Part 6

Kehittääksemme tätä kertomusta sen kaikessa yksityiskohtaisessa totuudessa ja seurataksemme sen mutkailevia polkuja, meidän on välttämättä otettava puheeksi muutamia rakkauden salaisuuksia ja pistäydyttävä makuukamarin esirippujen taakse, ei julkeasti, vaan Trilby'n tavalla, pelästyttämättä Dougal'ia, Jeannie'ta tai ketään, oltava niin häveliäitä kuin meidän jalo ranskankielemme vaatii ja niin rohkeita kuin Gérard'in pensseli on ollut hänen taulussaan "Daphnis ja Chloe." Rouva Jules'in makuukamari oli pyhitetty paikka. Ainoastaan hänellä, hänen miehellään ja hänen kamarineitsyellään oli pääsy sinne. Rikkaudella en kauniita etuoikeuksia, ja kadehtittavimpia niistä ovat ne, jotka tekevät sille mahdolliseksi kehittää tunteita kaikessa niiden laajuudessa, hedelmöittää niitä tyydyttämällä niiden tuhannet mielijohteet, ympäröidä ne loistolla, joka niitä suurentaa, hyvin valituilla koristuksilla, jotka niitä puhdistavat, ja kaikilla noilla hienouksilla, jotka tekevät ne yhä miellyttävämmiksi. Jos te vihaatte nurmikolla aterioimista ja rumasti tarjottuja ruokia, jos teitä ilahduttaa katsella häikäisevän valkoista damastiliinaa, kullattua pöytäkalustoa, valikoitua porsliinia, runsaasti varustettua kultareunaista pöytää, jota hienot kynttilät valaisevat, ja vaakunoilla koristettujen hopeakansien alla ensiluokkaisen keittiön ihmeitä; niin, ollaksenne johdonmukainen täytyy teidän silloin jättää ullakkokamarit vinttikerroksissa ja hempukat kaduilla; teidän on jätettävä ullakkokamarit, hempukat, sateenvarjot ja päällyskengät ihmisille, jotka maksavat ateriansa kuukausilipuilla; ja sitten teidän on käsitettävä, että rakkaus ylimalkaan ei ilmene täydessä suloudessaan muualla kuin pehmeillä matoilla, marmorisen kattolampun opaalivalossa, äänettömien, silkkikankaisten seinien välissä, kullatun uunin edessä, huoneessa, johon ei kuulu naapurien eikä kadun melu, huoneessa, jonka laskosuutimet, esiriput ja poimuilevat akkunaverhot estävät kaiken äänen. Sitten te tarvitsette peilejä, joissa muodot pitävät leikkejään ja jotka heijastavat loppumattomiin sitä naista, jonka te tahtoisitte moninkertaiseksi ja jota rakkaus usein monistaakin; sitten vielä hyvin matalia leposohvia, vuoteen, jonka olemassaolon vain arvaa ikäänkuin jonkin salaisuuden, sitä näkemättä, ja ympäri tätä viehättävää huonetta taljoja paljaiden jalkojen suojaksi, taidokkaasti ripustettujen silkkiuutimien välissä kynttilöitä lasikupujen alla, jotta voisitte minä yön hetkenä tahansa lukea, kukkia, jotka eivät tuota päänkipua, ja liinavaatteita, joiden pehmeys olisi tyydyttänyt Itävallan Annaakin. Rouva