Part 13

Célinen hellälle sydämelle se tuotti alituista suloa, kun vaan sai nähdä rakastettunsa, eikä hän sen enempää pyytänytkään. Kuitenkin hän aina joka kerta, kun Jacques oli heillä käynyt, makasi koko yön kuumeessa, saamatta unta, ja seuraavana päivänä hänen poskensa olivat vielä painuneempia ja silmänsä ympärystät vielä mustempia kuin ennen. Jacquesin surumielisyys häntä ahdisti.

Yhtenä ehtoona tämä tuli Lebeaulle ilmoittamaan, että hänen teettäjänsä aikoi viedä hänet maalle muutamaksi viikoksi. Eräässä hovissa oli nimittäin muutamia vaikeita korjauksia tehtävänä, joita varten tarvittiin taiteellisesti oppinutta työntekijää, ja Jacques, jota pidettiin pätevimpänä, joukossa, oli siihen toimeen määrätty. Jo ensi sunnuntaina hänen tulisi lähteä.

-- Toivotan teille onnea, sanoi hänen vanha toverinsa: te, joka kaikkea kaunista rakastatte, saatte nyt nauttia luonnon ihanuutta. Kuinka kauas teitä lähetetäänkään?

-- Sitä en tiedä. Teettäjä tosin sanoi sen minulle, vaan nimi on mennyt mielestäni. Minä vaan tiedän, että se on jossakin Oise'n piirikunnassa.

No, toivotan paljon hauskuutta. Kotiin palattuanne, te tietysti tulette itseänne näyttämään?

-- Minä tuon teille sieltä kukkia, sanoi Jacques Célinelle, joka hymyili surullisesti, kun ajatteli, ettei hän kai silloin enää olisi hengissäkään. Hän ojensi Jacquesille pientä, polttavaa kättänsä, ja hänen mentyään tuntui tytöstä, ikäänkuin kaikki elämän sulo ja ihanuus olisi hänen kanssansa kadonnut. Tästäpuoleen tulisivat viikot kulumaan, tuomatta mitään iloa muassaan, eikä toinen hitaasti kuluva päivä olisi toistansa valoisampi. Ei mitään suloista ja levotonta odottamista nyt enään, vaan ei myöskään katkeraa pettymystä, ei mitään muuta, kuin rasittavaa yksitoikkoisuutta ikävästä aamusta unettomaan yöhön saakka.

Hän kauhistui tuota harmaansekaista, synkkää tulevaisuutta, mutta kun hän kerran oli ruvennut sitä silmiin katselemaan, niin se tuotti hänelle suurta lepoa. Tässä maailmassa hänellä ei enää ollut mitään onnea odotettavana, hän loi silmänsä taivaasen päin. Ainoastansa sieltä voisi hänelle vuotaa iloa ja valoa.

Célinellä oli vanha kirja, joka yksinäisinä hetkinä uskollisesti oli pitänyt hänelle seuraa, ja jonka lämmin hartaus oli syvästi vaikuttanut hänen sieluunsa, riistämättä häneltä kumminkaan hänen inhimillistä rakkauttansa. Hän avasi kirjan, joka oli "Jesuksen Kristuksen seuraamus", ja luki siitä näinä sanat: "Onnellinen se sielu, joka sydämessänsä kuulee Herransa puhetta, ja joka hänen suustansa saa lohdutuksen sanoja kuulla. Onnelliset ne korvat, jotka aina ovat alttiit vastaanottamaan tätä jumalallista puhallusta ja pysyvät kuuroina tämän maailman töminälle. Onnelliset, ja vielä sanon, onnelliset ne korvat, jotka kuulevat totuuden opetuksia sydämessänsä, eivätkä kuuntele ulkoapäin kaikuvia ääniä."

