Part 14

Tuo tuntui Genevièvelle käsittämättömältä, ja hän päätti lujasti, ettei hän ainakaan menisi rakkaudetta naimisiin. Mutta mitä tuo rakkaus oikeastaan oli? Sitä pulmaa hän ei saanut selvitetyksi, ja kerran hän oli sitä kysynyt eräältä tytöltä, joka oli naimisiin menemäisillään. Tämä oli vastannut:

-- Kun löytää miellyttävän kumppanin. Minun sulhaseni on minun mieleiseni, muutoin minä en olisikaan suostunut, mutta siinä tapauksessa minut olisi lähetetty takaisin luostariin. Koska tämäkään vastaus ei Genevièveä täydellisesti tyydyttänyt, hän taas kääntyi rouva de Préalin puoleen.

-- Äiti, rakastitteko miestänne, kun naimisiin menitte?

Ja tämä vastasi yksitotisesti: -- Minä rakastin häntä, niinkuin hyvin kasvatetun tytön tulee rakastaa. Se on, minä pidin häntä arvossa ja luotin siihen, että tulisin onnelliseksi hänen kanssansa.

Vieläkin pettymys... Genevièven täytyi siis itse hakea vastaus kysymykseensä.

Rouva de Préal ei aavistanut mitään toisen romantillisista ennakko-luuloista. Kuinka hän olisi osannut arvata, että semmoista löytyi hänen silmäinsä alla huolellisesti kasvatetussa nuoressa tytössä?

Kentiesi oli Genevièven ajatus rakkaudesta näin jaloa laatua sentähden, ettei hän ensinkään ollut lempikertomuksia lukenut. Hänen mielikuvituksensa, jolla itsessään oli kylliksi ravintoa, oli säilyttänyt tuon ihanan ja uskaliaan tuoreuden, jolle ei mikään tunnu mahdottomalta, ja jota ei mikään voi masentaa eikä hämmästyttää. Hänen nuoren elämänsä kokemukset eivät vielä olleet riistäneet tuon salapyhäisen kukkasen lehtiä, jota hän kätki sydämessänsä, tuon kukkasen, tuntemattomasta maailmasta, joka monessa sielussa lakastuu jo ennen puhkeamistansakin ja toisissa auringonvalon puutteesta ei milloinkaan pääse alkuunkaan.

Tähän aikaan, jolloin herra de Rochebelle alinomaa oleskeli salissa ja Geneviève siitä syystä karttoi sitä, tuli hän usein Felicien luokse, jota hän pienestä pitäin oli uskollisesti rakastanut. Felicie tiesikin paljoa enemmän hänen tunteistansa ja ajatuksistaan kuin rouva de Préal. Useinkin nämä Genevièven ilmoittamat salaisuudet sekä hänen eriskummaiset sielunliikkeensä surettivat Felicieä, joka oli rehellistä luonnetta, vaikka hänen ymmärryksensä oli jotensakin heikko. Kuitenkin hän rauhoittui, ajatellessaan, että Geneviève oli niin suoraa ja rakastavaista luontoa, ettei hänessä saattanut olla mitään moittimisen syytä. Ja vaikka Felicie'inkin oli tarttunut vähän, ylhäisen maailman ennakkoluuloista, niin hän kuitenkin syntyänsä oli alhaista säätyä, jossa tavallisesti peräti vastakkaista mieltä ollaan. Hän oli rahvaan tytär ja Genevièven mielihalut löysivät aina hänessä vastinetta, silloinkin, kun hän koki niitä vastustaa.

Erään kuuman heinäkuun päivän iltapuoleen, kun Jacques, jolla isossa salissa oli sangen tarkka työ toimitettavana, oli lähestynyt akkunaa, voidakseen paremmin nähdä, kuuli hän puhetta eräältä penkiltä, joka oli kiinnitetty seinää vastaan, siinä osassa puutarhaa, joka erittäin oli määrätty palvelijoita varten. Toinen näistä äänistä oli nuori sekä heleä, ja sen Jacques jo ennenkin kerran oli kuullut; toinen oli matalampi eikä niin raitis, ja kuului ikäänkuin pelon tukahuttamalta.

