Part 5

Illalla paroni Auguste de Maulincour, joka äskettäin oli nimitetty korkeampaan asemaan eräässä henkivartiokaartin osastossa, läksi tanssiaisiin Elysée-Bourbon'iin, herttuatar de Berri'in luokse. Täällä hänen ei varmaankaan tarvinnut peljätä mitään vaaraa. Kuitenkin Maulincour läksi näistä tanssiaisista suoritettavanaan kunnianasia, asia, joka oli mahdoton järjestää muutoin kuin aseilla. Hänen vastustajallaan markiisi de Ronquerolles'illa oli mitä painavimpia syitä olla tyytymätön Augusteen ja Auguste oli antanut siihen aihetta entisellä suhteellaan herra de Ronquerolles'in sisareen, kreivitär de Sérizy'yn. Tämä nainen, joka ei pitänyt saksalaisesta tunteellisuudesta, pani mitä tarkinta huomiota teennäisesti vaatimattoman pukunsa pienimpiinkin yksityiskohtiin. Sitten, kuten elämässä niin usein sattuu, vähäpätöiseltä näyttävä asia: Auguste tuli lausuneeksi viattoman leikinlaskun, jonka kreivitär de Sérizy otti kovin pahakseen ja josta hänen veljensä loukkautui. Selvittely tapahtui nurkassa hiljaisella äänellä. Maailmanmiehinä nuo kaksi vihamiestä eivät nostaneet mitään melua. Vasta seuraavana päivänä keskusteltiin faubourg Saint-Honoré'n, faubourg Saint-Germain'in ja hovin seurapiireissä tuosta tapahtumasta. Rouva de Sérizy'a puolustettiin innokkaasti, ja kaikki vääryys siirrettiin Maulincour'in puolelle. Ylhäisiä henkilöitä puuttui asiaan. Todistajina oli kummallakin riitapuolella mitä korkeampisäätyisiä henkilöitä, ja oli ryhdytty kaikkiin varokeinoihin, jottei kaksintaistelupaikalla kukaan saisi surmaansa. Kun Auguste seisoi vastustajansa edessä, joka oli miellyttävä, kaikkien kunnioittama mies, ei hän voinut nähdä hänessä Ferragus'in, salaliittolaisten johtajan, välikappaletta, mutta hänellä oli salainen halu totella selittämättömiä aavistuksiaan ryhtyessään puheisiin markiisin kanssa.

-- Hyvät herrat, sanoi hän todistajille, en tietystikään kieltäydy taistelemasta herra de Ronquerolles'in kanssa; mutta ennen sitä tahdon ilmoittaa, että olen ollut väärässä ja että olen valmis tekemään vaadittavat anteeksipyynnöt, vieläpä julkisestikin, jos herra Ronquerolles niin haluaa, sillä kun nainen on kysymyksessä, ei mikään luullakseni voi olla häpeäksi kohteliaalle miehelle. Vetoan siis hänen oikeudentuntoonsa ja jalomielisyyteensä; mielestäni olisi hiukan tyhmästi taistella, silloin kun oikeus voi ratkaista asian...

Herra de Ronquerolles ei tyytynyt lopettamaan asiaa tällä tavalla, ja silloin paroni, tullen yhä epäluuloisemmaksi, lähestyi vastustajaansa.

-- Kuulkaa herra markiisi, takaatteko minulle aateliskunnianne kautta näiden herrojen kuullen, ettei teitä mikään muu koston aihe tuo tähän kohtaukseen kuin se, josta julkisesti on kysymys?

-- Herra, sellaisia kysymyksiä ei minulle tehdä.

Ja herra de Ronquerolles asettautui paikalleen. Oli sovittu edeltäkäsin, että molemmat vastustajat vaihtaisivat keskenään pistoolin laukauksen. Herra de Ronquerolles, huolimatta välimatkasta, jonka olisi pitänyt tehdä herra Maulincour'in kuolema hyvin epävarmaksi, jollei suorastaan mahdottomaksi, osui paroniin. Kuula tunkeutui rintaan, kaksi sormen leveyttä sydämen alapuolelle, mutta onneksi ilman pahempia vahinkoja.

-- Te tähtäätte liian hyvin, herra, sanoi kaartinupseeri, ainoastaan kostaaksenne kuolleita tunteita.

