Part 4

Niihin uhrauksiin, joihin sinuun nähden olin itseni velvottanut, kuulu myöskin se, etten enää antasi sinulle tietoja ittestäni, mutta vastustamaton ääni käskee minun ilmottaan sinulle rikoksesi minua kohtaan. Tiedän edeltäkäsin, ettei sinun rikosten kovettama sielusi alentusi surkuttelemaan minua. Sinun sydämesi on kuuro tunteellisuudelle. Onko se sitä myöskin luonnon huudolle? Mutta vähät siittä, minun täytyy ilmasta sinulle, kuinka suuresti sinä olet rikoksellinen ja kuinka kauhee se asema on, johon olet minun saattanu. Henrik, sinähän tiesit kaiken sen, mitä minä olen saanu kärsiä ensimäisestä lankeemuksestani, ja kuitenkin sinä syöksit minun samaan onnettomuuteen ja jätit minun epätoivoon ja suruun. Niin, myönnän sen, usko, että rakastit minua ja pidit minua arvossa, oli antanu minulle rohkeutta kestään kohtaloni. Mutta nyt, mitä minulla on jäljellä? Sinä olet saattanu minun hävittään kaiken, mikä minulle oli rakkainta, mikä minua kiinnitti tähän elämään: vanhempani, ystäväni, kunnijani, maineeni olen uhrannu sinulle ja minulla ei ole jäljellä kuin häpeä, kunnijattomuus ja -- sanon sen punastumatta, kurjuus. Onnettomuudestani ei puuttunut enää muuta kun varmuus sinun halveksumisestasi ja vihastasi, ja nyt, kun minulla on se, on minulla rohkeutta toteuttaa aikeeni. Olen tehny päätökseni ja perheen kunnija vaatii sitä: olen tekevä lopun kärsimyksistäni. Älä ryhdy mihinkään mietelmiin aikeeni vastustamiseksi, Henrik. Se on hirveä, tiedän sen, mutta tilani pakottaa minun siihen. Voisinko elää ilman apua, ilman tukea, ilman ystävän lohdutusta? En. Kohtalo on niin määränny. Kahden päivän kuluttua, Henrik, kahden päivän kuluttua Iida ei ole enää ansaitseva sinun kunnijoitustasi, mutta kuule lupaukseni, jonka sinulle teen omantunnon rauhani tähden ja koska ansaitsen yhä vieläkin sinun ystävyyttäsi. Oi Henrik, ystäväni, sillä en ole koskaan vaihtava sinua toiseen, lupaa minulle, että annat anteeksi elämäntieni, jota nyt lähden kulkemaan. Rakkauteni on antanu minulle rohkeutta, se auttaa minua pysymään siveydessä. Kun sinun kuvasi on sydämessäni, olen minä suojattu viettelyksiä vastaan. Älä unohda koskaan, että kohtaloni on sinun työtäsi, ja tuomitse itseäsi. Älköön taivas rankaisko sinua rikkomuksistasi, polvillani rukoilen sinulle anteeksiantamusta, sillä minä tunnen, että kurjuuksistani ei puuttuisi enää muuta kun se suru, että tietäsin sinun olevan onnettoman. Huolimatta hädästäni kieltäyvyn kaikesta avusta sinun puoleltasi. Jos sinä olisit rakastanu minua, olisin voinu ottaa sitä vastaan ystävyyden osotuksena, mutta säälin aiheuttaman hyvän työn työntää minun sieluni pois ja minä olisin sellaista vastaanottaissani halpamaisempi kun se, joka sitä tarjoo. Tahtosin kuitenkin pyytää sinulta yhtä suosionosotusta. En tiedä kuinka kauvan minun vielä täytyy olla rouva Menardie'n luona, ole niin jalomielinen äläkä tule luokseni. Sinun kaksi viimestä käyntiäsi teki minulle pahaa, jota minä saan vielä pitkän aikaa tuntea. En tahdo ollenkaan yksityskohtasesti puhua menettelystäsi tässä asijassa. Sinä vihaat minua, nämä sanat ovat syöpyneet minun sydämeeni ja jähmettäneet sen pelosta. Voi! juuri tänä hetkenä, jolloin kaikki voimani jättää minun, minä tarvitsen kaikki rohkeuteni. Henrik, ennenkun minä olen asettanu rajan välillemme, anna minulle viimenen osotus siitä, että pidät minua arvossa. Kirjota minulle, vastaa minulle, sano minulle, että sinä kunnijoitat minua vielä, joskan et enää minua rakasta. Vaikka en koskan tarvitse hävetä katsoa sinua silmiin, en kuitenkan tahdo tavata sinua: minä pelkään suurta heikkouttani ja rakkauttani. Mutta ole armelijas ja kirjota minulle yksi sana vielä, se on antava minulle rohkeutta kestään vastonkäymisissä. Jää hyvästi minun kaikkein onnettomuuksieni aiheuttaja, mutta minun ainoo ystäväni, jonka sydämeni on valinnut ja jota se ei ole koskaan unohtava. Iida."

