Part 11

-- Eräänä päivänä hän tuli muutamain herrain sekä silkkiin ja samettiin vaatetetun naisen seurassa, jota hän käsivarresta talutti. He seisahtuivat hetkeksi meidän eteemme ja katselivat kuinka me söimme, ikäänkuin häkissä olevia petoja katsellaan. Patruna kuiskasi jotain, jota emme voineet kuulla; toiset nauroivat. He olivat itse saaneet hyvän kasvatuksen ja epäilemättä he pilkkasivat meidän raakoja tapojamme. Nuori neiti nauroi toisia vielä enemmän, ja hänen heleä äänensä kuului vielä etäämmälle.

-- Onko mahdollista, hän äkkiä huusi, syövätkö nuokin ihmiset lihaa?

-- Me emme kuulleet patrunan vastausta, mutta me näimme, kuinka hän kohotti olkapäitään ja katsoi meihin karsaasti; sitte he menivät.

Viimeinen joukossa, joka kai oli ystävällinen mies, huusi meille:

-- Toivotan teille hyvää ruokakalua, hyvät ystävät!...

Nämä komeat herrat, jotka kellonvitjojaan hypistellen, nenälasien läpi meitä syödessämme katselivat, vaihtelivat mennessään, siitä panen pääni pantiksi, viisaita mietteitä säästäväisyyden tarpeellisuudesta sekä työmiesten puuttuvasta toimellisuudesta ja siisteydestä. Olenpa vieläkin heitä kuulevinani. Hetken päästä palasivat samaa tietä, mutta tällä kertaa meihin katsomatta. Lähellä porttia istui eräs leskivaimo, joka teki työtä tehtaassa, ja hänelle tuotiin aina päivällistuntina kapalolapsensa imetettäväksi. Hänen ääreensä he seisahtuivat ja antoivat hänelle kaikkein nähden almuja. Hän kävi tulipunaiseksi, sillä hän ei ollut koskaan kerjännyt, mutta ei tohtinut olla niitä vastaanottamatta. Armeliaisuuttaan näin osoitettuansa, he menivät lihavia lohiansa ja rasvaisia maksa-piirakoitansa ahmustelemaan.

Céline loi häneen katseen, joka hämmästytti häntä, ja jonka hän näkyi oikein ymmärtävän, sillä hän ikäänkuin häpesi, että oli tullut n oin rivosti puhuneeksi, ja jatkoi taas:

-- Se onkin yhtä kaikki... ei se asiaan kuulu; mutta tiedättekö, mitä leski teki?... Hän pani rahat, jotka oli saanut, yhteiseen apurahastoon, ja kun hänelle sanottiin: "Teidän täytyy yksinänne kolmea lasta elättää... eihän tuo pieni raha olisi teille liikaa," niin hän vastasi: "Niin kauan kuin minulla on kädet, joilla voin tehdä työtä, en ota vastaan muuta, kuin mitä itse ansaitsen. Jos tulen sairaaksi, niin onhan minulla, samoinkuin muillakin, hyötyä tuosta rahasta."

-- Se oli kelpo nainen! huusi Geneviève.

-- Ei muilla ole oikeutta tahrata niiden käsiä, jotka itse tahtovat pitää ne puhtaana, Savigny jatkoi.

Ja nähdessänsä, että Geneviève levottomasti häntä katsoi, hän tuimasti lisäsi:

-- Jos te tasaatte minulle viimeisen leipäpalanne, niin te teette minut paremmaksi... Mutta jos heitätte minulle hiukan ylellisyydestänne, niin teette minusta kurjan olennon, ja semmoisen on oikeus vihata.

-- Ei koskaan saa vihata, sanoi Céline.

Geneviève oli niin mieltynyt kertomukseen, että kertojan iva jäi häneltä huomaamatta; eikä hän aavistanut, että tämä, kuvaellessaan tuon komean naisen silkki- ja samettipukua, oli hänen pukuansa tarkoittanut. Ja kun hän innostuksessaan kiitti tuota köyhää leskeä kelpo naiseksi, niin Savignyn korviin ei päässyt hänen äänensä myötätuntoinen väräys.