Herra de Ronquerolles luuli Augusten kuolleen eikä voinut pidättää ilkeämielistä hymyä, kuullessaan nämä sanat.

-- Julius Caesarin sisarta, herra, ei saa epäillä.

-- Taas rouva Jules! lausui Auguste.

Hän pyörtyi voimatta täydentää purevaa leikkipuhettansa, joka kuoleutui hänen huulilleen. Mutta vaikka hän oli menettänyt paljon verta, ei hänen haavansa kuitenkaan ollut vaarallinen. Viidentoista päivän kuluttua, jona aikana leskirouva ja tuomioherra tuhlasivat hänelle tuota huolenpitoa, johon vain vanhukset pystyvät ja jonka salaisuus riippuu pitkästä elämänkokemuksesta, hänen isoäitinsä puhui hänelle painavia sanoja. Hän ilmaisi pojanpojalleen sen kuolettavan levottomuuden, jossa he, vanhukset, olivat eläneet nämä viimeiset päivät. Hän oli saanut vastaanottaa kirjeen nimimerkillä F, jossa kohta kohdalta kerrottiin hänelle se vakoilujuttu, johon hänen pojanpoikansa oli alentunut. Tuossa kirjeessä oli herra de Maulincour'ia moitittu teoista, jotka olivat sopimattomia kunnialliselle miehelle. Hän oli, sanottiin kirjeessä, asettanut erään vanhan vaimon Ménars kadulla vuokra-ajurin paikalle myömään muka tynnöreistään vettä ajureille, mutta itse asiassa urkkimaan rouva Jules Desmarets'n kulkua. Hän oli vakoillut maailman viattominta ihmistä tunkeutuakseen tämän kaikkiin salaisuuksiin, vaikka niistä riippui kolmen henkilön elämä tai kuolema. Hän yksin oli tahtonut tuota leppymätöntä taistelua, jossa hän, jo kolme kertaa haavoitettuna, varmasti oli sortuva sentähden, että hänen kuolemansa oli vannottu ja pantaisiin toimeen kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla. Herra de Maulincour ei sitäpaitsi voisi enää välttää kohtaloaan lupaamalla kunnioittaa näiden kolmen henkilön salaperäistä elämää, koska oli mahdotonta luottaa sellaisen aatelismiehen kunniasanaan, joka oli vajonnut niin alas, että saattoi toimia poliisiurkkijana. Ja minkätähden? Häiritäkseen ilman syytä erään viattoman naisen ja kunnianarvoisen vanhuksen elämää. Kirje ei merkinnyt Augustelle mitään verrattuna niihin helliin moitteisiin, joita hän sai kestää paronitar de Maulincour'in puolelta. Laiminlyödä kunnioitus ja luottamus naista kohtaan, vakoilla olematta siihen oikeutettu. Ja oliko sopivaa vakoilla naista, johon oli rakastunut? Se oli oikea tulva oivallisia mielipiteitä, jotka eivät koskaan merkitse mitään ja jotka saattoivat nuoren paronin, ensikertaa hänen eläessään, tuollaisen suuren inhimillisen suuttumuksen valtaan, josta syntyvät ja lähtevät elämän tärkeimmät teot.

-- Koskapa tämä taistelu on taistelua kuolemasta, sanoi hän lopuksi, niin on minun surmattava viholliseni käyttämällä kaikkia niitä keinoja, jotka suinkin vallassani ovat.

