Part 21

-- Risler, kiitän teitä isäni nimessä.

-- Häntä olen koko ajan ajatellut, vastasi tämä yksinkertaisesti.

Tällä hetkellä astui ukko Akilles sisään, tuoden postia.

Risler otti kirjekasan, aukaisi ne yksittäin rauhallisesti, ja antoi sen mukaan Sigismundille.

-- Kas tässä tilaus Lyonista... Miksi ei ole vastattu Saint-Etienneen?

Hän antautui kaikin voimin asioihin, ja siinä oli hänellä ymmärryksen selkeys, joka tuli juuri tuosta ikuisesta mielenjännityksestä kohti lepoa ja unhotusta.

Yht'äkkiä, noiden suurien kirjekuorien joukossa, jotka olivat toiminimellä merkityt ja joiden paperi, kokoonpano tuntui kauppakonttorilta, kiireiseltä lähetykseltä, näki hän yhden pienemmän, huolellisesti suljetun, joka niin kavalasti oli pujahtanut muiden sekaan, ett'ei hän sitä alussa ollut huomannutkaan. Hän tunsi hyvin tuon hienon, harvan, vakavan käsialan. "_Herra Rislerille. -- Yksityisesti_." Se oli Sidonien käsiala. Sen nähdessään tunsi hän samaa itsessään kuin ylähällä hänen huoneessaan.

Koko hänen rakkautensa, koko hänen vihansa petettynä miehenä nousi hänen sydämeensä suuttumuksen voimalla, joka synnyttää murhaajia. Mitä kirjoitti tämä hänelle? minkä valheen hän oli vielä keksinyt? Hän oli auaista kirjeen, vaan pysähtyi. Hän käsitti, että, jos sen lukisi, olisi hänen uljuutensa lopussa; ja, kumartuen kohti rahaston hoitajaa:

-- Sigismund, ukkoseni, sanoi hän hänelle hiljaa, tahdotko tehdä minulle palveluksen?

-- Totta kai!... virkkoi kelpo mies innossaan. Hän oli kovin onnellinen kuullessaan ystävänsä puhuttelevan häntä suopealla äänellään.

-- Tässä, näet, kirje minulle, jota nyt en tahdo lukea. Olen varma, että se estäisi minua ajattelemasta ja elämästä. Säilytäthän sen minulle, ja sitte tämän...

Hän veti taskustaan pienen huolellisesti sidotun kääryn, jonka hän kurotti ristikon läpi.

-- Siinä on kaikki, mitä minulla jäljellä menneestä ajasta, mitä minulla on jäljellä tuosta naisesta... Olen päättänyt olla näkemättä häntä tahi mitään, joka muistuttaa häntä, ennenkuin toimeni täällä on päättynyt, jo ihan päättynyt... Minä tarvitsen ajatukseni kokonaan, ymmärräthän... Sinä olet maksava Chèbeläisten korot... Jos _hän_ itse jotakin pyytää, niin anna hänelle tarpeelliset... Vaan elä puhu minulle hänestä koskaan... Ja pidä tämä tallella, siksi kuin ne sinulta jälleen pyydän.

Sigismund sulki kirjeen ja kääryn salaiseen laatikkoon pöydässään muiden arvopaperien joukkoon. Oitis rupesi Risler tarkastamaan kirjevaihtoaan; mutta koko ajan näki hän silmissään hienoja kirjaimia, pienen käden piirtämiä, käden jota hän usein ja tulisesti oli puristanut vasten sydäntään.

V.

Café chantant.

Sepä harvinainen ja tunnollinen mies, tuo Fromontin huoneen uusi kauppapalvelija!

Joka päivä oli hänen lamppunsa ensiksi sytytetty ja viimeiseksi sammutettu tehtaan ikkunoissa. Hänelle oli toimitettu ylirakennuksessa pieni huone aivan siihen tapaan, kun hänellä ennen oli ollut Franssin kanssa, oikea luostarikammio, jossa oli rautavuode ja valkoinen puupöytä hänen veljensä kuvan alla. Elämänsä oli yhtä toimekas, säännöllinen ja eristetty, kuin ennen aikaan.