Sunnuntai-aamuna lähti Jacques matkalle teettäjänsä sekä rakennusmestarin, jonka tuli työtä johtaa, ja muutamien muiden työmiesten seurassa. Ensimäisen kerran hän nyt matkusti näin kauas Parisin tienoilta. Vaunujen liikunto, toukokuun raitis vihanta, joka loi hiukan runollisuudestaan yksitoikkoisille rautatien vierille saakka, hänen silmäinsä ohitse vilahtelevat, ihanat seudut, jotka johtivat hänen mieleensä muinoin, tuttuja metsiä, -- kaikki nuo suloiset ja ilahuttavat esineet laajensivat hänen sydäntänsä, pakottaen häntä unhottamaan omaa itseänsä ja ottamaan osaa yleiseen iloon. Hän ihmetteli, kun tunsi sydämensä näin keveäksi, että tuskinpa enää olisi voinut sitä omaksensa tunteakaan.

Eräällä asemalla, jolla juna muutamaksi minutiksi seisahtui, kuuli hän rakentajan puhelevan teettäjän kanssa.

-- Suuri osa Roncevalin linnasta on korjattava, sanoi rakentaja; mutta tärkein tehtävä kuitenkin on vanhojen puukoristeiden ja vanhanaikaisten, eriskummaisten kuvaveistoksien parantaminen, joita omistaja kuuluu erittäin suuressa arvossa pitävän. Luultavasti tulee tuo työ kestämään kauemmin, kuin voisi luullakaan, sillä rouva de Préal kaiketikin tahtoo täydellistä korjaamista, kun kerran asiaan ryhdytään.

Tätä nimeä kuullessansa, kavahti Jacques niin rajusti, että rakentaja kummastellen häntä katseli; mutta samassa hän jo sai itsensä hillityksi. Eikö toistakin sen nimistä ihmistä voisi maailmassa löytyä?... Ja vaikka se olisikin hän?... No niin, sanoi hän itsekseen, nojaten soppeensa kolmannen luokan vaunuissa, joihin hän matkatoveriensa seurassa äsken oli astunut, -- vaikkapa se olisikin hän, niin mitäpä siitä? Ei hänen tyttärensä saa tietää, että minua siellä onkaan, ja jos hän vaikka jonakin päivänä minut kohtaisi, ei hän vannaankaan edes kysyisi minun nimeäni. Mikäpä minä hänen silmissään olisin? Valkeamekkoinen työmies vaan, joka en nuhtelematta saisi häntä tervehtiäkään. Minä en pyytänyt häntä nähdä; nyt näkyy olevan niin sallittuna... sen vuoksi kai, että tuo muisto joka myrkyttää minun elämäni, tulisi perin juurin hävitetyksi. Kun olen nähnyt kevätruusuni hänen uudessa haahmossaan, rikkaana, ja korskeana vallasnaisena, niin ehkä voin unhottaa, että häntä toisessa muodossa on ollut olemassakaan. Geneviève de Préal on silloin kuolettanut Geneviève Olivierin.

Rikas ja korskea vallasnainen... Ei Céline toki ollut häntä siksi huomannut; mutta Céline olikin niin hyvä, niin lempeä... hänen, ei ollut rahtuakaan ylpeyttä, tuossa kivulloisessa tyttö-raukassa... hänelle vaan oli mieliksi, kun joku häntä suojeli, ja kentiesi hän myös oli sallinut rikkauden ja komeuden lumota itsensä.

Oi, kuinka väärin Jacques arvosteli tätä hellää, syvää sydäntä. Senpä vuoksi juuri, että Geneviève oli pysynyt muuttumattomana, ja ettei mikään ollut voinut pilata hänen jaloa luontoansa, oli Céline suonut hänellekin sijaa sydämessänsä Jacquesin rinnalla.

Iltapäivällä matkustavaiset saapuivat pieneen kyläravintolaan, jossa rouva de Préal heitä varten oli tilannut makuusijoja, ja joissa heidän oli määrä käydä syömässä. Itsekseen Jacques ehtimiseen vakuutti olevansa levollinen; hän ei toivonut mitään, eikä mitään pelännyt. Hän päätti myöskin olla itseänsä ilmoittamatta, vaikka hän jonkun ihmeen kautta saisikin siihen tilaisuutta.

