Part 9

Jules seurasi tätä naista ensimäiseen huoneeseen ja näki täällä joukottain linnunhäkkejä, talousesineitä, uuneja, huonekaluja, pieniä saviastioita täynnä rehua ja vettä kissoja ja koiria varten, puukellon, peitteitä, Eisen'in vaskipiirroksia, vanhaa, kokoonkerättyä rautaromua, kaikkea niin sekaisin ja yhdessä mylläkässä että kokonaisuus tarjosi todellakin hyvin kummallisen kuvan. Se oli oikea pariisilainen romuhuone, josta ei puuttunut edes muutamia "Constitutionnelin" numeroltakaan. Jules varovaisuutta noudattaen ei kuunnellut leski Gruget'a, joka hänelle sanoi:

-- Astukaa tänne sisään, hyvä herra, niin voitte lämmitellä itseänne.

Peläten Ferragus'in kuulevan Jules kysyi itseltään, eikö olisi parempi päättää asia, jota hän aikoi vanhukselle esittää, tässä ensimäisessä huoneessa. Eräs kana, joka kaakottaen lensi alas riippuorrelta, veti hänet pois salaisesta mietinnästään. Jules oli tehnyt päätöksensä. Hän siirtyi Iidan äidin kanssa lämmitettyyn huoneeseen, jonne heitä seurasi hengenahdistusta poteva mopsi, mykkä henkilö, joka ryömi vanhan pallin päälle. Rouva Gruget'ssa oli ollut näkyvissä kaikki puoliköyhyyden tyhmyys hänen puhuessaan vieraansa lämmittämisestä. Hänen keittopatansa peitti täydelleen kaksi toisistaan erillään kytevää halkoa. Kauha oli maassa, varsi tuhkassa. Uunin reunus, jonka koristuksena oli sinisellä paperilla reunustettuun neliskulmaiseen lasilaatikkoon asetettu Jesuksen vahakuva, oli liinavaatteilla, käämeillä ja muilla nauhanpunomisvälineillä täyteen ahdettu. Jules tarkasteli kaikkia asumuksen huonekaluja uteliaalla mielenkiinnolla ja ilmaisi vasten tahtoaan salaisen tyydytyksensä.

-- No, sanokaahan, herra, tahdotteko te ehkä ostaa itsellenne minun huonekalujani? sanoi leski hänelle istuutuen keltaiseen ruokotuoliin, joka näytti olevan hänen pääkortteerinsa.

Hän säilytti siinä nenäliinansa, nuuskarasiansa, kudelmansa, puoleksi perkatut vihannekset, silmälasit, kalenterin, alotettuja livree-nauhoja, rasvaisen korttipelin ja kaksi romaaninidettä, kaikki päällekkäin kasattuina. Tämä huonekalu, jolla istuen tuo vanhus purjehti alaspäin elämän virtaa, muistutti noita kaiken maailman pusseja, joita naiset käyttävät matkoillaan ja joissa on edustettuina melkein koko heidän taloutensa, puolison kuvasta aina Melisse-veteen asti, joka on pyörtymistä varten, sokerileivoksia lapsille ja Englannin laastaria haavoja varten.

Jules tutki kaikkea. Hän katseli tarkkaavasti rouva Gruget'n keltaisia kasvoja, hänen harmaita silmiään ilman kulmakarvoja ja silmäripsiä, hänen autiota suutaan, hänen mustavivahteisia ryppyjään, hänen punasta tyllimyssyänsä vielä punasempine reunustoineen, hänen reikäisiä karttuuninuttujansa, hänen kuluneita tohveleitansa, hänen loppuun palanutta lämmitysastiaansa, hänen pöytäänsä lautasineen, silkkitilkkuineen, puuvilla- ja liinatöineen, joiden keskellä kohosi viinipullo. Sitten hän sanoi itsekseen:

-- Tällä naisella on joku intohimo, joku salattu pahe, hän on minun. -- Rouva, sanoi hän kovalla äänellä ja tehden ymmärtämystä osoittavan merkin, tulin luoksenne tilaamaan nauhoja...

