Chapter 1
Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.
FJALAR KUNINGAS.
Runoillut Joh. Ludv. Runeberg.
K. Kiljander'in suomentama.
Ensimmäisen kerran julkaissut G. L. Söderström 1881.
Ensimäinen laulu.
Hän, säätäjä onnen ja lain, Näkeepi suvun Fjalarin sortuvan Häpeähänsä, hänen poikans' Ainoa siskoa vaimona syleilee.
Uljaana ja kunniassaan Hän istui Fjalar, kuningas Gauthiodin. Voittoa mont' on kokenunna, Siksipä tulta silmässä harmaapään.
On joulu ja siksipä nyt Kesk'talven juodaan kestiä linnassa. Soittoja leimuu sadottaisin, Sankarijoukko salissa riemuitsee.
Alf, Versete, Kare ja Rafn, Sodissa kestäneet, jalo Ingul myös, Raivurinsurma Hadding, Agnar, Vaikkapa nuoret, kuulut jo runoissa,
Styr arpinen, Sote, se mies, Min kilpi täynnä reikiä vasamain, Fjalarin luona joivat tällöin. Nuo sotaurhot kaikki ken mainita vois'?
Sä tok' olet muistettava, Sjolf vanha, surma sä sotalaumojen, Ainoa muinaissankareista Säästynyt iloks' Fjalarin vanhuuden.
Sä häll' olit kumppalina, Kun nuoruus kiehui suonissa molempain; Vanhana vielä kuolon teillä Fjalarin kanssa vertasi vuodatit.
Vait'! Ruhtinas nousevi nyt Ja ottaa maljan vaahtisen käteensä. Lausua sanan nyt hän halaa, Valansa tehdä hetkenä lupauksen.
"Mua sankarit, kuunnelkaa, Te lehdet nuoret harmajan tammipuun Runkohon puhjenneet, sen, jonka Taistelumyrskyt runteli useinkin.
Ken teistä jo silloin ois' Ajellut kiitäin perhoja nurmen, kuin Morvenin mailla sai Dunkomar Miekkani kautta kuoleman kalpean?
Ol' laivojan' yhdeksän Ja miestä uljasta sata kussakin. Morveni aamun koittehessa Miehiä kaksin verroin vastaan toi.
Kaks rannalla miest' oli vaan, Mä toinen, toinen Sjolf, rusopilviin kun Päivä jo laski, kuu kun katsoi Silmillä rauhan tuhoja miekkojen.
Työ tää oli nuoruuden. Me miehistyimme, parta se pensastui, Maita me sortelimme, joita Talvi ei sorra, kesä ei ennätä.
Kun nain, olin harmaapää, Mutt' kuninkuuteen impeni viedä voin. Pojan ja tytön sain ma hältä. Haudalla äidin leikkivät vielä nuo.
Urotöistä jo kylläni sain. On monta ruhtinastakin vallassain, Fjalarin töitä laulut kaikuu, Kannel jo uupuu voittojen kiittelyyn.
Nyt levätä mieleni on. Jo illaks' käypi päiväni myrskyinen, Tyyntyvi tuulet; voittamani Meret ja maat myös rauhani tuntekoot."
Näin hän. Sodanoppinut Sjolf Sen kuuli. Rinta sankarin arpinen Kohosi mielikarvaudesta, Synkeä varjo nous' hänen otsalleen.
Hän saneli: "Tottako ois'? Tuo rauhan ääni oisiko Fjalarin? Kotka jo oisko uupununna Lennosta kunnian avaruudessa?
Viel' Erin ylpeilee, Sun voittos vielä ei sitä sortanut. Permejä hiipii pitkin merta, Heit' odotatko sä rannallas'?
Meill' on lepo haudassa vaan; Sit' ennen rauhaa ei ole kelläkään. Kovat on elon retket, voi kun, Ruhtinas, ennen aikojas' uuvuit sä!"
Näin saneli Sjolf. Ylevään Hymyilyyn Fjalar puhkesi; maljan hän Antavi pois ja tyynnä ottaa Nyt asepylvähältä hän jousensa.
Hän laukaisee. Salaman Värähdys nähtiin. Kilvestä kilahdus Seinällä kuului vastapäätä, Takana nuoli vapisi hirressä.