Jules oli toteuttanut tämän erinomaisen ohjelman; mutta se ei ollut vielä mitään. Jokainen nainen, jolla on aistia, olisi voinut tehdä samoin, vaikkakin tällaisten asioiden järjestämisessä ilmenee persoonallisuuden leima, joka antaa joka koristeelle, joka yksityiskohdalle jäljentämättömän luonteen. Nykyään, enemmän kuin milloinkaan ennen, hallitsee yksilöllisyyden vimma. Kuta enemmän meidän lakimme pyrkivät mahdottomaan tasa-arvoisuuteen, sitä kauemmaksi me tavoissamme siitä joudumme. Niinpä rikkaat henkilöt Ranskassa alkavat tulla omavaltaisemmiksi maussaan ja yksityisissä oloissaan, kuin mitä he olivat kolmekymmentä vuotta sitten. Rouva Jules tiesi hyvin, mihin tämä ohjelma häntä velvoitti, ja hän oli kotonansa kaikki järjestänyt sopusointuun tuolla ylellisyydellä, joka niin hyvin sopi rakkaudelle. "Viisitoistasataa markkaa ja Sofiani" tai "rakkaus matalassa majassa", tällaisia puheentapoja kuulee nälkäisiltä ihmisiltä, joita aluksi kova leipä tyydyttää, mutta jotka, jos he todellakin rakastavat, tulevat herkuttelijoiksi ja lopulta kaipaavat kaikkia keittotaiteen rikkauksia. Rakkaus kammoo työtä ja kurjuutta. Se tahtoo mieluummin kuolla kuin viettää puutteellista elämää. Enimmät tanssiaisista palaavat naiset, kärsimättöminä haluten nukkumaan, heittävät vaatteensa ja kuihtuneet kukkavihkonsa, joiden tuoksu on haihtunut, hujan hajan ympärilleen, He jättävät pienet kenkänsä nojatuolin alle, kävelevät laahustavilla puolikengillään, ottavat pois kampansa ja kehittävät irti palmikkonsa ilman vähintäkään huolellisuutta. He eivät lainkaan välitä siitä, että heidän miehensä näkevät kaikki nuo soljet, kaksinkertaiset neulat, taidokkaat hakaset, joilla he pitävät koossa hiustensa tai koristustensa hienoja laitteita. Ei ole mitään salaisuuksia enää, kaikki putoaa silloin maahan puolison nähden, mitään ihomaalia ei tarvita hänen edessänsä. Kureliivit, joista tavallisesti pidetään tarkkaa huolta, jäävät maahan, jos liiaksi uninen kamarineitsyt unohtaa korjata ne pois. Lyhyesti sanottuna, kalanluiset pöyhittimet, kummikankaasta ommellut hihanreiät, petolliset kemputtimet, kähertäjältä ostetut hiukset, sanalla sanoen, koko tuo vääristetty nainen jää makaamaan hajallaan ylt'ympäri. "Disjecta membra poetae", keinotekoinen runous, jota ne, joita varten se on tehty ja muodostettu, niin ihailevat, tuo kaunis nainen on hajoitettuna huoneen joka nurkkaan. Haukottelevan puolison rakkaudelle näyttäytyy nyt todellinen vaimo, joka myöskin haukottelee mauttomassa epäjärjestyksessään ja rutistuneessa yömyssyssään, jota eilen on käytetty ja jota huomenna jälleen käytetään.

