Chapter 2

"On mennyt voimain," lausuvi kuningas, "Noin kehnosti en iskenyt ennen; Siis kypäristä pääsi sa paljasta, Ei voimani pysty kypärihin."

Niin päästi Hjalmar kypärin, paljasti Isänsä kovan kostolle päänsä; Hän seisoi turvatonna, ei turvaks' muu Kuin kasvojen kaunis tyyneys vaan."

Mutt' vanhan käsi vapisi. Miekkansa, Jo kuolon iskuun nostettu, vaipui Hiuskiharoille Hjalmarin, niinkuin ois' Se lepohon niille laskenut vaan.

Siit' asti Hjalmar rohkea, vapaana, Kaukaisten merten aaltoja kyntää; Ja Fjalar istuu rauhassa kotonaan Ja leppynyt sydän riemuisa on.

Kun joskus joutuu ilta ja linnassa On vieraita ja vaahtinen malja Käy mieheen miehestä, sekä kannelta Runoilijat harmaat soittelevat,

Ja unhottaen vanhoja ylistää Vaan laulelevat voittoja nuoren, Ja Hjalmar, Hjalmar soi yhä salissa Ja Fjalar, se uljas, unhotetaan;

Kas silloin Fjalar maljoa maistavi Ja nuoruuden hän hohtehen saapi, Ja silloin puoleen laulajan silmäyksen Hän loistavan kiitollisena luo."

Oihonna päätti. Nurmella kiilteli Jo iltakaste, kannelta taivaan Kuun kirkas silmä katseli tyyneyttä Ja kulkua hiljaisen kesäyön.

Kedolla silloin läheni, saapui mies. "Oihonna," lausui hän, "sua etsin. Sua kutsuu luokseen Morvenin kuningas, Odottaen ennen koittoa jo."

"Sä sanantuoja," vastasi neitonen, "Mintähdeti vanhus noin mua ikävöi? Hän kutsun kuololta joko saanut on, Luo henkien hänkö mielivi jo?"

Mies lausui: "Miekkain kalsketta kuullut oon Ma linnasta, ja kolmasti kilpeen On lyönyt ruhtinas, sotahuuto käy Jo miehestä mieheen; tietoni se."

Nous' silloin riemahtaen Oihonna. "Mies, On toimes päättynynnä," hän lausui, "Vie kuninkaalle minulta tervehdys; Kun aamu se koittaa, tornissa oon."

Neljäs laulu.

Miks' Hjalmari viipyvi? Hält' Innishonnako laaksoissaan Ois' innon ryöstänyt, oisko Hän sanans' unhottanut?

Jo rannalla Morvenin Käy koitto, kummulla hämärtää Kuninkaan torni, sen alla Wiel' unissan meri on.

Oihonna, et vielä näy, Miss' uneksit meren neito sa? Jo nouse, vanha Morannal Hän kaipaa sua, valoaan!

Ei nää valon nousua hän, Ikuinen häll' ompi silmäss' yö, Ei, kuinka morsion lailla Maa hymyy laistossa koin.

Mutt' tuulosen vilppahan Hän tuntee torninsa aukosta Ja uimalintujen kuulee Jo lentoon lähtevän hän.

Käy aalto, sen kuulee hän, Ja sua, Oihonna, hän kutsuu näin: "Sä joudu lapseni; päivän Mä kuulen ääniä jo."

Ja aaltojen neitonen Tuo säde viileä vuoriston, Lähestyi kuuntelevaista: "Mä tervehdin, isä, sua.

Kun laski jo aurinko, Mä Kronan rannalle viivähdin; Yön silmät viehättäväiset Mun siellä näkivät viel'.

Oihonnasi myöhästyi. Sai metsästys hänet uupumaan, Ja unen helmassa, isä, Sun unhottanut hän on.

Mutt' kumpu Dunhormodin Ei loista vielä, ei hongatkaan. Miks' käskit aamua ennen Mun olla luonasi sä?"

Kätensäpä kuihtuneen Ojensi neidolle vanhus nyt Ja lausui: "Tule, sä loisto, Mi Shelman valaiset yön.