Sen moistapa mielestään Ei kenkään laukaust' ole nähnynnä. Kuningas otti maljan jälleen, Korkea kuului äänensä uudelleen:
"Nyt rauhaa harrastan. Valaani kuulkaa, miehet Gauthiodin! Väljemmät suojat, kauniit lehdot, Viljavat pellot voittoni olkoot nyt.
Nyt maassani itävä on Mit' ihmisluontoon kylvetty sulint' on, Heikkoa suojellaan ja voimiin Miekaton riemu vaan ompi sääliä.
Mun tahtooni luottanut ma Oon aina, siihen luotan ma vieläkin; Sodassa johti kuolon menot, Rauhassa on se johtava elämän.
Jos uhkailee vihamies, Jos ilkivalta lakia rikkoo maan, Sääntöä rauhan jos ken sortaa, Unhopa saakoon Fjalaria valoineen!"
Hän vaikeni. Äänensä soi Värähtäin vielä rinnassa sankarein. Itse hän maljan huulillensa Tyynenä vei ja tyhjensi kerrassaan.
Nyt ruhtinas asettui. Ovelta silloin läheni outo mies. Saapunut salaa kummastutti Muodolla myrskyisellä hän kaikkia.
Hän kyyryssä ensinnä ol' Kuin outo vieras, köyhä ja iäkäs; Astuvi, kasvaa, jättiläisnä Seisovi nyt hän edessä Fjalarin.
Hän avasi viittansa, Ja hämmästyinpä nähtihin Dargar nyt, Tietäjä, jonka silmä saattoi Kohtalot nähdä aikojen tulevain.
Tuo nähtypä vuos'sata jo Oli Pohjolassa, riemuksi harvoin vaan. Ken hänen tyynen äänens' kuuli, Aavisti kaukaa myrskyjä kauheita.
Hän lausui: "Kuningas, suur' Oli vannomukses', suuremman kuulin ma Tuolla kun vuoren kukkulalla Kuuntelin äänt' yöhattaran reunalta.
Se kuului: Unhottanut On Fjalar onnen jakajat jumalat, Luottavi tahtohonsa, mielii Kohtalot järjestää valevoimallaan.
Mutt' ennenku hautahan hän Jaloudessansa vajonnut on, hän saa Oppia, kuinka taivaan voimat Tekevät tyhjäks' tuumia ylpeitten.
Hän, säätäjä onnen ja lain, Näkeepi suvun Fjalarin sortuvan Häpeähänsä, hänen poikans' Ainoa siskoa lempivi vaimonaan."
Sai salihin äänettömyys. Niin näytti vaan kuin käytyä rakeiden Tyyneys taas kun leviääpi Kylmänä mannerten lumipeitteille.
Mutt' kuningas vaaleana Nyt istui, huulet vaan vähän värähtäin. Kov' oli sota sydämessä, Malttaen mielens' lausuvi viimein hän:
"Mun luokseni tuokaatte Mun Hjalmarini, Gerdani vieno myös. Heidät mä tahdon nähdä, heistä Valita toisen kuoleman saaliiksi.
Näät, tietäjä, millinen oon; Vie tervehdykseni jumaloillesi, Tutki, he kaiken uhrasitko, Ennenku kaikkivoiviksi tottuivat.
Nyt yöhösi palaja taas. Kun Fjalar kerran henkensä lopettaa, Palaja silloin, miekaltansa Palkkasi saat sä synkästä valheestas'."
"Et, ruhtinas, käskenyt oo Mua turhaan" Dargar lausui, "ma palajan. Luetut ovat elon hetket, Päättyvät on ne meiltäki. Hyvästi!"
Pois tietäjä tyynenä läks'. Mutt' saliin lapset kutsutut neito toi, Läheni kuningasta, nosti Lapsoset hiljalleen isän polville.
Ei riemua kuulunut nyt, Ei maljaa juotu, haudanpa hiljaisuus Valtasi huoneen, katseet luotiin Vapisevaiset ääneti Fjalariin.
Nyt hetk' oli valita. Hän Loi katseen pitkän poikahan, kirkastui Muotonsa, hyvästiksipä vaan Silmänsä näytti tytärtä katsovan.
Hymyilevän katsehen tää Loi häneen, päänsä povelle isän vei. Vapisi Fjalar, lapsen eessä Vapisi vastustelija jumalain.