Célinen sydämessä ei herännyt samaa kaikua. Hän oli vaan hämmentyneenä, ja tunsi itsensä onnettomaksi. Tämän miehen läsnäollen hän aina oli pahoillansa. Savignyn rohkeat tuumat peljästyttivät hänen arkaa luontoansa; hän tiesi hänet hyväksi, uskolliseksi ja jalomieliseksi mieheksi, mutta kuitenkin tuo mies herätti hänessä jonkummoista kauhua. Hänen äkillinen ja odottamaton tulonsa saattoi tytön aina alakuloiseksi ja masentuneeksi. Tänä päivänä hän vielä päälliseksi oli pilannut häneltä Genevièven vaikuttaman ilon. Jos Céline ei olisi ollut niin lempeäluonteinen, niin hän olisi häntä sentähden vihannut.

Savigny taas, joka huomasi, ettei Céline pitänyt hänestä vähääkään väliä, eikä kertaakaan häneen katsonut, ei itsekään huolinut toisen nuoren tytön kiihkeästä myötätuntoisuudesta.

-- "Ei koskaan saa vihata", oli Céline sanonut. Eikö hän tietänyt, että väkevä rakkaus voi muuttua vihaksi?... Mutta ei tyttö hänestä mitään tietänyt, ei hän mitään aavistanut, hän ei tahtonut mitään ymmärtää.

Savigny nousi verkalleen, lähteäksensä pois.

-- Tulkaa pian takaisin, Savigny-ystävä. Minä en voi olla teitä murehtimatta muulloin, kuin nähdessäni teidät vapaana ja tervennä silmäini edessä. Täällä te aina olette tervetullut. Totta puhuakseni, rouva Gregoire hiukan pelkää teitä, mutta Céline ja minä, me teitä rakastamme.

Savigny ei vastannut, vaan meni tiehensä.

Kun hänen askeleitansa ei enää portailta kuulunut, nousi Genevièvekin, koska tiesi Felicien jo olevan portilla odottamassa.

-- Ei suinkaan! ei nyt vielä!... huusi Céline, joka jälleen tointui.

Ja aivan hiljaa hän lisäsi:

-- Minkätähden hän tuli?...

-- En minä sitä paheksu, vastasi Geneviève, minulla on siitä pitkiksi ajoiksi ajattelemista. Minä tahtoisin vieläkin häntä tavata, kun toiste tulen käymään.

Kadulla hän vielä näki hänen. Hän astui vitkalleen, pää kumarruksissa, eikä huomannut että Geneviève kulki hänen ohitsensa.

XI.

Rouva de Préal ei ollut kotona, kun abbé Hardouin tuli häntä viimeisestä kiittämään.

-- Rouva on poissa, mutta neiti on kotona, vastasi ihan uusi kamaripalvelija, joka ei vielä ensinkään ymmärtänyt seuraelämän vaatimuksia.

Nuori pappi oli hetken aikaa kahden vaiheella, ja palvelija aikoi jo sulkea oven, kun hän antoi hänelle nimikorttinsa, sanoen:

-- Kysykää neiti Préalilta, ottaako hän minua vastaan.

Hän vietiin samaan saliin, jossa hän vähää ennen oli viettänyt iltaansa. Päivän näöllä tämä huone oli synkkä, laajoine akkunaverhoineen, tummine seinineen, raskaine huonekaluineen ja pronssikuvineen. Eikä pesässäkään ollut tulta, joka olisi tehnyt huonetta hiukan hauskemmaksi.

Herra Hardouin katseli juuri herra de Préalin muotokuvaa, joka kuvastui suureen peiliin, kun ovi aukeni ja Geneviève astui sisään, tuoden muassaan nuoruuden, ilon... kaikki oli yht'äkkiä muuttunut. Hän lähestyi hiukan ujokkaasti: molemmat kävivät istumaan, eikä abbé Hardouinilla ollut parempata puheen aluksi kuin tämä jokapäiväinen lause:

-- Ette mennyt ulos äitinne kanssa, vaikka ilma on niin kaunis.

