Part 8

-- Olen viaton, sanoi hän ikäänkuin täydentäen jotakin unta.

-- Aiotko mennä ulos? kysyi Jules.

-- En, tunnen itseni liian heikoksi jättääkseni vuoteeni.

-- Jos kumminkin muutat aikomustasi, niin odota minun tuloani, sanoi Jules.

Ja hän meni alas portinvartijan luo.

-- Fouquereau, te pidätte tarkasti silmällä oveanne, tahdon tietää, ketkä tulevat sisälle taloon ja ketkä lähtevät ulos.

Sitten Jules heittäytyi ajoneuvoihin, ajoi Maulincour'in asuntoon ja kysyi paronia.

-- Herra paroni on sairas, sanottiin hänelle. Jules pysyi päätöksessään astua sisälle ja ilmoitti nimensä; herra de Maulincour'in asemesta hän tahtoi tavata tuomioherraa tai leskirouvaa. Hän odotti salissa jonkun aikaa vanhaa paronitarta, joka saapui ja ilmoitti, että hänen pojanpoikansa oli liian sairas voidakseen ottaa vastaan.

-- Minä tunnen, armollinen rouva, vastasi Jules, hänen sairautensa luonteen kirjeestä, jolla te suvaitsitte minua kunnioittaa, ja minä pyydän teitä uskomaan...

-- Kirje teille, herra, ja minulta! huudahti leskirouva keskeyttäen hänet; mutta en minä ole kirjoittanut mitään kirjettä. Ja mitä minut on pantu sitten sanomaan, herra, tuossa kirjeessä?

-- Armollinen rouva, vastasi Jules, koska minulla oli aikomus jo tänään tulla tervehtimään herra de Maulincour'ia ja jättämään teille tuo kirje, luulin minä voivani saada säilyttää sen, huolimatta toivomuksesta, joka siinä oli lausuttu. Tässä se on.

Leskirouva soitti saadakseen kaksinkertaiset silmälasinsa, ja kun hän oli silmäillyt paperia, ilmaisi hän mitä suurinta hämmästystä.

-- Herra Desmarets, sanoi hän, minun kirjoitustani on niin täydellisesti jäljitelty, että, ellei kysymyksessä olisi aivan äskeinen tapahtuma, minä itsekin voisin tästä pettyä. Pojanpoikani on sairas, se on totta, herra Desmarets; mutta hänen järkensä ei ilmoisna ikinä ole koskaan sekaantunut. Me olemme joutuneet jonkun ilkeän ihmisen pilkan esineeksi; kuitenkaan en voi arvata, missä tarkoituksessa tämä julkeus on tehty... Teidän on tultava katsomaan pojanpoikaani ja te saatte nähdä, että hänellä on järki tallella.

Ja hän soitti uudelleen lähettääkseen kysymään, voiko paroni ottaa vastaan herra Desmarets'a. Palvelija toi myöntävän vastauksen. Jules nousi Auguste de Maulincour'in luo ja tapasi hänet istumassa nojatuolissa uunin vieressä. Ollen liian heikko ylösnoustakseen Jules tervehti häntä alakuloisella liikkeellä; tuomioherra de Pamiers piti paronille seuraa.

-- Herra paroni, sanoi Jules, tulen luoksenne eräässä hyvin yksityiskohtaisessa asiassa ja toivoisin senvuoksi saada puhutella teitä kahdenkesken.

-- Herra Desmarets, vastasi Auguste, herra suurmestari tietää koko asian ja te voitte puhua ilman pelkoa hänen läsnäollessaan.