Suurmestari meni heti etsimään herra de Maulincour'in puolesta Pariisin salapoliisipäällikköä ja sekottamatta tuon seikkailun kertomukseen rouva Jules'in nimeä ja persoonaa, vaikkakin tämä oli kaiken salainen alkusyy, hän ilmoitti poliisipäällikölle sen pelon, jonka Maulincour'in perheelle aiheutti tuntematon henkilö, kylliksi rohkea vannomaan tuhoa kaartinupseerille suoraan lain ja poliisin nenän edessä. Päällikkö nosti hämmästyksissään vihreät silmälasinsa ylös, niisti useampia kertoja nenäänsä ja tarjosi tuomioherralle nuuskaa, joka kuitenkin, arvonsa vuoksi, väitti, ettei hän sitä käyttänyt, vaikka hänen nenänsä oli siitä aivan tahrainen. Sitten poliisipäällikkö otti paperinsa ja lupasi, että hän, Vidocq'in vakoojineen auttaessa, oli muutamassa päivässä antava Maulincour'in perheelle täydet tiedot tuosta vihollisesta, sanoen, ettei Pariisin poliisille ollut olemassa mitään salaisuuksia. Muutamien päivien perästä poliisipäällikkö tuli tervehtimään tuomioherraa Maulincour'in asuntoon ja tapasi nuoren paronin täydelleen parantuneena viimeisestä haavastaan. Hän lausui heille virkansa puolesta kiitokset tiedoista, joita hänen oli ollut kunnia saada heiltä, ja ilmoitti heille, että tämä Bourignard oli mies, joka oli tuomittu kahdeksikymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön, mutta joka ihmeellisellä tavalla oli päässyt karkuun vankijoukkoa Bicêtre'sta Toulon'iin kuljetettaessa. Kolmetoista vuotta jo oli poliisi turhaan koettanut saada kiinni häntä, sillä tiedettiin, että hän oli asettunut huolettomana asumaan Pariisiin, jossa hän tähän asti oli välttänyt kaikkein innokkaimmatkin etsiskelyt, vaikka tiedettiin hänen sekoittautuneen moneen hämärään konnankoukkuun. Lyhyesti: tuo mies, jonka elämä tarjosi mitä kummallisimpia yksityiskohtia, saadaan varmasti piakkoin vangituksi jossakin asunnoistaan ja tulee jätettäväksi oikeuden käsiin. Poliisipäällikkö lopetti julkisen tiedonantonsa lausumalla herra de Maulincour'ille, että jos hän pani niin suurta painoa tähän asiaan, että tahtoi olla todistajana Bourignard'in vangitsemisessa, hänen tarvitsi vain tulla seuraavana päivänä kello kahdeksan aamulla Sainte-Foi kadulle erääseen taloon, jonka numeron poliisipäällikkö ilmoitti. Herra de Maulincour päätti olla hankkimatta itselleen silminnäkijän varmuutta tässä asiassa, luottaen tuolla pyhällä kunnioituksella, joka Pariisissa poliisia kohtaan vallitsee, viranomaisten valppauteen. Kolmen päivän perästä, kun herra de Maulincour ei nähnyt sanomalehdissä mitään tuosta vangitsemisesta, jonka kuitenkin olisi pitänyt antaa ainesta johonkin uutiskirjoitelmaan, valtasi hänet levottomuus, mutta sen haihdutti seuraava kirje:

"Herra paroni!

Saan kunnian ilmoittaa teille, ettei teidän tarvitse peljätä mitään, mikä koskee asiaa, josta oli kysymys. Gratien Bourignard eli Ferragus niminen henkilö on kuollut tänään asunnossaan Joquelet kadun 7:ssä. Ne epäilykset, joita meillä oli siihen nähden oliko hän oikea henkilö, ovat tosiasioiden kautta täydelleen hälventyneet. Olemme poliisilääkärin avuksi ottaneet vielä piirilääkärin, ja turvallisuuspoliisin päällikkö on ryhtynyt kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin täydellisen varmuuden saamiseksi. Sitäpaitsi niiden todistajien moitteettomuus, jotka ovat allekirjoittaneet kuolinpaperin, samoinkuin niiden henkilöiden ilmoitukset, jotka olivat mainitun Bourignard'in luona hänen viime hetkinään, niiden joukossa todistus Bonne-Nouvelle kirkon kunnianarvoisalta pastorilta, jolle Bourignard rippituolissa teki tunnustuksensa, sillä hän kuoli kristittynä, eivät ole sallineet meidän säilyttää enää pienimpiäkään epäluuloja.

Vastaanottakaa, herra paroni, vakuutus j.n.e."

Herra de Maulincour, leskirouva ja tuomioherra tunsivat mielensä sanomattoman keventyneeksi ja iloiseksi. Isoäiti syleili pojanpoikaansa kyyneleitä vuodattaen ja jätti hänet mennäkseen kiittämään Jumalaa. Hyväsydäminen leskirouva, joka oli pannut toimeen yhdeksän päivää kestävän hartauden Augusten pelastukseksi, luuli rukouksensa tulleen kuulluksi.