-- En, vastasi Geneviève.

Ja abbé Hardouin'in kummastukseksi, hän lisäsi:

-- Onnekseni en tullut menneeksi, sillä ennen kaikkea muuta maailmassa, minä toivoin teitä kohdata.

Abbé Hardouninkin puolestansa oli toivonut häntä nähdäkseen, sillä hän ei voinut unhottaa hänen suuria, miettiväisiä silmiänsä, noita salamielisiä ja kuitenkin viattomia lapsen silmiä, jotka niin suurella luottamuksella kysyväisesti häneen katsoivat.

-- Minulla on niin paljon teiltä kysyttävää, sanoi Geneviève, kun abbé Hardouin ei mitään virkkanut; luulisinpa, että te jo olette sen arvannutkin.

-- Minä olen valmis teitä kuulemaan, vastasi hän hymyellen, vaikka äänensä kuului totiselta.

-- Tuonaan sanoitte sanan, joka on pysynyt minun muistossani, ja jota minä, sitä kuitenkaan ymmärtämättä, olen mielessäni miettinyt. Te sanoitte: "Me voisimme sen, jos me uskoisimme Jumalaa." Minä kyllä tiedän, että semmoisia ihmisiä on olemassa, jotka eivät usko Jumalata olevankaan, niin kutsuttuja ateisteja: mutta me, ja ennen kaikkia te...

-- Mitä _te_ uskoksi sanotte?

-- Kun tietää jonkun asian varmaksi... eikö niin?

-- Ei. Uskoa asioita, joita ei voi nähdä, ja joihin ei voi kajota, sitä ei sovi tiedoksi mainita, siitä ei voi olla vakuutettu; se ei mitään varmuutta ole. Minä saattaisin vaikka joka silmänräpäys epäillä Jumalan olemassaoloa ja kuitenkin todellisemmin uskoa häneen kuin nuo ihmiset, jotka näyttävät hänen olemustansa todeksi, samalla tavalla, kuin he vakuuttavat, että kaksi kertaa kaksi on neljä. Kun elävä olento on kysymyksessä, niin mitä hyödyttää tuollainen usko, joka ei vaikuta minussa rakkautta eikä elämää ja joka vaan on ymmärryksen kuollutta tietoa. Tällä tapaa useimmat meistä, uskovat Jumalaan, ja juuri sentähden emme häntä rakasta, emmekä myöskään voi saattaa muita häntä rakastamaan. -- Tuntuu vaikealta rakastaa Jumalaa, mutta sitä vastaan on aivan helppo rakastaa lähimmäistänsä.

-- Tuntuuko teistä todellakin siltä?

-- Tuntuu. Sydämeni syttyy rakkauteen, kun ajattelen noita onnettomia, jotka kärsivät, noita nälkään nääntyväisiä, joista joku päivä sitten täällä puhuttiin.

-- Niin, kyllä tuntuu helpolta rakastaa ihmiskuntaa; mutta peräti toista on rakastaa yksityisiä ihmisiä.

-- Se on totta, sanoi Geneviève, joka ajatteli rouva de Chabrandia, löytyy niitä semmoisiakin, joita ei saata rakastaa. Te sanoitte, että me voisimme matkaansaattaa suuria asioita, jos me todellakin uskoisimme Jumalaan?...

-- Niin, jos me uskoisimme niinkuin Jesus uskoi...

-- Jesus?... Eihän hänen tarvinnut uskoa, koska hän itse oli Jumala.

-- Ja kuitenkin hän kärsi... hän kiusattiin... hänellä oli taistelunsa... hän rukoili... yksinäisyydessä hän rukoili yhteyttä Isänsä kanssa... Hän sanoi viimeisellä hetkellänsä: "Tapahtukoon sinun tahtosi, eikä minun." -- Hän uskoi kuin ihminen, kuin yksi meistä, mutta hän rakasti kuin Jumala, koska itsekkäisyydellä ei ollut mitään osaa hänessä. Jos meillä olisi sama usko, niin meillä myös voisi olla sama rakkaus.