-- Herra paroni, lausui Jules vakavalla äänellä, te olette järkyttänyt ja melkein hävittänyt minun onneni olematta siihen oikeutettu. Aina siihen hetkeen asti, jolloin me näemme, kumman meistä on pyydettävä toiselta tai annettava toiselle hyvitys, on teidän velvollisuutenne auttaa minua sillä hämärällä tiellä, jota kulkemaan te olette minut saattanut. Olen sentähden tullut luoksenne saadakseni tietää, missä tuo salaperäinen olento tällä hetkellä asustaa, tuo mies, jolla on meidän kohtaloihimme niin turmiollinen vaikutus ja jolla näyttää olevan yliluonnollinen voima käskettävänään. Eilen, tullessani kotiini teidän tunnustuksienne jälkeen, minä sain kirjeen, joka minulla tässä on.

Ja Jules ojensi hänelle väärennetyn kirjeen.

-- Tuo Ferragus, tuo Bourignard tai tuo herra de Funcal on demooni! huudahti Maulincour luettuaan sen. Mihin hirvittävään labyrinttiin minä olenkaan astunut? Minne minä kuljen? -- Olen ollut väärässä, herra, sanoi hän katsoen Jules'iin; mutta kuolema on varmaankin suurin sovituksista ja minun kuolemani lähestyy. Voitte kysyä minulta, mitä vain tahdotte, olen kokonaan käytettävänänne.

-- Herra paroni, teidän pitäisi tietää, missä tuo tuntematon asuu, minä tahdon ottaa tästä salaisuudesta selvän, vaikkapa se maksaisi kaiken minun omaisuuteni; ja noin julmaa ja nerokasta vihollista vastassa hetket ovat kalliit.

-- Justin on sanova teille kaiken, vastasi paroni.

Nämä sanat saattoivat suurmestarin liikahtamaan nojatuolissaan.

Auguste soitti.

-- Justin ei ole talossa, huudahti tuomioherra paljon sanovalla hätäisyydellä.

-- Ei tee mitään, sanoi Auguste eloisasti, väkemme tietää missä hän on, nouskoon yksi mies hevosen selkään etsimään häntä. Teidän palvelijannehan on Pariisissa, eikö niin? Hänet siis löydetään.

Suurmestari näytti huomattavasti hämmästyneeltä.

-- Justin ei saavu, ystäväni, sanoi vanhus. Hän on kuollut. Olisin tahtonut salata sinulta tämän tapahtuman, mutta...

-- Kuollut, huudahti herra de Maulincour, kuollut? Ja koska? ja miten?

-- Eilen yöllä. Hän oli mennyt vanhojen ystäviensä kanssa syömään illallista ja oli nähtävästi juonut itsensä päihinsä; hänen ystävänsä, juovuksissa kuten hänkin, jättivät hänet kadulle makaamaan ja suuret vaunut ovat ajaneet hänen ylitsensä...

-- Rangaistusvanki on siis osunut. Ensi iskulla hän on tappanut Justinin. Niin suurta onnea hänellä ei ole ollut minun kanssani, hän on ollut pakotettu yrittämään neljä kertaa.

Jules kävi synkäksi ja miettiväiseksi.

-- Minä en saa siis tietää mitään, huudahti vekselinvälittäjä pitkän äänettömyyden perästä. Teidän palvelijanne on ehkä syystäkin saanut rangaistuksensa! Onhan hän mennyt määräyksienne ulkopuolelle panetellessaan rouva Desmarets'a eräälle Iida nimiselle henkilölle, jonka mustasukkaisuuden hän on herättänyt ja siten usuttanut hänet meitä vastaan.

-- Ah! herra, vihassani minä jätin hänelle alttiiksi rouva Jules'in.

-- Herra! huudahti Jules kuohahtaen.

-- Oh! herra Desmarets, vastasi upseeri, pyytäen käden liikkeellä hiljaisuutta, nyt olen minä kaikkeen valmis. Te ette voi tehdä enempää kuin mitä on tehty ja te ette voi sanoa minulle mitään, jota minun omatuntoni jo ei olisi minulle sanonut. Odotan tänä aamuna kuuluisinta myrkyllisten aineiden professoria saadakseni tietää kohtaloni. Jos osakseni tulee liian suuria kärsimyksiä, on päätökseni tehty, minä ammun luodin päähäni.