Pois Gerdasta Hjalmarihin Välähti silmänsä, kuni salama Toisesta toiseen lentelehti, Kunnes se korkeuteen kohos' tuiottain.
Sjolf nous'. Hänen kasvoillaan Kalpeilla vieri kyynele kirkasna. Etehen vanhan kumppalinsa Astuen äänin vavisten lausui noin:
"Oi kuningas, Hjalmarihan Sun miekkaas' käyttää, itse kun lepäät jo, Maatasi suojelee ja kauas Fjalarin muiston unhosta ulottaa.
Siis joutuos valitsemaan! On jyrkkä vuori rannalla, alla sen Ääneti oottaa kylmä aalto, Tyttäres' se kuin kipenän sammuttaa."
Näin lausuen isältä pois Hymyileväisen uhrin hän otti. Nyt Aukeni huoneen ovi, yöhön Vaikenevaiseen katosi vanhus näin.
Mutt' liikkumatonnapa vain Viel' istui Fjalar. Käsi, mi tyttären Tukena ol', kuin kuihtuneena Lepäsi hänen tyhjällä polvellaan.
Nyt katsehen viimein loi Hän ympärilleen, tuiman ja tutkivan; Sankarit, surmaa pilkkaavaiset, Säikytti leimaus tuo hänen silmästään.
Hän saneli. Äänensä ol' Kuin kaukaa kuultu ukkosen jyrinä: "Fjalarin murheen todistajat, Taisto on alkanut, mua kuunnelkaa:
Voi häntä, jok' ilmaisee Sanallakaan mit' ompi hän nähnyt nyt! Häpeän saa hän niittää, hänet Kostoni löytää maailman ääriltäi.
Ei nimeä tyttärein' Saa kenkään mainita. Isän povessa Lyhyt on elon taru hällä. Minunpa olkoon vaan hänen muistonsa.
Kun perille pääsnyt ma oon, Kun hautakumpu päälläni kohoaa, Korvan' ei kuule ihmisääntä, Voittoni kalliin mainita vasta saa."
Näin lausuen nous' ylös hän, Pois astui, johtain kädestä poikaansa. Vankkana aivan niinkuin ennen, Salihin jätti hautojen kolkkouden.
Ja vuodet ne vaihtelivat, Ja maine Fjalarin levis' etäälle. Fjalarin tyttärestä vaan ei Mainetta kuultu, kuisketta kulloinkaan.
Toinen laulu.
Shelman immelle kenpä kelpaa, Laakson kukkanen, ken sinut saa? Tuulosen sulotuokse, Hengittää sua kenpä saa?
Shelman tornien kuvat päilyy Kronan aallossa kirkkahina, Päivä idästä valaa Maille Morvenin koittonsa.
Sali Finjalin linnan loistaa, Mutta sielläpä synkkinä vaan Kolme kulkevi poikaa Kuninkahan Morannalin.
Jousen kantaja Gall on tuima, Rurmar soittaja suruissaan; Vasta sodasta tullut Vaiti on jalo Klesamor.
Salaa katsovat toisihinsa, Uhkaus silmihin syttynyt on. Vihan tuli on valmis Sydämist' ulos leimumaan.
Miks' on linnasta riemu poissa, Aamu loistava levoton noin? Synkistyy veli miksi, Kun hän veljehen katsahtaa?
Aikaan Finjalin, Ossianin Eipä linnassa eletty noin; Kannel riemuja raikui, Laulu voittoja kiitteli.
Vankat olivat muinaismiehet. Rientäin kuin kulovalkea nuo Poikki vihollisparven Sodan hetkenä ryntäsi.
Kukistettua muukalaiset Kun he Shelmassa näkyivät taas, Lempeet olivat jälleen, Päivää kevähän lempeemmät.
Suurten pojat ne miks' ei muista Isäin tapoja, miksikä he Vihaa kantavat, josta Rauha Morvenin häirääntyy?
Neito linnassa on; sen tähden Gall on jousensa unhottanut, Rurmar laulanut siitä, Eestä taistellut Klesamor.
Shelman immelle kenpä kelpaa, Laakson kukkanen, ken sinut saa? Tuulosen sulotuokse, Hengittää sua kenpä saa?
