Part 7

Niinkuin näemme, oli Fredrika Bremerin tähänastisissa kirjateoksissa jo alkanut näyttäytyä tarkoitus eli tendenssi, jota lukeva yleisö ensi alussa ei ollut huomannut. Tiedämme että taide ja sen viralliset harrastajat usein ovat otaksuneet, että tarkoitus eli tendenssi jollakin tavalla hämmentää ja estää taidetta sen omatakeisessa kehityksessä. Siitä syystä nytkin moni kirjantarkastaja ravisti levottomana päätään. Tosin vaadittiin taiteelta, ettei se saanut loukata siveyttä, mutta siveyden tyydyttämiseksi kysyttiin ainoastaan, että hyväksytty yleinen tapa tuli noudatetuksi. Jos joku alkaa uudella tavalla silmäillä asioita ja yrittää julkituoda toisia tuumia, kuin mitä ennalta on vahvistettu, huudetaan pian että "tendenssikirjoitusta" tehdään ja että siten tahdotaan _puhdas taide_ karkoittaa valta-istuimeltaan. Tosilaita on kuitenkin usein se, että mikä tarkastuksessa vastamieltä ja harmia herättää, ei ole tendenssi semmoisenaan, vaan kirjailijan rohkea keksimys panna vanhojen ihanteiden sijaan uusia. Niinkauan kuin kirjailija ujosti pysyy kaikkien heräävien aatteiden ulkopuolella, käy enimmäkseen kirjainsa kaupitus hyvin joka taholla, mutta niin pian kuin hän rupeaa kääntämään älyänsä ja kykyänsä uusien aatteiden puoleen, joutuu suuri osa yleisöä epäilykseen. Yleisö ylipäänsä ei suosi sitä että kirjailija osottaa järin paljon tarkastelevansa oman aikansa ihmisiä ja tuntevansa niitä.

Syynä siihen, ettei Fredrika Bremerin kirjoitelmissa ilmaantuva tendenssi aluksi nostanut kapinaa eikä edes tullut yleisesti huomatuksikaan oli, paitsi tuota miellyttävää tasapainoa ja toiveellista mielisävyä, se, että se ylimalkain luonnokkaasti liittyi itse kertomuksen kutoukseen ja samaten sulautui varsinaiseen luonteenkuvaan. Kirjailija oli harvoilla poikkeuksilla tähän asti osannut hienolla aistilla kuvauksistaan pois karsia kaiken karkean, runottoman oppimuodon. Eikä voinut kuitenkaan kukaan olla tietämättä hänen kirjatuotelmainsa merkityksestä, niin avomielisesti, niin hartaasti tämä uusi kirjailija piti todellisen sivistyksen, totuuden ja vapauden puolta. Niin tosi-olojen mukaisena, niin täydellisesti omaperäisenä ja rakastettavana ei ollut ruotsalainen mieliala ja luonne vielä kenenkään kynästä puhjennut, ja paremmin kuin hänen teoksissaan ei oltu vielä ruotsalaisessa kirjallisuudessa osattu henkisen ja siveellisen edistyksen aatetta kannattaa, todistivat hänen arvostelijansa. Fredrika Bremer oli käsittänyt ja muotoon pukenut mitä aikakautensa hengessä liikkui ja eleille pyrki. Samalla kuin hän "kuvauksissaan" paljasti kaiken todellisesti huonon ja hyljättävän, ylensi hän ansaitulle asemallensa mitä väärät oikeudenkäsitteet ja ennakkoluulot olivat sysänneet syrjälle. Ja vaikka ei yleisön suuriluku kohta alkamalta tuota aprikoinut, tunsi se vaistomaisesti että tässä oli jotain, joka nosti ihmistä ylemmäksi kehityksen tiellä ja johon kesti syvemmälle katsoa. Ja se mikä ensin näyttäytyi vaan aavistavana ja epämääräisenä tunteena, selviytyi monessa pian vakavaksi käsitteeksi.

