Part 3

Vielä vuosi tuon onnellisen illan jälkeen olisi voinut kysyä Sidonielta, millä kukilla etehiset olivat koristetut, minkäväriset huonekalut olivat, mitä tanssia soitettiin, kun hän tuli tanssiaisiin, niin syvä oli hänen huvinsa vaikutus. Hän ei unhottanut mitään, ei pukuja, jotka pyörivät hänen ympärillään, ei lasten naurua, eikä kaikkia noita pieniä askeleita, jotka riensivät yli liukkaan parketin. Istuessaan suuren, punasilkkisen kanapeen reunalla ja ottaessaan ojennetulta tarjottimelta ensimmäisen sorbetti juoman elämässään, muistui hänelle yht'äkkiä mieleen mustat portaat ja hänen vanhempainsa pieni tukehduttava asunto, ja se näytti hänestä kaukaiselta, i'äksi jätetyltä maalta.

Muutoin oli hän kaikkien mielestä ihastuttava, kaikki häntä ihmettelivät ja hyväilivät. Claire Fromont, pelkkiin karikkoihin puettuna Cauchoisena, esitteli hänet Georges-serkulleen, komealle husaarille, joka alin omaa kääntyi katsomaan miekkalaukkunsa vaikutusta.

-- Kuulethan, Georges, se on minun ystäväni... Hän tulee leikkimään meille sunnuntaina... Äiti lupasi sen.

Onnellisena ja ihastuneena suuteli hän viattomasti pikku Chèbeä kaikesta sydämestä.

Täytyi, kuitenkin lähteä pois... Pitkän aikaa vielä, kolkolla kadulla, jossa lumi suli, sammutetuilla portailla ja nukkuvassa huoneessa, jossa hänen äitinsä häntä odotti, loisti salien hohtava valo Sidonien huikaistuneissa silmissä.

Oliko kaunista?... Oliko sulla hauska? kyseli hiljaa rouva Chèbe päästäessään hakasista hänen loistavaa pukuaan.

Ja väsymyksen painamana nukkui Sidonie seisoalleen, niitäkään vastaamatta, alkaen ihanaa unta, joka oli kestävä koko hänen nuoruutensa ja oli maksava hänelle paljon kyyneleitä.

Claire Fromont piti sanansa. Sidonie tuli usein kisaamaan kauniisen hiekoitettuun puutarhaan ja sai läheltä nähdä kuvaleikkauksilla varustetut ikkunavarjostimet ja kultalankaisen lintuhäkin. Hän näki kaikki suuren-suuren tehtaan nurkat ja sopukat, ja oli usein piilosilla painopöytien takana sunnuntai-ehtoon hiljaisuudessa. Juhlapäivinä oli hänen syömäneuvonsa pantuina esille lasten pöydällä.

Kaikki häntä rakastivat, vaikk'ei hän osoittanut koskaan paljo suosiota kellekään. Niin kauan kuin hän oli keskellä tuota loistoisuutta, tunsi hän olevansa suopea ja onnellinen ja ikäänkuin kaunistuneensa, mutta tultuaan vanhempiensa luo ja nähdessään tehtaan, porrasikkunan himmeiden lasien läpi, heräsi hänessä selittämätöin kaipuu ja viha.

Ja kumminkin kohteli häntä Claire Fromont hyvänä ystävänä.

Toisinaan pääsi hän noissa kuuluisissa sinisissä, vaunuissa heidän kanssa Boulognen metsään tai Tuileriesen, tahi maalle koko viikoksi isoisä Gardinois'in hoviin, Savignyyn Orgen varrella. Rislerin, joka oli sangen ylpeä pikku tyttinsä menestyksestä, oli kiitos siitä, että Sidonie oli aina siististi ja somasti pu'ettu... Sen piti rouva Chèbe'kin kunnian asiana ja sievä ontuva oli myös aina valmis tarjoamaan pienelle ystävälleen käyttämättömiä koruaarteitaan.