Kuitenkaan hän ei koko yönä saanut unta silmiinsä. Mutta sillä välin, kuin hän näin luuli olevansa ihan tyven, niin odotuksen kuume häntä värisytti.

Vihdoin tuli aamu, ja sen ensimäinen hämärä valo teki hänet rauhallisemmaksi; kun hän oli pukeutunut työmekkoonsa, palasi hänen ylpeytensäkin sekä ennakkoluulonsa, ja yhtä tyynen näköisenä kuin hänen toverinsakin, hän vakavin askelin läksi linnaa kohti astumaan.

Aamupäivällä tuli rouva de Préal tarkastelemaan työtä, jota tuskin oli aljettu; Jacques seisoi koko ajan selin häneen, hän oli muka olevinaan työnsä toimessa vaan. Kaikki nuo vuodet, jotka olivat kuluneet siitä, kun Geneviève myytiin, eivät olleet millään lailla helpottaneet hänen tunteitansa tämän "kaupanteon" suhteen. Koska hän ei enää saattanut äiti-vainajatansa siitä vihata, niin sen sijaan oli hän kääntänyt sydämensä luukun tuota rikasta naista kohtaan, joka oli luullut voivansa rahalla maksaa semmoista aarretta, ja vielä päälliseksi pannut sen ehdoksi, että lapsen pitäisi unhottaa ne, jotka olivat sitä pienenä holhoneet ja ikäänkuin silmäteräänsä rakastaneet, silloin, kun ei kukaan muu vielä ollut siitä huolinut.

Kuullessaan sen naisen ääntä, joka kutsui itseänsä Genevièven äidiksi, tuota kuivaa ja hiukan kimakkaa ääntä, jota heti huomasi rikkaan naisen ääneksi, joka siihen oli tottunut, että kaikki häntä kuuntelivat ja tottelivat, Jacques tunsi salaisen vihan kouristavan sydäntänsä. Hänen mieleensä muistui Madeleine Olivierin heleä ja suloinen, ääni. Kumpaisen kaltainen oli Geneviève de Préalin ääni?

Kun rouva de Préal meni, seurasi Jacques häntä silmillään. Hänen yllänsä oli punainen silkkihame, joka mahtavasti laahasi maata niinen perässään. Jacques muisti riikin-kukkoa, joka aamulla, hänen tullessaan, linnan penkereellä, auringonpaisteessa, oli pyrstöänsä levitellyt ja äreästi kirkaisten ottanut häntä vastaan. Hänen sydämensä oli niin täynnä katkeruutta, että kaikki näytti rumalta ja inhottavalta hänen silmiinsä. Aikaa voittaen herätti kuitenkin työ, tuo paras rauhanrakentaja, hänen paremman luontonsa, jälleen henkiin. Hän alkoi ihaella noita kuluneen aikakauden veistoksia, joita hänen tuli saattaa entiseen kauneuteensa.

Työnteko ja ihaileminen, nehän kaksi ihmistä jalostuttavat.

XV.

Jacques oli linnassa ollut monta päivää työssä, eikä vielä ollut nähnyt neiti de Préalia.

Pitkitettyänsä eräänä iltana työtänsä hämärään saakka, hän yksinään käveli kylään vievää tietä pitkin, kun ihmisääniä äkkiä rupesi hänen korviinsa kuulumaan, ja hän erotti puistossa vaalean hameen, joka lehtokujan puitten välistä vilahteli. Epäilemättä se oli hän. Yrittäisikö saada häntä tavata?... Ei, hänen ei tehnyt sitä mielikään. Kulkuansa hiljentämättä hän yhä astui eteenpäin, ja koska ei mitään enää näkynyt eikä kuulunut, rupesivat hänen ajatuksensa uudestaan samaan suuntaan juoksemaan. Eräs unelma, jonka hän jo vuosia sitten oli unhottanut, johtui jälleen hänen mieleensä. Tuossa unelmassa hän oli ollut tavoittavinaan valkoista hametta, joka oli kuunsäteen näköinen; nyt hän ei ajanut sitä takaa, päinvastoin hän sitä pakeni. Hän tunsi itsensä ylpeäksi, mutta samalla koski hänen yksinäisyyteensä kipeästi häneen.