Sitten hän alensi äänensä.

-- Minä tiedän, jatkoi hän, että teidän luonanne on eräs tuntematon mies, joka käyttää nimeä Camuset.

Vanhus katsahti häneen äkkiä, näyttämättä ainoatakaan hämmästyksen merkkiä.

-- Sanokaa, voiko hän kuulla meitä? Ajatelkaa, että kysymyksessä on teidän onnenne.

-- Herra, vastasi vanhus, puhukaa pelkäämättä, minulla ei ole täällä ketään. Mutta jos minulla olisi joku tuolla ylhäällä, olisi hänen mahdoton kuulla teitä.

-- Ah! viekas vanhus, hän osaa vastata kaksimielisesti, sanoi itsekseen Jules. Me tulemme sopimaan keskenämme. -- Säästäkää itseltänne valehtelemisen vaiva, rouva, sanoi hän. Ja ensiksikin tietäkää, etten tahdo teille mitään pahaa yhtävähän kuin polttoluodeista sairaalle vuokralaisellenne tai tyttärellenne Iidalle, joka on korsettiompelijatar ja Ferragus'in ystävä. Näette, että olen perillä kaikesta. Olkaa huoleti, minä en ole poliisiväkeä enkä halua mitään, mikä voisi loukata teidän omaatuntoanne. Eräs nuori rouvasihminen tulee tänne huomenna yhdeksän ja kymmenen välillä keskustelemaan tyttärenne ystävän kanssa. Tahdon, että minulla on tilaisuutta nähdä kaikki, kuulla kaikki, olematta nähty tai kuultu. Te järjestätte minulle tämän asian ja palkinnoksi annan teille kaksituhatta markkaa kerta kaikkiaan maksettuna ja kuudensadan markan elinkautisen koron. Notarioni valmistaa teidän luonanne tänä iltana sopimuskirjan; minä jätän hänelle teille tulevat rahat ja hän antaa ne teille huomenna tuon keskustelun jälkeen, jossa minä tahdon olla läsnä ja jonka aikana minä olen saava todisteita teidän luotettavaisuudestanne.

-- Voikohan se ehkä olla vahingoksi tyttärelleni, rakas herra, sanoi vanhus katsellen häntä rauhattoman kissan silmillä.

-- Ei lainkaan, rouva hyvä. Mutta muutoin näyttää kuin tyttärenne käyttäytyisi hyvin huonosti teitä kohtaan. Niin rikkaan ja niin mahtavan miehen rakastamana kuin Ferragus on, hänen pitäisi olla helppo tehdä teidät onnellisemmaksi kuin miltä te näytätte.

-- Ah! rakas herra, ei edes yhtä vähäistä pääsylippua Ambigu- ja Gaieténäytäntöihin, joissa tyttäreni saa käydä niin usein kuin tahtoo. Se on kiittämättömyyttä! Tytär, jonka hyväksi minä olen myönyt hopeisen pöytäkalustoni, niin että minä nyt, tässä iässäni, saan syödä saksalaisista tina-astioista maksaakseni hänen opintonsa ja antaakseni hänelle aseman, jossa hän voisi tehdä kultaa, jos vain tahtoisi. Sillä siinä hän tulee minuun, hän on sukkela kuin keijukainen, se täytyy myöntää. Mutta hän voisi minulle kuitenkin jättää vanhat silkkihameensa, minä kun niin pidän silkkivaatteista. Mutta hänkö niitä antaisi, herra; hän syö viidenkymmenen markan päivällisiä Cadran bleu'ssa, ajaa vaunuissa kuin prinsessa, ja tekee pilkkaa äidistänsä, välittämättä hänestä vähääkään. Jumala paratkoon! Kuinka tylyn nuorison me olemmekaan saattaneet maailmaan, se ei ole meille erikoiseksi kiitokseksi. Tehdä tällaista äidille, herra, joka on hyvä äiti! Sillä minä olen salannut hänen kevytmielisyytensä ja hän on aina saanut olla minun sylissäni, saanut ottaa minulta leivän suusta ja syödä kaikki. Vielä vai, tullaan ja mielitellään teitä ja sanotaan: "Hyvää päivää, äitiseni", ja luullaan sillä kaikki velvollisuudet elämän antajaa kohtaan täytetyiksi. Selvä asia. Mutta hänellä tulee kerran olemaan itsellään lapsia ja hän saa vielä itse nähdä, mitä tuommoinen pahankurinen vesa on, vaikka sitä kaikesta huolimatta rakastetaankin.