Hän teki työtä lakkaamatta jo oli uudistanut ateriansa vanhassa pienessä maitotalossaan. Mutta, voi! nuoruus, i'äksi kadonnut toivo ovat vieneet viehätyksen kaikilta näiltä muistoilta. Onneksi oli hänellä vielä jälellä Frans ja rouva Chorche, kaksi ainoata olentoa, joita hän voi ajatella ilman surua. Rouva Chorche oli aina läsnä, piti tarkkaa huolta hänestä, lohdutti häntä ja Frans kirjoitti hänelle usein, puhumatta, näet, koskaan mitään Sidoniesta. Risler ajatteli, että joku oli hänelle ilmoittanut tapahtuneista onnettomuuksista, ja hän karttoi myöskin kirjeessään kaikellaisia viittauksia tuohon aineesen. "Oi, kunhan voin saada hänet tänne!" Hänen unelmansa, hänen ainoa kunnianhimonsa oli: kohottaa tehtaan asiat ja kutsua veljensä.

Sillä välin seurasivat päivät toisiaan hänelle aina yhtäläisinä kaupan toimellisessa pauhussa ja hänen surunsa sydäntä särkevässä yksinäisyydessä. Joka aamu meni hän alas, kulki työhuoneiden läpi, missä syvä kunnioitus, jonka hän herätti, ankarat ja äänettömät kasvonsa olivat palauttaneet hetkeksi häirityn järjestyksen. Alussa oli paljo jaariteltu, ja eri tavoin selitetty Sidonien lähtö. Mitkä sanoivat hänen paenneen rakastajan kanssa, mitkä Rislerin hänen ajaneen pois. Se, joka eksytti kaikki arvelut, oli molempien osakasten asema toisiinsa, nyt yhtä luonnollinen kuin ennenkin. Toisinaan yhtä hyvin, kun he puhelivat kahden kesken konttoorissa, säpsähti Risler yht'äkkiä Hän ajatteli, että nuo silmät, jotka olivat hänen edessään, tuo suu, nuo kasvot olivat valehdelleet hänelle tuhansin muodoin.

Silloin teki hänen mieli hypätä tuon kurjan kimppuun, tarttua hänen kulkkuunsa, kuristaa hänet säälittä; mutta ajatuksensa rouva Chorchesta pidätti hänen aina. Olisiko hän vähemmin miehuullinen, vähemmin herra itsensä yli, kuin tuo nuori vaimo!?... Ei Claire, ei Fromont, eikä kukaan aavistanut, mitä hänessä liikkui. Tuskin voi hänen käytöksestään arvata jonkinlaista kankeutta, taipumattomuutta, joka ei ollut omaansa hänelle. Nyt vaikutti Risler vanhempi kunnioitusta ja pelkoa työmiehiin; ja ne heistä, joihin ei koskeneet hänen yhdessä yössä harmentuneet hiuksensa, kurtistuneet ja vanhentuneet piirteensä, vapisivat hänen omituisen katseensa edessä, katseen, mustan sinertävän kuin teräs. Aina ennen hyvin hyvä, lempeä työmiehiä kohtaan, oli hän nyt käynyt pelättäväksi pienimmästäkin sääntöjen rikkomisesta. Näytti, kuin hän olisi kostanut jotakin mennyttä velttoutta, jota kohtaan hän syytti itsensä sokeaksi ja rikokselliseksi.

Todellakin ihmeellinen tuo Fromontin huoneen uusi kauppapalvelija.