-- Jos te joka ilta, herraseni, toivotte somaa, vasta silitettyä yömyssyä, niin lisätkää minun vaaterahojani.

Sellaista on elämä. Vaimo on aina vanha ja epämiellyttävä miehelleen, mutta aina säteilevä, korea ja kaunistettu toista varten, kaikkien aviomiesten kilpailijaa varten, maailmaa varten, joka panettelee ja parjaa kaikkia naisia. Todellisen rakkauden täyttämänä, sillä rakkaudella on, kuten muillakin olioilla, itsensäsäilyttämisvaisto, rouva Jules menetteli kokonaan toisella tavoin ja sai onnensa pysyvistä ilojuhlista tarpeeksi voimaa täyttääkseen nuo pienet velvollisuudet, joita ei koskaan pidä lyödä laimin, sentähden että ne pidentävät rakkautta. Nämä huolellisuudet, nämä velvollisuudet, eivätköhän ne toiselta puolen johdu persoonallisesta arvokkuudesta, joka on omiansa viehättämään? Eikö ne ole hyväilyä, kunnioitusta, jota osoittaa sen johdosta, että tuntee olevansa rakastettu?

Rouva Jules oli kieltänyt mieheltänsä pääsyn huoneeseen, jossa hän riisui tanssipukunsa ja josta hän tuli yöpuvussa, salaperäisesti koristettuna sydämensä salaisia juhlia varten. Saapuessaan makuukamariin, joka aina oli järjestyksessä ja miellyttävä, näki Jules siellä viehättävän, somaan yönuttuun kääriytyneen vaimon, jonka hiukset kiertyivät paksuina palmikkoina pään ympäri, sillä pelkäämättä niiden epäjärjestykseen joutumista hän salli rakkauden sekä nähdä että kosketella niitä; Jules tapasi naisen, joka oli hänelle aina yksinkertaisempi ja kauniimpi kuin maailmalle, naisen, joka oli virkistänyt itsensä kylvyllä ja jonka kaikki keinotekoisuus oli siinä, että hän oli valkeampi kuin liinavaatteensa, raikkaampi kuin virkistävinkään tuoksu, viettelevämpi kuin taitavinkaan rakastajatar, lyhyesti, aina rakastava ja sentähden aina rakastettu. Tämä naistoimien ihmeteltävä ymmärtämys ja käsittely oli Josephinen suuri salaisuus viehättäessään Napoleonia, samoin kuin se kerta oli Cesonian, hänen viehättäessään Cajus Caligulaa, ja Diana Poitiers'in, hänen viehättäessään Henrik II:ta. Mutta jos tämä tuotti runsaita hedelmiä naisille, jotka saattoivat laskea ikäänsä neli- tai viisikymmeninä, mikä ase se olikaan nuoren naisen käsissä! Aviomies alistuu silloin ihastuksella uskollisuutensa onneen.

Astuessaan pukuhuoneeseensa tuon keskustelun jälkeen, joka oli jäädyttänyt hänet pelosta ja joka yhä vielä tuotti hänelle mitä kiihkeintä levottomuutta, rouva Jules pani erikoista huolta yövaatetukseensa. Hän tahtoi tehdä ja hän teki itsensä viehättäväksi. Hän oli vyöttänyt kiinteästi batistikankaisen yönuttunsa, hänen kaulansa oli paljas ja mustat hiukset riippuivat vapaasti hänen pyöreillä hartioillaan; hajuvesikylpy oli antanut hänelle huumaavan tuoksun ja hänen paljaat jalkansa olivat samettitohveleissa. Tietoisena viehätysvoimastaan hän saapui hiljaisin askelin ja asetti kätensä miehensä silmille, jonka hän tapasi ajatuksiin vaipuneena, yönutussa, nojaamassa uunia vasten, jalat sen kynnyksellä. Hän kuiskasi silloin miehensä korvaan, lämmittäen sitä hengityksellään ja purren sitä hampaidensa kärjillä:

-- Mitähän te ajattelette, herraseni?

Sitten hän taitavasti syleili miestänsä ja kietoi hänet käsivarsiinsa saadakseen hänet pois pahoista ajatuksista. Naisella, joka rakastaa, on täysi tieto voimastaan, ja kuta hyveellisempi hän on, sitä tehokkaampaa on hänen viehättelynsä.

-- Sinua, vastasi mies.

-- Minua yksinkö?

-- Niin.

-- Oh! kylläpä tuo "niin" oli hyvin uskallettua. He laskeutuivat levolle. Nukahtamaisillaan sanoi rouva Jules itsekseen:

-- Herra de Maulincour saa varmasti aikaan jonkun onnettomuuden. Jules on miettiväinen, hajamielinen ja hautoo ajatuksia, joita hän ei minulle sano.