-- Tuota en milloinkaan ole ajatellut. Se tuntuu niin oudolta... mutta minä tunnen, että voisin enemmän häntä rakastaa.

Te olette oikeassa. Voidaksemme häntä rakastaa, hänen pitäisi olla meidän kaltaisemme.

-- Etuhuoneesta rupesi liikettä kuulumaan, ovia avattiin ja suljettiin, tietysti oli rouva de Préal palannut ja astuisi pian sisään.

Geneviève ymmärsi, että hänellä oli vaan hetki jäljellä.

-- Oi, jospa usein saisin teitä kuulla, niin luulisin voivani monta asiaa ymmärtää, jotka nyt ovat minulle epäselviä, ja silloin ehkä tulisin paremmaksi. Te tulette toistekin käymään, eikö niin?

Abbé Hardouin ei ennättänyt vastata

-- Olenpa pahoillani, etten ollut kotona, teitä vastaanottamassa, sanoi rouva de Préal jäykällä kohteliaisuudella. Keskiviikkoisin minä aina olen kotona; toisina päivinä otan vastaan ainoastaan likeisempiä ystäviäni. Geneviève, täti Chabrand kysyi sinua; hän on minun kamarissani.

Olihan mahdotonta ajaa pois vierasta selvemmällä tavalla.

Hetken päästä ovi sulkeutui abbé Hardouinin jälkeen, ja Geneviève, joka mielellään vältti rouva de Chabrandin inhottavaa seuraa, sulkeutui omaan huoneesensa, jossa hän itki kiukusta, katumuksesta ja monista muista eri tunteista, jotka häntä vaivasivat.

Kauan hän ei kuitenkaan saanut itkeä, ennenkuin jo tultiin häntä hakemaan.

Rouva Chabrand katsoi häntä ankarasti ja sanoi:

-- Vai äitisi poissa ollessa sinä vieraita vastaanotat!

-- Minä otin abbé Hardouinin vastaan, täti.

-- Kyllä minä sen tiedän. Mitä sinulla on abbé Hardouinin kanssa tekemistä, saanko kivaa kysyä?

Geneviève ei vastannut... Mitäpä hänellä olikaan vastattavaa? Kuitenkin hänen sydäntänsä poltti. Mitäkö hänellä oli abbé Hardouinia kanssa tekemistä?... Eikö hän juuri ollut ainoa ihminen, jolle hän olisi voinut ilmoittaa mitä hänessä liikkui, puhua noista epäselvistä ajatuksista, palavista toiveista ynnä tuosta vastenmielisyydestä kaikkia niitä mielipiteitä vastaan, joita hän kuuli ympärillänsä lausuttavan, ja vieläpä tuosta halustansa, oppia käsittämään elämää toiselta kannalta kuin ennen. Nuo muutamat sanat, jotka hän oli papin kanssa vaihettanut, olivat kääntäneet hänen ajatuksensa uusille urille, vaikka tuo valo vielä tuntui hänelle hämärältä. Joku aika sitten oli vanhemmiltansa peritty luonto, kaikesta kasvatuksesta huolimatta, ruvennut hänessä heräämään. Hän tunsi itsensä muukalaiseksi tässä tutussa piirissä, ja jotain hänessä soti lakkaamatta täällä saamiansa käsitteitä vastaan, vaikka hänen omat käsityksensä vielä olivat selvyyttä ja vakavuutta vailla; niitä olisi sopinut verrata lähteensä lähellä kuohuvaan, uraa etsivään veteen, joka tiellänsä kaikki hävittää.

-- Tämä pappi on saanut täydessä mitassa kehnon kasvatuksen, alkoi rouva de Chabrand jälleen tuimalla äänellä; hän ei ensinkään tunne seuraelämän tapoja. Eikä se mikään kumma olekaan, sillä ovathan meidän pappimme kaikki joko porvaris- tahi talonpoikais-säätyä. Muutama vuosi seminarissa ei voi heitä niin tykkänään muuttaa.