-- Nythän, sanoi suurmestari, sinä voit mennä tanssiaisiin, joista minulle puhuit, minulla ei ole enää mitään sitä vastaan.

Herra de Maulincour halusi sitäkin innokkaammin näihin tanssiaisiin, koska hän tiesi rouva Jules'in saapuvan sinne. Juhlat oli pannut toimeen Seinen päällikkö, jonka luona Pariisin molemmat suuret seurapiirit kohtasivat toisensa puolueettomalla alueella. Auguste kiiruhti salien läpi näkemättä naista, jolla oli hänen elämäänsä niin suuri vaikutus. Hän astui erääseen vielä tyhjään huoneeseen, jossa pelipöydät odottivat pelaajia, ja istahti sohvaan mitä ristiriitaisimpien, rouva Jules'iin kohdistuvien ajatusten vallassa. Eräs mies tarttui silloin nuoren upseerin käsivarteen, ja paroni jähmettyi tuntiessaan tässä miehessä Coquillière kadun kerjäläisen, Iidan Ferragus'in, Solykadun asukkaan, Justin'in Bourignard'in, poliisin vangin, edellisen päivän vainajan.

-- Herra, ei huutoa, ei sanaakaan, sanoi hänelle Bourignard, jonka äänen paroni tunsi, mutta joka varmasti olisi ollut tuntematon jollekin toiselle.

Bourignard oli hienosti puettu ja hänen rintaansa kaunistivat Kultaisen taljan ritarikunnan merkit ja ritariston tähti.

-- Herra, jatkoi hän äänellä, joka muistutti hyenan sähinää, te annatte minulle oikeuden hyökkäyksiini kiihoittaessanne poliisia minua vastaan. Te tulette häviämään, herra. Niin täytyy tapahtua. Rakastatteko te rouva Jules'ia? Rakastaako hän teitä? Millä oikeudella ryhdytte te häiritsemään hänen rauhaansa ja mustaamaan hänen siveyttänsä?

Joku tuli huoneeseen. Ferragus nousi mennäkseen ulos.

-- Tunnetteko tätä miestä? kysyi herra de Maulincour tarttuen Ferragus'ia kaulukseen.

Mutta Ferragus irroittautui nopeasti hänen otteestaan, tarttui herra Maulincour'in tukkaan ja pudisti pilkallisesti hänen päätänsä useampia kertoja.

-- Tarvitaanko sitten välttämättä lyijyä, jotta se tulisi viisaaksi? sanoi hän.

-- En persoonallisesti, herra, vastasi de Marsay, tämän kohtauksen todistaja; mutta tiedän, että hänen nimensä on de Funcal; hän on portugalilainen ja hyvin rikas.

Herra de Funcal oli kadonnut. Paroni läksi hänen peräänsä tapaamatta häntä, ja kun paroni saapui eteiseen, näki hän loistavissa vaunuissa Ferragus'in, joka pilkallisesti nauraen katsoi häneen ja ajoi pois täyttä ravia.

-- Suokaa anteeksi, herra, sanoi Auguste palaten saliin ja kääntyen de Marsay'n puoleen, jonka hän tunsi, missä herra de Funcal asuu?

-- En tiedä sitä, mutta epäilemättä se teille täällä sanotaan.

Kysyttyään päälliköltä, sai paroni tietää, että kreivi de Funcal asui Portugalin lähetystössä. Tällä hetkellä, jolloin hän vielä luuli tuntevansa Ferragus'in jääkylmät sormet hiuksissaan, hän näki rouva Jules'in kaikessa kauneutensa, raikkautensa, viehättäväisyytensä ja yksinkertaisuutensa loistossa, säteillen tuota naisellista pyhyyttä, johon hän oli rakastunut. Tämä nainen, nyt pirullinen olento hänelle, ei herättänyt Augustessa enää muuta kuin vihaa, ja tämä viha tulvehti verisenä, peloittavana hänen katseistaan. Hän piti silmällä tilaisuutta saada puhua rouva Jules'ille muiden kuulematta ja sellaisen saatuaan sanoi hänelle:

-- Rouva, kolmannen kerran jo teidän "bravi'nne" osuivat harhaan... [Palkattuja murhaajia Italiassa kutsuttiin nimellä "bravo". Suom. muist.]