Tätä vaikutusta edistämään oli omiansa sekin, että Fredrika Bremer enemmän kuin kukaan muu aikansa kirjailijoista oli koko personansa ja luonteensa antanut kuvastua teoksissaan. Samassa kuin hän piirteli ihmiselämän moninaisuutta, astui hänen oma sielunsa kehitys selvänä lukijan eteen. Fredrika Bremeristä ei ole voinut kukaan sanoa, että hänen personansa ja luonteensa olisi ollut jotain muuta kuin hänen teoksensa, tämä pahentava, mutta tosilaitaan perustettu muistutus, joka on kohdannut niin monta etevää kirjailijaa ja vahingoittanut heidän runotuotelmainsa arvoa ja merkitystä varsinkin nousevien sukupolvien tarkastuksessa. Mutta Fredrika Bremer, aina sama henkilö elämässänsä ja teoissansa, kuin kirjallisissa tuotelmissansa, enensi ja vahvisti niinmuodoin näiden arvoa ja siveellistä vaikutusta yleisössä.

* * * * *

Useimmat Fredrika Bremerin kirjoista olivat jo levinneet ulkomaihin ja toiselle puolelle Atlantia: ne käännettiin englannin, saksan ja ranskan kieliin [suomalaiseen pukuun on tähän saakka toimitettu ainoastaan yksi: "Familjen H.", nimellä "Perhe", rouva Hahnsson'in suomentama] ja valmistivat tekijällensä maineen, jonka vertaa tuskin oli tullut monen ruotsalaisen kirjailijan osaksi, samalla kuin edistivät Ruotsin kirjallisuuden merkitystä vieraissa maissa. Luonnollista oli, että tämä menestys taas vaikutti takaisin kirjailijan isänmaahan. Vuosijuhlassaan 1844 osotti Ruotsin Akademia toisen kerran Fredrika Bremerille julkisen kunnioituksensa, antamalla hänelle Yhdistyksen suuremman kultametaljin — _För snille och smak_ — korkein palkinto, minkä se jakaa. Julkisessa puheessa lausuttiin samassa tilaisuudessa yleinen arvostelu Fr. Bremerin siihenastisesta kirjallisesta vaikutuksesta. 13 vuotta oli kulunut siitä, huomautti puhuja, kuin Akademia ensikerran oli osottanut julkisen kunnioituksensa nuorelle nerolle, jonka ensimäiset kokeet ennustivat harvinaista luonnon kykyä ja taitoa eräällä kaunokirjallisuuden alalla, jolla Ruotsissa vielä puututtiin kaavaa. Fredrika Bremerin kirjatuotelmissa oli sitten yhä kehittyneemmässä muodossa esiintynyt neron ja sydämen suuret ominaisuudet, kauneus kuvauksessa ja puhtaus ajatustavassa, ja tällä omituisella kyvyllänsä oli hän piirtänyt kaikki nuo harvinaisen viehättävät kuvansa perhe- ja yhteiskuntaelämän hienoimmista vaiheista, jotka suuren yleisön silmältä enimmäkseen jäävät kätköön. "Ruotsin Akademia tahtoi", lausuttiin lopuksi, "antamansa kunniamerkin kautta panna julki kiitollisuutensa etevälle kirjailijalle, joka niin ansiollisesti oli ylentänyt ruotsalaisen kaunokirjallisuuden mainetta vieraissa maissa".

JULKISIA KUNNIANOSOITUKSIA. YKSITYINEN ELÄMÄ.

Syksyllä 1841 oli Fredrika jälleen palannut Årstaan ja asui sen jälkeen omaistensa kanssa milloin maalla, milloin Tukholmassa. Mutta kun hän vuonna 1845 odottamatta sai sanoman entisen emäntänsä sairastumisesta Tomb'issa, matkusti hän sinne ja palasi vasta vuoden perästä, saatettuaan uskollisen ystävänsä hautaan. Fredrika Bremerin nimi oli nyt levinnyt laajoihin piireihin, Tukholman kirjallinen maailma olisi tahtonut omistaa hänen kokonaan, ja kirjevaihtonsa kasvoi kasvamistaan. Mutta yhtä vähän kuin Fredrika Bremerin vaikutus supistui pelkkään kirjalliseen toimeen, taisi häntä paljot seurustelemiset tyydyttää. Elämässänsä niinkuin kirjoituksessansakin etsi hän käytännöllisen elämän moninaisuudessaan ja otti sen kehitykseen tehokkaasti osaa. Lapsuutensa ja ensi nuoruutensa hartaileva mieli ja auttamisen halu, jonka kehoituksesta hän oli kirjoittanut ja myynyt ensimäisen kertomuksensa, ei ollut hänessä muuttunut. Yhden vuosikymmenen ajalla oli totta kirjailija nyt supistanut työnsä omiin opinnoihinsa ja kirjoittamiseen ja elänyt miltei kokonaan syrjällä ulkonaisen elämän riennoista, ja tämmöinen kehityskausi oli ollut hänelle tarpeellinen, mutta sen päätyttyä hän sydämensä käskystä ojentaa kätensä ja voimansa neuvoksi ja avuksi tarvitsevaisille lähimmäisilleen.

