Part 12

Oltuansa kauan aikaa kahden vaiheella, satoja kertoja itsekseen sanottuansa, ettei hän sitä tee, hän kuitenkin vihdoin päätti ilmoittaa Jacquesille epäilyksensä Genevièven suhteen. Jos hän olisi erehtynyt, niin Jacques kentiesi suuttuisi häneen tästä julmasta erehdyksestä, mutta jos hän olisi oikein arvannut... Ja oliko hänellä edes oikeus salata sitä häneltä? Hän ymmärsi vallan hyvin, että jos tämä Geneviève oli Jacquesin pikku kasvatti-tyttö, niin se ehkä tuottaisi hänelle haikeampaa surua kuin tuo epäselvä ja synkkä ikävä, jolla nyt häntä kaipasi. Mutta kaikkikin olisi parempaa kuin tuo toivottomuuden tila, jossa hän vietti elämäänsä, ja jota tuskin taisi elämäksi kutsuakaan. Ja levollisempana Céline odotti hänen tuloansa. Eihän Jacques toki aivan tykkänään voisi heitä hyljätä, hän joka vuosikausia ikäänkuin ystävä oli käynyt heitä tervehtimässä ja jolla oli määrätty sija heidän lietensä ääressä.

Eräänä sunnuntaina kun Céline taas oli yksin kotona, astui Jacques sisään, ja käytyänsä vastapäätä häntä istumaan ja lausuttuansa muutamia sanoja, hän alkoi hänen kukkasiansa solmia. Célinen rohkeus lannistui, kun hetki nyt oli käsissä, jona hän oli päättänyt puhua, ja hänen äänensä vapisi.

Jacques katsoi häntä, ja näki, kuinka hän oli muuttunut, siitä kun hän viimeksi täällä kävi; se liikutti häntä, ja ensimäisen kerran hän huomasi noiden lempeäin kasvojen ihanuuden.

-- Oletteko kipeä? hän kysyi äänellä, joka kokonaan hämmensi tyttöparan sydämen ja hetkeksi uudelleen palautti jo voitetun epäilyksen. Mutta hänen täytyi puhua, hänen tuli puhua...

Ja vastaamatta kysymykseen, joka eli ensimäinen laatuansa Jacquesin suusta, hän koki saada ääntänsä selkeäksi ja alkoi:

-- Minun tekisi mieleni ilmoittaa teille yhtä asiaa... Erästä ajatusta, joka lakkaamatta tulee takaisin... Mutta ehkä se onkin hulluutta.

-- Jacques loi yhä silmänsä häneen, mutta myötätuntoisuuden säde oli niistä kadonnut, ja hänen katseensa oli jälleen yhtä välinpitämätöntä kuin ennenkin.

-- Minä luulen... minä olen väliin ajatellut, että neiti de Préal on sama...

Hän vaikeni, odottaen, että Jacques jo ymmärtäisi, vaan tämä ei mitään virkkanut. Céline alkoi jälleen:

-- Kentiesi, koska hänen nimensä on Geneviève, että hän on sama... että hän on teidän pikku Genevièvenne...

Jacques säpsähti, ja hänen silmiinsä syttyi tuli, jonka valo hetkeksi kirkastutti hänen kasvojansa: mutta se katosi pian, jättäen ne entistään vielä synkemmiksi.

-- Minkävuoksi se olisi hän? mistä tulitte sitä ajatelleeksi?

-- En tiedä... Minä olen koettanut olla sitä ajattelematta, mutta tuo ajatus seuraa minua, enkä minä saa sitä karkoitetuksi.

Jacques mietti hetken aikaa.

-- Jos ei teillä ole sen varmempaa syytä luuloonne, niin mitä hyvää siitä on, että sen minulle ilmoititte? Ja jos se totta olisikin, niin minä siitä tulisin entistäni vielä onnettomammaksi, sillä hänen ja minun välilläni on suuri juopa.

Ja hän nousi ikäänkuin jotakuta tuskallista ajatusta karkoittaakseen.