-- Kuinka! eikö hän tee mitään teidän hyväksenne?

-- Ah! mitäänkö, ei, herra, en minä sitä ole sanonut; jos hän ei tekisi mitään, olisi se toki jo liian vähän. Hän maksaa asuntoni, antaa minulle puut ja kolmekymmentäkuusi markkaa kuussa... Mutta, herra; pitääkö nyt minun iälläni, viisikymmentäkaksi vuotiaana, silmillä, joita iltasin pakottaa, vielä tehdä työtä? Ja miksi hän ei tahdo minua luoksensa? Olenko minä hänelle häpeäksi? Sanokoon vaan suoraan. Toden totta, hautaan sitä pitäisi mennä noiden lapsivintiöiden vuoksi, jotka kädenkäänteessä teidät unhottavat.

Vanhus veti nenäliinan taskustaan ja sen mukana arpalipun, joka putosi maahan; mutta hän otti sen nopeasti ylös lausuen:

-- Kas! sehän on minun verokuittini.

Jules arvasi heti syyn tuohon viisaaseen säästäväisyyteen, jota tämä äiti valitti, ja oli senjohdosta yhä varmempi siitä, että leski Gruget suostuisi tehtyyn ehdotukseen.

-- No niin, rouva, sanoi hän, ottakaa siis vastaan se, mitä minä teille tarjoan.

-- Te sanoitte, herra, kaksituhatta markkaa puhdasta rahaa ja kuusisataa elinkautiskorkoja?

-- Rouva, olen muuttanut mielipidettäni ja tarjoan teille ainoastaan kolmesataa markkaa elinkorkoa. Asia sopii sillä tavoin paremmin yhteen minun etujeni kanssa. Mutta minä annan teille viisituhatta markkaa puhdasta rahaa. Ettekö halua mieluummin niin?

-- Kyllä, tietysti, herra.

-- Te saatte enemmän mukavuuksia ja voitte ajaa Ambigu-Comique'en, Franconi'in, kaikkialle, mielenne mukaan, vaunuilla.

-- Ah! minä en pidä ollenkaan Franconista, koska siellä ei näytellä. Mutta nähkääs, herra, jos minä hyväksyn tarjouksenne, johtuu se siitä, että se on niin edullista lapselleni. Vihdoinkaan minä en olisi hänelle enää rasitukseksi. Pikku raukka, en tahtoisi sittenkään riistää häneltä hänen mielihalujaan. Nuorison täytyy, saada huvitella, herra! Jos te siis vakuutatte minulle, ettei kukaan joudu minun tähteni kärsimään...

-- Ei kukaan, kertasi Jules. Mutta sanokaapas miten aiotte asiassa menetellä?

-- Niin, herra, kun minä annan tänä iltana herra Ferragus'ille pienen unikukka-annoksen, nukkuu hän hyvin, tuo rakas mies, ja kyllä hän unta tarvitseekin kärsimyksissään, joita hänellä on niin, että oikein käy sääli. Mutta onkos tuo nyt laitaa, terve ihminen antaa polttaa selkäänsä saadakseen pois kasvojen nykimisen, joka ei häntä vaivaa kuin joka toinen vuosi. Palatakseni asiaamme, minulla on avain naapurittareni huoneustoon, joka on minun asuntoni yläpuolella ja siellä on eräs kamari, joka on sen huoneen vieressä, jossa Ferragus makaa. Naapurittareni on mennyt maalle kymmeneksi päiväksi. Jos nyt tehdään reikä yön aikana väliseinään, voitte te nähdä ja kuulla mielenne mukaan. Minä olen tuttu erään lukkosepän, oikein miellyttävän miehen kanssa, joka kertoo kuin enkeli; hän on kaikessa hiljaisuudessa tekevä sen minulle.