Jott'ei mitään kuulisi, olisi Jacques ollut velvollinen menemään edemmäksi akkunasta, mutta sitä hän ei tehnyt. Ja sitä paitsi ei nuorempi noista puhujista millään muotoa koettanut ääntänsä hillitä, epäilemättä hänellä ei ollut mitään salattavaa, koska noin vapaasti ja huolettomasti puhui.

-- Felicie, sanoi hän, minun on niin ikävä salissa, sen vuoksi tulen sinun kanssasi hauskoista asioista haastelemaan.

-- Mutta neiti, minusta näkyy...

-- En minä viitsi tuota neitiä kuulla. Edes hetken aikaa tahtoisin olla sinun pikku Genevièvesi, niinkuin sinäkin olet minua vanha Felicieni, joka muinoin minua lohdutit, kun minut oli tänne tuotu, ja minä niin katkerasti itkin. Sinä kyllä vielä sen muistat, vaikka et koskaan siitä puhu. Onpa ihmeellistä, mutta väliin tuo kaikki muistuu mieleeni, ikäänkuin olisi se eilen tapahtunut, ja minun tekee mieleni sanoa, niinkuin silloinkin: "Minä tahdon nähdä Sakkiani!"

-- Oi, neiti kulta, sanoi Felicie kauhistuen, minä olisin tehnyt viisaammin, jos olisin ollut tuota kertomatta... Jos rouva kuulisi...

-- Vaikka et olisikaan sitä kertonut, niin se kuitenkin olisi muistunut mieleeni. Kumma kyllä, mutta joku aika sitte, olen taas ruvennut sitä muistelemaan, ja alinomaa minä sitä ajattelen. Näetkös, Felicie, minä luulen, että sydämeni on jäänyt heille.

Kenelle, neiti?

-- Heille, jotka ensiksi minua rakastivat, kun viheliäisyydessänsä ottivat minut turviinsa, jakaen minulle köyhyydestänsä... Minä rakastan heitä... En tiedä, mitä antaisinkaan, saadakseni heitä vielä nähdä.

-- Oi, neiti, mitähän rouva sanoisikaan, jos teitä kuulisi?...

-- Enhän minä tahtoisi hänelle murhetta saattaa, hänelle, joka on ollut niin hyvä minulle... Mutta, näetkös, Felicie, minä en ole onnellinen...

-- Miksi ette ole?

-- Kun tahtovat minua naittaa...

-- No, sen äkkäämiseen ei paljon älyä tarvita... mutta luulisihan tuon hauskaa olevan. Pitäisipä olla nuoren neidin mieleen, kun seitsemäntoista vuotiaana jo kositaan.

-- Olisiko sinullekin mieleen, Felicie, jos minä ottaisin hänet?

-- Jos rouva on hänet valinnut, niin hän kaiketikin on kelpo mies.

-- Nytpä et sano, mitä ajattelet, Felicie. Sinä tiedät yhtähyvin kuin minäkin, että herra de Rochebelle on turhamielinen ja rakastaa vaan omaa itseänsä.

-- Minä en häntä niin likeltä näe, että voisin häntä arvostella, vastasi Felicie varovasti.

-- Rohkaisepa mieltäsi ja sano suoraan, että päinvastoin ajattelet...

Geneviève tarttui molemmin käsin vanhan hoitajansa päähän, ja katsoi häntä nauraen silmiin.

-- Sinä et rohkene sitä tehdä. Tätini Chabrand on pannut sen päähänsä; mutta jos tuo hänen kelpo sisarensa poika tulee sitä minulta kysymään, niin vastaan hänelle; ei, ei, ja sata kertaa ei. En minä milloinkaan ota miestä, jota en voi rakastaa, sen kyllä tiedät, ja oikeastaan sinä oletkin minun kanssani samaa mieltä, vaikka olet ajattelevinasi niinkuin nuo toiset. Vaan koska sinulla ei ole sen parempaa minulle sanomista, niin minä menen huoneeseni.