-- Te puhutte kuin lapsi, huudahti suurmestari hämmästyneenä kylmäverisyydestä, jolla paroni oli lausunut nuo sanat. Teidän isoäitinne kuolisi surusta.

-- Siis, herra, sanoi Jules, ei ole mitään mahdollisuutta saada tietää, missä Pariisin nurkassa tuo harvinainen mies asuu?

-- Muistan, herra, vastasi vanhus, kuulleeni lausuttavan Justin paralle, että herra de Funcal asuu Portugalin tai Brasilian lähetystössä. Herra de Funcal on aatelismies, joka kuuluu kahteen maahan. Mitä tulee rangaistusvankiin, hän on kuollut ja haudattu. Teidän vainoojanne, kuka hän lieneekin, on mielestäni siksi voimakas, että te voitte ottaa hänet huomioon hänen uudessa muodossaankin aina siihen asti, kunnes teillä on keinoja tuhota ja musertaa hänet; mutta menetelkää viisaasti, herraseni. Jos herra de Maulincour olisi seurannut neuvojani, olisi kaikki tämä jäänyt tapahtumatta.

Jules jätti hyvästi kylmästi, mutta kohteliaasti, eikä tiennyt, mitä hänen oli tehtävä löytääkseen Ferragus'in. Astuessaan sisään taloonsa ilmoitti hänen portinvartijansa hänelle, että armollinen rouva oli mennyt ulos viemään kirjettä pikku postin laatikkoon, joka oli Ménars katua vastapäätä. Jules tunsi itsensä nöyryytetyksi huomatessaan tuon ihmeellisen älykkäisyyden, jolla portinvartija oli ottanut omakseen hänen asiansa, ja tuon taitavuuden, jolla hän keksi keinoja häntä palvellakseen. Alempien palvelusinto ja heidän erikoinen kykynsä asettaa alttiiksi herransa, jotka paljastavat itsensä, oli hänelle tunnettua samoinkuin hän osasi arvostella sen vaaran, että heillä oli tietoa isäntäinsä asioista; mutta hän ei ollut voinut pitää yllä persoonallista arvokkuuttaan sillä hetkellä, jolloin hän oli tuntenut itsensä niin masennetuksi. Mikä voitto orjalle vetää herransa, jonka rinnalle hän ei voi kohota, alas omalle tasolleen! Jules oli tyly ja ankara. Toinen virhe. Mutta hän kärsi niin kovin. Hänen elämänsä, tähän asti niin suora ja puhdas, joutui nyt kieroille poluille, ja hänen täytyi nyt käyttää viekkautta ja valehdella. Ja Clémence myöskin viekasteli ja valehteli. Tämä hetki oli inhon hetki. Vajonneena katkerien ajatusten syvyyteen Jules pysyi koneellisesti liikkumattomana talonsa ovella. Epätoivoisten ajatusten valtaan heittäytyen hän tahtoi paeta, jättää Ranskan ja viedä mukanaan omasta rakkaudestaan kaikki epävarmuuden harhakuvat. Mutta seuraavalla hetkellä, ollen varma siitä, että Clémencen postiin viemä kirje oli osoitettu Ferragus'ille, hän mietti keinoja saada haltuunsa vastauksen, jonka tuo salaperäinen olento oli antava. Sitten hän johtui miettimään elämänsä kummallisia sattumia avioliitostansa alkaen ja kysyi itseltään eikö tuo parjaus, jonka hän oli kostanut, ollutkin totuus. Lopuksi palautui hän jälleen Ferragus'in vastaukseen ja sanoi itsekseen:

-- Mutta tuo mies, niin äärettömän taitava, niin viisas pienimmissäkin toimissaan, tuo mies, joka näkee, joka aavistaa, joka laskee ja arvaa yksin ajatuksemmekin, tuo Ferragus, vastaako hän? Eiköhän hän käytä keinoja, jotka ovat sopusoinnussa hänen voimansa kanssa? Voihan hän lähettää vastauksensa jonkun ovelan lurjuksen kautta, tai ehkäpä jossain korulaatikossa, jota kunniallinen mies kantaa tietämättä sen sisällystä, tai kenkäpaketissa, jonka joku suutari hyvin viattomana jättää vaimolleni. Ehkäpä Clémence ja hän ovat sopineet keskenään?