Herra Chèbe, joka aina oli närkästyksissään Fromont'ilaisille, katseli karsain silmin tuota kasvavaa harrasta tuttavuutta. Oikea syy oli kuitenkin se, ett'ei häntä kutsuttu vieraisin, mutta hän lykkäsi syyksi muuta, sanoen vaimolleen:

-- Etkös näe, että tyttäresi aina palajaa sieltä alakuloisena ja sitte istuu tuntikaudet mietteissään ikkunalla?

Mutta rouva Chèbe, joka oli ollut onneton naimisestaan saakka, oli käynyt varomattomaksi. Hänen mielestään piti nauttia nyky-aikaa, peläten tulevaisuutta, ja pitää onnesta kiinni sen ohi kulkiessa, sillä usein ei ole elämässä muuta turvaa ja lohdutusta, kuin muisto onnellisesta lapsuudesta.

Kerrankin näkyi herra Chèbe olevan oikeassa.

III.

Pikku Chèben histooria. -- Väärät helmet.

Kaksi- tai kolme-vuotisen tuttavuuden ja yhdessäkisailemisen jälkeen, jona aikana Sidonie tottui loistoisuuteen ja rikkaiden lasten suloisiin tapoihin, lakkasi ystävyys äkkiarvaamatta.

Kauan aikaa sitte oli Georges serkku, jonka holhojana oli herra Fromont, tullut lyseehen. Claire vuorostaan, varustettuna kapioilla, kuin pikku kuningatar, lähti kasvatuslaitokseen; ja juuri siihen aikaan oli kysymys Chèbeläisillä lähettää Sidonie oppiin. Luvattiin rakastaa toisiaan aina ja tavata toisiaan kahdesti kuukaudessa, ulospääsysunnuntaina.

Pikku Chèbe kävi todellakin vielä toisinaan leikkimässä ystävänsä kanssa, mutta sen mukaan kuin hän kasvoi, käsitti hän yhä paremmin välin, joka heitä erotti, ja hänen vaatteensa alkoivat hänestä näyttää hyvin yksinkertaisilta rouva Fromont'in salia varten.

Kun he olivat vaan kolmen kesken, ei lapsuuden ystävyys, joka teki heidät yhden vertaisiksi, laskenut heidän väliin mitään tukaluutta; mutta tuli vieraita, koulutoveria, muiden muassa suuri, aina rikkaasti vaatetettu tyttö, joka äitinsä neitsyen saattamana, sunnuntaisin tuli kisaamaan pienten Fromont'ilaisten kanssa.

Nähdessään vaan hänen, muhkeana ja korskeana, astuvan portaita ylös, halusi Sidonie heti lähteä pois. Hän, näet, vaivasi Sidoniea hankaloilla kysymyksillä: Missä hän asui? Mitä hänen vanhempansa tekivät? Oliko heillä vaunut?...

Kuullessaan heidän puhelevan kasvatuslaitoksesta ja tovereistaan, havaitsi Sidonie heidän elävän erityisessä mailmassa, tuhansia peninkulmia hänestä; ja kuoleman suru valtasi hänen, etenkin, kun hänen kotia tultuaan, äitinsä puhui hänelle oppiin menosta neiti Le Mire'n luo, joka oli Delobelleläisten ystävä ja jolla Roi-Doré-kadun varrella oli väärien helmien kauppa.

Risler puolsi kovin tuota tytin opinkäynti aatetta. -- "Oppikoon hän jotakin ammattia," sanoi kelpo sydän... "Minä kyllä sittemmin otan ostaakseni hänelle kauppavaraston..."

Sehän olikin sattumus, sillä neiti Le Mire sanoi luopuvansa toimesta muutamien vuosien kuluttua.

Eräänä ikävänä lokakuun aamuna vei isänsä Sidonien Roi-Doré-kadun varrelle, vanhan talon neljänteen kerrokseen, joka talo oli vielä vanhempi, vielä mustempi, kuin heidän.