Ja antaen Felicielle suuta, hän nauraen juoksi tiehensä.

XVII.

Tavallistansa myöhemmin Jacques kuljeskeli sinä ehtoona maita, mantereita, katselematta jaloissansa kasvavaa, kukkivaa heinää tahi tien ohessa rehoittavia orjantappura-pensaita. Hänen tarvitsi jaloitella, hän oli raitista ilmaa sekä miettimisaikaa vailla. Hän poikkesi viheriäiseltä polulta, jota tavallisesti oli kulkenut, ja rupesi astumaan avonaista, avaraa ketoa pitkin, hengittäen keuhkojensa koko täydeltä raitista ehtoo-ilmaa. Jos taivaanrannalla olisi huipun nähnyt, niin hän epäilemättä olisi ruvennut sitä kohti astumaan, mutta tällä vaatimattomalla ja yksinkertaisella seudulla ei ollut mitään ylängöitä näkyvissä, paitsi joku ruohoa kasvava vieremä, jonka kukkulalla muutamia puita kuvautui kirkasta taivasta vastaan. Hän kävi tuon pienen metsikön rinteesen istumaan. Alempana varvikossa satakieli lauloi niin hartaasti, että olisi ollut syytä pelätä kurkun siltä halkeavan, mutta Jacques ei sitä kuullut. Hänessä sykki sydän niin kovaa, että oli hänen rintansa särkemäisillään, eikä hän muuta kuullut kuin sen tykkimistä.

Yht'äkkiä hän nousi pystyyn ja levitti käsivarsiansa ikäänkuin voidakseen paremmin hengittää; hän kertoi nämä Genevièven sanat: "Sydämeni on jäänyt heille."

Selvästi hän oli ne kuullut... se ei ollut mikään unelma. Tuo Geneviève, jota hän oli väärin tuominnut, koska oli luullut hänen voivansa unhottaa, oli hellällä äänellä lausunut nuo sanat. Hän ei ollut hänen unelmaansa ainoastansa kauniimpi, vaan myöskin jalompi, parempi ja lempeämpi, kuin hän olisi luullut mahdolliseksikaan. Tuo tyttö, joka silloin vielä oli ollut niin vähäinen, ei ollut mitään unhottanut... Sillä välin kuin hän itse lakkaamatta oli tyttöä ajatellut, oli tämä puolestansa säilyttänyt hänen muistoansa uskollisessa sydämessään ja vieläpä muisti hänen nimensäkin... Eikö siinä jo ollut yltäkyllin onnea palkinnoksi hänen entisistä murheistansa?

Hän oli ihan semmoinen, miksi Céline oli häntä kuvannut, mutta vielä tuhat kertaa parempi ja ihastuttavampi. Äidin sielu oli kai tyttäressä ruvennut uudestansa elämään, Madeleine Olivierin hellä ja uljas sielu. Jacques hengitti halukkaasti ehtoo-ilmaa, joka täällä mäellä tuntui vielä keveämmältä. Hänestä oli ikäänkuin hän tähän hetkeen saakka ei milloinkaan ennen olisi vapaasti hengittänyt... ensimäistä kertaa hän käsitti silmillään sekä taivaan että maan, huomaten tuota sopusoinnun kauneutta, joka molempia yhdistää. Satakieli, joka oli lakannut laulamasta, keskeytti äänettömyyden jollakulla ihanteellisen kirkkaalla säveleellä ja vaikeni taas uudestaan. Tämä viimeinen sulosointuinen rakkauden sävel tunki läpi Jacquesin sydämen. Kaikki hänen ympärillään oli niin kaunista, että hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi rauennut tyhjiin; ja mikä uusi, outo ja voimallinen elämä oli hänen sydämessään henkiin herännyt... mikä ilon ja toivon virta kumpusi hänen olentonsa syvyydestä ja koski kipeästi hänen sydämmeensä, jonka kärsiminen oli tehnyt ahtaaksi!