-- Tässä sata markkaa hänelle; tulkaa tänä iltana herra Desmarets'n luo, hän on eräs notario, jonka osoite on tässä. Kello yhdeksän on välikirja valmis, mutta... suu lukkoon!

-- Niin oikein, juuri kuten sanoitte, suu tukkoon! Näkemiin, herra.

Jules palasi kotiinsa ja oli, varmana siitä, että hän huomenna saisi kaikki tietää, melkein rauhallinen. Saapuessaan löysi hän portinvartijansa luota kirjeen täysin hyvin sineteillä suljettuna.

-- Kuinka sinä voit? sanoi hän vaimolleen huolimatta jonkinlaisesta kylmyydestä, joka heidät eroitti.

Sydämen tottumuksista on niin vaikea luopua!

-- Jokseenkin hyvin, Jules, vastasi Clémence mielistelevällä äänellä; tahdotko syödä minun kanssani päivällistä?

-- Kyllä, vastasi hän ojentaen vaimolleen kirjeen; tämän on Fouquereau jättänyt minulle sinua varten.

Clémence, joka oli kalpea, punastui kovin huomatessaan kirjeen, ja tämä punastuminen synnytti mitä viiltävintä tuskaa hänen puolisossaan.

-- Johtuuko punastumisesi ilosta? sanoi hän nauraen, tai ehkä odotuksesta?

-- Oh! siihen on monta syytä, sanoi Clémence tarkastaen sinettiä.

-- Jätän teidät, rouva.

Ja hän laskeutui työhuoneeseensa, jossa hän kirjoitti veljelleen aikomuksistaan leski Gruget'lle määrätyn elinkoron suhteen. Kun hän palasi, oli hänen päivällisensä valmiina pienellä pöydällä Clémencen vuoteen vieressä, ja Josefine seisoi valmiina tarjoiluun.

-- Jos minä olisin ylhäällä, millä ilolla minä sinua palvelisinkaan! sanoi Clémence, kun Josefine oli jättänyt heidät yksin. -- Oh! vieläpä polvillani, jatkoi hän, haroen valkeilla käsillään Jules'in tukkaa. Sinä rakas, jalo sydän, sinä olet vast'ikään ollut minua kohtaan niin lempeä, niin hyvä. Luottamuksellasi olet sinä tehnyt minulle enemmän hyvää kuin kaikki maailman lääkärit määräyksineen. Sinun naisellinen hienotunteisuutesi, sillä sinä osaat rakastaa kuin nainen, sinä,... katsos, se on vuotanut kuin palsami minun sieluuni ja tehnyt minut melkein terveeksi. On niin rauhallista olla. Jules, lähennä päätäsi, että minä voin sitä suudella.

Jules ei voinut kieltäytyä syleilemästä Clémenceä. Mutta se ei tapahtunut ilman katumuksen tunteita sydämessä: hän tunsi itsensä pieneksi tämän naisen edessä, jota hän alati koetti uskoa viattomaksi. Clémencessä oli jotain surumielistä iloisuutta. Heikko toivo loisti hänen surunilmeisillä kasvoillaan. He molemmat näyttivät yhtälailla onnettomilta ollessaan pakotettuja pettämään toinen toistaan. Vielä yksi hellyyden osoitus, ja he olisivat tunnustaneet kaikki toisilleen, voimatta enää vastustaa surujansa.

-- Huomenillallako, Clémence?