-- Ei niitä monta olekaan, jotka oivallisessa käytöksessä vetäisivät vertoja meidän rakkaalle abbé Thomasille, sanoi rouva de Préal.

-- Oivallisessa... tuo nyt on liian paljon sanottu; mutta abbé Thomas on elänyt ylhäisessä piireissä, joihin hän äitinsä kautta kuuluukin, ja sitä paitsi hän pitää itseänsä arvossa, kun sitä vastoin tuosta toisesta puhutaan harmittavia asioita. Hänen sanotaan kummallista elämää viettävän, hän ei lämmitä huonettansa ja tuskinpa suuresti syökään... Se tietysti tekee hänet noin kamalan näköiseksi... Hän oleskelee aina seurakuntansa köyhien parissa, valvoen yötkin sairaitten tykönä. Minä vaan kysyn: onko tuommoinen, soveliasta?... Ikäänkuin noita ihmisiä varten ei olisi sairashuoneita... Ja jos alkaa ajatella heidän mökeissänsä vallitsevaa siivottomuutta, niin tuskinpa enään tekee mieli ottaa häntä vastaankaan huoneesensa. Mikä meitä iljettää ja käy meidän luontoamme vastaan, sitä hän ei huomaakaan; onpa vielä tapahtunut, että hän on noiden etukaupungissa elostavien ystäviensä tykönä syönytkin. Ymmärtääkö kukaan, mitä hän heidän kanssansa seurustelee! Minusta siinä jo on kyllä, kun kadulla täytyy heitä tavata. Enhän koskaan ole jalkasin liikkeellä, ettei joku roisto tuuppaa minua kyynäspäällänsä, taikka sylje hameelleni, taikka puhaltele pahalta haisevaa tupakansavua vasten silmiäni. Tarvitsisipa todellakin olla eri kadut rahvasta ja ylhäisiä ihmisiä varten.

-- Rouva de Préalin mielestä tuo nyt taas oli liikaa, mutta vapaaherratar de Chabrand ei ollut se ihminen, jota olisi uskaltanut vastustaa. Sentähden hänen veljensä tytär oli suostuvinansa hänen tuumiinsa ja sanoi vaan:

-- En minä usein huoli häntä kutsua... Sitä paitsi hän ei ensinkään ole minun mieleeni, ja abbé Thomas on minulle kertonut, että hänen taipumuksensa ovat vaarallista laatua.

-- Se on luonnollista; hänen käytöksestänsäkin sen jo huomaa. Ja se on pahinta, että hän vaikuttaa muihinkin. Neiti de Sanvall kertoi valittaneensa hänelle kerta hermokipujansa ja raskasmielisyyttänsä, mutta siihen hän vaan röyhkeästi oli vastannut: "Pitäkää muista ihmisistä huolta. Te löydätte ympärillänne kylliksi onnettomuutta, johon voitte kaikki murheenne upottaa." Oliko tuo sopiva vastaus semmoiselle henkilölle kuin neiti Sanvall?

-- Se oli raakaa ja erinomaisen sopimatonta puhetta. Kai neiti sitä kovasti paheksui?

-- Ei hän muuta ansainnutkaan Mitä hän meni niin huonosti kasvatetulle miehelle vaivojansa valittelemaan.

Rouva de Préal, jota tämä pikainen käänne hiukan kummastutti, suostui kuitenkin nytkin.

-- Luulen, ettei kenenkään sovi syyttää minua tylyydestä köyhiä kohtaan, jatkoi rouva de Chabrand. En minä koskaan mene kerjäläisen sivutse, hänelle jotain antamatta, en ainakaan niiden, jotka kirkon ovella kättänsä nöyrästi kurottavat; minulla on vakinaisia köyhiä, jotka kerran viikossa saavat tulla minun etehiseeni, jossa palvelijani jakaa heille almuja. Mutta mitä noihin uhkamielisiin tulee, jotka kyynärpäällään meitä tuuppaavat, katsoen meitä silmiin, ikäänkuin olisivat meidän vertaisiamme, semmoisista minä pidän itseni erilläni. Jokaisen tulee pysyä säädyssään.