Kello oli noin kolmen tienoissa aamulla, kun rouva Jules heräsi erään aavistuksen takia, joka unessa oli koskettanut hänen sydäntänsä. Hänestä oli kuin olisi hänellä ollut sekä ruumiillinen että henkinen tunne siitä, että hänen miehensä oli poissa. Hän ei tuntenut enää päänsä alla Juleksen käsivartta, tuota käsivartta, jolla hän jo viisi vuotta oli nukkunut onnellisena ja rauhallisena ja joka ei koskaan väsynyt. Oli kuin jokin ääni olisi hänelle sanonut: "Jules kärsii, Jules itkee..." Hän kohotti päätään, nousi istumaan, huomasi miehensä paikan tyhjäksi ja näki hänen istuvan tulen ääressä jalat uunin ristikossa ja pää nojaten suurta nojatuolia vasten. Kyyneleitä oli hänen poskillaan. Vaimo parka hypähti vuoteestaan ja heittäytyi miehensä polviin.

-- Jules, mikä sinun on? kärsitkö sinä? Puhu! Puhu! Sano minulle, jos minua rakastat.

Yhdessä hetkessä hän kuiskasi hänelle satoja sanoja, jotka ilmaisivat mitä syvintä rakkautta.

Jules asettui vaimonsa jalkojen juureen, suuteli hänen polviansa, hänen käsiänsä ja vastasi hänelle kyynelten jälleen vuotaessa:

-- Rakas Clémence'ni, minä olen hyvin onneton! Se ei ole rakkautta, jos epäilee rakastettuansa, ja sinä olet minun rakastettuni. Minä jumaloin sinua ja kuitenkin epäilen sinua... Ne sanat, jotka tuo mies sanoi minulle tänä iltana, ovat sattuneet sydämeeni; ne ovat jääneet sinne vastoin tahtoani, kukistaakseen minut. Siinä piilee jokin salaisuus. Minä häpeän niitä, mutta sinun selityksesi ei ole minua tyydyttänyt. Minun järkeni heittää tähän asiaan valaistuksen, jonka minun rakkauteni käskee työntämään pois. Se on hirveä taistelu. Saatoinko minä jäädä vuoteeseen ja pidellä sinun päätäsi ja kuitenkin epäillä siinä olevan minulle tuntemattomia ajatuksia? -- Oh! minä uskon, minä uskon sinua, huusi hän kiihkeästi, nähdessään vaimonsa surumielisellä hymyllä valmistautuvan puhumaan. Älä sano minulle mitään, älä moiti minua mistään. Yksi ainoa sana sinun huuliltasi tappaisi minut. Ja voisitko sinä sitäpaitsi sanoa minulle mitään, jota minä en olisi jo kolme tuntia sitten itselleni sanonut? Niin, kolme tuntia minä olen ollut tässä ja katsellut, kuinka sinä nukut niin kauniina, ihmetellyt sinun puhdasta ja tyyntä otsaasi. Oh! olethan sinä aina sanonut minulle kaikki ajatuksesi, eikö niin? Minä yksin olen sinun sielussasi. Sinua tarkastellessani, sinun silmiisi katsoessani näen minä sinussa kaiken. Sinun elämäsi on aina yhtä puhdas kuin sinun katseesi kirkas. Ei, näiden puhdaskatseisten silmien takana ei ole mitään salaisuutta.

Hän kohottautui ja suuteli vaimoansa silmiin.