Alaalla oli käytävän kulmaan ripustettu joukko kilpiä kultakirjaimineen: _Salkkutehdas; Sélahopea-vitjoja; Lastenleluja; Lasikoneita; Kukkavihkoja morsiamia ja morsiusneitejä varten; Erityisyys ketokukkia_ ja ihan ylähällä pieni lasikaappi, jossa keltaisista helmistä, lasisista viinirypäleistä ja kirsimarjoista tehdyt kaularenkaat ympäröivät neiti Angélina Le Mire'n suurellisen nimen.

Hirveä talo!

Ei ollut enää edes Chèbeläisten leveätä, vanhuudesta himmeätä, mutta ikkunansa valaisemaa porraslavaa eikä kaunista näkö-alaa, jonka tehdas tarjosi... Vaan kapeat portaat, kapea ovi, jono hyvin pieniä ja kylmiä neliskulmaisia suojia, ja viimeisessä vanha neiti irtonaiskiharineen ja mustine tumppuineen, parasta kättä lukemaisillaan töhrättyä annosta _Journal pourtous'ia_, ja näyttäen olevan hyvin pahoillaan siitä, että hänet häirittiin lu'ussaan.

Neiti Le Mire otti vastaan isän ja tyttären, nousematta istualtaan, puheli loivalle hävinneestä tilastaan, isästään, vanhasta Rouergueläisestä aatelismiehestä, -- kuinka sanomattoman paljon Rouergue jo on tuottanut vanhoja aatelismiehiä; -- ja uskottomasta kartanonhoitajasta, joka oli vienyt koko heidän omaisuutensa. Neiti oli heti hyvin herra Chèben mieleen, jolla säätyarvonsa hävittäneihin oli vastustamatoin vetovoima, ja ukko lähti pois ihastuksissaan, luvaten tulla tyttärensä perään iltasella, kello seitsemän, tehtyjen sopimusten mukaan.

Sitte vietiin oppilas heti työhuoneesen, joka vielä oli tyhjä. Neiti Le Mire asetti hänen suuren laatikon ääreen, joka oli täynnä helmiä, silmäneuloja ja naskalia, husin hasin neljän sou'n maksavien romaanivihkojen joukossa.

Sidonie sai toimekseen valikoida helmiä ja pujottaa ne yhtä pitkiksi nauhoiksi, jotka solmittiin yhteen rihkamakauppioille myötäviksi. Muutoin piti neitien kohta tulla ja näyttää hänelle tarkkaan, mitä hänen oli tehtävä, sillä neiti Le Mire ei sekoittunut mihinkään, vaan valvoi kauppaansa hyvin kaukaa, tuon pienen, mustan suojan perältä, jossa hän vietti elämänsä lukemalla novelleja.

Kello yhdeksän tulivat työnaiset, viisi suurta, kalpeata, kuihtunutta, huonosti puettua tyttöä, hiukset kuitenkin hyvin sirotut, köyhien käsityöläisten vaatimusten mukaan, jotka paljain päin kulkevat Parisia kaduilla.

Kaksi tai kolme heistä haukotteli, hieroi silmiään ja sanoi siihen paikkaan kaatuvansa unesta. Mikä sen ties, kuinka he olivat yönsä käyttäneet?...

Vihdoin ryhdyttiin työhön pitkän pöydän ääreen, jossa jokaisella oli laatikkonsa ja työkalunsa. Vast'ikään oli saatu surukorutilaus; oli kiirehdittävä, Sidonie, jolle _johtajatar_, äärettömän etevyyden äänellä, neuvoi, mitä oli tehtävä, alkoi alakuloisena valikoida läjästä mustia helmiä, viinimarjoja ja harsotähkiä.

Toiset, huolimatta tyttökutaleesta, juttelivat keskenään työtä tehdessään. Puhuttiin komeista häistä, jotka olivat samana päivänä Saint-Gervais'issä.

-- Emmekö menisi sinne? sanoi iso, punatukkainen tyttö nimeltä Malviina... Ne ovat puolen päivän aikaan... Me ehdimme kyllä sukkelaan mennä ja palata takaisin.

Aamiaistunnilla tosiaankin koko joukkio tulla tupsahti nelin ryömin portaita alas.