-- Mitä tarkoitatte, herra? vastasi hän punastuen. Tiedän, että teille on sattunut useampia onnettomuuksia ja olen vilpittömällä osanotolla ajatellut teitä; mutta kuinka voisin minä jollakin tavalla olla osallisena niihin?

-- Te tiedätte kuitenkin, että Solykadun mies yllyttää "braveja" minua vastaan?

-- Herra paroni!

-- Rouva, tästä lähtien minä en ole vaativa teiltä ainoastaan korvausta onnestani, mutta myöskin verestäni...

Tällöin herra Jules Desmarets saapui vaimonsa luo.

-- Mitä te oikeastaan sanotte vaimolleni, paroni?

-- Tulkaa ja kysykää sitä minulta kotonani, jos haluatte sen tietää, herra.

Ja Maulincour läksi pois, jättäen rouva Jules'in kalpeana ja melkein tainnoksissa jäljelle.

On vähän naisia, jotka eivät olisi ainakin kerran elämässään seisseet, jonkun kumoamattoman tosiasian johdosta, täsmällisen, läpitunkevan ja selvän kysymyksen edessä, yhden tuollaisen kysymyksen edessä, joita heidän miehensä säälimättömästi heille tekevät ja jotka jo lähestyessään saavat aikaan kylmän väristyksen ja joiden ensimäinen sana tunkee sydämeen kuin tikarin kärki. Tästä johtuu määritelmä: jokainen nainen valehtelee. Kohteliaisuus-valheita, anteeksiannettavia valheita, yleviä valheita, kauhistuttavia valheita, mutta joka tapauksessa velvollisuus valehdella. Sitten kun tämä velvollisuus kerta on otettu, täytyy tietenkin osata hyvin valehdella. Naiset Ranskassa valehtelevat aivan ihmeteltävästi. Meidän tapamme opettavat heitä niin erinomaisen hyvin pettämään! Lyhyesti, nainen on valehdellessaan niin lapsellisen julkea, niin kaunis, niin viehättävä, niin todellinen; hän tuntee hyvin sen hyödyn, sillä valheen avulla välttää hän seuraelämässä ne voimakkaat hyökkäykset, joita ei mikään onni kykenisi vastustamaan; se on hänelle yhtä välttämätön kuin puuvillavanu, johon hän laskee koristuksensa. Valhe tulee heille siten kielen perustaksi ja totuus ainoastaan poikkeukseksi; he lausuvat sen, olkoon että ovat siveellisiäkin, vain oikun tai laskelman takia. Muutamat naiset nauravat valehdellessaan, toiset itkevät, toiset tulevat vakaviksi, jotkut harmistuvat, kukin luonteensa mukaan. Alotettuaan teeskentelemällä tunteettomuutta kohteliaisuuksia kohtaan, jotka heitä enimmän hivelevät, he lopettavat usein valehtelemalla itse itselleen. Kukapa ei ole ihmetellyt heidän näennäistä ylevämmyyttään sinä hetkenä, jolloin he värisevät rakkautensa salatuista aarteista? Kuka ei ole tutkinut heidän taitavuuttansa, heidän kepeyttänsä, heidän mielensä vapautta elämän suurimmissakin ahdingoissa? Heissä ei ole mitään pakoitettua: petos tiukkuu heistä kuin taivaasta putoava lumi. Millä taitavuudella he arvaavatkaan totuuden muissa! Millä hienoudella he käyttävät mitä terävintä loogillisuutta intohimoisen kysymyksen edessä, joka heille aina paljastaa jonkin sydämen salaisuuden miehessä, joka on kylliksi yksinkertainen tahtoessaan kysymyksillä päästä heidän perillensä. Tehdä kysymyksiä jollekin naiselle, eikö se ole samaa kuin jättää itsensä alttiiksi hänelle? Saahan hän tietää kaiken, mitä häneltä tahdotaan salata, ja osaahan hän vaieta puhuessaankin. Ja kuitenkin on miehiä, jotka uskaltavat ryhtyä taisteluun pariisilaisen naisen kanssa, naisen, joka osaa asettautua tikarin pistojen yläpuolelle lausuessaan: "Kylläpä te olette utelias! Mitä se teitä liikuttaa? Minkätähden tahdotte sen tietää? Ah, te olette mustasukkainen! Ja entäpä jos minä en nyt tahtoisi vastata teille?" Lyhyesti, he mittelevät voimiaan naisen kanssa, jolla on kolmekymmentäseitsemäntuhatta eri tapaa sanoa "ei", ja lukemattomia muunnoksia sanoa "kyllä". Kirjoittaa teos "ei" ja "kyllä" sanoista, eikö se ole yksi noista kauneimmista diplomaattisista, filosofisista, historiallisista ja moraalisista töistä, jotka vielä ovat tekemättä? Mutta tuollaisen paholaistyön suorittaminen vaatisi neroa, jolla on miehen ja naisen sielu ja sentähden siihen ei koskaan ryhdytä. Ja kuitenkin kaikista julkaisemattomista teoksista on tämä juuri se, jonka naiset parhaiten tuntevat ja jota he paraimmin käyttävät. Oletteko koskaan tutkineet jonkun valheen ohessa ilmenevää käytöstä, asentoa, "disinvolturaa"? Koettakaapas. Rouva Desmarets istui oikeassa, hänen miehensä vasemmassa vaunun nurkassa. Rouva Jules oli osannut hillitä mielenliikutuksensa tanssiaisista lähdettäessä ja näytti nyt täydelleen tyyneltä. Hänen miehensä ei ollut sanonut hänelle mitään eikä nytkään vielä tehnyt sitä. Jules katseli vaunujen akkunoista hiljaisten rakennusten tummia seiniä vaunujen vyöryessä katuja pitkin. Mutta äkkiä, ikäänkuin jonkin ratkaisevan ajatuksen valtaamana, samalla kun erään kadun kulmasta käännyttiin, hän katsoi tutkivasti vaimoonsa, jolla näytti olevan kylmä kaksinkertaisesta turkisviitasta huolimatta. Kaikista niistä asioista, jotka voivat tarttua toisesta toiseen, ovat miettiminen ja vakavuus kaikkein tarttuvimpia.