-- Salli minun tunnustaa sinulle, sinä rakas olento, että se, mikä jo viisi vuotta on päivittäin lisännyt minun onneani, oli tieto siitä, ettei sinussa ollut ainoatakaan noista luonnollisista taipumuksista, jotka aina jonkunverran vahingoittavat rakkautta. Sinulla ei ollut sisarta, ei isää, ei äitiä, ei ystävätärtä, ja minä en ollut siis kenenkään yläpuolella enkä alapuolella sinun sydämessäsi: minä olin siellä aivan yksin. Clémence, sano minulle kaikki sydämesi rakkaus, jota sinä niin usein olet minulle sanonut; älä ole minulle vihainen, vaan lohduta minua, minä olen onneton. Minulla on kyllä tuo vihamielinen epäilys omallatunnollani, mutta sinulla, sinulla ei ole sydämessäsi mitään, joka sinua polttaisi. Oma rakastettuni, sano, voinko minä näin pysyä sinun lähelläsi? Voisiko kaksi toisiinsa niin läheisesti liittynyttä päätä levätä samalla päänaluksella jos toinen niistä kärsii ja toinen on rauhallinen?... --

Mitä sinä ajattelet? huudahti hän äkkiä nähdessään Clémence'n uneksuvana, hämmästyneenä ja kyynelissä.

-- Ajattelen äitiäni, vastasi Clémence vakavalla äänellä. Sinä et voi kuvitella itsellesi, Jules, sitä tuskaa, jota Clémence'si tuntee, kun hän on pakoitettu, kuunnellessaan sinun ääntäsi, joka on hänelle suloisinta musiikkia, ajattelemaan äitinsä viime tervehdystä, tuntiessaan sinun käsiesi hyväilyn muistelemaan kuolevan jäisten käsien juhlallista puserrusta, juuri sinä hetkenä, jolloin sinä ylenpalttisesti tuhlaat minulle rakkaudenosoituksiasi.

Hän kohotti miestänsä, syleili ja puristi häntä hermostuneella voimalla, joka on paljon suurempi kuin miehen voima, suuteli hänen hiuksiansa ja valeli häntä kyynelillään.

-- Ah! minä antaisin elävältä hakata itseni palasiksi sinun edestäsi! Sano minulle, että minä teen sinut onnelliseksi, että minä olen sinulle kaunein kaikista naisista, että minä olen sinulle kuin tuhat naista. Mutta sinä olet rakastettu enemmän kuin yksikään mies sitä milloinkaan on ollut. Minä en tiedä mitä sanat "velvollisuus" ja "siveys" merkitsevät. Jules, minä rakastan sinua itsesi tähden, minä olen onnellinen saadessani sinua rakastaa ja minä olen rakastava sinua alati ja yhä enemmän viimeiseen hengenvetooni asti. Minä olen ylpeä rakkaudestani, minä uskon itseni valituksi tuntemaan vain yhtä ainoata tunnetta elämässäni. Mitä minä sinulle nyt sanon, on ehkä kauheaa: minä olen tyytyväinen, ettei minulla ole lapsia, enkä minä itselleni niitä ollenkaan toivo. Tunnen itseni enemmän puolisoksi kuin äidiksi. Sano, pelkäätkö sinä vielä? Kuule minua, rakkaani, lupaa minulle, että sinä unohdat, et tätä epäilyksen ja rakkauden hetkeä, mutta tuon hullun sanat. Jules, minä tahdon sitä. Lupaa minulle, ettet ollenkaan katso häneen, etkä mene hänen luoksensa. Minulla on se vakaumus, että jos sinä astut askeleenkaan vielä tässä sekasorrossa, me syöksymme syvyyteen, jossa minä olen hukkuva, mutta sinun nimesi huulillani ja sinun sydämesi sydämessäni. Miksi asetat sinä minut niin korkealle sielussasi ja niin alas todellisuudessa? Sinä, joka annat niin monelle ihmiselle velkaa heidän omaisuuteensa luottaen, sinä et tahdo antaa minulle yhtä epäilystä lahjaksi! Ensimäisen kerran elämässäsi, jolloin sinä voit osoittaa minulle rajatonta luottamusta, sinä suljet minut pois sydämestäsi! Valitessasi mielipuolen ja minun välillä sinä uskot mielipuolta! Oh! Jules...