Sidoniella oli, kuin koulutytöillä, ateriansa pienessä korissa; alakuloisena söi hän pöydän kolkalla ypöyksin ensimmäisen kerran... Herra Jumala! kuinka elämä näytti hänestä viheliäiseltä ja surulliselta! Kauhean korvauksen hän ottaisi vasta tuosta surullisuudesta.

Kello yksi tulivat tytöt takaisin, pauhaten ja innoissaan.

"Olettekos nähneet semmoista valkonypläistä hametta?... Entä huntu, Englantilaisine ompeluksineen?... Kas silläpä vasta onni oli!"

Sitte työhuoneessa alkoivat he uudestaan muistutuksiaan, joita olivat tehneet hiljaa kirkossa, nojaten koko juhlamenojen aikana kyynärpäihinsä. Kysymys rikkaista häistä ja kauniista pu'usta kesti koko päivän, eikä se työtä estänyt, päin vastoin.

Pienet Parisilaiset kaupat, jotka valvovat vaatteusten vähäisimpiäkin erityiskohtia, saavat työntekijänsäkin seuraamaan kuosia ja antavat heille ikuisen huolen loistoisuudesta ja komeudesta. Köyhistä tytöistä, jotka työskentelivät neljännessä kerroksessa neiti Le Miren luona, ei mustia seiniä ja kapeita katuja ollut olemassakaan. Koko ajan he miettivät muita asioita, kuluttaen aikansa kysymyksiin:

-- "Kuules, Malviina, mitä sinä tekisit, jos olisit rikas?... Minä asusin Champs-Elysée'lla"...

Suuret puut skveerillä ja vaunut, jotka siellä veikeinä, vauhtiaan hiljentäen, kääntyivät, olivat heille hetken viehättävänä ja virkistävänä ilmiönä.

Nurkastaan kuunteli pikku Chèbe, sanaakaan sanomatta, ja laitteli huolellisesti mustia viinirypäleterttujaan aikaiseen kypsyneellä kätevyydellä ja aistilla, jonka hän oli oppinut Désiréen luona. Ja iltasella, kun herra Chèbe tuli tytärtään noutamaan, lausuttiin hänelle Sidoniesta suurimmat ylistykset.

Siitä pitäen olivat kaikki päivät yhtäläiset. Seuraavana päivänä asetteli Sidonie mustien helmien sijaan valkoisia sekä punaisia väärien korallien jyviä; sillä neiti Le Miren luona valmistettiin vaan vääriä tavaroita, kiiltokaluja, ja siellä kai olikin pikku Chèbe'n käytävä elämänsä oppikoulua.

Jonkun ajan eli uusi oppilas, joka oli nuorempi ja paremmin kasvatettu, kuin muut, yksinäisenä heidän keskellä. Sittemmin, suuremmaksi tultuaan, pääsi hän heidän ystävyyteen ja luottamukseen, ottamatta kuitenkaan koskaan osaa heidän huveihin. Hän oli liian ylpeä mennäkseen puolen päivän aikaan häitä katsomaan ja suurella ylenkatseella kuuli hän aina puhuttavan yöllisistä tanssijaisista _Waux-Hall'issa_ tahi _Délices du Marais'sa_ ja hienosta illallisesta _Bonvalet'illa_ tahi _Quatre Sergents de la Rochelles'sa_.

Meillä sitä tähdätään korkeammalle, eikö niin, pikku Chèbe?

Muutoin, tuli hänen isänsä joka ilta häntä hakemaan. Toisinaan kuitenkin, ennen uutta vuotta, täytyi hänen valvoa muiden kanssa kiiruita tilauksia lopetettaessa. Sääliksi kävi nähdä noita kalpeita Parisin tyttöjä, jotka kaasun valossa, kivuloisen ja ulean näköisinä, valikoivat helmiä, yhtä valkeita, kuin itse olivat. Heissä näkyi sama tekoloisto, samaa väärien hohtokivien haurautta. Muusta he eivät puhuneet, kuin naamiaisista ja teaattereista.