Kirjapalkkioistaan pani hän usein enemmän taikka vähemmän jonkun puutetta kärsivän käteen, monasti oli hän jo ennen teoksen valmistuttua luvannut määrätyitä summia poisannettavaksi, milloin yksityiselle henkilölle, milloin johonkuhun laitokseen taikka muuhun hyvää työtä tarkoittavaan yritykseen. Niinpä kun "Hemmet" oli tekeillä, lainasi hän, kirjastansa saatavan palkkion varalla, 300 riksiä, voidaksensa siten ottaa osaa erään perheenisän taloudelliseen pelastukseen, ja toiset 300 hän lupaa kannatukseksi nuoren varattoman tytön terveyden hoitoon, jota varten häneltä oli apua pyydetty, ja kirjoittaa samassa kuin rahat lähettää: "Kiitoksia, kun käännyitte tässä asiassa minun puoleeni." Samaten hän usein, lähettäessään kirjoituksia sanomalehtiin, antoi jonkun tuttavan periä toimitukselta palkkion ja jakaa sen varattomille.

Itse hän tarvitsi aivan vähän. Sekä omassa puvussaan että huoneensa sisustuksessa oli hän niin vaatimaton, että hän hylkäsi kaikki mukavuudet ja koristukset, niin että kun perheen muista huoneista astui sisään Fredrikan kammariin, oli eroitus silmiin nähtävä. Mutta valoa ja auringon paistetta hän rakasti, sentähden hän ei pitänyt verhojakaan akkunoissaan, joissa hän usein pitkät hetket seisoi katsellen kauas ulos luonnon ja ihmisten yhteistä elämää. Kaikki mikä ei ollut välttämättömän tarpeellista hänelle, saattoi hän iloisella sydämellä painaa lähimmäisensä käteen. Kerta kun yksi hänen läheisimpiä ystäviään, kirjallisuuden ja taiteen suosija ja kokeilija paroni von Brinkman oli kehoittanut Fredrika Bremeriä lausumaan ajatuksensa taiteen asemasta yksityisen ihmisen jokapäiväiseen elämään nähden, vastaa tämä muun muassa, että vaikka hän halusta tunnustaa ja tuntee tuon ylentävän vaikutuksen, minkä käynti Brinkman'in taidekokoelmassa herättää mielessä, ei hänestä kuitenkaan koskaan voisi taidekokeilijaa tulla. "Sanon suoraan", kuuluu hänen kirjeessään, "ettei minun huostassani tule kauan viihtymään mitään, millä vaan rahan arvo on — ei vainen Ruotsin Akademiasta kotoinen kultametaljikaan. Tarjokaa minulle 50 riksiä mistä hyvään, paitsi lämpöisestä päällysnutustani, niin päästän sen paikalla menemään."

YHTEISKUNNALLINEN VAIKUTUS.

Ja sitä mielipidettä toteutti hän koko elämässään. Hän antoi ja auttoi itse ja herätti muitakin samoin tekemään. Vuonna 1843 hän julkaisi kirjoituksen "Aftonbladet'issa", jossa hän, viitaten kaikkien kansalaisten velvollisuuteen yhteiskuntaa ja kaikkia sen jäseniä kohtaan, kehoitti yleisöä ryhtymään toimiin laimiinlyötyjen lapsien ja turvattomien orpojen pelastukseksi aineellisesta ja siveellisestä perikadosta, joka uhkasi monia tuhansia. Tässä kirjoituksessa hän myöskin opastaa omaa sukupuoltansa näkemään, kuinka sekin on osallinen yhteisessä edesvastauksessa ja kuinka väärin ja vahingollista on, että se välinpitämättömänä sysää luotaan velvollisuutensa. Kehoitus nosti useampia vastakirjoituksia ja kauan aikaa kesti sekä julkista että yksityistä keskustelua, mutta loppui kuitenkin niin, että Fredrika Bremerin ehdoitus turvakodin perustamisesta toteutettiin. Myöskin se suunnitelma, jonka hän asian järjestämiseksi oli esitellyt, mutta joka ensin hyljättiin, katsottiin vuosikymmenessä saadun kokemuksen perästä sopivimmaksi ja pantiin käytäntöön.