-- Ei, herrani, huomenna päivällä te saatte tietää kaikki, ja te polvistutte vaimonne edessä. Oh! ei, sinun ei tarvitse nöyryyttää itseäsi, sinulle on kaikki annettu anteeksi; sinä et ole väärässä. Katsos: eilen sinä kohtelit minua hyvin kovasti; mutta elämäni ei ehkä olisikaan ollut täydellinen ilman tätä tuskaa, se on varjo, joka on antava taivaallisten päivien sitä kirkkaammin loistaa.

-- Sinä lumoat minut, huudahti Jules ja sinä nostat minussa omantunnon tuskia.

-- Ystävä raukkani, kohtalo on voimakkaampi kuin me, ja minä en ole myötävaikuttanut kohtalooni. Menen ulos huomenna.

-- Mihin aikaan? kysyi Jules.

-- Kello puoli kymmenen.

-- Clémence, lausui herra Desmarets, ole hyvin varovainen, neuvottele tohtori Desplein'in ja vanhan Haudry'n kanssa.

-- Kysyn neuvoa vain sydämeltäni ja rohkeudeltani.

-- Jätän sinut vapaaksi, enkä tule luoksesi ennenkuin keskipäivällä.

-- Etkö tahtoisi pitää minulle vähän seuraa tänä iltana? En ole enää sairas...

Lopetettuaan toimensa, Jules palasi vaimonsa luo vastustamattoman voiman vetämänä. Hänen intohimonsa oli kaikkia hänen tuskiansa suurempi.

Seuraavana päivänä yhdeksättä käydessä Jules livahti asunnostaan, kiiruhti Enfants-Rouges kadulle, nousi portaita ylös ja soitti leski Gruget'n ovella.

-- Ah! te olette sananne pitävä, tarkka kuin aamurusko. Astukaa sisään vaan, herra, sanoi vanha nauhanpunojatar tuntiessaan hänet. Olen varannut teille kupin kahvia kerman kanssa, siinä tapauksessa, että... jatkoi hän, kun ovi oli suljettu. Ah! todellista kermaa, pikku tilkkanen, jonka minä itse olen nähnyt lypsettävän meijerissä, joka meillä on Enfants-Rouges torilla.

-- Kiitoksia, rouva, en tarvitse mitään. Viekää minut...

-- Hyvä, hyvä, rakas herra. Tulkaa tätä tietä.

Leski vei Jules'in erääseen kamariin, joka oli hänen oman huoneensa yläpuolella ja näytti hänelle siellä voitokkaan näköisenä erästä reikää, joka oli noin kahden markan rahan suuruinen. Se oli yön aikana tehty paikkaan, joka Ferragus'in kamarissa oli korkeimpien ja hämärimpien seinäpaperikukkien kohdalla. Aukko oli kummassakin huoneessa kaapin yläpuolella, joten lukkosepän tekemä kevyt seinänmurto ei ollut jättänyt mitään jälkiä kummallekaan puolen, ja oli hyvin vaikea huomata hämärässä tuota ampumareikää. Jules oli pakotettu, pysytelläkseen aukon kohdalla ja hyvin nähdäkseen, istumaan väsyttävässä asennossa tikapuilla, joiden tuomisesta leski Gruget oli pitänyt huolta.

-- Hänellä on luonaan eräs herra, sanoi vanhus poismennessään.

Jules huomasi todellakin erään miehen, joka sitoi määrättyä lukua haavoja, joita polttaminen oli tehnyt Ferragus'in hartioihin; Jules tunsi hänen päänsä herra de Maulincour'in antaman kuvauksen mukaan.

-- Milloin luulet sinä minun paranevan? kysyi Ferragus.

-- En tiedä sitä, vastasi tuntematon; mutta lääkärien lausunnon mukaan täytyy sidettä vielä muuttaa ainakin seitsemän tai kahdeksan kertaa.

-- Siis tänä iltana, sanoi Ferragus ojentaen kätensä tuntemattomalle, joka juuri oli saanut asetetuksi viimeisen siteen.

-- Tänä iltana, vastasi hän puristaen sydämellisesti Ferragus'in kättä. Tahtoisin nähdä sinut vapaana kärsimyksistäsi.