-- Oletko nähnyt Adèle Pagen _Kolmessa Musketöörissä?_... Ja Melinguen? Entä Maria Laurent'in?... Oi! Maria Laurent!

Näyttelijäin ihokkaat ja näytelmäkuningattarien koruilla neulotut vaatteet heijastivat heidän silmissään valkoisista kaulanauhoista, joita he sormissaan pyörittelivät.

Kesällä ei ollut niin kova työ. Se oli, "kuollut aika." Silloin, suuren kuumuuden kestäessä, kun suljettujen sälyvarjostimien takaa kuultiin pitkin katuja huudettavan mirabelleja ja renkloodeja [luumun lajeja], makasivat tytöt sikeästi, pää pöydällä. Tahikka kävi Malviina perähuoneesta pyytämässä neiti Le Mireltä annoksen _Journal pourtoiis'ia_, jota hän luki muille ääneen.

Uutta pikku Chèbe ei pitänyt romaaneista. Hänellä oli päässä kaikkia noita paljon hauskempi romaani.

Ei mikään ollut, näet, saanut häntä unhottamaan tehdasta. Lähtiessään aamusin isänsä syleilyksestä, loi hän aina silmäilyn sinnepäin. Siihen aikaan oli tehdas heräämäisillään. Torvi laski korkealle ensimmäisen mustan savutuprunsa. Ohikulkiessaan kuuli Sidonie työmiesten huudot, painimien kovat, raskaat iskut, koneiden voimakkaan ja säännöllisen puhkumisen ja koko työn räyhyn, joka, ollen hänen mielessään sekaisin muistojen kanssa juhlista ja sinisistä kuomivaunuista, itsepintaisesti vainosi häntä.

Se puhui enemmän edukseen, kuin omnibusten rytinä, katuhuudot ja vesiputoukset; työhuoneessakin, hänen valikoidessa vääriä helmiä ja iltasin vanhempainsa luona, kun hän päivällisen jälkeen tuli porrasikkunalle ilmaa hengittämään ja yöllä katseli sammunutta, autiota tehdasta, humisi aina vaan hänen korvissaan tuo toimekas hälinä, ikäänkuin alituisena säestyksenä hänen ajatuksilleen.

Pikku tytin on ikävä, rouva Chèbe... Häntä pitää huvitella... Ensi pyhänä minä vien teidät kaikki maalle.

Sunnuntai-matkat, joita kelpo Risler toimitti Sidoniea huvittaakseen, surettivat vaan yhä enemmän häntä.

Niinä päivinä oli noustava ylös neljän aikaan aamulla, sillä ilmaiseksi eivät köyhät saa huvituksiaan, Aina, näet, tuli viimeisenä hetkenä jokin tilkku silitettävätä tai garnityyri ommeltava, koettamalla siten uusia i'änikuista, pientä, valkoraitaista syreeniväristä hametta, jota rouva Chèbe tunnollisesti jatkoi joka vuosi.

Lähdettiin kaikki yhdessä, Chèbeläiset, Risleriläiset ja kuuluisa Delobelle. Désirée ja hänen äitinsä vaan eivät olleet muassa. Kovan onnensa masentama, heikko tyttö-raukka ei tahtonut koskaan hievahtaa istuimeltaan, ja äiti Delobelle jäi hänelle pitämään seuraa. Muutoin ei kummallakaan ollut kyllin sopivaa vaatteusta näyttäytyäkseen ulkona suuren miehen rinnalla; sillähän olisi koko hänen asunsa vaikutus hävinnyt.

Lähtiessä kävi Sidonie vähän iloisemmaksi. Parisi, verhottuna heinäkuu-aamun ruusuhuuruun, pysäyspaikat, täynnä heleitä vaatteuksia, vaunujen ikkunoista näkyvät maaseudut, sitte jalotteleminen puhtaassa, Seinevirran raitistuttamassa ilmassa, johon metsän kolkka levitti virkeyttään, kukkivat niityt ja tähässä olevat viljavainiot tuoksuaan, kaikki tuo huumasi hänen hetkeksi. Mutta pianpa inhoitti häntä sunnuntain halpuus...