Olikohan maailmassa häntä yksinäisempää ihmistä?... Mihinkä hän ottaisi turvansa... ja mihin maahan hänen elämänsä juurtuisi?... Pitkiä aikoja oli velvollisuus pitänyt häntä kahleissa ja murtanut häntä; nyt hän oli vapaa, mutta mitä hän vapaudellaan tekisi? Tulevaisuus tuntui hänestä vaan pitkältä, pimeitten päivien ja yksijonoisten vuosien jaksolta. Hänessä ei ollut ei tahtoa, ei toivoa... niin hän ainakin uskoi.

Kuitenkin hän halukkaasti hengitti tämän kevät-illan raitista, tuoksuavaa ilmaa, joka voimallisella tavalla häneen vaikutti. Mikä suloisuus näissä metsien ja niittyjen ikuisissa juhlamenoissa!... Kuinka ihanaa tämä ilma hänen keuhkoillensa, jotka aina vaan olivat hengittäneet ison kaupungin vahingollisia ja raskaita höyryjä!... Mikä sulous tässä hiljaisuudessa, joka äkkiä seuraa yö-levolleen lähteneiden lintujen viimeisiä heleitä lauluja, jolloin iltatuuli ja puitten lehdet kuiskailevat toisillensa salaisuuksiaan... Siinäkin jo pitäisi oleman tarpeeksi onnea, kun saa nauttia luonnon ihanuutta ja aina kuulla sen ääniä.

Jacquesin ei ollut kiire ravintolaan, jossa joka ehtoo pidettiin juominkeja, joko isossa salissa, taikka pienen puutarhan lehtimajassa. Hän piti tapanaan palata vasta silloin, kun toiset jo olivat eronneet, ja hän kenenkään huomaamatta tai juomaan vaatimatta pääsi pieneen kammioonsa pujahtamaan. Hän poikkesi siis syrjään, ja päästyään kujanteen päähän, hän alkoi astua pientä polkua, joka alussa vei taajaan puistoon ja sieltä vähäiselle nurmikolle, jossa isojen puitten välissä kasvoi pitkää ruohoa. Hän oikaisi itsensä pitkäkseen tälle viheriäiselle matolle ja rupesi lehvien välitse, joita vieno tuulahdus liikutteli, katselemaan taivasta; mutta väsyneenä ahkerasta työstään ja taukoamattomien ajatuksiensa tuudittelemana, hän ennen pitkää vaipui syvään uneen.

Mutta tuskinpa oli muutama minutti ehtinyt kulumaan, ennenkuin hän vavahti unestaan. Joku oli hänen lähellänsä kirkaissut... nyt hän jo kuuli puhuttavankin... Missä hän mahtoi ollakaan? Pimeässä hän ei ensimmältä voinut muita eroittaa, kuin puitten lehviä, jotka hänen päällänsä taivasta vasten kuvautuivat; sitte hän huomasi valkoisen haamun, jota tähden väräjävä säde valaisi, ja joka kumartui hänen puoleensa, mutta yht'äkkiä vetäytyi pois, niin pian kuin hän hiukan liikutti itseänsä.

-- Vakuutan teille, että hän, on juovuksissa, hän kuuli äänen puhuvan. Jättäkää hänet tänne... se on hänelle vaan terveellistä, kun saa maata ulkoilmassa, tuikkivien tähtien valossa... Näettenkös, tuossa yksi juur'ikään helottaen häntä tirkistelee.

-- Mutta entä jos hän olisi kipeä? puhui nuori ja raikas ääni.