Vuonna 1853 kun Tukholmassa kävi kolera, oli Fredrika Bremer taas ensimäisiä ajattelemaan turvaa orvoksi jääneille lapsille ja apua köyhille perheille, joista tauti oli tempaissut toisen vanhemmista. Naisyhdistys, jonka toimesta saatiinkin turvakoti ja apua aikaan, syntyi hänen vaikutuksestaan, ja hänen valpas, ihmisen parhaimpia tunteita puhutteleva kynänsä sai matkaan yleisen rahakeräyksen, joka tuotti yli 26,000 riksiä yrityksen ylläpitämiseksi. Tällä tavalla kulkutaudin kovimmat seuraukset alhaisemmassa kansassa osaksi poistettiin; orvoiksi jääneet lapset piti yhdistys suojassaan, siksi kuin olivat ripillä käyneet ja pääsivät palvelukseen. Muutamia vuosia myöhemmin kolkutti Fredrika vankihuoneidenkin oville ja alkoi, paitsi että hän kävi tervehtimässä vangituita, ottamaan selkoa, miten valtio hoiti näitä onnettomia jäseniänsä. Köyhä ja alhainen kansa ja etenkin vangit olivat tästä kiitolliset, mutta hallituspiireissä se herätti ankaraa moitetta ja hänelle lähetettiin varoituskirjeitä, joissa ilmoitettiin hänelle, ettei se ollut hänen asiansa käydä nuuskimassa sellaisissa paikoissa.

Väsymättä kävi hän tervehtimässä köyhäin ja kipeiden luona. Vanhempana nähtiin hän usein kaupungin syrjäosissa kävelevän mökistä mökkiin, nahkalaukku käsivarrella, — ohitsemenijät tiesivät hyvin että tuosta yksinkertaisesta lähteestä moni köyhä ja onneton oli saanut tervetulleen rahalahjan, moni sairas ravitsevan kaakun taikka virvoittavan hedelmän, ja lasten kalpeat kätyläiset olivat sen piilosta monta herkkupalaa suuhunsa noukkineet. Kaikille siitä riitti, ja syystä sovitettiin sen omistajaan kertomus Sarpatin leskivaimosta, jolta ei loppunut jauhot vakkasesta eikä öljy astiasta.

Tämä puoli Fredrika Bremerin vaikutuksessa se oli, joka, samassa kuin se ylensi hänen merkitystänsä ihmisenä ja yhteiskuntajäsenenä yleensä, kantoi hänen nimensä niihinkin kansankerroksiin, joiden tietoon ylimalkain ei suoranaisesti tulekkaan sivistyneiden luokkain mainekkaat. Tämä puoli se myöskin oli, joka käski loppuarvostelun todistamaan Fredrika Bremeristä, "että niinkuin hänen julkinen elämänsä oli uhraus aatteelle, oli hänen yksityinen elämänsä uhraus muille ihmisille". Ja kun hän viimein kirjansa "Lifvet i gamla verlden" (1860) alkulehdelle panee johtolauseeksi: "Olen ihminen eikä mikään, mikä inhimillistä on, taida olla minulle arvotonta" [Terentius'en mukaan], niin hän siinä itse tietämättänsä ainoastaan sanoilla toistaa, mitä koko hänen elämänsä jo oli työssä toteuttanut.

Mutta tässä tulee meidän lykätä tuonnemmaksi kertominen hänen yksityisen elämänsä vaiheista ja jatkuvista töistä ja palata takaisin hänen kirjalliseen toimeensa.

KIRJALLINEN VAIKUTUS. "MORGONVÄKTER."