-- Lopultakin, herra de Funcal'in paperit annetaan meille huomenna ja Henri Bourignard on lopullisesti kuollut, sanoi Ferragus. Nuo kaksi turmiollista kirjettä, jotka meille tulivat niin kalliiksi, eivät ole enää olemassa. Minä saan siis jälleen jotain yhteiskunnallista, olen ihminen ihmisten joukossa ja ainakin tuon merimiehen arvoinen, jonka kalat ovat syöneet. Jumala tietää oman edunko vuoksi minä teen itseni kreiviksi!

-- Gratien parka, sinä, meidän etevin päämme, meidän rakas veljemme, sinä olet liiton lemmikki, kuten tiedät.

-- Hyvästi! pitäkää tarkoin silmällä minun Maulincour'iani.

-- Ole huoleti hänestä.

-- Hei, markiisi! huusi vanha rangaistusvanki.

-- Mitä?

-- Iida voi tehdä mitä hyvänsä eilisillan kohtauksen jälkeen. Jos hän on heittäytynyt veteen, en minä häntä varmastikaan ongi sieltä ylös, paremminhan hän silloin säilyttää nimeni salaisuuden, ainoan, joka hänellä muutoin on; mutta pitäkää hänestä huolta, sillä hän on sittenkin kaikesta huolimatta kelpo tyttö.

-- Hyvä.

Tuntematon meni pois. Kymmenen minuutin perästä Jules kuuli, ei ilman kuumeista väristystä, silkkihameelle ominaista kahinaa ja tunsi melkeinpä vaimonsa askelten kaiun.

-- No, isäni, sanoi Clémence, isä parkani, miten sinä jaksat? Kuinka rohkea sinä olet!

-- Tule, lapseni, vastasi Ferragus ojentaen hänelle kätensä. Ja Clémence tarjosi hänelle otsaansa, jota hän suuteli.

-- Sano minulle, mikä sinun on, pikku raukka? Mitä uusia suruja...?

-- Suruja, isäni! mutta kuolemahan tässä on kysymyksessä tyttärelläsi, jota sinä niin rakastat. Kuten minä sinulle eilen kirjoitin, sinun täytyy ehdottomasti löytää päässäsi, joka on niin rikas aatteista, joku keino nähdä minun Jules parkaani ja vieläpä tänään. Jos sinä tietäisit, kuinka hän on ollut hyvä minulle huolimatta näennäisesti niin oikeutetuista epäilyksistään! Isäni, rakkauteni on minun elämäni. Tahdotko sinä nähdä minun kuolevan? Ah! minä olen jo paljon kärsinyt, ja minä tunnen sen, elämäni on vaarassa.

-- Kadottaisinko sinut, tyttäreni, sanoi Ferragus, kadottaisinko sinut yhden kurjan pariisilaisen uteliaisuuden kautta! Minä vaikka polttaisin Pariisin. Ah! sinä tiedät, mitä on rakastaja, mutta sinä et tiedä, mitä on isä.

-- Isäni, sinä pelästytät minua katsoessasi minuun noin. Älä aseta rinnakkain kahta niin erilaista tunnetta. Minulla oli puoliso, ennenkuin minä tiesin, että minun isäni eli...

-- Jos sinun miehesi on ensimäisenä suudellut sinun otsaasi, vastasi Ferragus, niin olen minä ensimäisenä kastellut sitä kyyneleillä... Rauhoitu, Clémence, puhu minulle avomielisesti. Minä rakastan sinua kyllin ollakseni onnellinen silloin kun tiedän sinun sitä olevan; vaikkakaan sinun isäsi ei ole juuri mitään sinun sydämessäsi, sillä aikaa kun sinä täytät hänen sydämensä.

-- Jumalani, sellaiset sanat tekevät minulle aivan liian hyvää. Sinua täytyy yhä enemmän rakastaa, ja minusta tuntuu kuin minä sillä ryöstäisin jotain Jules'ilta. Mutta, isä hyvä, ajattele kuitenkin, että hän on epätoivoissaan. Mitä minun tulee sanoa hänelle kahden tunnin perästä?