Tään sokean vanhuksen Viel' ollos kerta sä silmänä. Kun ilta saapuvi, silloin Mun yöni haihtuva on.

Kun tähtien tarhassa Näät iltapilven, sen reunalla Jo Shelman ruhtinas kulkee Ja kirkas silmänsä on.

Ja näkevi maansa taas, Jok' on kuin kaukana muistissaan, Kun kuu sen vuorille heitti Valonsa vapisevan.

Nyt sota on joutuva; Jo Innishonnahan tullunna On eilen satujen Hjalmar Ja miehet Loklinin myös.

Terveisiä lähettää Näin nuori kotka usmien maan: "Kuningas Morvenin, kutsu Nyt kansat tappelemaan.

Nyt pohjasta tuuli käy; Se huomisaamuna, kuningas, Rannalles' vapisevalle Purjeitten myrskyä tuo".

Hän vaikeni. Neidonpa Nous' ruskon vivahdus kasvoillen. "Miks' uhkaa," kysyvi, "maatas' Oihonnan sankari nyt?"

Morannal se lausui taas: "Mull' aarre on, sitä vaatii hän. Sen kuuluks' laulu on tehnyt Ja häntä houkuttanut.

Oi tytär, hän sanoa Näin käski: "Merellä kulkenut Oon helteen hehkuvan maita Ja maita talvisen jään;

Mutt' minne mä jouduinkin, Soi maine tyttäres' korvissain, Soi lemmen hempeä ääni Ja hyljättyni valitus.

Nyt vihassa vannoin ma Tuon immen ylpeän omistaa. Siis varo tytärtäs', Hjalmar Hän kosii miekalla vaan."

Noin uhkavi hän; josp' ois' Se päivä kedolla Kronan nyt, Kun joukot Trenmorin kaasin, Masensin Erinin maan!

Sais' Loklinin sankari Kai nurmen hiekkahan hautansa, Kuin aalto, loiskuva rantaan, Se hukkuu hiekkahan taas.

Mutt' voima Morannalin Ja silmäin valo on kadonnut, Ja muisto töistäni loistaa Kuin kaukaa talvinen yö.

Nyt, Morvenin sankarit, Ilolla käyttekö taisteluun? Jous' Gall'in onkohan vankka Ja keihäs Klesamorin?

Ja Rurmari, laulujas' Mi laulat salissa Finjalin, Voinetko kilvestä ääntä Kumauttaa miekalla myös?

Mä ääniä kuulen kuin Teräksen kalsketta rannall' ois' Sä katso, sotahan josko Jo Shelman sankarit käy!"

Ja neitonen katsehen Loi hurmatun avaruutehen, Ja aamun rusko se hällä Sai kasvot purppurahan.

"Oi isä, mä joukon nään, Se laskee vuorilta verkalleen, Kuin pilvi myrskyjä täynnä Se vierii laaksoa päin.

Mutt' tyynenä meri on, Jo päivä silmänsä aukaisee, Ja syvyys vavisten välkkyy Ja taivas kirkasna on."

Suruisena hymyili Nyt vanhus, pianpa kuitenkin Hän nousi jalona, innon Sai henki sanelemaan:

"Sä ruhtinas taivahan Ja tähtien, sua tervehdin, Sua, aurinko, ikinuori Jok' oot ja kuihtumaton,

Mun riemuni muinoinen, Mi loistat vielä mun muistossain, Vaikk' yö mun silmäni peittää Ja mielein pimeä on!

Et tarvinne tänään kai Sä peittää kasvojas' häpeestä, Ett' ois' Morannalin poika Sodasta paennut pois.

Kuin isänne väkevät, Gall, metsän ruhtinas, Klesamor, Sä miekkain ystävä uljas, Ja Rurmar, laulaja sä,

Te retkille sankarein Nyt käykää, Finjalin poluille! Katoopi kaikki, ikuinen On töiden kunnia vaan.

Ken kaatua nuorna saa Kanss' sankarein, hän on autuas. Hän niinkuin salama lentää Ja iskein sammua saa.