-- Minä tunnen hänet aivan hyvin, puhui toinen miehen ääni. Hän on minun työmiehiäni, ja paras joukossa onkin, kaikin puolin kelpo ja taitava. Olisipa kumma, jos hän juovuksissa olisi.

-- Mutta minä sanon, että hän on: sitä en epäilekään, jatkoi ensimäinen puhuja halveksivalla tavalla.

Jacques hyppäsi pystyyn, kuullessaan nämä sanat, ja katsoi suoraan silmiin vastustajaansa, jota hän oli päätänsä pitempi. Ei kukaan enää voinut häntä juopuneeksi uskoa.

Nyt lähestyi toinen parvi, nimittäin rouva de Préal, saaleihin ja pitseihin käärittynä, sekä hänen ystävänsä ja neuvonantajansa herra Bousquet.

-- Mikä täällä on hätänä?

-- Mikä ihminen tuo on? he yhtä haavaa kysyivät.

Rakennusmestari lähestyi.

-- Hän on eräs minun työmiehiäni, joka näkyy tänne nukkuneen, ja jota neiti de Préal säikähti. Hänen puolestansa minä pyydän teiltä anteeksi, rouva de Préal.

-- Ystäväni, sanoi rouva de Préal, kääntyen Jacquesiin, josta hän ei voinut muuta erottaa kuin hänen pitkän vartalonsa, tämä puisto ei ole yleisöä varten. Toivon, että pidätte sen muistossanne.

-- Ha, ha, haa, nauraa hohotti herra Bousquet, tuo pöhkö luulee teidän puistonne yömajaksi.

-- Arvattavasti hän on tullut kullastansa uneksimaan, sanoi taasen se, joka ensiksi oli puhunut. Hän ansaitsisi ruoskaa, kun peljätti neiti de Préalin.

-- En minä niin paljon peljästynyt, sanoi Geneviève, harmissaan, ett'ei ensi hämmästyksissään saattanut olla huudahtamatta, kun tapasi tuon pitkän, valkoisen haahmun jaloissansa ruohostossa. Ei niin pienestä asiasta olisi tarvinnut noin suurta hälinää nostaa.

Jacques oli jäänyt liikkumattomana seisomaan, luoden silmänsä Genevièveen, jonka valkoinen hame ja kullankarvaiset kiharat yhtä selvästi, kuin tuo valkokuorinen haapa, esiintyivät tummien puittenrunkojen, pensasten ja inhimillisten olentojen keskeltä. Kuinka ihana tuo ilmestys oli... Hän oli niin kaunis, ja hänen äänensä niin suloinen!... Jacques luuli tuossa edessään näkevänsä elämänsä unelman, ja vielä tuhansia kertoja kauniimpana.

-- No menkää jo kotiinne maata, hyvä toveri, sanoi herra Bousquet, ja älkäät enää toiste maatko näiden naisten jaloissa, jos he tulevat puistoonsa kävelemään. Ymmärrättekö?

He menivät matkoihinsa. Jacques ei ollut sanaakaan sanonut.

-- Tuo käy jo melkein liian pitkälle, sanoi rouva de Préal, varsinkin kun ajattelee, että tyttäreni olisi voinut aivan yksinään kohdata tuota miestä.

-- Tuonkaltaiset ihmiset eivät huoli mistään, jatkoi herra Bousquet. Meidän aikaan saapi vaikka mitä odottaa; he milt'ei voivat tunkeutua meidän sijallemme, jos se vaan heidän päähänsä pälkähtää.

Geneviève käveli yksinänsä vähän etäämpänä toisista. Toinen seurassa olevista nuorista herroista oli hartahasti pyytänyt, saadakseen häntä taluttaa, mutta hän oli kieltänyt. Äskeinen tapaus vaivasi häntä hirveästi, ja hän oli vihainen itseänsä kohtaan, hän kuin hämmästyksellään oli ollut siihen syynä, ja tuon miehen kärsivä nyöryytys, joka ei ollut tehnyt muuta pahaa, kuin luullut metsän olevan kaikille avoinna kävi hänen suuresti sääliksi.