Hän pysähtyi, pyyhkäisi pois hiuksensa, jotka olivat valuneet hänen otsalleen ja kaulaansa ja lisäsi särkyneellä äänellä:

-- Minä olen sanonut liian paljon, yhden sanan olisi pitänyt riittää. Jos sinun sieluasi ja sinun otsaasi peittää vielä pilvi, olkoonpa se kuinka kevyt tahansa, tiedä se, minä kuolen siitä!

Hän ei voinut pidättää väristystä ja kalpeni.

-- Oh! minä tapan tuon miehen, sanoi Jules itsekseen ottaessaan vaimonsa syliinsä ja kantaessaan hänet vuoteeseen. -- Nukkukaamme rauhassa, enkelini, sanoi hän, minä olen kaikki unohtanut, vannon sen.

Näihin suloisiin sanoihin, jotka vielä suloisemmin kerrattiin, nukkui Clémence. Nähdessään hänen nukkuneen, sanoi Jules itsekseen:

-- Hän on oikeassa; kun rakkaus on näin puhdas, voi yksi epäilys sen kuihduttaa. Tälle turmeltumattomalle sielulle, tälle hennolle kukalle on lakastuminen, niin, -- se on kuolemaksi.

Kun kahden ihmisen välille, jotka ovat täynnä kiintymystä toisiinsa ja joiden elämä joka silmänräpäys siirtyy toisesta toiseen, on tullut pilvi, niin vaikkakin tuo pilvi haihtuu, se jättää heidän sieluunsa jälkiä kulustaan. Joko tulee rakkaus elävämmäksi, kuten maa on kauniimpi sateen jälkeen, taikka järkytys kaikuu vielä kuin etäinen ukkonen kirkkaalla taivaalla; mutta entiseen asemaan palautuminen -- se on mahdotonta, rakkauden täytyy joko kasvaa tai vähentyä. Aamiaispöydässä osoittivat herra ja rouva Jules toisilleen tuota huomaavaisuutta, jossa aina on jotain tehtyä. He silmäilivät toisiansa katseilla, joissa oli pakoitettua iloisuutta ja jotka näyttävät syntyvän ponnistelusta koettaa pettää itseänsä. Jules'illa oli epäilyksiä vastoin hänen tahtoansa ja hänen vaimollansa pelonaiheita. Kuitenkin, molemmat he olivat nukkuneet varmoina toisistaan. Johtuiko heidän pakoitettu käytöksensä luottamuksen puutteesta, tuon yökohtauksen muistoista? He eivät tienneet sitä itsekään. Mutta he olivat rakastaneet toisiansa, he rakastivat vielä toisiansa liian puhtaasti, jotta tuon yön samalla kertaa sekä haavoittava että parantava vaikutus olisi voinut olla jättämättä joitakin jälkiä heidän sieluunsa; molemmatkin olivat innokkaita hävittämään niitä ja kilpaillessaan siitä, kuka ensimäisenä palaisi toisen luo, he eivät voineet olla miettimättä heidän ensimäisen epäsopunsa alkuaihetta. Rakastuneille sieluille ei tämä merkitse mitään surua ja tuska on heistä vielä kaukana; mutta heissä on jotain murheellista, jota on vaikea kuvata. Jos on olemassa vuorovaikutusta värien ja sielunliikutusten välillä, jos, kuten Locke'n "sokea" on sanonut, tulipunainen väri vaikuttaa kasvoihin samaa kuin torvenpuhallus korvaan, silloin on ehkä luvallista verrata tuota jälkisuruisuutta harmaisiin värituntuihin. Mutta surumielinen rakkaus, rakkaus, jossa vielä on jäljellä todellinen tunne, vaikka sen onnea onkin hetkeksi häiritty, antaa nautintoja, jotka, tuskan ja ilon välillä ollen, ovat aivan uusia. Jules tutki vaimonsa ääntä ja tähysteli hänen katseitaan tuolla nuorekkaalla tunteella, joka häntä oli elähdyttänyt hänen rakkautensa ensi aikoina. Viiden täysin onnellisen vuoden muistot, Clémencen kauneus, hänen rakkautensa teeskentelemätön suoruus hävittivät silloin nopeasti viimeisetkin tuon sietämättömän tuskan jäljet. Tämä aamu oli sunnuntai, päivä, jolloin ei ollut Pörssiä eikä liikeasioita; molemmat puolisot viettivät siis päivän yhdessä tullen toisiansa lähemmäksi enemmän kuin mitä he koskaan ennen olivat olleet, aivan kuin kaksi lasta, jotka pelon hetkellä vaistomaisesti liittyvät yhteen syleillen ja puristautuen toisiinsa. Kahden eläessä saa joskus sattumalta kokea tuollaisia täysin onnellisia päiviä, jotka eivät riipu eilisestä eikä huomisesta; lakastuvia kukkasia!... Jules ja Clémence nauttivat siitä sydämensä pohjasta, ikäänkuin he olisivat aavistaneet, että tämä oli heidän rakkaudenelämänsä viimeinen päivä. Minkä nimen antaisi tuolle tuntemattomalle voimalle, joka saattaa kulkijan jouduttamaan askeleitaan, ennenkuin lähestyvän myrskyn enteet ovat näkyvissäkään; joka saattaa kuolevan muutamia päiviä ennen loppua säteilemään elämää ja kauneutta ja herättää hänessä mitä hymyilevimpiä suunnitelmia; joka saattaa oppineen vääntämään yölamppuaan korkeammalle, vaikka se valaisee hänet täysin selvästi; joka saattaa äidin pelkäämään liian syvää katsetta, jonka joku terävänäköinen mies heittää hänen lapseensa? Me olemme kaikki tuon vaikutuksen alaisia elämämme suurissa murroksissa; me emme ole vielä antaneet sille nimeä emmekä tutkineet sitä: se on enemmän kuin aavistus eikä kuitenkaan vielä mikään ilmestys.