-- Mitähän herra de Maulincour mahtoi sinulle sanoa, koska sinä tulit niin liikutetuksi? kysyi Jules, ja mitä tarkoitti hän sillä, että minun pitäisi tulla hänen luoksensa kuulemaan, mitä hänellä on sanottavana?

-- Hän ei voi sanoa sinulle kotonansa mitään, mitä minä en nyt sinulle sanoisi, vastasi rouva Jules.

Ja sitten hän odotti tuolla naisviekkaudella, joka aina loukkaa jonkun verran siveyttä, toista kysymystä. Mies käänsi jälleen katseensa rakennuksia kohden ja jatkoi porttikäytävien tutkimustaan. Jos hän vielä olisi kysellyt, eikö se olisi ollut epäluuloa, epäluottamusta? Epäillä naista, jota rakastaa, on rikos; Jules oli jo tappanut yhden miehen epäilemättä vaimoansa. Clémence ei tiennyt mitään siitä todellisesta intohimosta, niistä syvistä mietelmistä, jotka sisältyivät hänen miehensä äänettömyyteen, yhtä vähän kuin Jules tiesi siitä ihmeellisestä draamasta, joka ahdisti hänen Clémence'nsa sydäntä. Ja vaunut vierivät Pariisin läpi kuljettaen kahta puolisoa, kahta rakastajaa, jotka jumaloitsivat toisiansa ja jotka, samalla silkkityynyllä kevyesti toisiinsa nojautuen, kuitenkin olivat kuin kuilun erottamia. Kuinka kummallisia kohtauksia tapahtuukaan noissa komeissa vaunuissa, jotka palaavat tanssiaisista kahdentoista ja kahden välillä aamulla, puhumattakaan vaunuista, joiden lyhdyt valaisevat niin hyvin kadun kuin vaunujen sisustan ja joiden akkunat ovat läpinäkyvät, samoin kuin vaunuista, joita avioväki käyttää ja joissa parit voivat riidellä pelkäämättä ohikulkevien silmäyksiä, sillä siviilisäädyllä on oikeus pilkata, lyödä ja syleillä vaimoa vaunuissa ja joka paikassa. Kuinka paljon salaisuuksia paljastuukaan öisille kävelijöille, noille nuorille ihmisille, jotka vaunuilla saapuvat tanssiaisiin, mutta jotka, mikä mistäkin syystä, ovat pakotettuja palaamaan sieltä kävelemällä! Tapahtui ensimäisen kerran, että Jules ja Clémence istuivat näin, kumpikin nurkassaan. Tavallisesti he istuivat hyvin lähellä toisiaan.