Kuin sammuva hiilikko On vanhuus vaan. Kotiliedellä Se kituu, tuhkahan sain muu Ja unehtuu siten pois.

Miks' Hjalmari viipyvi? Hält' Innishonnako laaksoissaan Ois' innon syöstänyt, oisko Hän sanans' unhottanut?

Mä aaltojen kuohua Ja tuulta pohjosen kuulen tok'; Se yhä kiihtyen lentää Ohitse korvieni."

"Oi, isäni, pohjassa; Yö jälleen nousevi taivaalle Ja päivä vavisten haihtuu Selillä aaltojen pois.

Ja pilvien pimeyteen Myös meri peittyvi, harmaana Garmallan kallio päältään Pois hyrskyn vaahtoa luo.

Ja valkeat lainehet Jo ryntää rantahan, törmällä Myös honka vavisten huojuu, Kun kiitää vihuripää.

Wiel' ei näy purjetta; Etäällä mustassa pilvessä Waan välkähtää valo joskus, Se lokin siivestä lie."

Hän vaikeni. Pauhasi Jo myrsky täydessä vauhdissaan, Ja aallon vonkuva huoku Syvyyden povesta nous'.

Ja tulissa ilma ol'. Ja kolkkoin vuorien ylitse Kovemmin myrskyä kulki Nyt taivaan jyrinä suur'.

Morannal se lausui nyt: "Tään moisen päivän mä kerran näin; Se päivä tuo oli, jolloin Mä löysin mereltä sun.

Mies, nimenä hällä Darg, Maan hylky, vihattu, koditoin Merellä saalista etsi Ja ryösti, rosvaeli.

Mä ajelin laivaa sen, Kun maatain kerran se lähestyi; Mutt' eestäin pakeni hän vaan, Tuo rosvo pimeän yön.

Jo iltama lähestyi, Hän vielä kaukana purjehti; Mä turhaan seurasin; silloin Nous' myrsky raivoamaan.

Se pauhinan seurassa Samoin kuin nyt yhä kiihtyi vaan. Mun laivain siipeä nosti, Mutt' Dargin rikki se löi.

Mun miekkani tullut ei Sen roiston verellä tahratuks'. Pilvestä salama lensi, Sen laivan liekkihin sai.

Mä sitä nyt lähestyin. Se paloi; Darg oli yksinään! Perässä synkkänä seisoi Hän kilven suojassa vaan.

Häll' laps' oli sylissään; Hän näkyi oottavan purttani; Hän usein taaksehen katsoi Kuin varronnut mua ois'.

Mua säälitti hätänsä. Lähellä hänt' oli laivain jo, Kun vastatuulehen tämän Mä käänsin liekistä pois.

Nyt tulehen kilpensä Tuo rosvo viskaten hyppäsi, Ja lapsi sylissä vaipui Näin aallon helmahan hän.

Ja vihurin vallassa Pois lens' sen laiva; mutt' lasta hän Kohotti laineista, pyytäin Hänelle apuani.

Sen näin mä ja laivaani Mä heidät nostin. Ja silloinhan Näin ensikerran Oihonnan, Sun silloin mereltä sain.

Sä pien' olit, kuitenkin Vapaana, ehjänä vaarasta. Sä rosvon sylissä itkit Ja piilit povelle tuon.

Mutt' synkkänä, röyhkeenä Ja vaatteet korvettuneina Darg Jo kuolevaisena istui Kuin haahmo laivalla vaan.

Hän lausuvi: "Kuningas, Käyn unheen lepohon mielelläin, Rukoilen vaan tämän eestä, Mi yksin surevi mua.

Et nää hänen kasvoissaan Mun vertani. Sillä ketään ei Maan hylky, heittiö jätä Velkansa perilliseks'.

Yöll' aallosta sain ma tuon Kun kerran jouluna rantausin Kupeelle Fjalarin linnan Ja Vidarkallion luo.

Oo laupias hänelle, Sä, jonka laupeus kuulu on. Hän on se ainoa, multa Ken saanut iloa on."