-- Lapsi, odottaisinko minä ensin sinun kirjettäsi pelastaakseni sinut vaarasta, joka sinua uhkaa? Ja miten käy niiden, jotka mielivät koskea sinun onneesi tai asettua meidän välillemme. Etkö sinä ole sitten koskaan tuntenut toista kaitselmusta, joka sinun ylitsesi valvoo? Sinä et tiedä, että kaksitoista miestä, täynnä voimaa ja viisautta, pitää vartiota sinun rakkautesi ja sinun elämäsi ympärillä, valmiina kaikkeen teitä suojellakseen? Isäkö, joka antautui kuoleman vaaraan käydessään sinua katsomassa kävelyretkillä, tai tullessaan yöllä äitisi luo sinua ihailemaan pikku vuoteessasi? Isäkö, jolle muisto sinun lapsenhyväilyistäsi yksin antoi voimaa elää hetkellä, jolloin kunnian miehen olisi pitänyt tappaa itsensä pelastuakseen häpeästä? Lyhyesti, minäkö, minä, joka en hengitä muuta kuin sinun suusi kautta, minä, joka en näe kuin sinun silmilläsi, minä, joka en tunne muuta kuin sinun sydämesi kautta, minäkö en puolustaisi leijonan kynsillä, isän sielulla ainoaa omaisuuttani, elämääni, tytärtäni...? Mutta siitä lähtien kun tuo enkeli kuoli, joka oli sinun äitisi, minä en ole unelmoinut kuin yhtä asiaa, onnea saada tunnustaa sinut tyttärekseni, sulkea sinut käsivarsiini maan ja taivaan nähden, tappaa rangaistusvangin... (tässä pysähtyi hän hetkiseksi) antaa sinulle isän, jatkoi hän, voida puristaa ilman häpeää miehesi kättä, elää ilman pelkoa teidän sydämissänne, sanoa koko maailmalle sinut nähdessäni: "Tuossa on minun lapseni!" lyhyesti, olla isä niinkuin sitä haluan!

-- Oi isäni, minun isäni!

-- Monien vaivojen jälkeen, tongittuaan maapallon läpi, sanoi Ferragus puhettaan jatkaen, ystäväni ovat löytäneet minulle ihmisnahkan, jonka minä voin vetää päälleni. Olen muutamien päivien perästä herra de Funcal, portugalilainen kreivi. Sanon sen, rakas tyttäreni, on vähän ihmisiä, joilla minun iässäni on kärsivällisyyttä opetella Portugalin ja Englannin kieliä, joita tuo pahuksen merimies osasi täydelleen.

-- Minun rakas isäni!

-- Kaikki on otettu huomioon, ja muutamien päivien perästä Hänen Majesteettinsa Johannes VI, Portugalin kuningas, on oleva minun rikostovereitani. Sinä tarvitset vain hiukan kärsivällisyyttä siinä, missä sinun isäsi on tarvinnut paljon. Mutta minulle se lankesi luonnostaan. Mitäpä minä en tekisi palkitakseni sinun uhrautuvaisuuttasi näinä kolmena vuotena. Niin uskollisesti olet sinä tullut lohduttamaan vanhaa isääsi, asettaen onnesi vaaraan!

-- Isäni!

Ja Clémence tarttui Ferragus'in käsiin ja suuteli niitä.

-- Vielä hiukkasen rohkeutta, Clémence'ni, säilyttäkäämme turmiokas salaisuus loppuun asti. Jules ei ole mikään tavallinen ihminen, mutta kuitenkin, me emme voi tietää, eikö hänen suuri luonteensa ja rajaton rakkautensa käänny halveksumiseksi tytärtä kohtaan, jonka isä on...

-- Oh! huudahti Clémence, sinä olet lukenut lapsesi sydämestä, minulla ei ole muuta pelkoa, lisäsi hän sydäntäsärkevällä äänellä. Se on ajatus, joka jähmetyttää minut. Mutta, isäni, ajatelkaa, että minä olen luvannut lausua hänelle totuuden kahden tunnin kuluttua.