Céline luuli hänen olevan suutuksissaan hänelle ja pelkäsi, että hän aikoi mennä; hän katsoi häneen rukoilevaisesti.

-- En luullut, että se tekisi teille niin pahaa. Arvelin velvollisuudekseni sen teille ilmoittaa. Ja ehkä se kuitenkin on totta!...

-- Jos se olisi totta, niin tuhat kertaa parempi olisi, ettei hän milloinkaan saisi sitä tietää... Arvattava kuitenkin on, että hän on kaikki unhottanut... hän oli silloin vielä niin vähäinen!... Ehkä häntä hävettäisikin, että on rakastanut minua, että hänen pienet rusohuulensa ovat suudelleet näin halpasäätyistä miestä... ja se musertaisi minun sydämeni, se riistäisi minulta ainoan onneni, muiston siitä ajasta, jolloin tein työtä hänen hyväksensä. Vieläpä se pilaisi minulta hänen äitinsäkin muiston. Nuo muistot ovat ainoat, mitä minulla elämässäni on ihanaa ja suloista... Ainakin ne minun tarvitsisi saada pitää.

-- Oi, kuinka hän rakasti tuota tyttöä! Céline kallisti päätään ja hänen sydämensä tuntui niin raskaalta.

Jacques jatkoi jälleen:

Yhteen aikaan minulla oli yksi ainoa ajatus vaan: löytää Geneviève, nähdä häntä... ei suinkaan siirtääkseni häntä hänen onnellisesta elämästänsä takaisin meidän kurjiin oloihimme, vaan saadakseni häntä vielä nähdä, ilahuttaakseni silmiäni hänen kauneudellansa, hänen tietämättänsä että olin saapuvilla, lähellä, varjossa, seuraten kaukaa hänen valoisaa uraansa. Vaan nyt jo paremmin ymmärrän. Se olisi meille molemmillekin onnettomuudeksi. Parempi, ettei hän koskaan saa tietää, mitä hän jo on ennättänyt unohtaa. Minä puolestani koen myös unohtaa ja ai'on tyytyä elämääni semmoisena, kuin se on.

Hän vaipui jälleen istumaan niin väsyneen ja toivottoman näköisenä, että se musersi Célinen sydämen. Tämä tuskin uskalsi enää puhuakaan, pelosta, että sattuisi lausumaan sanasen liikaa. Kuitenkin hän mumisi:

-- Te olette niin yksinänne!... Teillä ei ole ketään, joka teitä rakastaisi!...

-- Sille en mitään voi... Lapset ovat jättäneet minut. Eivätkä nuo minua rakastaneetkaan. Oikeastaan olenkin aina vaan ollut yksinäni. Elämälle tulee kuitenkin vihdoin loppu. Olkoon siitä Jumalalle kiitos!

-- Elämä voi kuitenkin olla onnellista meikäläisillekin.

Céline rohkeni lausua noita sanoja, ajatellen että hänen viallisuutensa muka oikeuttaisi hänen sisaren tavalla puhumaan. Tällä hetkellä hän ei enää itseänsä ajatellut, hän ei katsonut itseänsä miksikään; hän näki vaan tuon surumielisyyden, jota hänen tulisi lieventää. Hänelle oli yhtä kaikki, millä keinoin se tapahtuisi, jos se vaan lieventyisi.

Täydellisesti itsensä näin unhottaen, hän kumartui Jacquesiin ja laski kätensä hänen käsivarrellensa.

Jacques katseli tuota hienoa kättä sinisine suonineen, joka tuskin oli muuhun koskenut kuin kukkasiin, ja jota hän välinpitämättömyydessään tähän saakka ei ollut huomannutkaan. Tuo heikko käsi liikutti hänen sydäntänsä; hän ei voinut kääntää silmiänsä siitä.

Céline tuli hämillensä ja veti sen pois.