Viimein katkesi vaitiolo. Vanhin veljistä, jous'uros Gall, Ryhtyy sanelemahan. Kiukun voittaen lausuu näin:
"Me Morannalin pojat oomme, Samaa äitiä oomme me myös. Taivon pilvistä meihin Jalot katsovat isämme.
Uhkaavaisena sieltä katsoo Finjal, vieläkö viholliset Niitä kumpuja kammoo, Joilla nuorna hän taisteli.
Minne kuulusa Morven joutuu, Soiton sorean, laulujen maa, Jos sen valtijat surmaa Vihan myrkyllä toisiaan?
Yhden oma Oihonna olkoon, Neito kuin rusopilvinen koi. Maa on tyttöjä täynnä, Muiden valita ääretön.
Siis nyt rauhassa lähtekäämme Vanhan luo, joka tornissa on. Ratkaiskoon tämän riidan Vihdoin sokea isämme."
Kuninkaan he nyt saapui luokse. "Isä, linnassa kauvan jo on Riita piillyt ja vihaa Rintoihimme se huokunut.
Veli veljeä vieroi, toinen Toista seurasi hiipien vaan. Sovun tahdomme, jott'ei Turmioon tulis' maasi tää.
Kaikki lemmimme me Oihonnaa, Hän se syynä on riitamme vaan. Se on sammuva, jos hän Omaks' yhdelle annetaan.
Rakkaat olemme kaikki sulle, Kuinka päättänet, tyydymme. Lausu, kelle hän kuuluu, Neito siintävän kaukomaan!"
Vanha kuningas vaiti viipyi, Poikain punniten sanoja vaan. Kotvan arveltuansa Näin hän vastasi viimeinkin:
"Vapaan mereltä sain Oihonnan, Vapaudess' eli siellä jo hän. Täällä leikkinyt on hän Lapsuuden iän vapahan.
Niinkuin tuulonen aaltoloilla, Tuokse nurmikon ollut hän on, Ollut kuin säde kirkas Yössä eloni sammuvan.
Wapaa olkohon lento tuulen, Tuokse ilmoja liitäköhön, Sateell' olkohon tiensä, En Oihonnaa ma pakota.
Ehkä lempivi, Gall, sun joustas', Taikka, Rurmar, sun lauluas' hän. Ehkä olla hän tahtoo Miekkas' seurana, Klesamor.
Koitelkaa, se on päätökseni. Ikä kullenki vuoronsa suo. Ken saa lemmen, ken ei saa, Wihan kuitenki hyljätköön.
Kronon rannalla luolan varjoss' Impi istuvi soreahius Silloin uljahanmoisna Seisoi Gall aran eessä tuon.
"Seuraa mua, Oihonna, lempii Metsämies sua, päivyen koi! Kulkemaan sua kutsuu Teitään ruhtinas tunturein.
Näitkö ilmojen ihanteita Kukkuloilta kun päivä se nous', Näitkö kuin säde koiton Usman häälyvän mettä joi?
Muistatko sinä metsän ääntä, Kun sen lehdikot vapisevat, Linnut laulaa ja virta Kiitää louhien välitse?
Tiedätkö, miten sydän sykkii, Koirain, torvien pauhussa kun Pensas liikkuvi, hirvi Eteen silmäsi seisahtuu?
Neito, suositko tummaa iltaa, Tähtein valoa vapisevaa? Mallmorkummulle tullos Katsomaan, miten syntyy yö.
Kummull' istunut oon ma usein, Päivä kiiltävän porttinsa kun Sulki lännessä, rusko Pilven reunalta hälveni.
Viileytt' illan oon hengittänyt, Nähnyt laaksojen tummenevan, Aattehissani kauas Öitä synkkiä harhaillut.
Kaunist' on elo tuntureilla, Herkkä henkiä metsässä on; Tule morsiameksein, Riemut tuntea runsaat saat."
Impi aaltojen lausui siihen: "Gall, mua elosi viehättää, Raittiit tunturituulet. Suloiset salosiimekset.
Mieluummin toki säveleitä, Sankar'lauluja kuuntelen ma Laulut Ossianin, ne Kasvot nostavi ruskohon.
Usein tunturin nurm' on juonut Hirven hurmetta, nuoleni kun Sattunut oli siihen. Tarkk' on jouseni, Gall, kuin sun.