Se tuli siitä, että hän, joka näin monta vuotta oli rakastanut paljasta unelmaa, varjoa, haavetta, hän rakasti nyt elävää olentoa, jonka oli nähnyt silmillänsä, jonka äänen hän oli kuullut, ja niitä ei ole monta olemassa, joilla, niinkuin hänelle, todellisuus tuntuu unelmata kauniimmalta.

Kun Jacques vihdoin viimein alkoi astua rinnettä alaspäin, hän seisahtui pimeään soppeen, jossa kaksi tietä sattuivat yhteen; siellä kiven alta, jolle yli mentäessä astuttiin, kuului kohina pienestä virrasta, joka edemmäksi metsikköön juoksi. Korkeitten puitten alla, joiden lehvien välitse suven pitkällinen hämärä ei päässyt tunkeutumaan, oli jo täysi yö; täällä ei voinut mitään eroittaa, mutta puron liriseminen kuului selvästi, kun se salaperäisenä maan alle mutkaeli. Yht'äkkiä Jacques kävi kovin surumieliseksi... Hänestä tuntui ikäänkuin hän yht'äkkiä olisi päivän valosta siirretty yön pimeyteen, ja ikäänkuin koko hänen ilonsa olisi hänen tietämättänsä juossut pois tuon näkymättömän puron kanssa. Hän rupesi ajattelemaan sitä elämää, joka tuossa isossa kaupungissa häntä odotti, se näkyi hänelle kaikkine inhoittavine yksityiskohtineen kuin salaman valaisemana... Ja jos alkoi asiaa tarkemmin tutkistella, niin ei mitään muutosta ollutkaan tapahtunut... Tosin oli Geneviève ihanteellinen, nuori tyttö, mutta eikö hän sen ohessa ollut neiti de Préal?... ja eikö hän itsekin vielä ollut työmies Jacques Marceau?... Mutta voi! Jos ei muuta olisi ollut... ei hän hävennyt työtänsä eikä kovettuneita käsiänsä, eikä myöskään valkoista mekkoansa, mutta hän oli Augustinen, tuon turmion tielle joutuneen tytön, veli.

Siitä saakka, kun hän oli Genevièven taas nähnyt, vaivasi häntä alati hänen sisarensa muisto, ja hän näki hänet edessänsä semmoisena, kuin hän kerran oli tullut häntä vastaan, koristeltuna, julkeana, inhottavana.

Vihdoin hän jätti sopen, jossa pieni lähde yhä hyräeli yksitoikkoista nuottiansa, ja seisoi pian himmeän taivaan alla, jolla tähdet, himmeinä nekin, säteilivät. Hän rupesi jälleen kävelemään avaran kentän poikki; hänen askeleensa herättivät peltopyyn, joka oli tehnyt pesänsä laihopeltoon, ja nyt rupesi vienoja, väräjäviä säveleitänsä soittamaan. Tämä lauhea kirkkaus sekä tuon linnun laulu, joka oli pellon vakoon pesinyt, rauhoittivat hänen mieltänsä, ja hän alkoi taas kylää kohti astua.

Iso sali oli tyhjä väestä, ja kaikkialla ravintolassa vallitsi hiljaisuus. Hän oli niin musertunut ja väsyksissä, että heti meni nukuksiin ja hänen unelmissansa sekaantui kulunut aika alinomaa nykyisiin tapauksiin. Pikku Geneviève, jolla oli sininen nauha hiuksissa, oli nojaavinaan päätänsä hänen olkaansa vasten... ja samassa sanoi neiti de Préal lempeällä äänellänsä. "Sydämeni on jäänyt heille."