Ja hän epäili kaikkea, hän kulki olettamuksien suunnattomia kenttiä, rannatonta merta pitkin; sitten, horjuttuaan jonkun aikaa tuhansien ristiriitaisten päätöksien välillä, hän arveli itsensä voimakkaammaksi kotonaan kuin missään muualla ja päätti valvoa talossaan kuin muurahaiskorento kiemurtelevassa hiekkakäytävässään.

-- Fouquereau, sanoi hän portinvartijallensa, sano jokaiselle, joka tulee minua tapaamaan, etten ole kotona. Jos joku tahtoo puhua armollisen rouvan kanssa tai tuo hänelle jotain, soitat sinä kaksi kertaa. Edelleen on sinun näytettävä minulle kaikki kirjeet, jotka ovat tänne osoitetut, olivatpa ne kenelle tahansa! -- Tällä tavoin ajatteli hän noustessaan työhuoneeseensa, joka oli välikerroksessa, minä yllätän mestari Ferragus'in viekkaat juonet. Jos hän lähettää jonkun lähettilään, joka on siksi viekas, että kysyy minua saadakseen tiedon siitä, onko rouva yksin, en minä ainakaan tule petetyksi kuin narri.

Hän asettui työhuoneensa akkunan ääreen, joka oli kadulle päin ja päätti, viimeisessä viekkaudessaan, johon luulevaisuus hänet johti, omissa vaunuissaan lähettää sijastansa ensimäisen apulaisensa Pörssiin ja hänen mukanansa eräälle tutulle vekselinvälittäjälle kirjeen, jossa hän selitti ostonsa ja myyntinsä pyytäen tätä edustajakseen. Hän lykkäsi tärkeimmät vekselitoimensa seuraavaan päivään, ollen täysin välinpitämätön kurssin noususta ja laskusta ja kaikista eurooppalaisista veloista. Ihana rakkauden etuoikeus! Se musertaa kaiken, himmentää kaiken: alttarin, kruunun ja pääkirjat. Kello puoli neljä, hetkellä, jolloin Pörssi on kiivaimmassa prosenttihyvitysten, viimeisten ehtojen, palkintojen, kiinteiden hintojen y.m. tulessa, Jules näki Fouquereaun aivan säteilevänä astuvan työhuoneeseen.

-- Armollinen herra, täällä kävi eräs vanha rouva, mutta hienosti puettu, tarkoitan, oikein tuollainen viekas naisihminen. Hän kysyi armollista herraa, näytti harmistuneelta poissaolostanne ja antoi minulle tämän kirjeen vietäväksi armolliselle rouvalle.

Kuumeisen ahdistuksen valtaamana Jules aukaisi kirjeen; mutta hän vajosi pian nojatuoliinsa aivan uupuneena. Koko kirje oli täynnä järjettömyyttä ja sitä lukeakseen täytyi tuntea sen avain. Se oli kirjoitettu salakirjoituksella.

-- Saat mennä, Fouquereau.

Portinvartija meni pois.