Mene, Morvenin kankahilla Yksin kulkea halajan vaan. Metsän impi se lempii Jousta, nuolia, koiriaan."
Pois läks' Gall, oli otsans' synkkä. Rurmar, laulaja, läheni nyt. Kauan ääneti ollen, Hän Oihonnaa silmäili.
"Neito", lausuvi nyt hän viimein. "Sua kun katselen, sieluni muu Katsantohosi hukkuu Niinkuin päivähän usman yö.
Ei oo nimeä mulla, jonka Muisto kestävä aikoja ois'; Varhain muoton' on valju, Varhain huolihin surkastun.
Kuitenkin urotöitä lemmin, Laulaa voin minä sankarityöt. Kun ma kannelta soitin, Morven kuunteli ihmeissään.
Kyllästynyt jo noihin olen, Maineen hohto ei viehätä mua. Toimetonna on kannel, Jonka ennen ma soida soin.
Kronan rannalla, kuss' ei pauhu Kosken ääneni kuulua suo, Yksin laulelen nyt vaan Yölle huolia sydämein.
Mulle tullos sa, silloin jälleen Riemuun nousevi lauluni taas, Vielä Rurmarin nimen Viepi aikojen aikoihin.
Impi, suositko muiston ääntä? Joskus vielä sen lausua suo: Näin se lauleli Rurmar, Kun Oihonnahan silmäsi."
"Rurmar," aaltojen neito virkkoi, "Vieno kukkanen rannalla on, Iltatuulosen henki Notkistaa sitä nukkumaan.
Laula sydämes' huolet hälle, Haavehempeä laulaja, sä, Kunnes silmä sen kostuu Iltakasteesta kyyneliin.
On Oihonnasta laulu kaunis, Miekkain kanssa kun kantele soi, Voitot laulajan suusta Myrskyn lailla kun tulvaavat.
Sankareita hän rakastaapi, Uhkarohkeita silmiä vaan. Mennös, hempeämieli, En voi huolias' lohduttaa."
Viha Rurmarin silmiin syttyi, Kasvot kalpeat ruskohon lens', Pois Oihonnasta kääntyi, Luolast' ääneti katosi.
Tuli ruhtinas, sodan urho, Neidon etehen töytäsi hän: "Gallin, Rurmarin poistit, Eessäs' kolmas on, Klesamor.
Kielin eipä hän voittaa taida; Taisteluin verikentillä hän Vaikeni, hänen miekkans' Kieltä kuoleman haastoi vaan.
Rohkeutta sa suosit, impi, Taistelut sua viehättävät; Niit' on tarjona, joudu! Morsiokseni antau!"
Sammalpaadelta nous' Oihonna, Nuorukainen kun lausui tuon, Käteen tarttuen katsoi Häntä silmihin kysyviin.
Lausui: "Minusta aina olit Parhain veljistä, Klesamor sä, Yksin Morvenin maassa Miekan tulta kun rakastat.
Shelmasta kun sa kaukomaille Läksit mainetta saavuttamaan Aatoksenipa seuras' Usein sinua mertten taa.
Väre hengestä suurten isäin, Lähde sotias' sotimahan, Vihamiehille näytä Vielä Finjalin kuntoa.
Ja kun laulaja kaukaa tulee, Kilpisalissa istuva oon, Vierellään minä istun, Kuunnellen, nimes' kuuluisko.
Jos on kohtalos' aikaisehen Nousta pilvien henkien luo, Alas sieltä sä katso, Kyynelissä sä näet mun.
Usein yksin ma kankahalta Iltapilviä katsova oon, Usein kaarevan otsas', Tummat kähärät muistav' oon.
Lempen' ei ole morsiamen, Onpi sisaren, Klesamor, vaan; Sama kasvatti meidät Isä, Morvenin kuningas."
Lausui ruhtinas: "Aaltoin impi, Ei Morannal sun isäsi oo, Et oo siskoni! Kenpä Syntys' tuntevi kaukaisen?
Kaukaa täältä sä sinisilmäs' Päivän valohon, heräten, loit. Meren anti, ei vaimon, Ompi tytär Morannalin.
Ehkä autuas aalto nousi Kevättuulilla päivähän päin, Vaipui taasen ja sinut Valkovaahdosta synnytti."