Kun kuningas kertoi noin, Oihonnan silmä se kyyneltyi. Mutt' kohden näkyjä muita Se lensi kirkasna taas.

Näät, rannalla huuto nous' Ja myrskyyn, ukkosen pauhinaan Sekaantui kilpien kalske Ja äänet sankarien.

Ja mustilla aalloilla Jo kotka kiiteli usmain maan; Kuningas aaltojen, Hjalmar Nyt syntäs' Morvenihin.

Mutt' rannalla kotimaan Jo Shelman seisovi joukko myös Kuin kallio, jota aalto Käy syösten hukuttamaan,

Ja tappelu syntyi nyt, Nyt aalto kohtasi kallion, Mies miehen kaasi ja ranta Se verta vaahtosi vaan.

Mutt' ääneti innossaan Oihonna seisoi ja katseli Uljasta sankariansa, Unelmin kaivattuaan.

Hän silmäsi innolla; Kun hänen miekkansa salama, Kuin pilven, Morvenin joukon Lävitse aukasi tien.

Ja joukkopa Loklinin Jo Shelman miehiltä voiton vie, Mutt' silloin tappelu taukoo Ja tyyneks' meteli käy.

Morannal se lausui nyt: "Oihonna, miks' olet ääneti? Miks' loppuu miekkojen melske? Lie Morven masentunut?"

Oihonna se vavisten Noin vastasi: "Isä, riemuitse! Jo kohta laulujen Hjalmar On haamu pilvissä vaan.

Hän horjuvi, kypärins' On rikki, poikasi kolmen kanss' Hän yksin sotivi. Tuota Ihmeellä katsovat muut.

Gall iskevi keihäällään Ja teräs Rurmarin välkkyvi Ja Klesamorilla miekka Kädessä verinen on."

Morannal nyt vihastui Ja kilpeään kilahutti hän, Ja huutaen sotarintaan Sen käski hiljenemään.

"Häpeelläkö", huusi hän, "Mun harmaat hapseni peitätte? Omatko poikani tahraa Mun puhtaan kunniani?

Ja Finjalin kanteleen Surusta vaieta täytyykö, Ett'ei tää häpeätyönne Vois' soida kielistä sen?

Ja Hjalmarin laulaja, Hän saisko pilkaten mainita Ett' yksin kolmea vastaan Hän kaatui, sankari tuo?

Gall, poika sa kuninkaan Kuin hänkin, veljistä vanhin sä, Käy yksin taistohon, kaadu Jos pettää miekkasi sun!"

Ja taistohon yksinään Gall läksi; heikkopa ollut ei Tää Shelman ruhtinas, mutta Sen surma kuitenki vei.

Hän taisteli innolla Ja kaatui kunnian loistossa, Kuin aalto päivässä paisuu Ja välkkyy vaipuessaan.

Ja verille tantereen Nyt astui Rurmar. Ei tappeluun Vaan lauluun tottunut on hän Ja huoliin sydämen vaan.

Hänenp' oli taisteluns' Kuin soihdun vastahan tuulta yön; Hän kaatui, vaikeni laulu Nyt hänen sydämessään.

Ja kolmas ol' Klesamor, Hän nuorin ol', mutta tottunut Jo varhain urhojen kanssa Sodissa taistelemaan.

Hän tappeli vihassa Ja tulta leimusi silmänsä; Hän veljein verestä vaati Veristä kostoa nyt.

Ja miekkojen kalske soi Ja Morven riemulla kuuli tuon, Tuon kohta kuolevan kaiun Ajoilta Ossianin.

Mutt' nostetun kätensä Hillitsi Hjalmari, lausui noin: "Sä nuorukainen, mä säästän Taruille henkesi sun.

On aamusi ihana, Sun päiväs' loistava kerran on, Siis sovinnoks' kätes' anna Ja loista sankarina."

Mutt' Klesamor vastineeks' Löi häntä miekalla nurjalla; Taas syttyi tappelu, silmä Nyt sammui Klesamorin.