Tämän nuoren tytön elämä, jonka petetty rakkaus, tuhoa tuottavat ilot, surut, kurjuus ja hämmästyttävä alistuminen olivat ilmaistut niin vähillä sanoilla, tämä tuntematon, mutta täydellisesti pariisilainen runo tahraisessa kirjeessä, liikutti hetkisen herra de Maulincour'in mieltä, sitten hän kysyi eikö tämä Iida ollut joku rouva Jules'in sukulainen ja eikö se iltakohtaus, jonka todistajaksi hän sattumalta oli joutunut, ollut ehkä johtunut hyväntekeväisyysyrityksestä. Että tuo kurja vanhus olisi vietellyt Iidan... sehän oli aivan uskomatonta. Harhaillessaan tässä mietelmiensä labyrintissa, jossa ajatukset risteilivät ja kumosivat toinen toisiaan, paroni saapui lähelle Pagevinkatua ja näki ajurin pysähtyneenä Augustinkadun päähän siihen kohtaan, jossa Montmartrekatu haarautuu. Kaikki odottavat ajurit herättivät hänessä epäluuloja.

-- Olisiko se _hän_? ajatteli paroni.

Ja hänen sydämensä tykytti kuumeisesti. Hän soitti pienen oven kelloa, mutta pää kumarassa ikäänkuin jonkin häpeän painamana, sillä hän kuuli salaisen äänen, joka sanoi: "Miksi sinä tunkeudut tähän salaisuuteen?"

Hän nousi muutamia askeleita portaita ylös ja tapasi itsensä vastakkain vanhan portinvartijattaren kanssa.

-- Asuuko herra Ferragus täällä?

-- En tunne häntä...

-- Kuinka! eikö herra Ferragus asukaan täällä?

-- Ei meillä tässä talossa ole sellaista henkilöä.

-- Mutta hyvä rouva...

-- En ole mikään hyvä rouva, herra, olen portinvartijatar.

-- Mutta, rouva, toisti paroni, minulla on kirje jätettävänä herra Ferragus'ille.

-- No sitten! Jos herralla kerta on kirje, on se kokonaan toista, sanoi portinvartijatar muuttaen ääntänsä. Antakaapa minun nähdä kirjettänne.

Auguste näytti kokoontaitettua kirjettä. Vanha eukko pudisti päätänsä epäilevän näköisenä, oli kahdella päällä ja näytti tahtovan jättää paikkansa mennäkseen ilmoittamaan salaperäiselle Ferragus'ille tästä odottamattomasta tapauksesta. Lopulta hän sanoi:

-- Hyvä on, nouskaa vain ylös, herra, te kai tiedätte missä se on...

Vastaamatta tähän lauseeseen, jolla viekas eukko olisi voinut pistää hänet pussiin, upseeri kiipesi nopeasti portaita ylös ja soitti kiivaasti toisen kerroksen ovella. Hänen rakastajavaistonsa sanoi hänelle: "_Hän_ on siellä."

Porttiholvissa ollut tuntematon, Ferragus eli Iidan onnettomuuksien "aiheuttaja" avasi itse oven. Hän oli puettu kukilla kirjailtuun yönuttuun, hänen housunsa olivat valkoista flanellia, jalkoja lämmittivät kudotut koruompeleiset tohvelit ja hänen kasvonsa oli pesty. Rouva Jules, jonka pää näkyi toisen huoneen oviverhojen takaa, kalpeni ja vaipui nojatuoliin.

-- Mikä teillä on, rouva? huudahti upseeri kiiruhtaen häntä kohden.

Mutta Ferragus ojensi käsivartensa ja heitti upseerin takaisin niin kovakouraisella liikkeellä, että Auguste luuli saaneensa rautatangosta iskun rintaansa.

-- Takaisin, herra! sanoi mies. Mitä te meistä tahdotte? Jo viidettä, kuudetta päivää luovitte te tässä kaupunginosassa. Oletteko ehkä vakooja?

-- Oletteko herra Ferragus? sanoi paroni.

-- En, herra.

-- Ei tee mitään, sanoi Auguste, minun on annettava teille tämä kirje, jonka te pudotitte sen talon porttiholvissa, jossa me molemmat olimme sateen kestäessä.