Impi otsalle nuorukaisen Painoi huulensa hymyilevän "Veljen' oot sinä. Voinko Olla veljeni morsian?
Kaukaa saapuva sulhon' ompi. Niinkuin pilvien hattara hän, Niinkuin vuorilta myrsky Arvaamatta hän ilmestyy."
Kolmas laulu.
En tuuloseksi syntynyt, aalloks' en, Vaikk' ei, kuin muiden, poveni liiku, On neidon sydän, lämmin ja sykkivä, Jääkuoreni alla mullaki myös.
Ken Lora-laakson hirviä ajelee? Ovilta kai'un vapisevilta Kajahti torven iltama-säveleet, Ne helmassa nukkuu hämärän nyt.
Kuss' aallot Kronan tummina kulkevat Sivutse tammein saartaman paaden, Naismetsästäjä on lumi-ihoinen, Se aaltojen imp', Oihonna se on.
Kanervikossa istuen silittää Hän metsäkoiraa ruskeakarvaa, Mi väsyneenä nuolesta nuoleksii Nyt hurmetta hirven kylmenevän.
Ei metsästänyt neitonen yksinään, Vaan Gylnandynen laulavan kanssa. Se saapuu, impi vaalea, verkalleen; Oihonna se hymys' ystävälleen.
Hän lausui: "Tule, tytär Hidjallan'in! Jo vaipui metsän valio arka; On ilta kaunis, tuulonen viileempi Jo kutria pääni heiluttelee.
Sä laula mulle, idästä kunnes kuu Poluille luopi valonsa vienon. Oot kylmyytein, sen uhrit jo laulanut; Nyt laulele riemullista sa vaan!"
Ja Gylnandyne kalpea lauloi nyt, Loi kyynelsilmän taivasta kohti. Siell' ilman siintävyydessä pilvi yks' Nyt kulki; sen matkaa katseli hän.
"Miss' oot," hän lauloi, "riemu Krualinin, Iäkkään urhon, pilvissä ootko? Käy pilven reunallen alas katsomaan, Oihonna on täällä, ilosi sun.
Oi Le, sä muinen isäsi linnassa Loit Gylnandynehen sulokatseen, Sä häntä tänne seurasit Morveniin Jäit vieraaks' soiton, laulujen maan.
Sä usein näillä vuorilla vaelsit, Kun illan hohtehess' oli seutu Ja neitos' raikas, kutsuva torvi soi. Oihonnan sa täällä tapasit myös.
Ken hänet näkee, joka ei unhottais' Mit' elämäss' ol' onnea ennen? Mä sua katsoin, sinä Oihonnaa vaan; Mun kuihdutti se, sun nostikohan?
Suus' vaikeni, sun hymysi katosi Ja kyynelpilvi kasvojas' peitti; Kuin varjo veretöin olit päivillä, Kuin korvessa tuuli kuljit sa öin.
Niin aamun' eräänä tulit yksinäs' Sä jälleen, salaa terävän nuolen Oihonnan kiiltäväst' otit viinestä; Rintaasi sä työnsit syvälle sen.
Ei voiton kannel sinusta koskaan soi, Ei mainees' muiston siivillä lennä; Oi Le, käs'vartes' varahin lakastui, On tyttönen kuolos' laulaja vaan.
Ei hänen äänens' kuin runoniekan soi, Sä siit' et viihdy, pilvien haamu. Murheeni ei sun mieltäsi paina, se Oihonnanpa ei oo, armahas' ei
Soi, lauluni, kuin tuulonen kankahan! Sua kuule, vastaa sulle ei kenkään. Mun huokauksein nukuta helmaan yön; Kuin huokaus kerran mä nukun myös."
Hän päätti. Vuoret, laaksot ja lainehet Jäähyvästinsä laululle kaikui, Ja Kronan virran kosket ne yksinään Nyt kaukana hiljaa kohisi vaan.
Mutt' tuikkaavaisten tähtien valossa Oihonna nosti silmänsä kirkkaan Ja ystävälleen kättä hän tarjosi; Näin aaltojen impi saneli nyt:
"Kuin vuoren kylmä tuuli, he laulavat, Oihonna leikkii kukilla laakson; Hän aalto ompi päivässä kiiltävä, On silmässä tulta, rinnassa jää.