-- Se on kentiesi papille vaikeata, muistutti rouva de Préal.

-- Ei papin enemmän kuin muidenkaan tarvitse itseänsä alentaa, koska hänen papillinen arvonsa on tehnyt hänet meidän vertaiseksemme. Sitä paitsi minä luulisin taitavani tuommoisia asioita paremmin arvostella kuin sinä, ystäväni.

Tuolla lauseella oli se ominaisuus, että se aina tukki rouva de Préalin suun. Tätinsä läsnäollessa hän ei milloinkaan voinut unhottaa, että hän oli syntyisin tuon lumoavan säätypiirin ulkopuolelta, ja pelko, että häntä muka pidettäisiin rahvasmaisena, valtasi hänet kokonaan.

Tämän puheen kestäessä oli Geneviève ollut ääneti ja liikahtamatta. Mutta yht'äkkiä hän tuolla kiivaudella, jolla hän väliin vastusti niitä, jotka luulivat mielensä mukaan muodostaneensa hänen sydämensä ja ymmärryksensä, puhkesi puhumaan.

-- Saanpa kiittää, että olette opettaneet minulle kaikki nämä asiat. Nyt minä vasta tiedän, minkätähden abbé Hardouin on minussa niin suurta myötätuntoisuutta herättänyt.

-- Geneviève... sanoi rouva de Préal ankarasti. Mutta tyttö oli jo jättänyt huoneen.

Silloin sanoi rouva de Chabrand sääliväisestä mutta samalla ilkamoiden:

-- Enkö jo kohta tuota sinulle ennustanut? Parempaa sinulla ei ole toivomista lapsesta, jonka kadulta löysit... Hänellä on rotunsa, taipumukset.

XII.

Joulukuussa rouva de Chabrand sairastui sangen tuskalliseen jäsentenkolotukseen, ettei hän moneen viikkoon saanut mennä huoneestaan ulos. Taikka hän ei erittäin pitänyt lukua sukulaisestaan, rouva de Préalista, niin hänelle kuitenkin tuntui mukavalta, kun tämä oli saapuvilla, ja hän tahtoi häntä viettämään suurimman osan ajastaan hänen luonansa.

Silloin Geneviève pakosta useinkin jäi omiin valtoihinsa, koska rouva de Chabrand, joka ei ensinkään hänestä pitänyt, ei milloinkaan ollut häntä kysynyt, ja tätä vapautta hän käytti siten, että väliin kävi Célineä tervehtimässä. Siellä hän yhden eli pari kertaa tapasi Savignyn, ja tämän seura vaikutti häneen yhä voimallisemmin. Tuon työmiehen puhetapa, joka oli yksitoikkoista, vitkallista ja innostunutta, vaikka puhuja itse näytti tyyneltä ja kylmältä, koski häneen enemmän, kuin mitä tulisimmatkaan sanatulvat olisivat voineet vaikuttaa. Hän oli tuntikaudet liikahtamatta jaksanut häntä kuunnella, kun hän kertoi siitä orjuudesta ja sorrosta, niistä vaivoista ja kärsimyksistä, joita hän tehtaissa työtä tehdessään oli tullut näkemään. Muutamat elinkeinot ovatkin ikäänkuin kidutusta työntekijälle, joka niillä ansaitsee niukan leipänsä. Itse hän oli kokenut kaikkia noita vaivoja, mutta sitä hän ei koskaan maininnut. Hän, näet, ei katsonut sitä miksikään, mitä itse oli kärsinyt; mutta kaikki nuo lukemattomat olennot, joita työn kamala, hirmuinen ja kuolettava ratas oli musertanut, painoivat raskaasti hänen sydäntänsä.