Siinä ihastuksen tilassa, joka seurasi hänen äkkinäistä heräämistänsä, oli joka sana soinut Jaques'in korviin, eikä hänen järkensä kuitenkaan pystynyt sitä käsittämään. Mutta kun mielessään rupesi sitä miettimään, niin hän kaikki ymmärsi. Häntä oli Genevièven kuullen pilkattu, nöyryytetty, ja sitä ajatellen hän tunsi, miten veri nousi hänen kasvoihinsa; hän puristi nyrkkiänsä ja teki liikkeen ikäänkuin häntä seurataksensa. Mutta yht'äkkiä hän syöksi metsään, ja koska ei enää hetkeäkään tahtonut viipyä tällä kielletyllä alalla, niin hän hyppäsi, kiviaidan ylitse sekä saapui pian avonaiselle kentälle.

Päivän koitteesen saakka hän sitte kulki maita, metsiä, ollen väliin vihan vimmassa, väliin taas muistaen yhtä ainoata asiaa vaan: että oli nähnyt Genevièven.

XVI.

Seuraavana päivänä tämän tapauksen jälkeen oli Jacques aikonut lähteä pois, mutta kuitenkin jäänyt Hänelle täällä uskottu työ oli mieluisempaa kuin mikään, jota hän tätä ennen oli tehnyt, ja myönnettävä on, että hänestä olisi tuntunut sangen karvaalta lähteä täältä pois. Sittemmin ei ollut mitään erinomaista tapahtunut, ja Jaeques'in mielestä rupesi tuo tapaus jo tuntumaan melkein unelmalta. Yksi pitkä työpäivä kului toisensa perästä, tuomatta muassansa mitään uutta; mutta hänessä oli ikäänkuin salainen toivo, joka ennusti ennemmin tai myöhemmin koittavan päivän valoa.

Se puoli linnaa, jolla hänellä oli työtä, pidettiin kylmillänsä, ja sieltä oli näköala eräälle penkereelle, jolla ei juuri usein kukaan käynyt. Erään oven läpi, jota joskus avattiin, hän väliin kuuli joitakuita sointuvia säveleitä taikka, jonkun heleän, kerkeän liverryksen pianolla... Siinä kaikki mitä hän sai tietää Genevièven elämästä, joka eli niin lähellä häntä... ja kuitenkin niin kaukana.

Kuinka suloiseksi ja hauskaksi hän mielessään kuvaili tuommoista hienon naisen elämää... Askaroida aamusta iltaan saakka ainoastaan hauskoissa ja vaihtelevaisissa toimissa, tarvitsematta nähdä eli koskea muuta kuin semmoisia esineitä, jotka tuntuivat miellyttäviltä ja olivat kauniita, niinkuin esim. hienoja ja pehmeitä vaatteita, kristalli-eepenholtsi-pianon norsunluisia koskettimia sekä sitte huolettomasti vaipua johonkuhun mukavaan nojatuoliin istumaan... ja lukea... ennen kaikkea lukea... ei vaan yhden sou'n sanomalehteä taikka joitakuita kellastuneita ja tahrattuja kirjoja, ostettuja viidelläkymmenellä centime'llä jostakin kirjanäyttelöstä, vaan noita kauniisti sidottuja nidoksia, joita hän oli sattunut linnan kirjastossa näkemään, kun siellä oli ollut erästä liistettä korjaamassa, noita kirjoja, jotka varmaan sisälsivät ihmishengen rikkaimpia tuotteita; iltapäivällä lähteä kävelemään penkereelle taikka puistoon, korkeain puitten varjoon... tuommoiseksi hän itsekseen kuvaili Genevièven oloa ja elämää. Eikä mikään halpamielinen tunne pimittänyt noita kuvaelmia, jotka hänen silmissänsä olivat aivan todenperäisiä. Jacques ajatteli noita onnellisia, joita sallimus oli asettanut siilien tilaan, että saivat antautua tiedollisiin harrastuksiin; hän ajatteli niitä kadehtien, niinkuin me taivaan asukkaita ajattelemme, mutta ilman vihaa ja katkeruutta.