-- Tässä piilee salaisuus, syvempi kuin meri siinä, missä luoti ei tapaa pohjaa. Ah! se on rakkautta, rakkaus yksin on niin terävänäköinen, niin nerokas kuin tuo kirjoittaja. Jumalani! Minä olen tappava Clémencen. Tällä hetkellä pälkähti eräs onnellinen aate hänen päähänsä ja sellaisella voimalla, että hän tunsi itsensä melkeinpä ruumiillisesti valaistuksi. Työllä raskautetun kurjuutensa aikoina, ennen avioliittoansa, Jules oli saanut itsellensä todellisen ystävän eräästä puoli Pemejasta. Se harvinainen hienous, jolla tämä oli kohdellut häveliään, köyhän ystävänsä herkkämielisyyttä, kunnioitus, jolla tämä oli hänet ympäröinyt, jalo kekseliäisyys, jolla tämä oli pakottanut hänet ottamaan osaa rikkauteensa ilman että hänen tarvitsi siitä punastua, kaikki tämä oli lujentanut heidän ystävyyttänsä. Jacquet pysyi rikkaudestaan huolimatta uskollisena Desmarets'lle.

Jacquet, rehellinen, työteliäs, ankaratapainen mies, oli kulkenut hitaasti tietänsä tuossa ministeriössä, jonka palveluksessa samalla kertaa käytetään sekä suurinta konnamaisuutta että suurinta rehellisyyttä. Ulkoasiain ministeriön virkamiehenä hänellä oli hoidettavanaan arkiston vaikein osa. Jacquet oli ministeriössä jonkinlaisena kiiltomatona, joka valaisi määrättyinä hetkinä salaisen kirjeenvaihdon, otti selvän salakirjoituksista ja luokitteli ne. Ollen yläpuolella tavallista porvaria hän saavutti tässä ministeriössä korkeimman paikan, johon alempiarvoiset virkamiehet voivat päästä, ja eli vaatimattomana, onnellisena yksinäisyydestään, joka suojeli häntä kohtalon iskuilta ja tyytyväisenä saadessaan suorittaa pienet roponsa isänmaan hyväksi. Kunnallisneuvostoltaan, jonka ikäänkuin synnynnäisenä apulaisena hän toimi, sai hän sanomalehtityyliin kaiken ansaitsemansa kunnioituksen. Hänen asemansa oli parantunut hyvän avioliiton kautta, josta hän sai kiittää Jules'ia. Tuntemattomana isänmaanystävänä, mutta tietysti ministeristönsä kannattajana hän tyytyi uuninsa ääressä huokailemaan hallituksen kulkua. Muutoin oli Jacquet avioliitossansa lempeä kuningas, mallikelpoinen puoliso, joka kustansi vaimollensa vuokravaunut käyttämättä koskaan itse niitä. Lopuksi, täydentääksemme kuvaustamme tästä miehestä, joka oli filosofi itse sitä tietämättä, hän ei ollut vielä aavistanut eikä hänen pitänyt koskaan aavistaakaan kaikkia niitä etuja, joita hän asemassaan voi saavuttaa, kun oli vekselinvälittäjän läheisenä ystävänä ja joka aamu tiesi kaikki valtiosalaisuudet. Tämä mies, ylevä samalla tavalla kuin se tuntematon sotamies, joka kuolee, pelastaen Napoleonin huudolla "kuka siellä?" asui ministeriössä.

Kymmenessä minuutissa oli Jules arkistonhoitajan virastossa, Jacquet työnsi hänelle tuolin, asetti hitaasti vihreäsilkkisen silmäsuojustimensa pöydälle, hieroi käsiään, otti tupakkalaatikkonsa, nousi ylös oikoen lapaluitaan, kohotti rintaonteloansa ja sanoi:

-- Mikä sattuma tuo teidät tänne, herra Desmarets? Mitä sinä tahdot minulta?

-- Jacquet, tarvitsen sinua erään salaisuuden selville saamiseksi, salaisuuden, josta riippuu elämä ja kuolema.

-- Se ei koske politiikkaa?

-- En kääntyisi silloin sinun puoleesi, saadakseni sen tietää, sanoi Jules. Ei, se on eräs perheasia, johon minä pyydän sinulta mitä syvintä vaitioloa.