Kuullessansa noita kertomuksia, jotka eivät olleet hänen korviansa varten puhutut, teki Genevièven sääliväinen sydän kaiken tuon kurjuuden omaksensa, hän, joka itse oli kokenut työtä ainoastaan helppona voimien ja kykyjen harjoituksena, ja joka ei milloinkaan ollut kärsinyt nälkää, vilua eikä myös ylenpalttista kuumuutta.

Hän pysyi liikkumattomana, silmät puhujaan luotuina, joka esitteli noita kuvaelmia köyhäin kurjasta elämästä. Näinä hetkinä rupesi hänessä liikkumaan outoja tunteita, ikäänkuin koko hänen olentonsa olisi samalla sortunut ja laajentunut; tuntuipa niinkuin hänen sydämensä olisi säälistä pakahtumaisillaan.

Savigny ei osannut aavistaakaan, mitä palavaa myötätuntoisuutta hänen sanansa olivat tuossa naisessa herättäneet; hänen silmissään ei Geneviève muuta ollut kuin rikas, komeasti puettu tyttö, vaan joka arvattavasti oli sekä itsekäs että pilalle hemmoiteltu... Ei hän puhunutkaan hänelle, vaan Célinelle, joka väristen ja kalpeana häntä kuunteli. Sillä hänellä oli hellä sydän, mutta hän oli niitä ihmisiä, joiden koko rakkaus kiintyy yhteen ainoaan tunteesen, jotka voivat antaa henkensä yhden ainoan edestä, vaan ei kaikkien. Savignyn läsnäolo, se tuli joka hehkui hänen yksitoikkoisessa ja hiljaisessa puheessansa, herätti Célinessä omituista inhoa. Hän hengitti vapaasti vasta silloin, kun oli jäänyt Genevièven kanssa kahden kesken, ja vaan puolittain hän taisi ymmärtää tämän liikutusta ja innostusta.

Célinellä oli oma surunsa, jota hän ei kenellekään ilmoittanut ja joka kokonaan täytti hänen mielensä: Jacques ei enään tullut. Sunnuntaipäivä kului toisensa perästä, eikä hänen askeleitansa ruvennut portailta kuulumaan, ja pitkällisestä valvomisesta oli tyttöparka käynyt ihan kalpeaksi ja kuumeiseksi. Näinä synkkinä talvipäivinä hänelle ei olisi ainoatakaan ilonsädettä loistanut, ellei Geneviève tuon tuostakin olisi käynyt häntä katsomassa. Ollaksensa onnellinen, Céline-parka ei koskaan ollut paljoa vaatinut; mutta mistä hän nyt eläisi, kun hänen osansa ilosta häneltä riistettiin?

Hänen isänsä ei huomannut mitään... Hänen silmissään Céline vaan oli sairas lapsi, joka, samoin kuin kukkaisetkin, ei elääksensä muuta tarvinnut kuin pisaran vettä ja hiukan auringonvaloa. Hänen mieleensä ei olisi koskaan johtunut, että tytöllä voisi olla toisenlaista janoakin. Rouva Gregoire toki huomasi hänessä jonkun muutoksen, hän näki, että hän oli alakuloinen, että hänen poskensa olivat vaalenneet ja silmät unettomuudesta päähän painuneet. Tavallaan hän kuitenkin käsitti asian väärin, koki häntä lempeästi torua, ja esitteli hänelle itsensä esimerkiksi...

-- No, koetapas hiukan mieltäsi rohkaista! Rohkeutta täällä kurjassa elämässä tarvitaan. Katso minua, mimmoinen minä olen... Tulenko minä keltaiseksi kuin sitrana, taikka laihaksi kuin viisikymmentä sou'ta maksava kananpoika! Enkä siltä ole onnellisempi; mutta minä täytän velvollisuuteni, ja siitä se juuri riippuukin... Ainakin minulla on se ilo, ettei yhdelläkään ihmisellä eikä edes Jumalallakaan ole syytä minua nuhdella.