En tuuloseksi syntynyt, aalloks' en, Vaikk'ei, kuin muiden, poveni liiku. On neidon sydän, lämmin ja sykkivä Jääkuoreni alla mullaki myös.
Mutt' miks'ei Morveniss' ole miehiä, Ei sankareita kuin oli ennen? Nyt kilpi Finjalin kovin raskas on Ja vaipunut ääni Ossianin.
Mua kyllästyttää Morvenin miehet jo, Nuo huokaavaiset, hempeämielet. En voinut antaa lempeä lemmestä, Voin suruni antaa heille ma vaan.
Oi milloin tullee pilveni myrskyisä, Ma milloin saanen, uneltu armas, Sun nähdä kirkastavana miekallas' Sen liekin, min rintaas' synnytin mä?
Nyt kuullos, Gylnandyne sä vaalea, Mit' äänt' Oihonna lauluhun vaatii; Ei suruinen, vaan raikas on tarinain, Se tunturituulten henkeä on.
Näin taru kertoo: Rauhassa Loklinin Etäistä maata hallitsi Fjalar; Hän nuorna myrskyks' Lodinin mainittiin Ja muisto sen vielä laajalla on.
Nyt ol' hän vanha, sotahan väsynyt, Joi simaa, käytti lakia maassa, Mutt' miekka ruostununn' oli huotrassaan Ja rannalla laivat mätänivät.
Mies nuori astui nyt hänen eteensä, Se hänen poikans' ainoa oli, Ja loistavilla silmillä nuoruuden Isäänsä hän katsoin saneli noin:
"Tee mulle laiva, isäni, retkille Sun nuoruuteis mun mieleni halaa. Oon väkevä, on vereni lämmin. Pois Mä laaksosta kodin halajan nyt."
Vait' vanhus oli. Poikansa innostui Ja lausui: "Isä, pyyntöni täytä, En enää voi tääll' olla ma maineetta, En lauluja kuulla sinusta vaan.
Jo kevyt mulle on sinun kilpesi, Kuin vitsan taivutan sinun jouses'. Maailmaan, jossa voittoja niitit sä, Myös Hjalmarin voitot mahtuvat on."
Mutt' siihen Fjalar jyrkkänä vastasi: "Oon vannonut ma suojata rauhaa. Mun päivän' myrskyinen oli, ilta sen Kuin tyyntynyt järvi loistava on.
On sota hirmuinen, verisilmiään Se raunioiden lomista nostaa. Mä rauhaa rakastan, sitä katsele! Sen muodolla maani hymyelee."
Mutt' nuorukainen ääneti seisoi vaan, Ja kyynel kasti kasvojen tulta. Tok' hetken päästä silmänsä kirkastui Ja tuskansa puheeks' puhkesi noin:
"Ken antaa vallan, kuningas, sinullen Näin unheen yöhön kätkeä poikas'? Sä hengen annoit mulle, se ota taas, Mitättömän vastalahjan sa saat.
Kov' ompi kuolla nimettä, unheessa, Kovempi vielä elämä tää ois'; En elää voi, mutt' totella isää voin, Mä tottelen siis ja kuolohon käyn."
Kuningas vaiti ol', vihan peitti hän. Jääkylmät lausui hän nämä sanat: "Sä laivaa pyydät, saat sen, se rannalla Ens' retkeni ajoilt' ollut jo on.
Sen pohja sammaltunut ja halki on Ja päivä paistaa laitojen läpi. Se ota; kaukomailta sä mainettas' Käy etsimähän, mä unhotan sun."
Ja Hjalmar läksi. Pihalla isänsä Nyt harjoitettiin leikkiä lasten; Ja kiekkaa kiidättelivät kourat ne, Mi miekkoja ennen käyttelivät.
"Ken vielä sodan muistoa rakastaa," Kehoitushuuto Hjalmarin kaikui, "Ken kanssain meren aukean teille käy, Ken kilven ja kalvan kisahan käy?
Ma laivan sain; sen pohja on heinäinen Ja päivä paistaa laitojen läpi; Mutt' voiton miehet niittävät, laivat ei, Ja voittajan tie on luotettavin."