Ja noiden ihanien uni-haaveitten keskeltä ilmaantui Augustinen hävettävä haahmu... ja Jacquesin teki mieli varoittaa Genevièveä: Älkää häntä lähestykö!... Mutta samassa hän hetkeksi heräsi aivan hiessä ja nukkui sitten jälleen levottomasti, nähdäkseen taas jotain uutta, sekavata unta. Kun hän päivän tullen vihdoin heräsi, oli hänen sisarensa kuva ainoa selvä hänen muistossaan. Jacques ajatteli häntä vihatta, mutta haikealla surulla ja myöskin omantunnon vaivalla.

-- Siihen on köyhyys syynä, hän sanoi itsekseen... ja sitä paitsi hänellä ei ole äitiä, ja minäkin olin itsekäs ja sulkeuduin vaan omaan suruuni, muistamatta, että hänenkin elämänsä oli kyllä kurjaa. Tyttöparka!

Ensimäisen kerran Jacques näin soimauksetta häntä ajatteli.

Kun hän jälleen teki työtänsä linnan vanhassa salissa, palasi sanomaton ilo hänen sydämeensä, pannen sitä kovemmasti tykyttämään, niinkuin miehen sydäntä ainakin, joka lempii ja, toivoo.

XVIII.

Ei linnassakaan kaikki ollut ruusunkarvaista. Rouva de Chabrand pahaksui suuresti -- muuta mainitsemattakaan -- Genevièven penseyttä hänen sisarensa poikaa kohtaan. Mitä hän odottikaan, tuo tekosiisti hempukka, kun ei jalosukuinen Rochebellekaan hänelle kelvannut? Mahtoiko hän toivoa, että kaikki valtakunnan ylhäisimmät tulisivat häntä kosimaan, ja hän vaan saisi joukosta valita?... Olihan se todellakin häpeämätöntä semmoiselta tytöltä, joka oli kadulta löydetty...

-- Oma syysi, kun olet hänet pilalle hellitellyt, tuon pikku hupsun: hän on aina saanut elää siinä luulossa, että kaikki muka on hänelle soveliasta. Sinun olisi tullut pitää häntä nöyryydessä, se olisi hänelle sopivinta, ja joka päivä sinun olisi pitänyt häntä muistuttaa, että häntä vaan armontullen täällä pidetään.

Rouva de Chabrandin mieli oli käynyt niin tukalaksi ja hänen luontonsa niin äreäksi, että olisi tarvinnut enemmän uskallusta kuin rouva de Préalilla oli, se, joka olisi tohtinut häntä vastustaa ja hänen kanssansa keskustella. Kuitenkin rouva de Préal yritti itseänsä heikosti puollustaa sillä, että kaikki muut ihmiset olivat häntä ihmetelleet, koska hän oli niin erinomaisilla luonnon-lahjoilla varustettu, ja tämä oli ehkä antanut hänelle ylen paljon uskallusta omaan itseensä.

-- Tuossa sinä taasen panet liikoja, vastasi rouva de Chabrand kärttyisesti. Onpa mahdollista, että tuota tyttöä olisi pidetty oikein erinomaisena niissä piireissä, joissa sinä olet tottunut elämään, mutta minun nuoruudessani häntä hienoimmissa seuroissa tuskin olisi huomattukaan. Siihen aikaan kaikki olimme kauniita sekä älykkäitä, kun nykyajan naiset sitävastaan ovat ymmärtämättömiä ja unisia. Arvattavasti aatelisveren sekoitus porvari-vereen on tuottanut noin kauniita hedelmiä. Tahtomattani sinua loukata, minun kuitenkin täytyy tunnustaa, että tässä teidän sekalaisessa seurapiirissänne on kuolettavan ikävä. Ei täällä koskaan kuule ainoatakaan tuommoista hienosti terävää sanaa, joka aina osaa oikeaan kohtaan, vaikka ei näy siihen koskevankaan. Ei milloinkaan edes sen verran älynosoitusta, että hetkeksi voisi unhottaa jäsenten särkyänsä. Luultavasti tuo säännöllinen herra Bousquet auttaa sinua valitun seurapiirin huvittamisessa?