Kiitos hänen, oli tehtaan kello, huolimatta vanhan ja särkyneen äänensä räminästä, hyvin pian astunut entiseen arvoonsa; ja se, joka johdatti kaikkia, kielsi itseltään pienimmänkin lohdutuksen. Raitis, kuin oppipoika, antoi hän kolme neljättä osaa palkastaan Planukselle Chèbeläisten eläkerahoiksi, vaan heistä ei hän koskaan tiedustellut. Kuun viimeisenä päivänä kävi pikku mies säännöllisesti noutamassa pienet tulonsa, jäykkänä ja mahtavana Sigismundia kohtaan, kuten palveluksissa olevan koronsaajan tuleekin. Rouva Chèbe oli koettanut päästä vävynsä luo, jota hän surkutteli ja rakasti; mutta hänen shaalinsa ilmestyminen vaan portilla sai Sidonien miehen pakenemaan.

Koko tuo rohkeus, jolla hän varusti itsensä, oli, näet, paljoa enemmän näennäinen, kuin todellinen. Muisto vaimostaan ei jättänyt häntä koskaan. Kuinka oli hänen käynyt? Mitä teki hän? Hän oli melkein vihoissaan Planukselle, ett'ei tämä hänestä puhunut. Kirje, etenkin, kirje, jota hänellä ei ollut rohkeutta au'aista, huoletti häntä. Hän ajatteli sitä alinomaa. Oi, jos hän olisi uskaltanut pyytää sitä Sigismundilta.

Kerran oli kiusaus liian kova. Hän oli yksinään alahalla konttorissa. Vanha rahastonhoitaja oli mennyt suurukselle ja vastoin tavallisuutta jättänyt avaimen laatikkoon. Risler ei voinut vastustaa. Hän aukaisi, etsi, nosteli papereita. Kirjettä siellä ei ollut enää. Sigismund oli varmaan lukinnut sen vielä huolellisemmin, kentiesi aavistaen sitä, mitä nyt juuri tapahtui. Toden teolla ei Risler suuttunut tästä vastuksesta, sillä hän tunsi hyvin, että jos hän olisi löytänyt kirjeen, niin hän olisi, kadottanut toimekkaan mielen malttinsa, jonka hän niin suurella vaivalla oli päällensä ottanut.

Koko viikko kului vielä hyvin. Olo kävi laatuun kauppahuoneen tuhansien huolien tähden, vaikka se oli niin väsyttävä, että Risler, yön tultua, vaipui vuoteelleen, kuin tajunnotoin läjä. Mutta sunnuntai oli hänestä pitkä ja tuskallinen. Hiljaisuus pihalla ja autiossa työhuoneessa aukaisi hänen aatoksilleen avaramman alan. Hän koetti tehdä työtä, mutta muiden työn kiihoitus puuttui häneltä. Hän yksin oli työssä tuossa suuressa lepäävässä tehtaassa, jonka huokuminenkin oli lakannut. Loirot olivat kiinni, ikkunat suljetut, tyhjällä pihalla koiransa kanssa leikkivän ukko Akilleen ääni, kaikki puhui hänelle yksinäisyydestä. Ja kaupungin osa teki häneen saman vaikutuksen. Avaroilla kaduilla, joilla kävelijät olivat rauhallisia ja vähälukuisia, soi ehtookello alakuloisesti, ja toisinaan kaiku parisilaisesta touhusta ja ohikulkevista pyöristä, myöhästynyt positiivi, leivosmyöjän kalkkare keskeytti hiljaisuuden, ikäänkuin sitä lisätäkseen vielä.

Risler etsi kukka- ja lehti-kaavoja, ja kun hän sillä välin ohjasi kynäänsä, karkasi hänen ajatuksensa, joka ei löytänyt siinä kylliksi toimialaa, palasi entiseen onneen, unohtumattomiin tapauksiin, kärsi tuskaa ja, jälleen takaisin tullessaan, kysyi onnettomalta unissa kävelijältä, joka yhä istui pöytänsä ääressä: "Mitä olet tehnyt poissa ollessani?" Oi! Hän ei ollut mitään, tehnyt.