Kaikki kävi hyvin seuraavaan aamuun asti. Maanantaina Jules Desmarets, jonka tavalliseen aikaansa piti mennä Pörssiin, ei lähtenyt ulos kysymättä tapansa mukaan vaimoltaan, tahtoiko tämä käyttää hänen vaunujaan.

-- En, sanoi rouva Jules, on liian paha ilma ulkona liikkumista varten.

Toden teolla, ulkona satoi virtanaan. Kello oli noin puoli kolme, kun herra Desmarets meni vekselihalliin ja rahastokamariin. Lähtiessään Pörssistä kello neljän aikana hän tapasi herra de Maulincour'in, joka oli häntä siellä odottanut tuolla kuumeisella sitkeydellä, jonka viha ja kosto antavat.

-- Herra, minulla on teille tärkeitä asioita ilmoitettavana, sanoi upseeri tarttuen vekselinvälittäjää käsivarresta. Kuulkaahan, minä olen liian suora ihminen turvautuakseni nimettömiin kirjeisiin, jotka häiritsisivät teidän rauhaanne, pidin parempana puhua teille. Olkaa varma siitä, että minä, jollei oma elämäni olisi kysymyksessä, en millään tavalla tahtoisi tunkeutua perheasioihin, vaikkapa minulla olisi oikeuskin siihen.

-- Jos se, mitä aiotte minulle sanoa, koskee rouva Desmarets'a, niin pyydän teitä, herra paroni, vaikenemaan.

-- Jos minä vaikenen, herra Desmarets, näette te ennen pitkää rouva Jules'in oikeuden edessä syytettyjen penkillä erään rangaistusvangin vieressä. Pitääkö minun yhä vaieta?

Jules kalpeni, mutta hänen kauniit kasvonsa tulivat nopeasti teennäisen rauhallisiksi, hän veti upseerin erääseen pörssin suojakatokseen, jonka edustalla he juuri olivat, ja lausui hänelle äänellä, jota vapisutti syvä sisällinen liikutus:

-- Herra, minä kuulen teitä; mutta meille tulee kaksintaistelu elämästä ja kuolemasta, jos...