-- Ei, Jacques vihdoin virkkoi, työmiehen elämä ei voi olla onnellista, ei suinkaan, jos hän ei muutu raa'aksi kuin eläin. Minä olen useinkin sitä miettinyt: meiltä puuttuu ylen monta tarpeellista asiaa, voidaksemme olla onnellisia. Te puhutte minulle rakkaudesta, ystävyydestä. No niin! jos otaksummekin, että meiltä ei puutu rakkautta eikä leipää, niin siinä ei ole kyllä: ollaksensa onnellinen, tarvitsee ihminen muutakin... Näettekös, meikäläisten elämässä on kaikki niin rumaa, niin niukkaa, niin ilkeää!... Meidän asuntomme, meidän mustat ja pahalta lemahtavat portaamme, kadut, joiden varrella asumme, vaatteemme, kaikki minua inhottaa!... Entä nuo likaiset kauppapuodit, joista ostamme tavaramme ja pöydät viina-anniskeluissa, joihin nojaamme kyynäspäitämme... Tuhat kertaa ennemmin söisin kuivaa leipää jonkun puutarhan penkillä, jossa saisin raitista ilmaa hengittää, kuin hakkeluspaistia jossakussa hökkelissä, missä kaikki minua iljettää. En minä vielä ole saanut itseäni semmoisiin tottumaan. Minua iljettää itseäni, kun kuulun noiden hyljättyjen joukkoon. Näin puhuessansa hän oli niin kaunis, hänen tummankiharaiset hiuksensa, hänen henkevät sekä hienot kasvonsa, hänen suuret, synkeät silmänsä, jotka nyt kuumeentapaisesti hehkuivat, tuo kaikki oli niin viehättävää, että jokainen muu kuulija olisi hymyillyt, verratessaan häntä itseään hänen sanoihinsa. Mutta Célineä ei naurattanut; hän oli nyt vihdoin keksinyt syyn tuohon haikeaan suruun, jota hän tähän saakka oli aprikoinut, voimatta sitä ymmärtää. Koska Genevièven katoaminen oli tehnyt niin syvän jäljen hänen elämäänsä, niin se tuli siitä, ettei hän hänessä rakastanut ainoastaan lasta, johon sydämensä oli kiintynyt, vaan kauneuden sädettä, jota ei mikään sittemmin ollut hänelle palauttanut.

Paremmin kuin moni muu, Céline taisi ymmärtää tuota kärsimystä, sillä häntäkin vaivasi sama sopusoinnun jano, joka löytää niin vähän tyydytystä ison kaupungin köyhäin kurjissa oloissa; mutta hän oli sen sammuttanut, taikka ainakin koki sitä sammuttaa, katselemalla kauniita kukkiansa, jotka alati hänen edessänsä hymyilivät, taikka taivasta, jolla pilvet toisiaan ajelivat ja luonnon ihanuutta nauttimalla. Sen lisäksi hänen ei tarvinnut ympärillänsä nähdä mitään rumaa, joka olisi hänen kauneuden-tuntoansa loukannut, eikä auringonsäteet, jotka kirkkaina akkunasta heloittivat, tavanneet mitään, jonka olisi tarvinnut karttaa heidän valoansa, sillä rouva Gregoire piti tarkkaa järjestystä, vaivoistansa huolimatta.

Céline katseli Jacquesia, yhä enemmän unhottaen itseänsä ja hänen onnettomuuttansa säälien. Mitä hän ei olisikaan antanut, jos Jacquesilla olisi ollut toivoa saada vast'edes itselleen pieni paratiisi, missä hänellä olisi tilaisuutta tyydyttää mielihalujansa, ja jossa hänen silmänsä saisivat kauniita esineitä, etenkin kukkasia, katsella. Sillä kukkaset olivat Célinen mielestä elämän suloutena. Eikä Céline sitä kysynyt, kuka hänelle tuon paratiisin loisi, kun se vaan hänellä olisi... ettei hänen enää tarvitsisi kärsiä tuota epäsointua, joka vallitsi vastenmielisten olojen ja hänen luontonsa välillä.