Sä aaltojen neitonen, Miks' vuotaa kyynele silmästäs'? Kaatunut eipä, Oihonna, Sun jalo sankarisi.

Hän kätteli vanhusta Ja lausui: "Yksin, oi isä, sä Jäit mun ja pimeyn kanssa Vierasta tottelemaan.

Nyt rannalla Morvenin Ei hengi pojistas' yksikään; Ne kuolon saivat jo kaikki, Ne haudan unessa on."

Hän päätti. Mutt' kirkkaana Taas loisti otsa Morannalin, Ja pilvet rauhattomuuden Kasvoiltaan hälvenivät.

"Nyt pelvotta," lausui hän, "Voi mennä kuningas Morvenin Pois tähtitarhojen suojiin, Isäinsä henkien luo.

Mun muistoni puhdas on. Ei poikain tähden mun haamuni Yön suojaan tarvitse piillä Kun kohtaa Finjalin se.

Mun hautani, tyttärein, Tee hiekkaan, jossa mun poikani Nyt lepäävät. Pane patsas Yhteinen kummulle sen.

Sä jaloa vierasta Ilolla seuraa ja muista myös Morannalia ja kuule Kun kiitos hänestä soi."

Ja harmaja päänsä nyt Se painui, silmä se sulkeutui, Ja ruhtinaan jalo henki Nyt pilvikotihin nous'.

Viides laulu.

Ihminenkö ryntäis' teitä vastaan? Niinkuin tähdet, te hymyytte Ihmisvaiheiden sumun halki meihin, Joiden johto teille on leikkityö.

Fjalar kuningas ol' vanhennunna, Hiljaa vaan eli linnassaan, Kaukaan aikaan nähnyt ei ollut maataan Eikä ilmaa vesien henkinyt.

Päivä oli noussut kirkkahana Äsken aaltojen kylvystä, Loistehensa vanhenematon koitti Niinkuin ennen vieläkin salihin.

Kuninkaan nyt mieli kevyt oli, Kirkkaat ol' hänen kasvonsa; Muinaisaikain muistoja myrskyisiä Sankarvanhuksille hän kertoi nyt.

Äkisti hän katkas' kertomansa, Nousi jalona seisaalleen; "Pian," lausui, "vierivät voiman hetket, Muistoillen on päiviä kylliksi.

Kukkulalle Telmarin mä tahdon Vielä maatani katsomaan, Kuink' on sille henkeni onnen luonut, Ennenkuin mun sammuvat silmäni.

Miekkan' antakaa! On toimi vielä Rauenneella mun kädelläin. Voittoon oon ma tottunut, voittohonpa Fjalar kuninkaan taru päättyköön!"

Miekka vyöllä vanha kuningas nyt Astui Telmarin harjalle. Siihen istui vaiti ja katsoi maataan, Tuolla kesän rauhassa lepäävää.

Päivä koitti maille lämpimille, Kultapinnalle järvien, Kumpuin välissä sinivirrat juoksi, Runsaat viljat lainehti pelloilla.

Ihanaisna, juhlapuvussansa Valtakunta nyt Fjalarin Kiitollisen tyttären lailla katsoi Puoleen vanhan harmajan isänsä.

Mutta vanhan silmä kyynelöittyi, Ylpeästi hän lausui noin: "Työni nähnyt oon ma ja tehty valan' Tuoss' on täytettynä, se kyllin on.

Isältäin mä kylmät, metsät perin, Viljamaiksi ne luonut oon; Muinen pellot nuo oli perkaamatta Asunnotki nuo tekemättömät.

Olen elänyt." Näin päätti Fjalar Puheensa ylevyydellä, Mut Sjolf vanhus, synkkänä astui esiin Voimakkaalla äänellä lausui noin:

"Kuningas, sä vanhenet, sun kätes' Uupuu, hautahan kallistut, Haahmo vaan oot miehestä muinoisesta, Haahmo yöhön synkkähän katoova.

Jos sä its' oot kaikkivoipa, miksi Valtaan antaut vanhuuden? Itse jos oot luonut sa teot tuossa, Nouse siis ja uudista nuoruuteis!