-- No hyvä, tyttäreni, sano hänelle, että hän menisi Portugalin lähetystöön katsomaan kreivi de Funcal'ia, sinun isääsi, minä olen siellä.

-- Entä herra de Maulincour, joka on puhunut hänelle Ferragus'ista? Jumalani, isäni, pettää, pettää, mikä kidutus!

-- Kenelle sinä sen sanot? Mutta vielä muutamia päiviä, eikä ole olemassa ketään ihmistä, joka voisi minua ottaa valheesta kiinni. Muutoin ei herra de Maulincour'in enää pitäisi kyetä muistamaan itseään... Näetkös nyt, hupakko, pyyhi kyyneleesi ja ajattele...

Tällä hetkellä kuului hirvittävä huuto siitä huoneesta, jossa herra Jules Desmarets oli:

-- Tyttäreni, tytär parkani!

Tämä huuto tunki kaapin yläpuolella olevasta pienestä aukosta ja saattoi Ferragus'in ja rouva Jules'in pelon valtaan.

-- Mene katsomaan, mitä se on, Clémence! Clémence laskeutui nopeasti alas pieniä portaita myöten, tapasi rouva Gruget'n huoneuston oven selkoselällään, kuuli huutoja ylemmästä kerroksesta, nousi portaita ylös ja saapui nyyhkytyksistä syntyneen melun johtamana, aina tuohon onnettomaan kamariin, josta, ennenkuin hän astui sisään, hänen korvaansa kuuluivat seuraavat sanat:

-- Te, herra, kuvitteluinenne olette syypää hänen kuolemaansa.

-- Olkaa vaiti, onneton, sanoi Jules asettaen nenäliinansa rouva Gruget'n suun päälle, tämän huutaessa:

-- Murhamiehiä! auttakaa!

Tällä hetkellä Clémence astui sisään, näki miehensä, päästi huudon ja pakeni.

-- Kuka pelastaa tyttäreni? kysyi leski Gruget pitkän hiljaisuuden jälkeen. Te olette tappanut hänet!

-- Ja millä tavalla? kysyi Jules koneellisesti, tyrmistyneenä siitä, että hänen vaimonsa oli tuntenut hänet.

-- Lukekaa, herra, huusi vanhus kyyneleitä vuodattaen. Onko korkoja, jotka voisivat antaa lohdutusta tästä!

"Hyvästi, äitini! jätän sinulle kaikki, mitä minulla on. Pyydän sinulta anteeks virheitäni ja viimeistä murhetta, jonka sinulle tuotan lopettaissani elämäni. Henrik, jota minä rakastan enempi kuin itseäni, on sanonu minulle, että minä olen hänen onnettomuutensa, ja koska hän on työntäny minun luotaan ja että minä olen kadottanu kaikki oman talouden toivon, minä hukutan itseni. Menen Neuilly'n yläpuolelle, jottei minua panna ruumiintarkastushuoneeseen. Jos Henrik ei minua sen jälkeen enää vihaa, kun minä olen rankaissu itseni kuolemalla, pyydä että hän antaisi haudata köyhän tytön, jonka sydän ei ole lyöny muuta kun hälle, ja että hän antaisi minulle anteeks, sillä minä olen ollu väärässä, sekottaissani itseni siihen, mikä ei minulle kuulu. Sido hyvästi hänen palohaavojansa. Kuinka hän on kärsinny, tuo aarre parka. Mutta minulla on itseni hävittämiseks se rohkeus, jolla hän on polttanu itseänsä. Anna kantaa valmiit korsetit tilaajilleni. Ja rukoile Jumalaa tyttäresi puolesta. Iida."

-- Viekää tämä kirje herra de Funcal'ille, hänelle, joka on tuolla. Jos vielä on aikaa, on hän ainoa, joka voi pelastaa tyttärenne.