Voi, noita pitkiä, ikäviä, hirmuisia sunnuntaita! Ajatelkaa, että tuohon kaikkeen sekaantui hänen sielussaan kansan käsitys joutopäivistä, tuosta hyvästä levosta, jolloin saadaan voimia ja miehuutta. Jos hän olisi mennyt ulos, olisi hän, nähdessään jonkun työmiehen, lapsensa ja vaimonsa 'seuraamana', ruvennut itkemään, mutta hänen suljetuksissa eläminen antoi hänelle muita kärsimyksiä erakon epätoivoa, heidän hirveitä huolia, kun Jumala, jolle itsensä ovat pyhittäneet, ei vastaa heidän uhriinsa. Sillä Rislerin Jumala oli työ, ja koska hän siinä ei enää löytänyt rauhoitusta eikä valoa, ei hän siihen enää uskonut, vaan kirosi sitä.

Usein näinä taistelun hetkinä aukeni piirustussalin ovi hiljaa, ja Claire Fromont näyttäytyi. Miesparan yksin olo noina pitkinä sunnuntain jälkeen puolen päivinä kävi häntä sääliksi, ja hän tuli pikku tyttöineen pitämään Rislerille seuraa, tietäen kokemuksesta mitä puheliaisuutta on lasten suloudessa. Tytti, joka nyt käveli, laskeutui äitinsä sylistä juostaksensa ystävänsä luo. Risler kuuli nuo pienet, nopeat askeleet. Hän tunsi keveän hengityksen takanaan, ja kohta vaikutti se häneen virkistävästi ja levottavasti. Tyttö laski niin lempeästi pienet pulleat käsivartensa Rislerin kaulan ympäri, nauroi somasti ja ilman syytä ja suuteli häntä kauniilla huulillaan, jotka eivät olleet koskaan valehdelleet. Claire Fromont, seisoen oven takana, hymyili, katsellessaan heitä.

-- Risler hyvä, sanoi häh, käykää hiukan puutarhaan... te teette liika paljon työtä. Tulette sairaaksi.

-- En, en, rouva... päinvastoin... työ se minut pelastaakin... Se estää minua ajattelemasta...

Sitte pitkän vaitiolon jälkeen, jatkoi hän:

-- Näette, Risler hyvä, pitää koetella unhottaa. Risler pudisti päätään.

-- Unhottaa... Onko se mahdollista?... asioita löytyy, jotka ovat voimia ylempänä. Anteeksi annetaan, vaan ei unhoteta.

Melkein aina sai hänet lapsi vihdoin viimein puutarhaan. Väkisenkin oli lyötävä palloa tai leikittävä hiekassa hänen kanssaan; mutta kumppalinsa kömpelyys ja välinpitämättömyys koski kohta tyttiin. Silloin oli hän rauhassa, tyytyen kävelemään vakavasti puksipuiden välissä, käsi kädessä ystävänsä kanssa. Hetken kuluttua, ei Risler enää ajatellutkaan hänen läsnäoloaan; mutta, hänen aavistamattakaan, omasi tuo pieni lämmin käsi magneetillisen voiman sulostuttamaan hänen loukattua sieluaan.

Anteeksi annetaan, vaan ei unhoteta!...

Claire parka tiesi siitä myöskin jotakin; sillä hän ei ollut niitäkään unhottanut, huolimatta rohkeudestaan ja käsitteestä, jonka hän oli tehnyt velvollisuudestaan. Hänestä, niinkuin Risleristäkin, oli keskuus, jossa hän eli, alituisena muistutuksena hänen kärsimyksistään. Säälittä aukaisivat esineet, jotka häntä ympäröivät, hänen haavansa, joka oli umpeen kasvamaisillaan. Portailla, puutarhalla, pihalla, kaikilla noilla aviorikoksen äänettömillä todistajilla ja osallisilla oli joina kuina päivinä leppymätöin näkö. Huolenpitokin ja varovaisuus, jota hänen miehensä käytti säästääkseen häneltä tuskallisia muistoja, kiihkonsa olla iltaisin enää ulkona käymättä ja kertoa tekemistään matkustuksista kaupungilla muistuttivat vaan paremmin hänen rikostaan. Clairen teki toisinaan mieli pyytää häntä, sanoa hänelle: "Elä tee liiaksi..." Usko hänessä oli murrettu, ja kauhea kärsimys, kuten papilla, joka epäilee ja kuitenkin tahtoo pysyä uskollisena valalleen, ilmaisi itsensä hänen katkerassa hymyssään, kylmässä lempeydessään, vaan koskaan ei hän valittanut mitään.