Näin kuului äänensä kuni ukkosen, Kun helteisen se perästä päivän Tult' iskein, vyöryin, pilvissä jylisee Ja velttoa maata herättelee.
Ol' tuuli noussut järvellä tyynellä, Sen liedot laineet kohosi taasen, Ol' salpa murrettu ja sen kahleista Jo puhkesi virta raivoamaan.
"Merelle, sotaan, voittohon, muuanne!" Näin huuto kulki miehestä mieheen, Ja joukko jätti laivalla laholla Nyt taaksensa rannat syntymämaan.
Tul' sana kuninkaalle: "Sun poikasi Pois laivassaan jo merelle kulkee; Jää maasi turvattomaksi, uljaimmat Kun sankarit hällä mukana on."
Vihastuu Fjalar, muuttuvi muotonsa, Ja kumahuttain kilpehen iskein Hän huutaa: "Miehet, merelle; rikottu On sääntöni, elää rikkoja sen."
Mutt' harmaapäinen Sjolf, sotaveikkonsa Ajoilta entisiltä, nyt lausui: "Äl' etsi turhaan kostoa kieltyä, Sun pääskysi kotkan kiinnikö sais'?
Sä löydät kenties' Hjalmarin, kukistaa Tuon nuoren voimatonna sa tahdot; Hän eikö, tuntein runsahat voimansa, Vois' kunnottomuuttas' pilkata vaan?"
Ei sanaa Fjalar lausunut. Rantaan vaan Hän miekkamiehinensa nyt läksi. Hän astui verkalleen; viha kasvoillen Ol' jäätynyt, vasta kuohuttuaan.
Jo kolme päivää hän oli harhaillut, Vaan neljännellä keksi hän purjeen. Se kohden purtta Fjalarin purjehti Ja pian se määräns' saavuttikin.
Sen päämies silloin Permien kielellä Jylisten huusi: "Taistohon, Fjalar! Sun poikas' kuninkaamme, sen laivan löi, Tuon henkesi korvaa, laivasi myös."
Samassa johtaki joukkoa ryntäävää Hän laivalla jo Fjalarin riehui. Kovasti taisteltiin tasavoimilla, Mutt' Fjalarin joukko harveni jo.
Ja kohta seisoi suojana kuninkaan Vaan entisaikain taisteluveikot. Ei voittaaksensa sotinut Fjalar nyt, Vaan sankarin lailla kaatuakseen.
Mutt' silloin huomaamattapa lähestyi Mereltä laiva, purppurapurjein Ja keula kullattuna, ja mastossaan Se lippua kantoi Gauthiodin.
Se kiitäin kulki, läheni, pianpa Jo ympärillä Fjalarin nosti Nuo nuoret, uljaat sankarivierahat Taas miekkojen juhlan raivoavan.
Se päättyi vasta laskussa auringon, Kun Permi viimeinen peri kuolon; Ja Fjalar voiton sai, mutta synkkänä Viel' odotti miekka kädessä hän.
"Ei vielä saa mun miekkani levähtää," Väristen vanhan kuuluvi ääni; "On työni kesken, mun vihamiehistäin Viel' elossa rohkeimman minä nään.
En Permiläistä vihannut, rauhaani En siksi vaihtanut meren myrskyyn, Vaan käskyni ja valani pilkkaajaa Mä lähtenyt olen kukistamaan.
Eteeni astu kypärineis, sä mies, Min töit' en kielin kosta ma kyllin; Mä toista kieltä puhua tahdon nyt, Sen teräpä purevampi on kai.
Eteeni astu, miekkasi paljasta Isääsi vastaan, jolta sen saitkin; Jos et, niin masentuos sa polvilles', Käy sovintokuoloon eessäni nyt!"
Hän päätti. Sankar'joukossa hälveni Nyt humina kuin huokuvan aallon; Ja yksin tyynnä, julmana paikallaan Vaan Fjalari seisoi odottaen.
Mutt' Hjalmar, voittaja, pani ääneti Aseensa hurmekannelle laivan; Isänsä eteen sitten hän astui näin Ja nöyränä vaipui polvillehen.
Ilmassa miekka Fjalarin välkähti, Sen isku päätä Hjalmarin tähtäs.' Se lankesi ja kypäri kilahti, Mutt' ehjänä Hjalmar seisovi viel'.