Oli aina vaan yhtä ja samaa.

Seisahduttiin ravintolan luo, jossa voipaistoksia valmistettiin, hyvin pauhaavan ja vireän maalaisjuhlan läheisyyteen, sillä yleisöä tahtoi Delobelle, joka, yhä vaan haaveensa valtaamana, kuljeskeli harmaassa takissa ja harmaissa sääryksissä, pieni hattu toisella korvalla, vaalea palttoo käsivarrella, ajatellen, että teaatteri kuvasi tienoota Parisin lähellä ja että hän näytteli maalla oleskelevaa Parisilaista.

Mitä herra Chèbeen tulee, joka kerskaili rakastavansa luontoa samoin kuin Jean-Jacques vainaja, niin ei se ollut hänen mielestään mitään ilman makarooniin ampumista, puuhevosia, säkissä juoksua, tomua ja ruokopillin soittoa. Ja semmoinen oli myöskin rouva Chèben maaelämän perikuva.

Sidonien taas oli aivan toinen; häneen nuo sunnuntait, jotka Parisilaiset viettävät kävelemällä kylän teitä pitkin, vaikuttivat kauhean ikävän. Hänen ainoa huvinsa tuossa väentungoksessa oli tuntea olevansa huomattu. Mikä maalaisen, suoraan ja kovaan hänen vieressään lausuma ihmetteleminen hyvänsä sai hänen hyville mielin koko päiväksi, sillä hän oli niitä, jotka eivät halveksi mitäkään sievistelemistä.

... Väliin, jättäen Chèbeläiset ja Delobellen juhlaan, käveli Risler pitkin kenttiä veljensä ja "tytin" kanssa, kukkia poimiskellen seinäverhomalliksi. Pitkillä käsillään taivutti Frans orapihlajan korkeat oksat tahi kiipesi puiston aidalle taittaakseen nuortean lehvän, jonka toiselta puolelta oli huomannut. Mutta joen rannaltapa he korjasivat rikkaimman satonsa.

Siellä oli notkeita, pitkä- ja koukero-vartisia kasveja, jotka ovat niin hyvän näköisiä seinäverhoilla, suuria, suoria ruokoja ja pyöräkelloja, joidenka kukat -- puhjeten yht'äkkiä oikullisessa piirustuksessa -- näyttävät eläviltä kasvoilta, joltakin, joka katselee neuvottoman, lumoavan lehvän keskeltä. Risler ryhmitti kukkakimppunsa, lajitteli ne taiteellisesti, viehättyen itse kasvienkin luonnosta ja kokien hyvin panna mieleen niiden elintavan, joka onkin käsittämätöin, kun vaan yhden päivän väsymys on niiden yli kulkenut.

Kun kimppu oli valmis ja leveällä ruoholla, ikäänkuin nauhalla, sidottu, sälytettiin se Franssin selkään, ja sitte matkalle! Mietiskellen yhä taidettaan, etsi Risler kävellessäänkin aineita ja meistejä.

-- Katsohan tyttäreni... tätä lehmänkieloa valkoisine kulkusineen näiden ruusujen välitse... Hä? Mitäs luulet?... vesivihriällä tai villaharmaalla pohjalla, sepä se koreata olisi.

Mutta Sidonie ei pitänyt enemmän lehmänkieloista, kuin ruusuistakaan. Kedon kukat olivat hänestä köyhien kukkia, jotakin hänen syreeni-värisen hameensa tapaista.

Hän muisti nähneensä muullaisia herra Gardinois'in hovissa, ansareissa, porrasaidalla ja ylt'ympäri hiekoitettua, suurien vaasien reunustamaa pihaa.

Kas semmoisia kukkia hän rakasti, niin käsitti hän maa-elämän!