Georges oli hyvin onnetoin. Hän rakasti nyt vaimoaan, jonka ylevä luonne oli hänen voittanut. Tässä rakkaudessa oli ihmettelyä, ja miksikä ei sanoa sitä! Clairen murhe oli hänestä veikistelemisen sijasta, jota ei hänen luonteessaan ollut löytynyt, ja joka aina oli ollut hänessä puute hänen miehensä silmissä. Georges oli noita omituisia miehen tyyppejä, jotka rakastavat valloituksia. Oikullinen ja kylmä Sidonie oli tuon nurjan sydämen mukainen. Jätettyään hänet hellän jäähyvästin jälkeen, tapasi Georges hänet seuraavana päivänä kylmäkiskoisena, muistamattomana, ja tuo ikuinen tarve palauttaa hänet entiselleen oli hänessä todellisen rakkauden sijassa. Tyyni lempi väsytti häntä, niinkuin merimiehiä purjehdus ilman myrskyä. Tällä kertaa, oli hän ollut vaimoineen hyvin lähellä haaksirikkoa; ja vieläkään ei vaara ollut tykkänään ohi. Hän tiesi, että Claire oli vieroittunut hänestä, oli kokonaan lapsen oma, joka tästä lähin oli ainoa side heidän välillään. Tämä etäisyys teki Clairen hänestä vielä kauniimmaksi, haluttavammaksi; ja häntä jälleen omistaakseen käytti Georges kaikkea houkutustaitoaan. Hän tunsi, kuinka se oli vaikeata ja ett'ei hänellä ollut tekemistä halvan sielun kanssa. Kuitenkaan hän ei ollut epätoivossa. Toisinaan, pohjalla tuon leppeän ja nä'öltään niin järkähtämättömän katseen, joka katseli hänen ponnistuksiaan, näkyi hämärä valo lupaavan hänelle toivoa.

Mitä Sidonieen koskee niin ei hän ajatellut häntä enää. Ja elköön ihmeteltäkö tätä äkkinäistä siveellistä taitetta. Noilla molemmilla pintapuolisilla olennoilla ei ollut mitään, joka olisi syvemmältä voinut sitoa heidät toisiinsa. Georges oli kykenemätöin tuntemaan kestäviä vaikutuksia, ell'ei ne lakkaamatta uudistuneet; Sidonie puolestaan ei voinut herättää niitäkään lujempaa tai ylevämpää. Se oli tuommoista kokotti- ja teikari-rakkautta, turhamielisyyden ja suuttuneen itserakkauden synnyttämää, joka ei herätä uskollisuutta eikä lujuutta, vaan traagillisia seikkailuja, kaksintaisteluja, itsemurhia, joista melkein aina palaa entiselleen ja palaa parannettuna. Kentiesi, Georges, jos hän olisi vielä nähnyt, olisi uudelleen langennut; mutta paon tuuliainen oli vienyt Sidonien liika nopeasti ja liika kauas, että palaus olisi ollut mahdollinen. Kaikin tavoin oli hänelle lohdutus voida elää valehtelematta; ja uusi elämänsä, jota hän vietti työssä ja kieltäymyksessä, onnistuminen kaukaisena tarkoitusperänä, ei häntä kyllästyttänyt. Onneksi; sillä kauppahuoneen korottamista varten ei molempien osakasten miehuus ja tahto ollut liikaa.