-- Oh! suostun siihen, huudahti herra de Maulincour, tunnen teitä kohtaan mitä suurinta kunnioitusta. Te puhutte kuolemasta, herra? Epäilemättä olette tietämätön siitä, että teidän vaimonne on luultavasti antanut myrkyttää minut lauvantai-iltana. Niin, herra Desmarets, toispäivästä alkaen tapahtuu minussa jotain erikoista; hiukseni nostavat minussa sisäistä kuumetta, ne saattavat aivoni kuolettavaan raukeuteen, ja minä tiedän liiankin hyvin, kuka mies se oli, joka kosketti niitä tanssiaisissa.

Herra de Maulincour kertoi, jättämättä ainoatakaan kohtaa pois, sekä platonisen rakkautensa rouva Jules'ia kohtaan, että ne yksityistapaukset, joilla tämä kertomus alkaa. Jokainen olisi kuunnellut häntä yhtä tarkkaavasti kuin vekselinvälittäjä; mutta rouva Jules'in miehellä oli oikeus olla siitä hämmästyneempi kuin kellään muulla maailmassa. Nyt näyttäytyi hänen luonteensa, hän oli enemmän hämmästynyt kuin masentunut. Tulleena tuomariksi ja vieläpä rakastetulle vaimolleen hän löysi omassa sielussaan tuomarin taipumattomuuden, mutta myöskin tuomarin oikeamielisyyden. Vielä rakastaen hän ajatteli enemmän tuon naisen elämää kuin omaa murtunutta elämäänsä: hän kuunteli, ei omaa tuskaansa, vaan kaukaista ääntä, joka hänelle huusi: "Clémence ei voi valehdella! Minkätähden hän pettäisi sinua?"

-- Herra Desmarets, sanoi kaartinupseeri lopettaessaan, koska varmasti tunsin lauvantai-iltana herra de Funcal'issa tuon Ferragus'in, jonka poliisi uskoo kuolleen, lähetin heti ovelan miehen hänen jäljilleen. Palatessani kotiini muistin onnellisen sattuman kautta rouva de Meynardie'n nimen, joka on mainittu vainoojani otaksutun rakastajattaren, Iidan, kirjeessä. Tämän ainoan tiedon avulla on minun lähettini pian saava selon tuosta hämmästyttävästä seikkailusta, sillä hän on taitavampi totuuden ilmisaamisessa kuin poliisi itse.

-- Herra paroni, vastasi vekselinvälittäjä, en voi tarpeeksi kiittää teitä luottamuksestanne. Te lupaatte ilmoittaa minulle tiedot, todistajat, minä olen odottava niitä. Minä seuraan rohkeasti totuutta tässä kummallisessa asiassa, mutta sallikaa minun epäillä, siksi kunnes täydellinen varmuus tosiasioiden avulla on saatu. Joka tapauksessa te saatte hyvityksen, sillä teidän täytyy ymmärtää, että sitä tarvitaan meidän välillämme.

Jules palasi kotiinsa.

-- Mikä sinun on, sanoi hänen vaimonsa. Sinä olet peloittavan kalpea!

-- Siellä on kylmä ilma, sanoi Jules, kävellessään hitain askelin tuossa huoneessa, jossa kaikki kertoi onnesta ja rakkaudesta, tuossa rauhallisessa huoneessa, jossa kuolettava myrsky oli tulossa.

-- Sinä et ole ollut ulkona tänään? lausui hän näennäisesti välinpitämättömästi.

Epäilemättä häntä johti tähän kysymykseen viimeinen niistä tuhansista ajatuksista, joita oli huomaamatta syntynyt hänen selvässä, jos kohta luulevaisuuden kiihdyttämässä tajunnassaan.