Muisto Savignysta johtui hänen mieleensä joka askeleella. Kun he kulkivat jonkun puiston ristikkoportin ohi, seisattui hän katselemaan suoraa yhtämittaista kujaa, joka vei portaitten luo... Suurien puiden säännöllisesti varjostamat nurmikot ja rauhalliset penkereet veden partaalla muistuttivat hänelle muita penkereitä, muita nurmikoita. Ja nuo loistoisuuden näyt, muistoihin yhdistyneinä, tekivät hänen sunnuntainsa paljoa surullisimmiksi. Mutta varsinkin paluu lannisti hänen.

Ne ovat niin hirveän täynnä väkeä ja tukehduttavaa ilmaa, noina iltoina, Parisin pienet lähipysäkit! Siellä sitä on teeskenneltyä iloa, tuhmaa naurua ja lauluja, vedettyjä viimeisellä äänellä, jolla ei ole enää muuta voimaa, kuin kirkua!... Sillä kertaa oli herra Chèbe haltioissaan...

Siinä sai hän tuuppia piljettiluukun ääressä, vihoitella junan myöhästymisestä, sättiä asema päällikköä, yhtiötä, hallitusta, ja sanoa kovaa Delobellelle, naapurien kuulla.

-- "Hä?... annas kun tämmöistä tapahtuisi Ameriikassa?"... Ja, kiitos kuuluisan näyttelijän osoitteelliselle mimiikille ja mahtavalle katsannolle, jolla hän vastasi: 'Kyllä kai!'... sai se ympärillä olevat arvelemaan, että nuo herrat täsmälleen tiesivät, miten Ameriikassa olisi käynyt moisissa tapauksissa. Hehän olivat peräti yhtä tietämättömät kumpikin; mutta kansassa tuo heitä ylensi.

Istuen Franssin rinnalla, puolet hänen kukkakimpustaan polvillaan, oli Sidonie ikäänkuin mitättömäksi hälvennyt keskellä tuota melskettä, kauan odottaessa iltajunaa. Asemalta, jota yksi ainoa lamppu valaisi, näki hän ulkona synkkävarjoiset varvikot, siellä täällä viimeisten juhlavalaistusten läpäiseminä, mustan kyläkadun, ihmiset, jotka tulivat, ja lyhdyn, ripustetun autiolle rannikolle.

Aika ajoin kulki lasiovien takaa pysähtymättä juna, hehkuvien hiilien räiskinässä ja uhkuen höyryä. Silloin puhkesi asemalla huuto- ja koputus-myrsky, jonka yli liiteli herra Chèben ylen kimakka sopraano ääni, kirkuen kuin kalalokki ikään: "Murtakaa ovet! Murtakaa ovet!"... jota pikku mies kyllä olisi kavahtanut tekemästä, hän kun julmasti pelkäsi kaikkia shandarmeja. Tuokion kuluttua myrsky lakkasi. Naiset, väsyneinä ja kovan ilman hajoittamine hiuksineen, nukkuivat lavitsoille. Siinä oli rutistuneita hameita, särkyneitä kapineita ja valkoisia, avorintaisia vaatteuksia, täynnä tomua.

Sitäpä kyllä karisi kaikista vaatteista, kohosi ilmaan joka askeleella, se synkensi lamput, himmensi silmät, muodosti kuni pilven ikään rasittuneille kasvoille. Vaunut, joihin vihdoin astuttiin, tuntikausia odotettua, olivat myöskin tomun läpitunkemat... Sidonie aukais ikkunan ja katseli mustia tasankoja, loppumatointa pimeyden juovaa. Sitte nousivat esiin, lukemattomina tähtinä ensimmäiset lyhdyt kaupungin laidan bulevaardeilla, linnoitusten lähellä.

Siihen loppui kaiken tuon köyhän väestön hirveä lepopäivä. Parisin näky johti kaikkien mieleen seuraavan päivän työn. Kuinka ikävä hyvänsä sunnuntainsa olikin, niin alkoi Sidonie kuitenkin kaivata sitä. Hän ajatteli rikkaita, joille joka päivä elämässä on lepopäivä; ja hämärästi, kuni unessa esiytyivät hänelle pitkät puistikot, jotka hän päivällä oli nähnyt täynnä tämän mailman miekkoisia, jotka kävelivät hienolla hiekalla, sillä välin kuin tuolla ristikkoportilla, tomuisella tiellä, köyhien sunnuntai kului suurin askelin, että tuskin ehti pysähtyä hetkeksi katsomaan ja kadehtimaan.