Mutta äkkiä johtui jalompi ajatus Célinen mieleen, ajatus, joka murheen hetkinä, kun hän oli ottanut pakonsa siihen, oli lohduttanut hänen sieluansa.

-- Väliin olen ajatellut, hän alkoi äänellä, joka kuului suloiselta ja lempeältä kuin vieno tuulahdus, minä olen ajatellut, että jos ei ympärillämme kaikki olekaan niin kaunista, kuin soisimme, niin se on siitä syystä, että sen kautta enemmän tulisimme taivasta muistamaan, jossa kaikki on niin ihanata.

-- Mitäpä me taivaasta tiedämme? Jacques vastasi,

-- Isällä on aina tapana sanoa, jatkoi Céline tuosta keskeytyksestä huolimatta, että korkein olento on vanhurskas, ja että ne, jotka tässä maailmassa ovat tehneet velvollisuutensa, saavat palkintonsa toisessa elämässä. Ja minä uskon, ettei Jumala olekaan niin kaukana meistä, kuin tavallisesti luullaan, ja että hän jo tässäkin elämässä antaa meidän tuta rakkauttansa. Onpa hetkiä, joina minä tunnen hänen olevan aivan lähellä, jolloin hänen läsnäolonsa täyttää pienen huoneeni, valaisten ja elvyttäen kaikki ympärilläni. Silloin en ole yksinäni enkä murheellisena. Ja katsellessani taivasta tähtineen, minusta useinkin tuntuu, ikäänkuin hän olisi ihan lähellä tätä synkkää maailmaa, jossa elämme.

Hämmentyneenä Céline vaikeni. Ei hän koskaan ollut kenellekään noin puhunut. Eikä hän ollut oikein varma, oliko Jacques häntä kuunnellutkaan. Hän ei katsonut Célineä, vaan nojasi otsansa käsiinsä ja oltuaan hetken ääneti, hän liikutetulla äänellä sanoi:

-- Oi, jospa minä edes yhden ainoan kerran saisin hänet nähdä!

Lähtiessään hän otti Célineä käteen, jota hän ei koskaan ennen ollut tehnyt, sanoen:

-- Kiitoksia.

Céline jäi ajatustensa valtaan, ja hänellä oli suuri halu ruveta itkemään. Entistään paremmin hän nyt ymmärsi, ettei hänellä ollut suurta sijaa Jacquesin elämässä. Kuitenkin tämä yksinäinen hetki Jacquesin seurassa oli hänelle suloinen, ja sitä ajatellessaan hän unhotti surunsa, tuon suuren, katkeran surun, ettei Jacques häntä rakastanut.

XIII.

Tämän jälkeen kului pitkä aika, ennenkuin Jacques jälleen tuli Lebeaun perhettä katsomaan. Hän oli ikäänkuin kuumeessa; Célinen luulo oli muuttanut häneen, eikä hän enää epäillytkään, että Geneviève Olivier ja Geneviève de Préal oli sama ihminen. Mutta kumma asia, että kuta enemmän hän uskoi, sitä enemmän hän pelkäsi häntä tavata, ja tuo pelko piti hänen erillänsä ystävistään.

Väliin hänelle kuitenkin tuli semmoinen rakkauden jano, että päätti mennä heitä tervehtimään, mutta kun pukeuduttuaan pyhävaatteisinsa jo oli puolimatkalla, niin hän joutui niin suureen tuskaan, ajatellessaan mitä voisi tapahtua, että hän kääntyi takaisin ja sulkeutui yksinäiseen huoneesensa.

Näin kului monta viikkoa, joina hän ei tavannut Célineä.

Muutamana ehtoona, kun hän, pää kumarruksissa, astui erästä yksinäistä katua, jossa hän ei luullut tarvitsevansa Lebeauta kohdata, saavutti tämä hänet äkkiarvaamatta. Ei Lebeau nyt tavallisella ystävyydellään lyönyt häntä olkapäälle, vaan asettuen hänen eteensä seisomaan ja katsoen häntä nuhdellen silmiin, hän sanoi:

-- Jos teillä on jotakin meitä vastaan, niin sanokaa se suoraan; se olisi parempi, kuin että noin jurottelette, antamatta siihen minkäänlaista selitystä.