Eräässä kirjeessä vuodelta 1836 oli Fredrika kirjoittanut: "Voidaksensa mitään hyvää vaikuttaa, täytyy ihmisen jossakin määrätyssä suunnassa kartuttaa tietoansa ja kehittää taitoansa. Ja sitä varten tarvitsee hänen etupäässä tuntea luonnollisen lahjoituksensa. Luulen siinä nyt selvenneeni, ja arvelen sen vuoksi pitäväni kirjallisen työni supistaa ainoastaan perheen ja yksityisen ihmisen käsittelemiseen. Esitellä mikä perheensiteet tekee vahvoiksi ja miellyttäviksi, mikä kaikissa oloissa yksityisen ihmisen kasvattaa vakaaksi ja hyväksi, sekä omituisten luonteiden ja erityisten olosuhteiden piirtäminen lienee tehtäväni, jossa minun tulee taitoani täydentää." Tämän jälkeen olikin, niinkuin tiedämme, yhtä jatkoa ilmestynyt perhekuvaus toisensa perästä. Mutta aika näytti pian, että perhekuvausten tekijä oli ulotuttava harrastuksensa ja kykynsä muillekin aloille. Hänen luja vakuutuksensa Kristuksen opin onnellisuuttavasta ja vapauttavasta voimasta toiselta, ja hänen vastenmielisyytensä kaikkea umpioppisuutta ja dogmikuria kohtaan toiselta puolen kehoitti häntä julkaisemaan mielipiteensä toisessakin muodossa, kuin minkä romani hänelle tarjosi.

Isomman aikaa oli Fredrika Bremer jo miettinyt uskonnollisen kirjoituksen julkaisemista ja koonnut sitä varten aineksia. Hänen yksityiset kirjeensä näiltä vuosilta sisältävät paljon mietteitä ja ehdoituksia siihen suuntaan. "Uskonnolliset käsitteet", sanoo hän niissä, "ovat ihmiselle kaikista tärkeimmät, tiedollisesti taikka ei ohjaa ihminen elämäänsä ja siveyttänsä niiden mukaan". Mimmoiseksi ihminen arvaa Jumalan, hänen tahtonsa ja vaikutuksensa, hänen suhteensa ihmiskuntaan ja sen tarkoitukseen sekä tulevaan elämään, siitä etupäässä riippuu ihmisen onnellisuus ja hyvyys. Uuden testamentin opissa on kätkettynä korkeimmat totuudet, mutta nämä totuudet ovat suurimmalta osalta ihmisiä pimentäväin vaippain peitossa. Filosofia on koettanut näitä vaippoja nostella, mutta se taas muotonsa kautta sulkee enemmistöltä tien aarteihinsa. Mutta niin ei pitäisi oleman. — "Minua on filosofia johdattanut näkemään yhteyttä elämän valtakunnissa ja oivaltamaan, että yksi voima vaikuttaa kaikissa, jos kohta eri määrässä ja eri tavalla. Etenkin historian filosofiasta olen käsittänyt että tämä ääni: 'Katso minä ilmoitan teille salaisuuden', joka kuuluu kautta koko ihmiskunnan ja joka on kaikissa uskonnoissa ihmiselle puhunut korkeammasta olennosta, elämästä kuoleman jälkeen, rangaistuksista ja palkinnoista, kuitenkin on puhtaimmasti kuulunut Jesuksen huulilta. Kristinoppi on totuus kaikissa uskonnoissa: mitä Brahma, Buddha, Oden ynnä muut parhaimmissa oppilauseissansa ovat ainoastaan vaillinaisesti ja osalta esitelleet, se on kristinopissa ilmestynyt täydellisesti; ja tämän ilmestyksen, katseltuna yhteydessä muiden uskontojen kanssa ja suhteessansa ihmisluontoon, tahtoisin minä kansantajuisesti esitellä, niinkuin olen sen käsittänyt." — "Muista kuitenkin", lisää hän heti ystävällensä, "etten siinä suinkaan lausu kumoomattomia perusoppia (axiomeja) muiden omistettavaksi, vaan ainoastaan oman mielipiteeni".