Kolmestatoista seitsemääntoista vuoteen oli pikku Chèben elämä tuollaista.

Vuodet vuosia seurasivat tuomatta vähintäkään muutosta mukanaan. Rouva Chèben kashimirishaali oli hiukan enemmän kulunut, pieni syreenivärinen hame oli vielä kestänyt muutamia korjauksia, ja siinä kaikki! Ainoastaan mikäli Sidonie kasvoi, loi Frans, joka nyt oli tullut nuoreksi mieheksi; häneen äänettömiä, helliä katseita, osoitti häntä kohtaan kaikille silmin nähtävää rakkauden huomiota, jota nuori tyttö vaan yksin ei älynnyt.

Eikä mikään, muutoin, huvittanut pikku Chèbeä.

Työhuoneessa täytti hän tehtävänsä säännöllisesti, vaiteliaasti, ilman pienintäkään ajatusta tulevaisuudesta tai aikaantulosta. Kaikki, mitä hän teki, näkyi tapahtuvan toistaiseksi.

Frans sitä vastoin työskenteli jonkun aikaa jo erityisellä innolla, vauhdilla semmoisella, kuni ne, jotka johonkin pyrkivät ponnistustensa lopulla, niin että hän neljänkolmatta vanhana pääsi toisena Centraalikoulusta insinöörin arvolla.

Sinä ehtoona oli Risler vienyt Chèbea perheen _Gymnase_-teaatteriin ja koko illan tekivät rouva Chèbe ja hän alinomaa merkkejä iskemällä toisilleen silmää lasten selän takana. Sitte lähtiessä, pani rouva Chèbe juhlallisesti Sidonien käden Franssin käsivarrelle, ikäänkuin sanoen rakastajalle: "Selvittäykää nyt... se on teidän asianne..."

Silloin koetti rakastaja parka selvittäydä.

Matka on pitkä Gymnase-teaatterista Marais'iin. Tuskin on muutamia askeleita käyty, kun bulevardien loisto katoaa, jalkakadut käyvät yhä pimeämmiksi, kulkiat yhä harvinaisemmiksi. Frans alkoi puhua näytelmästä... Hän piti hyvin paljon kappaleista, joissa oli tunnetta.

-- Entä te Sidonie?

-- Oi! minä, tiedättekö, Frans, jos vaan löytyy komeita pukineita.

Laita on se, ett'ei hän teaatterissa muusta huolinutkaan. Hän ei ollut noita tuntehikkaita _à la Bovary_, jotka tulevat teaatterista valmiine rakkauden lauselmineen ja ylpeine ideaalineen. Ei! Himoa loistoon ja komeuteen, sitä vaan teaatteri hänessä herätti; sieltä hän saavutti ainoastaan meistejä hiuslaitoksiin ja vaateparsia... Näyttelijättärien uudet, liioitellut pukineet, heidän käytöksensä, aina heidän maalliseen, teennäiseen lausumiseensa asti, joka hänestä näytti oikein erinomaiselta, ynnä kulloitusten ja tulien halpamainen häikäistys, loistava ilmoitus ovella, vaunut, jotka seisattuivat, koko tuo hiukan epäterveellinen melu maineessa olevan kappalen ympärillä -- kas sitä hän rakasti, se kävi häneen.

Rakastaja jatkoi:

-- Kuinka hyvin he näyttelivät rakkauden kohtauksen!

Ja sanoessaan tuon rakkaus-sanan, kumartui hän hellästi pientä, sievää päätä kohti, käärittyä valkoiseen villa päähineesen, jonka alta kiehkuroivat suortuvat laskeutuivat.

Sidonie huo'ahti:

-- Oi, niin, rakkauden kohtaus!... Näyttelijättärellä oli hyvin kauniit hohtokivet!...