-- Mitäpä minulla voisi olla teitä vastaan, vastasi Jacques. Eihän minulla siihen syytä ole. Te, joka olette osoittanut minulle pelkkää hyvyyttä vaan.

Lebeaun kasvot kirkastuivat.

-- No, minkätähden ette siis enää tule meillä käymään?

Jacques toi sopertaen esiin joitakuita esteitä, jotka eivät mitään selittäneet.

-- Siinä olette väärässä, että hylkäätte vanhat ystävänne. Tulkaa nyt pian meitä katsomaan, se olisi Célinellekin mieleen, jonka luona niin harva käypi, kehoitti Lebeau, joka ei kauan voinut olla suutuksissa.

-- Sunnuntaina minä tulen.

-- Sehän hyvä sanoma. Älkää sitä vaan unohtako... se koskisi meihin kipeästi.

Kun Lebeau kertoi tyttärelleen, että hän oli tavannut Jacquesin, niin tämä ei vastannut mitään, koska hän pelkäsi, että ääni ilmaisi hänen tunteensa. Hän oli käynyt varjoon istumaan, eikä isä nähnyt, kuinka häntä vapisutti.

-- Mikä sinun on?... Eikö ole sinulle mieleen, että tuo kelpo poika tulee meillä käymään?

-- Onhan se minulle mieleen, isäkulta.

-- Sinä kai olet hänelle suutuksissasi, kun hän ei niin pitkään aikaan ole käynyt meillä, mutta hänelle täytyy antaa anteeksi. Ihminen tulee noin vauhkoksi, kun elää yksinään. Hänen pitäisi naida, tuon kelpo pojan, koska hänellä ei enään ole sisaruksia tykönänsä, joista huolta pitäisi. Onpa vahinko, ettei sinusta ole avio-kumppaniksi: minulle olisi hänestä tullut niin sopiva vävy.

Aavistamatta että hän kipeästi oli loukannut tytärtänsä, Lebeau pisti valkeaa piippuunsa ja rupesi tyvenellä mielellä lukemaan yhden sou'n maksavaa sanomalehteä, jonka hän oli tuonut muassaan.

Céline pidätti kyyneleitänsä.

Niin, eihän hänestä ollut avio-kumppaniksi; ei hän ollut niitä, joita saattaisi lempiä. Monta kertaa hän oli itselleen tuota vakuuttanut, jonka isä nyt niin suorastaan oli hänelle sanonut. -- Se ei ollut mikään uusi totuus, mutta kuitenkin se tuotti hänelle julmaa kipua.

Savigny tuli samana ehtoona sanomaan jäähyväisiänsä... Tällä kertaa hänen oli matkustaminen keski-Ranskaan, samassa tarkoituksessa kuin ennenkin, ja aina yhtä valmiina uhraamaan itseänsä, sekä ruumistansa että henkeänsä. Hän huomasi heti, mitä toiset eivät olleet nähneetkään, nimittäin että Céline oli hyvin kipeä. Vieläkö hän palatessaan maalta, jossa hän ehkä kauankin tulisi viipymään, tapaisi hänet elossa? Tavallisuuttansa hän oli käynyt vastapäätä Célineä oven suuhun istumaan, jossa hän oli enemmän varjossa, ja josta hän taukoamatta tyttöä katseli. Itse hän ei paljon puhunut, vaan jätti sen toimen kokonansa Lebeaun suoritettavaksi.

Kun hänen oli aika lähteä, lähestyi Savigny Célineä, tarttui hänen kuumaan, laihtuneesen käteensä ja pidettyänsä sitä hetken aikaa omassa kädessään, hän erinomaisella hellyydellä laski sen takasin tuolin käsinojalle.