Kuusi vuotta myöhemmin (1842) julkaisi hän väitöskirjan muodossa: "Morgonvakter" (Aamunkoitteita), likinnä siihen nyt kehoitettuna Straussin lausumista mietteistä "Das Leben Jesu'ssa", joka paraikaa kierteli Europassa. Tähän kirjaan pani Fredrika Bremer ensi kerran nimensä nimilehdelle. Sen alkulauseessa sanoo hän: "Oppineisuutta tavallisessa merkityksessä ei minulla ole, mutta olen kärsinyt — ja tuntenut paljon ja kokenut mitä syvimmällä elämässä liikkuu, ja paljon sitä miettinyt. Sillä valolla mikä minulle on suotu, astun julki, vaikka kohta vaan vastatulevan korkeamman ja täydellisemmän ennustajana. Aamukoiton kutsumus onkin päivän edelläkävijänä ja ennustajana olla ja luontoa sen vastaanottamiseen herätellä." Edelleen muistuttaa hän siinä kuinka jokaisen, jolla on oma vakaantunut mielipiteensä, täytyy saada ja on velvollinenkin se esiintuomaan, uskonnollisissakin kysymyksissä. Samaten kuin Raamatun lukeminen on oleva jokaisen oikeus, pitää myöskin jokaisen saada kysyä ja käyttää omaa järkeänsä ja omaatuntoansa tämän kirjan käsittämiseen. Orthodoksian opin ehdottomasta eli puustavillisesta inspirationista sekä sen väitteet, ettei inhimillinen järki kykenisi käsittämään uskonnollisia asioita, kirjailija hylkää, samaten kuin kaiken kirkollisen pakon. "Älköön mikään kirkko luulko voivansa määrätä ja säätää, mikä on ohjaava kaikkia kaikkina aikoina ", lausuu hän. Vastoin yleistä kirkko-oppia siis hyväksyen vapaan tutkimuksen ja julkisena keskustelun Raamatun käsityksestä, uskaltaa hänkin ilmoittaa ajatuksensa siitä.

Ne kohdat, joissa hän Strauss'ia vastustaa, koskevat etupäässä uskon ja tiedon yhteyttä, Jesuksen jumaluutta ja ihmeitä. Strauss oli sanonut että usko ja järkeen perustuva tieto ovat ihmisessä kokonaan toisistaan eroavia aloja: mikä on uskolla omistettava, siihen ei tieto saa koskea, älköönkä taas toiselta puolen usko saako häiritä tietoa ja mitä sen omaksi kuuluu. Kristillisen uskon ydin on kokonaan lukittu tieteelliseltä tutkimukselta. Niinpä voivat Kristuksen yliluonnollinen syntymä, hänen tekemänsä ihmeet, hänen ylösnousemisensa ja taivaasen astumisensa seisoa ijankaikkisina totuuksina, vaikka kuinkakin sopii niitä historiallisina tapahtumina epäillä. Mutta tällaiset väitteet eivät tyydytä Fredrika Bremeriä. Usko ja tieto eivät saata olla niin toisistansa eroitettavia. Järjetöntä uskoa ei Fredrika käsitä; usko ja tieto käsittävät tosin saman totuuden eri muodossa ja eri tavallaan, mutta perus, jolle kummankin käsitys nojautuu, ei voi olla muu kuin logillinen johtopäätös. Kun Kristus käskee uskomaan häneen, puhuu hän yhtäpaljon inhimilliselle järjelle kuin pelkälle tunteelle, vaatien, että hänen teoistansa muodostettaisiin johtopäätös hänen olennostansa ja personastansa. Määrätyistä hedelmistä täytyy johtua määrättyihin syihin ja perustuksiin, niin että siellä missä tavataan voimaa ja hengen korkeutta suuressa määrässä inhimillisen voiman ja korkeuden yli, siellä tulee otaksua jumalallista voimaa.

Strauss'in väitökseen Jesuksen jumaluutta vastaan sanotaan kirjasessa edelleen tämä, jossa vielä näemme jälkiä Fredrikan nuoruuden epäilyksistä: "Mutta jollei Jesus olisi ollut Jumala, kuinka sitten taidamme käsittää, että Jumala itse istuu taivaassansa tyynenä, sydän kylmänä katsellen ihmiskuntansa syntejä ja onnettomuutta ja antaen tuon yhden ihmisraukan täällä kärsiä sanomattomat tuskat ja viimein häpeällisen kuoleman, vapahtaaksensa syyllisiä? Tottahan Jesus sillä tavalla oli jotakin _parempaa ja korkeampaa_ kuin Jumala — jollei hän ollut Jumala?"