Vähän ällistyneenä tästä äkillisestä hyökkäyksestä, koki rouva de Préal puollustaa herra Bousquetia, mutta rouva de Chabrand käänsi puheen toisaalle.

-- Ei tässä nyt tuosta puhetta ole, vaan tyttöhupsusta, joka on hylkäävinänsä minun sisareni pojan, herra de Rochebellen. Vaikka hän olisikin sinun oma tyttäresi, niin herra de Rochebelle kosimisellansa kuitenkin tekisi hänelle suurta kunniaa.

-- Eihän herra de Rochebellellä ole ainoatakaan souta taskussaan, täti, uskalsi rouva de Préal muistuttaa, joka oli syvästi loukkaantunut; ja senvuoksi unhotti tavallisen varovaisuutensa.

Vaan saipa hän syyn katua tätä rohkeaa lausettansa.

Herjattuansa pistävällä tavalla onnen kohottamien ihmisten rahan ahneutta, rouva de Chabrand jatkoi:

-- Olisipa minun pitänyt tuota arvata. Tuommoisilla ihmisillä on kaikilla halpa ja itsekäs sielu.

-- Älkää toki, täti, sitä luulko; ei Geneviève ainakaan semmoisia asioita ajattele. Eikä hän edes tiedäkään, onko herra de Rochebelle köyhä vai rikas: mutta hän ei ole hänen mieluisensa, siinä kaikki.

-- Mitä se minuun kuuluu, onko hän hänen mieluisensa, vai ei?... Onhan herra de Rochebellellä kaunis ulkomuoto, taipuvainen luonne ja jalo nimi; luulisipa tuon riittävän. Koska nyt herra de Préal-vainaja antoi sinulle täyden käyttövallan omaisuuteensa, ja tämä nuori tyttö epäilemättä on sinun perillisesi...

-- Tuo omaisuus oli minun, keskeytti häntä rouva de Préal jotensakin rohkeasti.

-- Kuka tässä on muuta sanonutkaan, senpä takia hän naikin sinut? Varmaa kuitenkin on, että vähemmän sokaistu mies, kuin sisarenipoika, herra de Préal, olisi keksinyt senkin seitsemän keinoa, tehdäksensä vaimonsa tuumat tehottomiksi. No, koska nyt on päähäsi juolahtanut, että tyttö saa koko omaisuuden, niin olisihan soveliasta, että minun sisarenipoika, herra de Rochebelle, saisi sekä tytön että omaisuuden.

-- Kyllä minä voimieni mukaan koen teitä siinä auttaa, tätikulta, vakuutti rouva de Préal, joka mielellänsä olisi tehnyt rauhan ja saattanut noita muutamia varomattomia sanojansa unhotaksiin.

-- Ei siinä kyllä, että koetat minua auttaa!... Sinun pitää antaa tuon hölmön valita joko omaisuuden ja herra Rochebellen, taikka hän ei saa kumpaakaan... se on aivan selvä ehto, ja tyttö pian sen ymmärtää.

-- Minä en usko tuonlaatuisten syitten Genevièveen vaikuttavan.

-- No, kaikkea tässä kuullaan!... Pysykäämme totuudessa, äläkä sinä tule minua luulottelemaan, että tuommoisilla ihmisillä niin jaloja tunteita olisi. Sanoopa vanha sananlasku: "nelikko haisee aina silakalta", mutta minä sanon päinvastoin: "silakka tulee aina nelikolta". Älkäämme unhottako, että äitinsä myi hänet viidestä sadasta franc'ista.

-- Ei se ollut hänen oma äitinsä...

-- Mitä sinä minua vastustat?... Hän oli samaa säätyä.

-- Samaan aikaan kun näin keskusteltiin, oli herra de Rochebelle hakenut Genevièveä syrjäisestä osasta puistoa, johonka tämän, kirja muassansa, oli tapana vetäytyä, sillä välin kun molemmat vanhat rouvat olivat päivällislepoaan pitävinänsä. Tähän saakka ei kukaan vielä ollut rohjennut hänen yksinäisyyttänsä häiritä, ja sen vuoksi hän hämmästyi, kun askeleita kuullessansa nosti silmänsä kirjasta, ja näki ihailijansa ihan lähellänsä.