-- Claude-Joseph Jacquet, mykkä virkansa takia. Etkö sinä minua vielä tunne? sanoi hän nauraen. Vaikeneminen, se on minun osani.

Jules näytti hänelle kirjettä lausuen: -- Sinun on luettava minulle tämä vaimolleni osoitettu kirje...

-- Pahuksen pahus, tyhmä juttu, sanoi Jacquet tarkastaen kirjettä kuin kirkonkiskuri rahaksi vaihdettavaa esinettä. Ah! tämä on avainkirje. Odota.

Hän jätti Jules'in yksin työhuoneeseen, mutta palasi pian.

-- Hassutusta, ystäväni! tämä on kirjoitettu vanhalla avaimella, jota Portugalin lähettiläs käytti herra de Choiseul'in aikana, silloin kuin jesuiitat karkoitettiin. Kas tässä se on.

Jacquet asetti kirjeen päälle lävistetyn paperin, joka oli säännöllisesti leikelty aivan kuin joku niistä paperipitseistä, joita leipurit asettavat sokerileivoksiinsa, Ja Jules saattoi nyt helposti lukea ne lauseet, jotka jäivät peittymättömiksi:

"Älä ole enää levoton, rakas Clémenceni, meidän onneamme ei ole enää kukaan häiritsevä ja sinun miehesi on luopuva epäluuloistaan. Minä en voi tulla sinua katsomaan. Niin sairas kuin sinä oletkin, sinulla täytyy olla rohkeutta tulla luokseni; etsi, hanki itsellesi voimia; sinä olet löytävä niitä rakkaudestasi. Kiintymykseni sinuun on pakottanut minut kestämään mitä hirveimmän operatsionin, ja minun on mahdotonta jättää vuodettani. Eilen illalla asetettiin minun niskaani muutamia polttokuulia toisesta hartiasta toiseen ja niiden täytyi saada polttaa koko kauan. Sinä ymmärrät? Mutta minä ajattelin sinua enkä ole liiaksi kärsinyt. Johtaakseni harhaan kaikki Maulincour'in tutkimukset -- hän ei ole meitä enää kauvoja vainoava -- minä olen jättänyt lähetystön suojelevan katon ja olen nyt turvassa kaikilta etsiskelyiltä Enfants-Rouges kadulla numero 12 erään Etienne Gruget nimisen vanhan vaimon luona. Hän on tuon Iidan äiti, joka saa kalliisti maksaa typerän käyttäytymisensä. Tule sinne huomenna kello yhdeksän aamulla. Minä olen huoneessa, johon päästään ainoastaan sisäportaita myöten. Kysy herra Camuset'a. Huomiseen siis. Minä suutelen otsaasi, rakkaani."

Jacquet silmäsi Jules'ia jonkinlaisella kunnioittavalla kauhistuksella, joka sisälsi todellista osanottoa ja sanoi mielisanansa:

-- Pahuksen pahus! korostaen eri tavalla kummankin sanan.

-- Tämä näyttää sinusta selvältä, eikö niin? sanoi Jules. Kuule, minun sydämeni sisimmässä on ääni, joka puolustaa vaimoani ja joka kaikuu luulevaisuuden tuskien ylitse. Huomiseen asti minä saan kärsiä hirvittävintä kaikista kidutuksista, mutta huomenna vihdoin, yhdeksän ja kymmenen välillä, minä saan tietää kaiken ja olla onneton tai onnellinen elämässäni. Ajattele minua, Jacquet.

-- Minä tulen luoksesi huomenna kello kahdeksan aamulla. Menemme sinne yhdessä, ja minä odotan sinua, jos tahdot, kadulla. Sinä voit joutua vaaroihin ja tarvitset lähelläsi jonkun uskollisen miehen, joka sinua ymmärtää puolesta sanasta ja jota sinä voit täydellä luottamuksella käyttää. Luota minuun!