-- Jääkää hyvästi, sanoi hän.

-- Tervetultuanne takasin, vastasi Céline.

-- Lebeau saatteli vierasta valkealla ensimäisen kerroksen porras-askelmaan saakka. Siellä Savigny seisahtui.

-- Hän on sangen kipeä, hän sanoi.

-- Kuka? kysyi Lebeau.

-- Teidän tyttärenne.

-- Ei suinkaan, ei suinkaan... ei se ole muuta kuin hiukan verettömyyttä vaan. Ei se mitään vaarallista ole... Onhan meillä jo maaliskuu käsissä... kai kevät taas häntä virkistää.

-- Tässä on henki kysymyksessä. Oletteko kysynyt neuvoa lääkäriltä.

-- Eihän se ole ollut tarpeellista... Meidän ei nyt kannata panna rahaa tarpeettomiin maksoihin, kun minä yksin teen työtä. Tilkkanen hyvää viiniä tekee hänelle enemmän hyvää kuin lääkärin käynti.

-- Tuossa, ottakaa nämä häntä varten, sanoi Savigny, pistäen hänen kouraansa kaksi kultarahaa. Kysykää neuvoa lääkäriltä, mutta hänen pitää oleman parhaimpia, mitä löytyy, esimerkiksi joku kuuluisa sairashuonen lääkäri. Mutta ennen kaikkea, tyttärenne älköön saako tietää, että nämä rahat tulevat minulta. Kuuletteko? Minä kiellän teitä sitä hänelle sanomasta.

-- Hänen äänensä kuului miltei jäykältä, kun hän näin puhui.

Hämmästyksissään oli Lebeau jäänyt liikkumatta seisomaan. Sitte hän riensi Savignyn jälkeen, ahtaaksensa hänelle rahat takaisin, mutta tämä sulki oven jälkeensä ja huusi:

-- Minä rukoilen teitä vanhan ystävyytemme nimessä, että teette, mitä olen sanonut.

Sangen huolestuneena nousi Lebeau jälleen portaita ylös, pitäen kultarahoja niin varovasti kädessään, ikäänkuin ne olisivat häntä polttaneet, ja miettien, oliko Savigny tullut hulluksi.

Céline oli jo vetäytynyt pieneen kammioonsa, pannaksensa maata, ja niinmuodoin sai hänen isänsä hiukan tointumisen aikaa, jolloin hän päätti salata koko asian tyttäreltään.

Kun Céline jo makasi, tuli hänen isänsä häntä syleilemään, jota hänen ei muulloin ollut tapana tehdä.

-- Kuinka jaksat, pikku Célineni? hän kysyi.

-- Hyvin vaan, isäkulta, kiitoksia kysymästänne.

-- Oikeinko totta?... Anna minun katsella sinua. Näytäthän sinä koko terveeltä... Enpä pitkiin aikoihin ole nähnyt sinua noin punaposkisena ja silmiäsi noin loistavina kuin tänä ehtoona. Luuletko saavasi unta?

-- Kyllä minä unta saan, isäkulta. Niin ainakin luulen. Minä olen hiukan väsynyt.

-- Kutsu minua, jos tulet kipeäksi.

Céline ei ymmärtänyt syytä tuohon erinomaiseen hellyyteen, ja unohtaen kokonaan oman itsensä, hän vaan koki rauhoittaa isäänsä.

-- Maatkaa huoletta, isä. Minäkin ai'on nukkua.

Ihan rauhoittuneena Lebeau jätti tyttärensä ja, ennenkuin laski levolle, kätki hän huolellisesti Savignyn antamat rahat laatikon pohjalle siksi, kunnes tämä palaisi, ja hän saisi antaa ne hänelle takaisin.

-- Luulen maar, että hän tänä iltana oli päästä vähän ravistunut. Mistä lie sitä ollut huomaavinansa, että tyttö muka oli kovin kipeä?... Olisi jättänyt minun asiakseni, joka olen tytön isä, pitää huolta hänestä.

