulle siitä kertonut. Niityt, metsät, pienet, ruohoa ja sammalta kasvavat polut ja avara taivas, jonka voi kokonansa nähdä...

Kun Jacquesin nimeä mainittiin, loistivat Genevièven silmät ja hänen poskensa punastuivat.

-- Minä näin hänet, eikö hän ole sitä teille kertonut?

-- On hän sanonut, ett'en ollut pettynyt ja että Geneviève de Préalilla on Geneviève Olivierin sydän. Muuta mitään hän ei sanonut. Minä en edes tiedä, puhuiko hän teille?

Geneviève ei kohta vastannut. Hän oli Jacquesin vielä näkevinänsä semmoisena, kuin hän oli seisonut tuolla solatiellä, ja oli kuulevinänsä nuo sanat: "Minä olen Jacques Marceau", jotka olivat tunkeutuneet hänen sydämensä sisimpään pohjukkaan.

-- Yhden kerran hän puhui minulle, vastasi hän vihdoin, yhden ainoan kerran.

-- Ja te tunsitte hänet?

-- En minä häntä edeltäpäin tuntenut, mutta hänen sanoessaan: "Minä olen Jacques Marceau!" muistui kaikki heti minun mieleeni.

-- Oi, kuinka onnellinen hän mahtaa olla! huusi Céline sanomattomalla ilolla.

-- Mutta miksi ette sitä minulle sanonut? kysyi Geneviève nuhdellen.

-- En ollut oikein varma asiasta, ja sitäpaitsi Jacques ei sitä tahtonut.

Molemmat vaikenivat; heidän ajatuksensa juoksivat samaan suuntaan, mutta Célinen leijailivat iloisina valkeudessa, vapautettuina kaikesta itsekkäisyyden sumusta Genevièven ajatukset taasen harhailivat vielä pimeydessä: hän ei vielä ymmärtänyt omaa itseänsä eikä elämää, ja olisi suuresti ihmetellyt, jos Céline olisi ilmoittanut hänelle luulojansa hänen tulevaisuutensa suhteen.

Kun he näin käsi kädessä istuivat, katsoen toisiinsa, toinen lempeällä ihastuksella, toinen hellällä myötätuntoisuudella, astui rouva Gregoire sisään.

Nähdessään Genevièven, astui hän pari askelta taaksepäin ja nosti käsiänsä taivasta kohden.

-- Onko mahdollista? hän huusi. Vielä tänä aamuna minä sanoin Célinelle: rikkaat ovat onnellisia, jotka saavat lähteä täältä kauas ja jättää köyhät kärsimään!

-- Hän on tullut meidän kanssamme kärsimään, sanoi Céline.

-- Emmehän me tiedä, tulemmeko edes niin suuresti kärsimään, sanoi Geneviève nauraen.

-- Voi, herranen aika, onhan kauheata, kun viholliset rupeavat kaupunkia piirittämään ja meidän pitää ruveta koiria ja hiiriä syömään sekä kengänpohjia järsimään... Kuinka minun vatsapahaseni saattaisi semmoista ravintoa kestää, joka ei hevin kaniininpaistiakaan siedä! Vaan sen sanon, etten minä ainakaan ai'o luopua maidosta kahvin seassa; en minä heittäisi sitä pois, vaikka koko maailman preussilaiset tänne kokoontuisivat. Olen eläissäni saanut kyllä orjanakin olla, jotta minulla nyt on oikeus nauttia vähän herkkujakin. Céline ei enää maidosta huoli, vaan sanoo, että se on pikkulapsia varten säästettävä... Vaan tuo nyt on hulluutta ikäänkuin tuo pieni tippa maitoa, jonka minä kulutan, noita pieniä enkeleitä niin suuresti hyödyttäisi!

-- Mutta kuinka sitte käypi, kun sitä ei enää voi saada? kysyi Geneviève, jota tämä kaunistelematon itsekkäisyys sekä huvitti että suututti.

-- Sitä täytyy saada. Ei kukaan saa minua uskomaan, että ei koko Parisista maitotippaa löytyisi. Maitopuodissa he jo tekevät esteitä, eivätkä tahdo antaa minulle pientä maitomäärääni, ja tänä aamuna eräs poliisimies puhui pikkulapsista ihan samaan tapaan kuin Célinekin... eikö se ole naurettavaa? Eiväthän lapset siltä tyytyväisiä ole, vaikka heillä maitoa onkin!... Mutta maidon myyjä, joka on kelpo nainen, vei minut syrjään ja kuiskasi: "Olkaa huoletta, rouva Gregoire, niin kauan kuin sitä on, niin tekin saatte osanne."

-- Pienet lapsi-poloiset... sanoi Geneviève. Jospa voisimme lähettää ne Roncevaliin, jossa on niin hyviä lypsylehmiä! Onpa surkeata ajatella, mitä kaikkea heidän täytyy kärsiä, jos piiritys kauan kestää.