Se vuoti kaikkialta tuo onnetoin Fromontin kauppahuone. Myöskin ukko Planus vietti vielä hyvin pahoja öitä, maksupäivän painajaisen ja pikku Sinimiehen kamalan ilmestymisen kiusaamana. Mutta säästämällä saatiin aina kaikki maksetuiksi.

Kohta työskenteli tehtaalla neljä Rislerin paininta, lopullisesti kuntoon saatuina. Tämä herätti liikettä seinäpaperikaupassa. Lyon, Caen, Rixheim, teollisuuden suuret keskukset olivat hyvin huolissaan tuon ihmeellisen "kiertävän ja kaksitoistakulmaisen" takia. Sitte eräänä kauniina päivänä tulivat Prochassonilaiset, tarjoten kolme sataa tuhatta francia saadakseen vaan jakaa patentti oikeutta.

-- Mitä on tehtävä?... kysyi Fromont nuorempi Risler vanhemmalta.

Tämä kohotti olkapäitään välinpitämättömästi:

-- Tehkää, mitä tahdotte... Se ei minuun; kuulu. Minä olen vaan kauppapalvelija.

Lausuttuna kylmästi, ilman vihaa, koski tämä sana Fromontin ajattelemattomaan iloon ja muistutti hänelle aseman tärkeyttä, jonka hän aina oli unhottaa.

Kuitenkin, ollessaan kerran yksin rakkaan rouva Chorchensa kanssa, neuvoi hänelle Risler olla hyväksymättä Prochassonilaisten tarjoumusta.

-- Odottakaa... elkää kiirehtikö. Myöhemmin myötte te enemmästä.

Hän ei puhunut, kuin heistä tässä asiassa, joka niin kunniakkaasti koski hänen itseensä. Näkyi, että hän edeltäpäin erotti itsensä heidän tulevaisuudesta.

Sillä välin karttui tilauksia kosolta. Paperin ominaisuus ja teon helppouden tähden alennettu hinta teki kaiken kilpailun mahdottomaksi. Epäilemättä olivat Fromontilaiset saavat äärettömät varat. Tehtaalla oli taas entinen kukoistava näkönsä ja mehiläispesän tapainen kova kihinänsä. Liikkeessä olivat kaikki rakennukset, joita sadat työmiehet täyttivät. Ukko Planus ei nostanut enää nokkaansa pöydästään; pienestä puutarhasta nähtiin hänen istuvan kumarruksissaan suurien kauppakirjojensa ääressä, piirrellen komeihin numeroriveihin _Painimen_ tulot.

Risler työskenteli myöskin ilman huvitusta, levähdystä. Palannut vauraus ei muuttanut ollenkaan hänen tapojaan elää suljettuna huoneessaan; ja talon viimeisen kerroksen ikkunasta, sieltä kuuli hän koneidensa uutteran paukkinan. Eikä hän siitä ollut vähemmin synkeä taikka hiljainen Kerran kuitenkin saatiin tehtaalla tietää, että _Painin_, jota yksi kappale oli laitettu Manchesterin suureen näyttelyyn, oli saanut kultamitalin, menestyksensä lopullisen vahvistuksen. Rouva Georges kutsui Rislerin puutarhaan aamiais aikaan, ja tahtoi itse kertoa hänelle tämän uutisen.

Sillä erää lievensi ylpeyden hymy hänen vanhoja synkistyneitä kasvojaan. Keksijän mielihyvä, ylpeys kunniastaan ja etenkin ajatus voivansa oivasti korjata vaimonsa, kauppahuoneelle saattaman vaurion, tuottivat hänelle hetkeksi todellista onnea. Hän puristi Clairen kättä ja jupisi kuin muinoin onnellisina päivinä:

-- Minä olen tyytyväinen... Minä olen tyytyväinen...

Vaan mikä ero lauselmissa! Tämä oli sanottu ilman innostusta, ilman toivoa, tyytymyksellä täytetystä työstä, eikä muuta.

Kello soitti työväen kokoon, ja Risler meni rauhallisesti ylös ryhtyäkseen työhönsä, kuin muinakin päivinä.