Kuningas, sä kiitä jumaloita! Niiden lahja on suuruuteis. Frey hän yksin kasvatti peitoin viljat, Yli-isä suojeli rauhaa maan.

Thorin voima oli, jonka muinoin Tunsit sodissa omakses'; Itse unhotettuna vaan sa taidat Kaatua kuin korvessa kaatuu puu."

Fjalar istui aatoksissa, sitten Ylpeästi hän lausui noin: "Puhut voimista näkymättömistä, Vaadit haamuja mua uskomaan.

Tottunut en muihin luottamaan oo, Tuken' on oma tahtoni; Sillä voittanut olen ihmisiä. Jumaloiden polkenut päätökset.

Tosin Fjalar vanhentuupi, muuttuu Tukka, selkäkin köyristyy, Kadonnut on paljo, mit' ennen oli; Semmoinen se on elon järjestys.

Yks' on tallella. Mä kätein vanhan Vielä voittohon nostaa voin; Riemuist' elon vaalenevista saatan Hymyillen ja jalona kuolla pois.

Kuolla tahdon. Tehtäväin on tehty." Vanhus kohotti otsansa, Viittans' kuninkaallisen maahan laski, Rinnan arvet paljasti päivälle.

Miekkansa hän otti, niinkuin ennen Tappeluissa, se välkkyi nyt; Vanhan silmä vieläkin salamoitsi, Kun se miekan terästä tervehti.

"Miss' on Dargar nyt," niin lausui Fjalar, "Hän mi, tuntien jumalat, Edemmäksi kantoa silmäns' näkee, Elää ajoissa tulevaisissa?

Jos hän ois' niin viisas kuin hän kerskaa, Nyt hän tuntisi hetkensä, Miekkan' eessä lupas' hän seista ennen Kuin sen kuolo estävi kostosta."

Kun hän sai sen sanoneeksi, haamu Nousi laaksosta verkalleen, Vuoren kukkuloille se tiensä otti, Kummullen jo Fjalarin luokse sai.

Kuningas nyt hämmästyi kun tunsi Muodon harmajan kulkijan; Ääneti hän istui ja miekan kanssa Luisti alas kätensä hiljalleen.

Dargar seisoi eessä Fjalarin. "Mun Käskit tulla. Nyt tässä oon Kauvan, kuningas, minun varrot' annoit; Heikko oot jo verraten entiseen.

Ootko ennättänyt työsi tehdä, Täyttää valasi vannotun? Elon vaiheet säätänyt niinkuin ovat, Tyhjiks' tehnyt jumalat, niiden tiet?"

Fjalar naurahti ja virkki: "Sattuu Joskus kummasti, korviisi Mikä henki käskyni, ukko, saattoi Juuri kuin se pääsi mun huuliltain.

Tullut oot sa, se on kyllin. Tahdon Vastata kysymykseesi. Elon vaiheet määräsin niinkuin ovat, Mun on voitto tässä, ei jumalten.

Katso maitani! ne semmoisetko Oli ennen mun oltuan'? Hävittää mä sodissa voinut oisin Ihanuuden tään, elon kukkivan.

Oisin voinut tämän valtakunnan Rajaan rajasta turmella, Ett'ei löytyis' lehteä tuulen leikiks' Eikä perhon pesäksi kukkaista.

Mitä näät nyt? Kunne silmä kantaa, Siell' on raadettu maisema, Korvet lehdikoiksi on muuttuneina, Petoin luolat ihmisten asunnoks'.

Pellot kantaa vuoden toivon, muinoin Meren myrskyt jot' ajeli. Rikkautemme tuo kesäkaste meille Eikä enää nyt veren vuodatus.

Kesytetty maa ja ihmisluonto Raakuutehen ei taivu nyt. Miekalta on temmattu pois jo valta, Wäkivallan laki on voittanut

Lempeys ja kunto menestyvät, Saapi kunnian rauhan työt. Niin on Fjalar valtansa järjestänyt, Eikö hän oo täyttänyt valaansa?