Ennenkuin seuraavana päivänä meni työhön, hänen kuitenkin teki mieli kuulla, mitä rouva Gregoire asiasta arvelisi. Hän toivoi muka häneltä saavansa vahvistusta vakuutukselleen.

-- Mitä te Célinestä arvelette? hän kysyi. Luuletteko hänen olevan kipeän.

-- Ei häntä niin erittäin kipeäksi sovi sanoa, vastasi rouva; mutta hän on näinä aikoina ollut hiukan alakuloinen. Meidän aikaan nuoret ihmiset ovatkin niin ylen heikkoja. Turhaan minä olen koettanut häntä rohkaista: Katsokaapas minua, tyttöseni, olen minä sanonut, heitänkö minä itseni noin alakuloiseksi kuin sinä? Hän ei vastaa mitään, mutta ei myöskään ota vaaria puheestani... Minun nuoruudessani oli ihmisillä enemmän rohkeamielisyyttä.

-- Syökö hän päivällistä enemmän kuin iltaistakaan, jollen minä ole saapuvilla.

-- Olkaa aivan huoletta, herra Lebeau, kyllä minä laitan hänen pienet syötävänsä niin maukkaiksi, että hän olisi vallan kiittämätön, ellei niitä söisi.

Lebeau ei parempaa pyytänyt, kun näin tulla rauhoitetuksi, ja tämän keskustelun perästä hän meni tiehensä paljoa keveämmällä mielellä.

Sunnuntaina Jacques tuli. Hänen sisään astuessansa Célinen posket lensivät tulipunaisiksi, mutta hetken kuluttua ne jälleen olivat aivan valkoiset kuin vaha; ainoastaan kummallakin poskipäällä oli punainen pilkku.

Jacques näki kohta, että hän oli sangen kipeä, ja vaikka hän ei säikähtänytkään yhtä paljon kuin Savigny, niin se kuitenkin häneen kipeästi koski. Mutta Céline oli liian halukas häntä puhutellakseen, niin kauan kun kahden kesken olivat, ettei huolinut itsestänsä puhua. Hän alkoi heti:

-- Minä olen tavannut neiti de Préalin; hän puhui minulle siihen tapaan, että melkein sain täyden vakuutuksen... Ei hän minulle mitään suoraan ilmoittanut, mutta hänen puheistansa tajusin, että hänelläkin on ollut aika, jona hän on saanut köyhyyttä kokea ja että hänen nyt väliin on ikäänkuin koti-ikävä; häntä vaivaa, näetten, tuo ylellisyys, jossa hän elää. Se on hän. Jacques... annatteko minun ilmoittaa se hänelle?...

Mutta luodessaan silmänsä Jacquesiin, hän heti vaikeni. Tämä näytti niin ankaralta ja kovalta, että Céline luuli häntä loukanneensa, ja peljästyneenä hän pysähtyi.

-- Älkää hänelle mitään virkkako, Jacques sanoi, puhuen vaivalla. Kuulkaapas Céline. Jos se todellakin on hän, niin minä en tahdo, että hänestä minulle puhutaan. Nyt selvään ymmärrän, mitä en alussa käsittänyt: neiti de Préalilla ja minulla ei voi olla mitään yhteyttä. Hänen ja minun välilläni on juopa, senhän olen teille sanonut.

-- Te ette tunne häntä, muistutti Céline.

-- Enkä tahdo häntä tuntea. Kun rouva de Préal otti hänet kasvatikseen, tehtiin sitä paitsi se ehto, ettei lapsen ja niiden välillä, jotka sen vanhempien kuoltua olivat pitäneet siitä huolta, saisi olla minkäänlaista keskuutta.

-- Tuota minä en tietänyt, sanoi Céline surullisesti.

-- Minä rukoilen teitä, älkää minulle enää hänestä puhuko. Se vaan on turhaa vaivaamista.