Hetkisen kuluttua tuli hän takaisin. Yhtä kaikki, oli tämä uutinen häntä enemmän liikuttanut, kuin hän tahtoi sitä näyttääkään. Hän harhaeli puutarhassa, kuljeskeli rahaston ympärillä, surullisesti hymyillen ukko Planukselle ikkunaan.

-- Mikä hänen on? ajatteli itsekseen vanha mies... Mitä hän minulta tahtoo.

Vihdoin, iltasella, konttoria suljettaissa, päätti Risler astua rahastoon ja puhutella häntä:

-- Planus ukkoseni, minä tahtoisin... Hän epäröi hiukan:

-- Minä tahtoisin, että antaisit minulle... kirjeen, tiedäthän, tuon pienen kirjeen ja kääryn.

Sigismund katseli häntä hämmästyen. Yksinkertaisuudessaan oli hän luullut, ett'ei Risler enää ajatellutkaan Sidonieta ja että hän oli hänen kokonaan unhottanut.

-- Kuinka!... sinä tahdot?...

-- Noh, kuule, olenhan minä sen hyvin ansainnut. Voinhan nyt niukan ajatella itseänikin. Olenhan kylliksi muita ajatellut.

-- Sinä olet oikeassa sanoi Planus. Siis, kas mitä me teemme. Kirje ja kääry ovat kotonani. Montrougessa. Jos tahdot, menemme yhdessä päivällistä syömään Palais-Royal'iin, muistat, niinkuin ennen vanhaan. Minä nyt kestitsen... Kastelemme mitalisia vanhalla viinillä, jollakin hienolla!.. Sitte mennään kotiini. Saat kapineesi; ja jos on liian myöhä mennäksesi kotia, niin neiti Planus, sisareni, tekee sinulle vuoteen ja makaat meillä... Siellä on hyvä olla... maalla... Huomenaamuna, kello seitsemän, palaamme yhdessä tehtaasen ensimmäisellä omnibuksella... Niin, maamieheni, tee mulle se hyvä. Muuten luulen, että aina olet vihoissasi vanhalle Sigismundillesi...

Risler suostui. Hän ei ajatellut ollenkaan mitalinsa harjakaisia, vaan kuinka sai auaista muutamia hetkiä aikasemmin pienen kirjeen, jota lukemaan hän vihdoin oli voittanut oikeuden.

Oli pukeutuminen. Se oli koko juttu, sillä kuusi kuukautta oli hän käynyt työmekossaan. Ja sepä tapahtuma tehtaalla. Rouva Fromontille ilmoitettiin oitis:

-- Rouva, rouva... Nähkää herra Risler menee ulos.

Claire katseli häntä ikkunoistaan; ja tuo surun köyristämä iso vartalo, joka nojasi Sigismundin käsivarteen, teki häneen syvän omituisen liikutuksen, jota hän aina muisti lähin.

Kadulla tervehtivät ihmiset Risleriä mielihyvällä. Tuo "hyvä päivä" yksistään lämmitti hänen sydäntään. Hyväntahtoisuutta hän oikein tarvitsikin! Mutta rattaiden pauhina huumasi häntä hiukan:

-- Päätäni pyörryttää...sanoi hän Planukselle.

-- Nojaa minuun vanha mies... elä pelkää.

Ja kelpo Planus astui suorana, taluttaessaan ystävätään omituisella ylpeydellä, kuten Etelän talonpoika kantaessaan kylänsä pyhimystä.

Vihdoin saapuivat he Palais-Royaliin.

Puutarha oli täynnä väkeä. Sinne tultiin soitantoa kuulemaan; tomussa ja tuolien kolinassa, koki kukin päästä istumaan. Molemmat ystävät menivät heti ravintolaan välttääkseen tuota hälinää. He asettuivat suureen saliin ensimmäisessä kerroksessa, josta näkyy puiden vihanta, kävelijät ja vesisuihkut keskellä alakuloisia kukkasarkoja. Sigismundista se oli loistoisuuden ihanne, tämä ravintolan sali, kultaa kaikkialla, kuvastimien ympärillä, ruunuissa ja aina seinäpapereihin saakka. Valkoinen pyyhe, pienet Leipäpalat, päivällislista määrättyine hintoineen täytti hänen ilolla.