-- On hyvin kylmä, sanoi rouva Jules.

Mutta mies ei kuullut mitään, hän tutki mustia ilmoituksia myymälöiden yläpuolella.

-- Clémence, sanoi hän lopuksi, suo minulle anteeksi kysymys, jonka sinulle teen.

Ja hän lähestyi vaimoaan, tarttui häntä vyötöisistä ja veti hänet viereensä.

-- Jumalani, siinä me nyt olemme! ajatteli vaimo parka.

-- Eikö niin, sanoi hän, kiiruhtaen kysymyksen edelle, sinä tahdot tietää, mitä herra de Maulincour sanoi minulle. Minä kerron sinulle, mutta en ilman pelkoa. Jumalani, voiko meillä olla mitään salattavaa toinen toisiltamme? Jo hetki sitten minä näin sinun taistelevan rakkautemme rehellisyyden ja hämärien huolien välillä; mutta onhan meidän omatuntomme valoisa ja sinun epäilyksesi hämärä. Miksi sinä et siis tahdo pysyä kirkkaudessa, joka sinua miellyttää? Kun minä olen sinulle kaikki kertonut, tahdot sinä tietää yhä enemmän, ja kuitenkaan minä en edes itse tiedä, mitä tuon miehen kummallisissa sanoissa piilee. Katsos, eiköhän kaikki tämä voisi tuottaa jotain ikävää selkkausta meidän välillemme. Minusta olisi paljon parempi, jos me kumpainenkin unohtaisimme tämän onnettoman asian. Mutta joka tapauksessa, vanno minulle, että odotat siksi, kunnes tämä kummallinen tapahtuma itsestään selviää. Herra de Maulincour on minulle sanonut, että ne kolme onnettomuutta, joista sinä olet kuullut puhuttavan: kivi, joka putosi hänen palvelijansa päähän, hänen vaunujensa särkyminen ja hänen kaksintaistelunsa kreivitär de Sérizy'n johdosta, olisivat aiheutuneet salaliitosta, jonka minä muka olen yllyttänyt häntä vastaan. Vielä uhkasi hän minulle selvittävänsä sen suhteen, joka minulla pitäisi noihin murhamiehiin olla. Ymmärrätkö sinä mitään tästä kaikesta? Mielenliikutukseni johtui siitä vaikutuksesta, jonka hänen mielipuolenilmeiset kasvonsa, hänen villit silmänsä ja hänen sisäistä kiihkoa tulvehtiva puheensa minuun tekivät. Luulin hänen tulleen hulluksi. Siinä kaikki. Kuitenkin, en olisi nainen, ellen olisi huomannut, että minä jo vuoden ajan olen ollut, kuten sanotaan, herra de Maulincour'in intohimona. Hän ei ole nähnyt minua milloinkaan muulloin paitsi tanssiaisissa, ja hänen puheensa ovat olleet merkityksettömiä, kuten kaikki, mitä tanssiaisissa puhutaan. Ehkäpä hän tahtoo erottaa meidät nähdäkseen minut jonakin päivänä yksin ja ilman puolustajaa. Katsohan, sinun kulmakarvasi menevät jo kokoon. Oi, kuinka minä vihaankaan ihmisiä! Me olemme niin onnellisia ilman heitä, minkätähden me siis heitä etsimme? Jules, rukoilen sinua, unohda kaikki tämä. Huomenna me varmasti saamme kuulla, että herra de Maulincour on tullut hulluksi.

-- Mikä ihmeellinen tapahtuma! sanoi itsekseen Jules nousten vaunuista talonsa porraskäytävän edustalla.

Hän ojensi käsivartensa vaimolleen ja molemmat menivät sisälle.