-- Ei se niin vaarallista ole, sanoi rouva huolettomasti, eivät lapset siitä niin paljon kärsi kuin me muut... heillä on hyvä vatsa. Vaan tuo taivaan enkeli tuossa, jatkoi hän, Célineä osoittaen, luuletteko hänen siitä vahvistuvan, ettei hän saa muuta syödä kuin pelkkiä kasviksia vaan? Minä, joka vaivaan itseäni, laittaakseni hänelle niin hyvänmakuisia, pieniä paisteja, niillä minä sitten hänen ruokahaluansa herätän, kun ei enää ole mitään, millä häntä houkuttelisin? Onpa tarpeellista, että tämä sota jo päätetään, sen minä sanon, sillä kelpo ihmiset saavat siitä käsi kädessä kärsiä.

-- Mutta he saavat myös siitä siunausta niittää, koska meillä nyt on tasavalta, puhui ääni rouva Gregoiren takana, ja ovessa, jonka tämä oli jättänyt auki, seisoi mies.

-- Savigny! huusi Céline, joko olette päässyt vankeudesta?

-- Minä pääsin vapaaksi kolmannen tasavallan avulla, hän vastasi. Eläköön se kauemmin kuin edellisensä!

Mutta yht'äkkiä hän vaikeni. Hän sattui täydessä päivänvalossa näkemään Célinen kasvot, Niinä viitenä kuukautena, jotka hän oli vankeudessa viettänyt, oli Célinen tauti edistynyt enemmän, kuin hän olisi voinut aavistaakaan, ja kuolema oli jo painanut merkkinsä noihin armaisin kasvoihin.

Haikea suru valtasi hänen sydämensä, jota ilo saamastansa vapaudesta ja paremman tulevaisuuden toivo oli hetkeksi laajentanut; tuntuipa hänestä nyt, ettei enää maksaisi vaivaa elää. Mutta vähän ajan kuluttua hän jo oli saanut voiton tuosta heikkoudestaan, joka muka oli sopimaton jalon asian puolustajalle, ja hän nousi lähteäksensä.

-- Tulen toiste takasin, hän sanoi, katsoen Genevièveä.

-- Jääkää vielä, huusi tämä, ja neuvokaa minua, kuinka voin tulla hyödylliseksi.

-- Vai niin, sanoi hän, tytön innostusta ihmetellen, mutta yhä vieläkin häntä epäillen, vai tahtoisitte olla hyödyksi? No, eihän teidän muuta tarvitse, kuin katsoa ympärillenne... tilaisuutta ei suinkaan tule teiltä puuttumaan.

XXI.

Silloin saarretussa kaupungissa alkoi outo, yksitoikkoinen elämä, joka oli jalo yksimielisyydessään, puhdistunut kaikesta, mikä on kehnoa, teeskenneltyä ja pintapuolista.

Varakkaamman säätyluokan naiset, ainakin ne, joiden sydämessä ei ollut sääliväisyyden ehtymätöntä ja runsaasti uhkuvaa lähdettä, olivat ikäänkuin eksyksissä jossakussa tuntemattomassa maailmassa, jossa eivät mitään viitoitettua tietä löytäneet. Ei enää käyty vieraisilla eikä jokapäiväisistä asioista jaariteltu, ei enää ollut huvituksia tarjona, ei enää puvusta tarvinnut pitää lukua, sanalla sanoen: ei mitään semmoista ollut olemassa, jolla suuren maailman naiset tavallisesti aikaansa kuluttavat. Kulku-lasareetit saivat olla ainoana huvituskeinona, sillä eihän nyt piiritysaikana ollut muuta tehtävää, kuin alttiiksiantaminen.

Rouva de Préal otti niinkuin muutkin osaa siihen, mutta haavoitettujen luku oli vielä vähäinen, ja tarttuvaiset taudit lisääntyivät lisääntymistään. Rouva de Chabrand, jota jäsenten kolotus taasen vaivasi, vaati, että rouva de Préal ehtimiseen kävisi häntä katsomassa. Hän kuului niitten vanhain naisten joukkoon, joille vielä jäljellä olevat päivät ovat ylen kalliita, ja joiden mielestä kaikki, mikä ei koske heitä ja heidän mukavuuttansa, on vähänarvoista. Hän siis kielsi rouva de Préalia menemästä lasareettiin, ja totuttuun tapaansa tämä hänen tahtoansa noudatti, niinkuin heikkoluontoinen ihminen aina on itsekkään käskettävänä.

Hän taipui myös Genevièven lujan tahdon alle, eikä enää yrittänytkään häntä vastaan taistella. Kuohuva koski raivaa itselleen tietä, eikä mikään voi sitä estää. Felicien seuraamana, jonka hellä sydän sääliväisyydestä uhkueli, meni Geneviève joka aamu sairas-huoneesen, jossa hän auttoi hoitaja-sisaria salien lakaisemisessa, vuoteiden korjaamisessa ja siteiden laittamisessa. Hän auttoi myös sairaita, kirjoittaen heidän kirjeitään, taikka luki heille tahi puhui heille heidän omaisistansa ja kotiseudustaan, ja 1870 vuoden viimeisinä, surkeina kuukausina hän kulki kuin auringonsäde edestakaisin noissa isoissa, synkeissä saleissa.