Uhkaus, min toit sa jumaloiltas' Savun lailla on haihtunut. Poikaani ei sisaren syli sulje, Tahratoin mun harmaja pääni on.

Syvyys kätkenyt on tyttäreni, Aaltoin selkiä ajelee Hjalmar voittoon voitosta onnellisna, Wirheetönnä, kuulusa poikani.

Viel' yks' lupaus on täyttämättä, Täytettävä se ompi nyt. Maksamahan velkasi tule, Dargar, Weres' vaadin minä sun valhestas'."

Wanha tietäjä nyt kuninkaasen Katsahti sekä lausui noin: "Kerran katoo multakin elon kuorma, Eikä aikaisin tule kuoloni.

Ihmiskohtaloita kyll' oon nähnyt, Niitä kokenut itsekin, Jonkun hetken kärsinen vielä elää, Sen mä pyydän tähtesi, kuningas.

Wiivy kostoinesi kunnes joutuu Todistaja sun voittosi. Wiivy kunnes Hjalmar, sun kunniasi, Joutuu tänne, kaukana ei hän oo."

Niin hän lausui, vaikeni ja merta Kohden ojensi kätensä; Joukko Fjalarin ilohuudot nosti: "Purret Hjalmarin jopa näkyivät."

Hjalmar näkyi. Tiellä siintävällä Laivat lensivät kotiin päin. Purjeet loistivat yhä likempänä, Vaahto välkkyi pursien laidoilla.

Ilo kiilsi vuoren kukkulalla Vanhain urhojen silmistä, Fjalar yksin miettivä, synkkä oli, Äänetönnä laivoja katseli.

Vasta kun ne oli satamahan Taakse vuorien kadonneet, Loihe silmä Fjalarin Dargarihin, Äänettömyyden katkasi viimein hän:

"Poikaani en näkeväni luullut, Maine kaukoa kuului sen. Mutta päivänä, jona elon heitän Voipi ihme, kummatta, sattua.

Hjalmaria mainitsit. Hän tuli Lisäämään minun voittoain. Tässä maan ja taivahan todistaissa Wälillämme ompi hän päättävä."

Kun hän sai sen sanoneeksi, Hjalmar Nousi vuorelle yksinään, Ei kuin ennen uljasna miekkamiesnä Mutta kypärittä ja aseitta.

Kalpeat kuin kinos kuutamolla Oli nyt hänen kasvonsa, Haudan synkkä hän oli näöltänsä, Kantoi miekkaa veristä kädessään.

"Terve tultuasi poikain," lausui Ääni sortuva kuninkaan, Oisin suonut tulevas' toisenlaisna, Mutta noinkin iloni olet sa.

Urhotöistäs' kerro, lienet monta Kovaa taistoa kokenut? Haavoistako vuotavat voimas' lähteet, Kun oot valju, huulesi vapisee?"

"Kovaa taistelua," vastas' Hjalmar, "Kokenut olen aseitta. Ei oo teräs särkenyt rautapaitaa, Sydän verta vuotavi kuitenkin.

Päivältä ois' silmän' peitettävät, Sinuun katsoa kaihoan. Julkaista mun velkani sulle tahdoin, Siitä syystä vielä mä elän nyt.

Murtunut ma oon, mutt' mainehesta, Waikka nuori, sain osani. Kuuntele kun kertovat runoniekat, Tietää saat sä, ken oli Hjalmari.

Pohjan urhoks', merenkuninkaaksi Mainittiin mua, maailmaa Kiertelin kuin myrsky, mä ylpeet painoin, Heikot nostin, kruunuja jakelin.

Jouduin Loran rantahan. Morannal Maata vallitsi runojen, Maine tytärtä ihanaks' sen kiitti; Urhoin kanssa taistelin hänestä.

Tornissaan Morannal vanha, sokee Istui, pojat sen kukistin; Saaliinani laivahan vein Oihonnan, Häitä aaltoin seljillä pidettiin.

Isä tiedätkö mit' ompi rakkaus? Ootko tuntenut riemua, Jossa maan ja taivahan loisto yhtyy, Ikikukkivaa kuin taivas, maa.