-- Meidän on hyvä olla, eikö niin?... sanoi hän Rislerille.

Sitte ihmetteli hän jokaista tämän puolen kolmatta francin aterian ruokalajia ja täytti väkisen ystävänsä lautasen:

-- Syöhän tätä... se on hyvää.

Toinen, huolimatta halustaan tehdä kunniaa pidoille, näytti mietiskelevän ja katselevan yhä ulos ikkunasta.

-- Muistatko, Sigismund?... virkkoi hän hetken perästä.

Vanha rahaston hoitaja, aina entisissä muistoissaan Rislerin tulosta tehtaasen, vastasi:

-- Totta kai minä sen muistan!... Ensimmäisen kerran, kun söimme yhdessä Palais-Royalissa, oli helmikuussa 46, jona vuonna toimitettiin kaavalaudat tehtaalle.

-- Eipä... minä tarkoitan kolme vuotta sitte... Tuolla, vastapäätä, me söimme sinä kuuluisana iltana.

Ja hän osoitti hänelle Vefourin salin ikkunoita, joita mailleen menevä aurinko valaisi, kuni ruunu hääateriassa.

-- Kah, se on totta... jupisi Sigismund hiukan hämillään. Mikä onneton aatos oli saanut hänen tuomaan ystävänsä paikkaan, joka muistutti hänelle niin ikäviä asioita.

Risler, joka ei tahtonut tehdä ateriaa surulliseksi, nosti nopeasti lasinsa.

-- Siis! terveydeksesi, vanha kumppalini.

Hän koetti kääntää pois puhelun. Mutta hetken kuluttua hän itse saattoi sen jälleen samaan esineesen, ja hiljaa, ikäänkuin häpeissään, kysyi hän Sigismundilta:

-- Oletko häntä nähnyt?

-- Vaimoasi?... En, en koskaan.

-- Ei... ei mitään.

-- Mutta sitte, olet varmaan hänestä kuullut. Mitä hän on tehnyt näiden kuuden kuukauden kuluessa? Asuuko hän vanhempainsa kanssa?

-- Ei.

Risler vaaleni.

Hän oli toivonut, että Sidonie palaisi äitinsä luo, ja tekisi työtä, kuin hänkin, unhottaakseen ja sovittaakseen. Hän oli usein ajatellut, että hän sen mukaan, mitä saisi Sidoniesta kuulla, kun hänellä olisi oikeus hänestä puhua, järjestäisi tulevan elämänsä, ja tuommoisessa kaukaisessa, unelman tapaisessa, epätietoisessa tulevaisuudessa oli hän toisinaan elävinään Chèbeläisten kanssa jossakin maan perällä, missä ei mikään muistuttanut entistä häpeää. Se ei ollut mikään ehdotelma, totta se; mutta se oli syvällä hänen mielessään, ikäänkuin toivona ja sinä tarpeena, joka löytyy kaikissa olennoissa onnessa korjautuakseen.

-- Onkos hän Parisissa?... kysyi Risler vähän aikaa mietittyään.

-- Ei... Hän lähti kolme kuukautta sitte. Eikä tiedetä, minne hän on mennyt.

Sigismund ei lisännyt, että hän oli lähtenyt Cazaboninsa kanssa, jonka nimellä hän nyt kävi, että he kulkivat yhdessä maakunnan kaupungeita, että hänen äitinsä oli epätoivossa, ei nähnyt häntä enää, eikä kuullut hänestä muuta kuin Delobellen kautta. Sigismund ei luullut tarpeelliseksi mainita tästä mitään, ja viimeisen sanansa jälkeen: "Hän lähti," vaikeni hän.

Risler puolestaan ei uskaltanut kysyä mitään enää.