Oli outoa ja katsottiinhan se sopimattomaksi rohkeudeksi, että henkilö, joka ei voinut näyttää tieteellistä oppitodistusta ja päällepäätteeksi oli nainen, julkaisi uskonnolliset mielipiteensä; mutta toiselta puolen tuollainen harvinainen tapaus, yhteydessä Fredrika Bremerin nimen kanssa, oli omiansa tuottamaan kirjaselle huomion, joka vuorostaan sai aikaan kiivaan keskustelun ja ankaran tarkastuksen. Siinä hyökättiin sekä sisältöön että muotoon ja tekijä sai ensi aluksi pitää hyvänään löylytyksiä oikealta ja vasemmalta. Sekä _että_ hän oli kirjoittanut, ja _mitä_ hän oli kirjoittanut, moitittiin kovasti. Ettei tämä tullut tekijälle odottamatta, näkyy hänen kirjeestään Franzén'ille, jossa hän m.m. sanoo: "Tiedän kyllä, etteivät monet ihmiset anna minulle anteeksi itsenäistä etsimistäni, mutta semmoiset ihmiset kuin sinä sen varmaan tekevät." Pitkä ja vilkas kirjeenvaihto seurasi nyt Franzén'in kanssa, jossa kumpikin kehittää ajatuksensa raamatunsanan ehdottomuudesta ojennusnuorana uskolliselle käsitykselle. Fredrikan kirjeistä selviää, että Franzén oli kehoittanut Fredrikaa vastaamaan tarkastajilleen, mutta hän vastaa: "En ole vielä milloinkaan vastannut tarkastajilleni, en sitä nytkään tee, ja tiedänpä hyvin, etten jäisi siinä pitämään viimeistä sanaa. " Myöskin Tegnér ottaa intoa kiistasta, suuttuu noihin hyökkääviin arvosteluihin ja kirjoittaa itse tarkastuksen, jossa hän astuu "Morgonväkter'in" puolelle. Kirjoituksensa julkaisemisen suhteen tahtoo hän kuitenkin ensin kuulustaa Fredrikan mieltä, ja tämä pyytää vastauksessaan Tegnériä jättämään julkaisu sillä kertaa sikseen, "koska", arvaa hän, "sen kautta vaan viimeiset puuskat yltyisivät pahemmiksi kuin ensimäiset". Niin jäikin kirjoitus painamatta.

Myöhemmissä arvosteluissa Fredrika Bremerin kirjallisesta vaikutuksesta mainitaan "Morgonväkter'istä", että kuinka vähäpätöinen kirjanen olikin tekijän muiden teoksien rinnalla, ilmituli siinä paljon oppia ja enemmän ajatuksen syvyyttä kuin Strauss'in väitelmissä, joita se vastusti. Göteborgin Tiede- ja Kirjallis-Yhdistyksen pitämässä surujuhlassa Fredrika Bremerin muistoksi v. 1866, vuotta jälkeen hänen kuolemansa, sanotaan juhlapuheessa "Morgonväkter'istä" m.m., että "mikä tohtorinhattu hyvään olisi syyllä voinut ylpeillä semmoisesta kirjoitelmasta".

Samaten kuin uskonnolliset kysymykset, olivat ne sisälliset valtiolliset liikkeet, jotka tällä ajalla elivät hänen isänmaassaan, omiansa herättämään Fredrika Bremerin valvosan hengen uutteraan osallistumiseen. Edustusmuodon muuttaminen säätyjärjestelmän kannalta heräävän tasa-arvo-aatteen luonnollisemmalle perustukselle oli se sydänkohta, johon ajan uudistusmiehet ponnistivat voimansa; ja vaikka Fredrika Bremer ei tosin voinut aina heidän käyttämiänsä välikappaleita ja joskus liian rajua menettelöänsä hyväksyä, omisti hän heidän päätarkoituksensa omakseen. Kukaan ei voinut hartaammasti kuin Fredrika Bremer toivoa muutosta, jonka kautta yhdenvertaisuuden aate saisi uuden voiton valtiollisessa elämässä.

Ja kun samaan aikaan Ranskan kaunokirjallisuudessa oli ruvettu puheeksi ottamaan yhteiskunnallisten ongelmani ratkaiseminen ja kehitys, ja sociali-romani 1840 luvulla tuotettiin sieltä Ruotsiin, pani se uutta virikettä kirjailijan kynäsuoniin, joissa, niinkuin olemme nähneet, oli jo ennenkin tavattu voittava taipumus vallitsevain olojen ja mielipiteiden tutkistukseen. Fredrika alkoi nyt kokoilla aineksia yhteiskunnalliselta alalta, matkusti 1846 Saksassa, silmäilläkseen elämätä ulompanakin kotomaastaan, ja kirjoitti vähän aikaa senjälkeen: "Syskonlif" (Sisaruselämää) sekä pienemmän matkamuistelman: "Ett par blad från "Rhenstranden" ja v. 1849 "Lif i Norden".

KIRJALLINEN VAIKUTUS. "SYSKONLIF" Y.M.