Tämä ei näkynyt aavistavankaan, minkä vaikutuksen hänen tulonsa oli tehnyt, ja kävi istumaan, niinkuin semmoinen mies ainakin, joka varmaan tuntee olevansa tervetullut.

-- Te rakastatte yksinäisyyttä, neiti Geneviève?

-- Minun on mieleeni, kun häiritsemättä saan lukea.

-- Se lienee toki hiukan siitä riippuvaa, mitä laatua tuo häiritseminen on?

-- Epäilemättä.

-- Uskallanko toivoa, että nykyinen häiritseminen ei ole teille ylen vastenmielistä?

Hetken aikaa Geneviève oli kahden vaiheella, sitte hän vastasi:

-- Kirjani miellyttää minua suuresti.

-- Tuo on kiertelevä ja kuitenkin aivan selvä vastaus; mutta kuitenkaan en pidä itseäni voitettuna. Nuorella neidillä on valta olla hiukan epäkohtelias miehelle, joka pyrkii hänen suosioonsa, ja tiedättehän, neiti de Préal, että se nykyään teidän suhteenne on minun laitani. Sitäpaitsi ovat vapaaherratar de Chabrand ja rouva de Préal keskenänsä päättäneet tämän naimiskaupan, eikä meillä siis ole muuta tehtävää, kuin taivuttaa niskamme ja nöyristyä ikeen alle. Minä toivon, ettei teillä puolestanne ole enempää asiata vastaan kuin minullakaan?

Tämä kevytmielinen ja kopea puhe herätti Genevièven koko neuvollisuuden.

-- Tuohon kysymykseen vastaan silloin, kun sitä toisella lailla esitellään.

-- Kas sitä! Vai joko te niin osaatte sopivaisuuden selässä ratsastaa, kaunis tyttöseni?... No, saadaanhan noudattaa noita lapsellisia ja siveitä kohteliaisuus-sääntöjä! Jonakin päivänä vapaaherratar de Chabrand siis tulee juhlallisesti pyytämään rouva de Préalilta hänen tytärtänsä, neiti Genevièveä, aviopuolisoksi teidän nöyrimmälle palvelijallenne; mutta se on vaan pelkkää tavanmukaisuutta, sillä liitto on jo suurvaltain kesken päätetty. Meidän tulee vaan heidän päätöstänsä vahvistaa. No, annatteko minulle kättänne, suostumuksenne merkiksi?

-- En, vastasi Geneviève ja nousi.

-- Mikä jäykkyys!... Eikä vähintäkään sanaa kehoitukseksi?

Geneviève ei vastannut enää, vaan käänsi hänelle selkänsä ja läksi.

-- Hän ei ensinkään ole armias, tuo pikku tyttö, sanoi rouva de Chabrandin kaunis sisarenpoika itsekseen; mutta se on vaan teeskentelyä. En minä siltä päätöstä epäile. Ei siis huolita noita pieniä juonia surra.

Ja tavallisella välinpitämättömyydellään hän meni penkereelle sikariansa polttamaan.

Edellistä tyynemmässä neuvottelussa olivat molemmat rouvat päättäneet olla asiaa jouduttamatta, pelosta muka, että heidän tuumansa sillä tavoin vallan tyhjiin raukenisivat. Täytyypä antaa kosijan yksityisten ominaisuukseensa vastustamattomalla voimalla pyrkiä Genevièven suosioon. Kai tämäkin, joka alussa oli hämmentynyt ja nyt oli varoillaan, vihdoin rauhoittuisi, ja rupeaisi jälleen kävelemään puiston syrjäisessä osassa, johonka ei kukaan enään tulisi häntä vaivaamaan.