Mitä ennen olin, varjoks' muuttui Toivon kirkkaus vaaleni. Woitot voitetut sekä voitettavat, Kaikk' ol' tyhjää rinnalla onnen sen.

Kevät-tuulet purjeitani veivät Pitkin aavoja meriä Päiväkirkkaat, kuohuvat aallot nosti Autuuteni jumalten kotihin.

Silloin murhe joutui. Iltamalla Perää pidin ja uneksin; Rinnallain Oihonna valvoi yksin, Taivon tähti katsellen meihin loi.

Käten' ottaen hän lausui: "Hjalmar, Mulle miks' yhä rakkaamp' oot? Aikaiseen Oihonnan jo olit kulta, Sinun olin ennenku sinut näin.

Miks' ei jäänyt lempen' semmoiseksi! Silloin salata rohkenin Mit' en sulle voinut ma ilmi antaa, Kun sun ylpeyttäsi pelkäsin.

Onnen tunsin ja tuo onni mulle Hjalmariakin kalliimp' ol'; Isäksein Morannalia mä kutsuin, Hänen tyttäreksehen luulit mun.

Nyt mun ompi ilmi annettava, Silloin mitä mä salasin. Kaikkia voin kärsiä, kaikki kestää, Sua pettää, Hjalmar, sit' en mä voi.

Hylkää minut! Ei Morannal ollut, Ei muu kuningas isäni. Weri, joka kiehuvi rinnassani Ehk' on orjaraukan se verta vaan.

Kotimaassas', läsnä linnaa sitä, Jossa kerran sa loistav' oot, Joulu-yönä, Vidarin vuoren alta, Orpon' aallosta minut korjattiin".

Niin Oihonna lausui. Älä isä Vaalene hänen verensä Tuoss' on miekallani, Oihonna oli Sinun tyttäres', minun sisarein.

Kuolla tahtoi hän mun eestäni. Tuon Terveisensä." Hän vaikeni; Miekkansa kuin salama rintaan lensi Ja hän vaipui vuorelle kuolemaan.

Hetki toista seurasi, ja päivä Hiljaa eteni matkallaan; Jäykkänä kuin haudalla patsas istui Fjalar vielä ääneti paikallaan.

Aatteensa hän kätki. Kauhu syrjään Sankarit oli poistanut. Vanha Sjolf ja tietäjä Dargar läsnä Katsoi hänen henkensä sotaa vaan.

Vasta metsän taa kun päivä painui, Katsoin ylös hän lausui noin: "Teidän, suuret jumalat ompi voitto, Rangaistuna teidät mä tunnen nyt.

Ihminenkö ryntäis' teitä vastaan? Niinkuin tähdet, te hymyytte Ihmisvaiheiden sumun halki meihin, Jokien johto teille on leikkityö.

Mies on uljas, kokenut ja voittoon Tottunut, kova-rintainen, Tahtoo kaikki ohjata hengellänsä, Murtaa kaikki, häntä mi vastustaa.

Miekkansa hän nostaa. Silloin häntä Koskettaa käsi salainen. Miekka vaipuu, salama uhkaavainen Kyyneleeksi muuttuvi silmässä.

Meren aallot kuohuu, myrskyt pauhaa; Käskette, ja ne tyyntyvät; Meri tottelee, joka laivat nielee, Ei voi niellä pienintä lastakaan.

Teidät tunnen nyt ja nöyryyntyä Edessänne en häpeä Elänyt oon kyllin, on halpa mulle Suuruus maailman. Tulen luoksenne."

Lausui niin ja tyynnä arpisehen Työnsi miekkansa rintahan. Sydänlähteistä veri vuotaa alkoi, Sekaantuen Hjalmarin verehen.

Kesä-ilta valas' pohjolata, Meri, maa oli tyynenä; Metsän taakse aurinko vaipui, sammui Niinkuin päivä Fjalari kuningas.

End of Project Gutenberg's Fjalar Kuningas, by Johan Ludvig Runeberg