Céline, antoi hänen puhua. Hän vaan mietiskeli, mietiskeli kaiket päivät työtä tehdessään ja kaiket yöt pienellä vuoteellaan, jossa hän ei mitään lepoa löytänyt. Hän näki alinomaa edessänsä Jacquesin synkät kasvot, hänen toivottoman katseensa. Hän sanoi itsellensä, että hän yhdellä ainoalla sanalla olisi saattanut hänen silmiänsä ilosta säteilemään, mutta tuo sana oli jäänyt häneltä sanomatta, ja nyt ei Jacques enää tullutkaan.

-- Miksi ei Marceau-ystävänne enää tule? kysyi rouva Gregoire eräänä päivänä Lebeaulta, Savignyn kuullen, joka oli ihan ääneti, niinkuin hänen tapansa oli, kun tämä kaikkien hyvien avujen esikuva oli saapuvilla. Lieneekö hän ruvennut hurjasti elämään?

-- Jacques on vakaamielinen poika; ei hän ole kuin muut nuoret. Hänellä on nyt oma huoneensa, ja hän rientää aina kotiin lukemaan. Veljensä ovat hänestä eronneet. Toinen on sotaväessä, ja toinen on muuttanut muualle asumaan... Hänellä on nyt siis suurempi vapaus kuin ennen... Hän ostelee itsellensä kirjoja... Semmoinen häntä miellyttää.

-- Entä hänen sisarensa? kysyi Céline.

-- Se on myös hänet jättänyt.

-- Hänen sisarensako?

-- Mikä hänestä on tullut?

-- Se mikä nuoresta tytöstä tulee, jolla ei ole äitiä, ja joka ei muuta ajattele kuin vaatteitansa ja huvituksiansa. Jacques on siitä niin masennuksissa, ettei hän koskaan siitä mainitsekaan. Kuitenkin se poika on tehnyt velvollisuutensa; mutta huonon palkinnon hän siitä on saanut. Siitä asti kun hän lakkasi käymästä työssä samassa paikassa kuin minä, me vaan harvoin tapaamme toisiamme. Mutta yhä edelleen me ollaan hyviä ystäviä, vaikka hän kyllä tietää, että minä moitin häntä, koska hän muka ei ole kylliksi seuramielinen, vaan elää yksinänsä sopessaan. Kyllä minäkin kirjoja rakastan; mutta ei ole järkevää niihin noin kiintyä.

-- Onpa vahinko, ettei hänestä voi tulla kirjaston hoitajaa, sanoi Savigny tuolla pilkallisella tavalla, jota hän Jacquesista puhuessaan aina käytti. Sehän sopiva ammatti laiskureille ja itsekkäille.

-- Jacques ei ole laiska eikä myöskään itsekäs, vastasi Lebeau. Se on muistettava, että hän jo sillä ijällä elätti omaisiansa, jolloin muut vaan huvituksia ajattelevat. Onpa oikein, että hän nyt tavallaan hiukan virvoitteleekin... Mutta siitäpä hänen ei tarvitsisi ystäviänsä unhottaa... Minä en ymmärrä, mikä tuota poikaa vaivaa, kun hän on niin murheellinen. Jos hän ei aina olisi semmoinen ollut, niin sanoisin, että sisaren kiittämättömyys painaa häntä, hän kun uhrasi nuoruutensa ajan heille; mutta siinä ei syy ole.

-- Hän on totta tosiaankin umpimielinen kuin vankihuoneen ovi, sanoi rouva Gregoire; puolessa päivässä ei voisi saada kolmeakaan sanaa häneltä ongituksi.

Céline hymyili. Hän tiesi, että rouva Gregoiren läsnäolo, hänen puheliaisuutensa ja ylöllinen arkuutensa saattoivat muitakin, paitsi Jacquesia, harvasanaiseksi. Céline oli itsekin ollut pahoillansa Jacquesin alinomaisesta vaitiolosta, mutta hän ymmärsi sen aivan hyvin, hän joka tuskin itsekään sen enempää puhui.