-- Siinäkin tapauksessa, että tarvitsen apua jonkun surmaamiseen?

-- Pahuksen pahus! sanoi Jacquet kiivaasti, toistaen niin sanoaksemme saman sävelen, minulla on kaksi lasta ja vaimo...

Jules puristi Claude Jacquet'n kättä ja läksi pois. Mutta hän palasi äkkiä.

-- Unohdan kirjeen, sanoi hän. Lisäksi on se vielä jälleen sinetillä suljettava.

-- Pahuksen pahus! sinä olet avannut sen ottamatta siitä jäljennöstä; mutta sinetti on onneksi hyvin tasaisesti murtunut. Jätä kirje minulle, minä lähetän sen sinulle osoitteen mukaisesti.

-- Mihin aikaan?

-- Kello puoli kuusi...

-- Jos minä en ole vielä silloin kotona, niin anna se ilman muuta portinvartijalle ja käske hänen jättämään se rouvalle.

-- Tahdotko, että tulen huomenna?

-- En. Hyvästi.

Jules saapui pian Rotonde-du-Temple torille, jätti sinne ajoneuvonsa ja tuli jalkaisin Enfants-Rouges kadulle, jossa hän tarkasteli rouva Etienne Gruget'n taloa. Siellä oli paljastuva tuo salaisuus, josta riippui niin monen henkilön kohtalo; siellä oli Ferragus ja häneen päätyivät kaikki tuon selkkauksen langat. Rouva Jules'in, hänen puolisonsa ja tuon miehen yhtymä, muodostihan se tämän jo verisen draaman Gordionsolmun, jolta ei ollut puuttuva miekkaakaan katkaisemaan mitä lujimmin toisiinsa kietoutuneet siteet.

Tuo talo oli yksi noita rakennuksia, joista käytetään nimeä "cabajoutis". Tämän hyvin kuvaavan nimen on Pariisin rahvas antanut taloille, jotka ovat paikkaamalla kokoonkyhättyjä. Melkein aina ovat ne alkujaan olleet eristettyjä asumuksia, joita eri omistajat ovat sitten mielensä mukaan yhdistelleet ja niitä järjestänsä suurentaneet; tai alotettuja, hyljättyjä, edelleen rakennettuja ja täydennettyjä taloja; onnettomia taloja, jotka ovat olleet, kuten eräät kansat, monien oikullisten hallitsijasukujen alaisina. Kerrokset yhtävähän kuin akkunatkaan eivät "mallaa oikein yhteen", kaikki ovat epäsoinnussa, yksinpä ulkokoristeetkin. Cabajoutis on pariisilaiselle rakennustaiteelle samaa kuin romuhuone asunnolle, todellinen kaatopaikka, jonne on heitetty sikin sokin mitä erilaisimpia esineitä.

-- Rouva Etienne? kysyi Jules portinvartijattarelta.

Tämä portinvartijatar asui suuren portin alla jonkinlaisessa kanahäkissä, pienessä pyörien päälle asetetussa puuhökkelissä, joka hyvin muistutti niitä pikku taloja, joita poliisi on rakennuttanut kaikkiin ajurien seisomapaikkoihin.

-- Mitä? sanoi portinvartijatar jättäen sukan, jota hän kutoi.

Pariisissa sointuvat ne eri ainekset, jotka yhdessä ahtavat leiman jollekin tämän suunnattoman kaupungin osalle, ihmeteltävästi yhteen kokonaisluonteen kanssa. Niinpä portinvartija, ovenvartija, sveitsiläinen tai miksi tuota Pariisi hirviön tärkeätä lihasta kutsuttaneekin, on alati sen korttelin mukainen, johon hän kuuluu, vieläpä usein ruumiillistunut kuva siitä. Joutilaana, koruompeluksilla kirjailtuna, laskee portinvartija korkojaan faubourg Saint-Germain'issa, Chaussée-d'Antin'issa hänellä on mukavuutensa, Pörssin korttelissa hän lukee sanomalehtiä, faubourg Montmartre'ssa hänellä on virka. Prostitueerattujen korttelissa on portinvartijana vanha prostitueerattu; Marais'ssa on portinvartijatar kunniallinen, tiuskea ja oikukas.