Kylässä häntä nimitettiin "Pariisilaiseksi", koska hänen kasvonsa muka olivat toveriensa kasvoja hienommat ja hänen käytöksensä sievempi. Eivät ihmiset ylimalkaan suuresti hänestä pitäneet. Heidän mielestään hän oli ylpeä sekä ijäkseen liiaksi totinen... mutta naisia hän miellytti: "Hänellä on suru sydämessä", he sanoivat, ja moni tyttö olisi mielellänsä häntä lohdutellut; mutta Jacquesin käytös ei millään muotoa heitä siihen kehoittanut. Ne, jotka onneansa koettaakseen olivat ruvenneet hänen edessänsä keikailemaan, eivät saaneet mitään vaivoistansa, ja alkoivat sitte hänen suhteensa olla yhtä mieltä miesten kanssa.

Hänellä oli työnsä linnassa ja yksinäiset kävelynsä, eikä hän muuta pyytänytkään. Aamuisin päivän koitosta saakka ja illoin auringon laskettua hän kuljeskeli pitkin kukkivia pensasaitoja tai viljamaita, joita unikukat ja sinikaunot jo alkoivat kirjota, mutta aina hän pysyi niin kaukana rouva de Préalin puistosta, kuin mahdollista. Seutu oli vaihtelevaista ja ihanaa. Vähän väliä oli aina pieni metsikkö, joka tuntui raittiilta ja viehättävältä, vaikk'ei se ollutkaan syvä eikä salaperäinen; ja korkeitten mäkien välitse, joilla ruohon seassa rehoitti kurjennokkia ja muita kukkasia, mutkaili pieniä polkuja. Siellä täällä kasvoi orjantappura-pensaita, joiden pitkät, notkeat oksat senkin seitsemällä eri tavalla kietoutuivat muiden lähellä kasvavien pensaitten lehväksiin, peittäen anteliaasti niitäkin kauniilla ja suloisilla kukillaan. Ihastuneena Jacques jäi näiden tuhlaajien ääreen seisomaan. Tämä ylenpalttisuus oli tarjona kaikille... kaikille, paitsi niille, jotka eivät milloinkaan pääse isojen kaupunkien polttavia ja jäykkiä muureja ulommaksi. Ja silloin, kun enää tuskin taisi eroittaa kukkasia muusta kuin hajusta, Jacques vaelsi niityillä, yhä ajatellen tuota ilmestystä, jonka hän tähtien himmeässä valossa oli nähnyt!

Ihmeellistä!... Ei Geneviève koskaan ennen, niinkuin nyt, ollut ajatellut tuota kulunutta aikaa, jonka muistot välimiten hänessä heräsivät, tuoden muassaan tuon oudon tunteen, joka väliin meissä nousee, kun olemme muinoin eläneet elämää, joka on ilman yhteyttä nykyisen elämämme kanssa.

Oli jotakin ilmassa, joka yhä toi noita muistoja hänen mieleensä. Ajatusten johto voipi olla uteliaan tutkinnon esineenä; mutta mielikuvitusten johtoa, joiden syy on meille tietämätöin ja sen vuoksi olematonkin, on vaikeampi selittää. Varmaa on, että, Jacquesin läsnäolo, josta hänellä ei ollut tietoakaan, vaikutti Genevièven mielikuvitukseen, taikka oikeammin hänen tunteisiinsa.