Ja Jacques vaipui syviin mietelmiin, joita Céline ei uskaltanut keskeyttää, kunnes hänen isänsä vihdoin tuli kotiin.

XIV.

Toukokuu oli tullut kauniine kukkineen. Geneviève oli muuttanut maalle, josta hän joka viikko lähetti Célinelle koppasen lemmikkejä tahi kieloja sekä lempeän ja iloisen kirjeen, joka vielä enemmän kuin aurinko, loi ilonsäteitä tämän pieneen, yksinäiseen huoneesen. Céline luki yhä uudelleen noita kirjeitä, joista jokainen sana juurtui hänen sydämeensä. Näitä lukeissansa hän ei muistanut ainoastaan Genevièveä itseä, joka aina toi iloa ja lämpöä muassansa, oli hän sitten lähellä tai kaukana, vaan hän muisti maaseutuakin, sen viheriäisiä pensaita ja lehdikkoja, sen tuoksuvia kukkasia, joita saapi mielensä mukaan poimia. Kaikkea tuota hän oli näkevinään noiden muutamien elävien sanain välistä; ja hengittäessään tuossa paratiisissa kasvaneiden, vaikka jo hiukan lakastuneiden, kukkasten tuoksua, hänen ajatuksensa vaipuivat noihin rakkaihin esineihin, joita hän ei milloinkaan silmin saisi katsella. Eikä ainoakaan kateellinen tai kapinallinen tunne häirinnyt tätä hänen suloista uneksimistansa: semmoinen vaiva oli Célinelle tuntematon. Rakastaa, uneksia, se hänen elämänsä.

Joka aamu hän vielä nousi ja asettui tavalliselle paikalleen pienen työpöytänsä ääreen, mutta pian voimat häneltä puuttuivat, ja hänen täytyi käydä istumaan isän nojatuoliin, joka jonkummoisen salaisen sopimuksen kautta oli tullut hänen omaksensa. Siinä hän istui päiväkaudet, katsellen taivasta, joko se oli selkeä tai pilvinen, ja kuunnellen lintusia, jotka lauloivat tuossa ainoassa puussa, jota hänen sopi nähdä. Se kasvoi vastapäätä hänen akkunaansa olevassa pienessä puutarhassa: se oli aprikka-puu, ja hän oli nähnyt sen peittyneenä ensiksi kukkasilla ja sitten viheliäisillä lehdillä. Se oli hänelle ainoana keväimen osoitteena.

Rouva Gregoire ei nyt enää torunut, eikä edes nyt enää esitellyt itseänsä esikuvaksi. Hän oli vihdoin viimeinkin tullut huomaamaan, että Célinen tauti olikin jotain muuta, kuin paljasta rohkeuden puutetta.

Heidän viimeisen puhelunsa jälkeen oli Jacques monta kertaa käynyt heillä, mutta hän oli aina karttanut kahden kesken jäämistä tytön kanssa. Hän toi hänelle kukkia, hän puhutteli häntä lempeästi, ja hänen käyntinsä olivat Célinelle viikon valoisimmat hetket: mutta hän huomasi, että Jacques oli entistänsä vielä murheellisempi ja arvasi, että hänessä oli alituinen ja kova taistelu, kun hänellä oli palava halu nähdä Genevièveä, eikä hänen kaiheksuva ylpeytensä olisi sitä sallinut. Céline ei voinut häntä oikein ymmärtää. Tämän miehen sydän, joka oli hänen omaa sydäntänsä sekä ahtaampi että vaativaisempi, oli hänelle salaisuus. Célinen silmissä oli Geneviève kaiken kauneuden ja hyvyyden perikuva, ja hänestä oli jo onni saada häntä, vaikka kaukaakin katsella toivottava. Sitä paitsi hän tiesi, ettei Genevièven jalossa sydämessä olisi tilaa millekään ylenkatseen eli tyhmän turhamaisuuden tunteelle, mutta hän ei uskaltanut puhua hänestä Jacquesille, koska tämä oli kieltänyt häntä puhumasta.