Jules'in nähdessään tämä portinvartijatar otti veitsen kohentaakseen lämmitysastiansa melkein sammuneita hiiliä; sitten hän sanoi:

-- Te kysytte rouva Etienne'a, tarkoitatteko rouva Etienne Gruget'a?

-- Kyllä, sanoi Jules Desmarets melkein harmistuneen näköisenä.

-- Häntä, joka tekee koristetöitä?

-- Niin.

-- Hyvä on, herra, sanoi portinvartijatar tullen ulos häkistään, asettaen kätensä Jules'in käsivarrelle ja johtaen hänet pitkän käytävän päähän, joka oli kaareva kuin kellari, nouskaa vain ylös toisia portaita pihan perällä. Näettekö ikkunoita, joissa on leukoijia, siellä asuu rouva Etienne.

-- Kiitoksia, rouva. Luuletteko, että hän on yksin?

-- Minkäpä tähden hän ei olisi? Hänhän on leski!

Jules nousi kiireesti hyvin hämärää käytävää, jonka portaat olivat mukuraiset kovettuneesta liasta, jota menijät ja tulijat niihin jättivät. Toisessa kerroksessa hän näki kolme ovea, mutta ei mitään leukoijia. Onneksi yhdellä ovella, öljyisimmällä ja ruskeimmalla noista kolmesta, hän luki liidulla kirjoitetut sanat: "Iida tulee tänä iltana kello yhdeksän."

-- Täällä siis, sanoi Jules itsekseen.

Hän veti vanhaa, aivan mustaa soittokellon nuoraa kädensijasta, kuuli rikkoutuneen kellon käheää ääntä ja pienen ahdashenkisen koiran luskutusta. Se tapa, jolla äänet kuuluivat sisältä päin, ilmaisi hänelle, että asunto oli täyteen ahdettu esineitä, jotka tukahuttivat pienimmänkin kaiun, hyvin ominaista huoneille, joissa asuu työläisiä ja köyhiä perheitä, joilta puuttuu tilaa ja ilmaa. Jules etsi koneellisesti leukoijia ja keksi ne vihdoin erään työntöakkunan ulkoreunalla kahden saastutetun vesirännin välissä. Siellä oli kukkia; siellä kaksi jalkaa pitkä ja kuusi tuumaa leveä puutarha; siellä viljan korsi; siellä koko elämä, mutta myöskin kaikki elämän kurjuudet. Vastapäätä noita näivettyviä kukkia ja ylpeitä viljankorsia valonsäde, ikäänkuin armosta pudoten taivaasta, saattoi näkyviin pölyn, rasvan ja tuon määrittelemättömän, Pariisin hökkeleille ominaisen värin, tuhansia likaisuuksia, jotka reunustivat, vanhentivat ja tahrasivat kosteita seiniä, portaiden madonsyömiä käsipuita, irtautuneita akkunanreunoja ja alkuaan punaisia ovia. Pian käheä yskiminen ja vanhuksille ominainen, vaivaloisesta huopakenkien laahaamisesta syntyvä ääni ilmoittivat Iida Gruget'n äidin tulevan. Tämä vanha nainen avasi oven, astui porrasvälikköön, nosti päänsä ja sanoi:

-- Ah! sehän on herra Bocquillon. Mutta eihän. Siunatkoon, kuinka te olette herra Bocquillon'in näköinen. Te olette hänen veljensä ehkä. Millä voin teitä palvella? Astukaa sisään toki, herra.