Rouva de Chabrandin sisarenpoika, herra de Rochebelle, sama mies, joka oli syyttänyt Jacquesia päihtyneeksi, ei enää lähtenyt linnasta, eikä Geneviève voinut olla huomaamatta, että sillä oli aikeita hänen suhteensa, ja että, rouva de Préal sekä hänen tätinsä kaikin tavoin antoivat hänelle kannatusta. Herra de Rochebelle inhoitti häntä mahdottomasti. Hän oli vähäpätöinen mies, jotenkin naurettava ja sangen tyytyväinen itseensä. Seura-ihmisen hienon kuoren alta Geneviève huomasi hänessä tuota raakuutta, josta rouva de Chabrand oli syyttänyt häntä itseään, hänen vielä lapsena ollessansa.

Tiina suvena rouva de Chabrand ynnä sisarensapojan kanssa oli tullut Roncevaliin tavallistaan aikaisemmin; hänellä oli jälkimäisen suhteen omat tuumansa, joiden onnelliseen päätökseen tarvittiin paljon aikaa.

Rouva de Préal ei näkynyt kummeksuvan eikä paheksuvan tuota herra de Rochebellin viipymistä, joka, näytti kestävän loppumattomiin. Vaikk'eivät he ensinkään olleet sukua, niin rouva de Préal kuitenkin kohteli häntä, ikäänkuin hän olisi ollut perheen jäsen, ja vähitellen hän itsekin anasti semmoisen oikeuksia, istui pianon viereen, kun Geneviève aamusilla salissa soitantoa harjoitteli ja seurasi häntä, kun hän meni puutarhaan kävelemään, sekä pysyi alati hänen läheisyydessään ja teki läsnäolonsa Genevièvelle sietämättömäksi taakaksi.

Geneviève oli ylen kaunis, voidakseen olla huomaamatta ihmisten ihailevia katseita ja sitä ihastusta, jota hän herätti; mutta ne haihtuvaiset tunteet, jotka hän oli herättänyt, eivät olleet paljoa häneen koskeneet, koska hänellä oli sydämessään ylevä rakkauden ihanne. Tosiaan, se oli synnynnäinen ihanne, joka oli alinomaisessa ristiriidassa kaikkien niiden periaatteiden kanssa, jotka hänen ympärillänsä vallitsivat, ja kaikkien niiden esimerkkien kanssa, joita hän näki silmäinsä edessä. Sen siveysopin mukaan, jota oli hänelle opetettu, nuoren tytön piti rakastaa ainoastansa sitä, jonka hänen perheensä hänelle valitsi, ja ottaa hänet vastaan, täydellisellä luottamuksella omaistensa viisauteen.

Muutamat hänen entisistä opinto-kumppaneistansa olivat jo naimisissa, ja heidän naimisensa oli yllämainitulla tavalla tapahtunut. Useimmille heistä mies oli jo ensikerralla esitetty suosittuna sulhasena; tytön tuli vaan äänettömyydellään vahvistaa tätä valintaa, ja tästä hetkestä alkaen, siihen saakka kuin he yhteistä elämää alottivat, ei kihlatuille annettu vähintäkään tilaisuutta oppia toinen toistansa tuntemaan. Päinvastoin heitä varjeltiin ja vartioittiin joka tavalla. Eräs nainen, rouva de Préalin tuttavista, oli vähän aikaa ennen tyttärensä naimista Genevièven läsnäollen sanonut:

-- Voittehan arvata, hyvä rouva, että minulla on hätä jouduttaa hääpäivää. Tuntui todellakin ikävältä, kun täytyy noita nuoria vartioida.

Ihmetellen Geneviève oli kysynyt, minkätähden niitä täytyi vartioida, ja oli sitä äidiltänsäkin kysynyt, joka hiukan äkäisesti oli vastannut, että tapa oli semmoinen.

Heidän täytyy siis siihen päivään saakka, jolloin kaikki tulisi olemaan heillä yhteistä, heidän ajatuksensa, tahtonsa elonsa ja olonsa... siihen hetkeen saakka, jona kaksi tulevat yhdeksi, täytyy heidän tavan vuoksi pysyä aivan vieraina toisillensa, taikka ainakaan eivät muuta kuin seuraihmisinä pintapuolisesti saa oppia toinen toistansa tuntemaan.