Tuontuostakin rouva de Chabrand kuitenkin sanoi:

-- Asia olisi kumminkin päätettävä. Eihän herra de Rochebellen sovi koko ikäänsä noin toivon ja epäilyksen vaiheella viettää. Se käy poikaparalle pian tuskaksikin, sillä eihän maalla mitään hauskaa ole. Eivätkä kaikki ihmiset huoli viettää aikaansa niinkuin sinä, kutomalla alushameita kylän eukoille. Täällä käy aika minullekin kovin pitkäksi, ja oikein rupean Parisin katuja kaipaamaan. Kolme kuukautta maalla, siinä minulle jo yltäkyllin; eikä jäsenten särkykään milloinkaan ennen ole minua, näin vaivannut; tarvitsisipa minun jo päästä lääkärin luokse. Mutta kukapa olisi voinut arvata, että tuon pienen hupsun valloittaminen kestäisi kolme kuukautta!

-- Kolmeko kuukautta, täti? Tulittehan te tänne kevätkuun keskipalkoilla, ja nythän tuskin olemme ennättäneet heinäkuuhun. Miksi ei herra de Rochebelle enemmän koeta saada Genevièven sydäntä puolellensa? Hän näkyy luulevan, ettei hänen muuta tarvitse, kuin vaan näyttäytyä.

-- Miehen, jolla on ollut niin suuri menestys ylhäisempienkin naisten suosiossa, ei tarvinne niin suuresti tuommoisen pienen tytön tähden itseänsä vaivata. Hän tietää hänet kuitenkin vihdoin saavansa, ja siinä on hänellä kyllä. Kuitenkin tahdon kehottaa häntä kosimistansa jouduttamaan... Minä annan hänelle vielä kaksi viikkoa odotusaikaa, ennenkuin lähden, sillä sinua loukkaamatta, minun on tunnustaminen, että olen täällä ikävään kuolemaisillani.

Kun tämä viimeinen ehdotus ilmoitettiin herra de Rochebellelle, tämä hymyili tyynesti ja vastasi:

-- Kun leivo on pyydetty, niin ei muuta tarvita kuin ojentaa kättä sitä tavoittamaan.

-- No, ojennapas siis kätesi, hyvä sisareni poika. Tämä erakko-elämä ei ensinkään minua huvita, ja minä lähden heti, niin pian kuin tämä pieni asia on tullut päätetyksi.

Mutta herra de Rochebelle yhä vaan odotteli, kentiesi sen tähden, että tämä huoleton elämä häntä miellytti, vai lieneekö hän ruvennut epäilemään asiansa menestymistä.

Päivät ja viikot kuluivat. Nytpä oltiin jo heinäkuun keskipaikoilla, eikä asia sen pitemmälle joutunut. Liekö siihen ollut syynä, ettei herra de Rochebelle ollut kylliksi taitava, vai puuttuiko häneltä uskallusta?... Oli mikä oli, mutta Genevièveä ei saatu suostumaan, ei viekkaudella eikä pakolla. Ei odottamisesta eikä viipymisestä ollut mitään apua, ja tuo mainio ehtokin, jonka rouva de Préal viimeisenä keinonansa tytön eteen laski, teki tämän vaan yhä kovakorvaisemmaksi.

-- Nyt ette ainakaan sano minulle, että Geneviève on häneen mieltynyt, sanoi rouva de Préal tädillensä.

-- Tyttö on oikein hullun hurja. Siinä nyt sait, mitä olet ansainnut.

Molemmat vieraat läksivät pois linnasta, rouva de Chabrand vihan vimmassa, vannoen, ettei enää koskaan tulisi täällä käymään, herra de Rochebelle jäykkänä ja välinpitämättömänä kuin mies, joka on tapannut pelin, jonka voittaminen ei millään muotoa häntä innostuttanut.

Tuo huolettomuus suututti hänen tätiänsä, joka kysyi, luuliko hän joka tienhaarasta löytävänsä viiden sadantuhannen franc'in perillisen.