Näin puhuessaan ja ojentaessaan kirjettä tuolle miehelle paroni ei voinut olla heittämättä silmäystä huoneeseen, jossa Ferragus otti hänet vastaan. Tämä huone oli yksinkertaisesti, mutta hyvin sisustettu. Tuli paloi uunissa ja sen lähellä oli pöytä katettu huolellisemmin kuin mitä tuon miehen ulkonainen asema ja vuokrahuoneiden halpuus edellyttivät. Lopuksi hän vielä näki toisen huoneen sohvalla kasan kultaa ja kuuli ääntä, joka ei voinut olla muuta kuin naisen itkua.

-- Kirje kuuluu minulle, kiitän teitä, sanoi tuntematon kääntyen tavalla, josta paroni saattoi ymmärtää, että mies halusi päästä hänestä eroon heti.

Liian uteliaana huomatakseen sitä syvää tutkimusta, jonka alaisena hän oli, Auguste ei nähnyt niitä sähköisiä katseita, joilla tuntematon näytti tahtovan niellä hänet; jos hän olisi kohdannut tuon basiliskisilmäyksen, olisi hän älynnyt asemansa vaarallisuuden. Liiaksi intohimon vallassa ajatellakseen itseään Auguste hyvästeli, laskeutui alas ja palasi kotiinsa koettaen löytää jotain järkeä noiden kolmen henkilön yhdistämisessä: Iida, Ferragus ja rouva Jules; se oli tehtävä, joka henkisesti oli samanarvoinen kuin koettaa panna kokoon kiinalaisen rakennuspelin kummalliset puupalikat tuntematta leikin avainta. Mutta rouva Jules oli nähnyt hänet, rouva Jules kävi tuossa talossa, rouva Jules oli hänelle valehdellut. Maulincour aikoi tehdä vierailun tämän rouvan luo seuraavana päivänä, rouva Jules ei voisi kieltäytyä ottamasta häntä vastaan, hän oli tullut tämän rouvan rikostoveriksi, hän oli käsin ja jaloin kiinni tässä hämärässä salajuonessa. Hänellä oli mielestään jo valtit käsissään ja hän ajatteli käskevästi pyytää rouva Jules'ia ilmaisemaan hänelle kaikki salaisuutensa.

Tähän aikaan Pariisi eli rakennustöitten kuumeessa. Jos Pariisi on hirviö, on se varmaankin mielettömin kaikista hirviöistä. Se innostuu tuhansiin haaveisiin. Milloin se rakentaa kuin suuri herra, joka on mieltynyt muurikauhaan, sitten se jättää kauhan ja rupeaa sotilaaksi; se pukeutuu kiireestä kantapäähän kansalliskaartilaiseksi, harjoittelee ja tupakoitsee; äkkiä jättää se sotilasharjoituksensa ja heittää pois sikaarinsa; se huolestuu, tekee vararikon, myö huonekalunsa Châtelet-torilla ja lakkauttaa maksunsa; mutta muutaman päivän perästä se järjestää asiansa, juhlii ja tanssii. Yhtenä päivänä se ahmii täysin kourin ryynisokeria; eilen se osti Weynen paperia; tänään hirviöllä on hammastauti ja se liimaa kaikille muureilleen tuskaa karkottavien lääkkeiden ilmoituksia; huomenna se varustautuu rintakaramelleillä. Sillä on omat tottumuksensa kuukautta, huvikautta ja vuotta varten aivan samoin kuin yhtä päivääkin varten. Juuri tähän aikaan koko maailma rakensi ja repi alas jotain, josta ei vielä tiennyt, mitä se oikein oli. Oli harvoja katuja, joilla ei olisi ollut korkeita rakennustelineitä poikkilautoineen, jotka kerros kerrokselta liittyivät tukipylväisiin. Tällaiset telineet olivat helposti sortuvia laitoksia ja ne heiluivat muurarien alla; niitä oli nuorilla vahvistettu ja ne olivat kalkista aivan valkoiset. Ajoneuvojen sysäyksiä vastaan suojeli niitä harvoin sellainen lauta-aita, joka on pakollinen julkisille rakennuksille, jotka ovat työnalaisina. On jotain merellistä noissa mastoissa, tikapuissa, köysissä ja muurarien huudoissa. Kaksitoista askelta talosta, jossa Maulincour asui, oli myöskin kohonnut yksi tuollainen lyhytaikainen laite erään talon eteen, jota rakennettiin neliskulmaisista kivistä. Seuraavana päivänä, hetkellä, jolloin paroni de Maulincour ajoi kevyissä kaksipyöräisissä ajoneuvoissaan näiden rakennustelineiden ohi ollen matkalla rouva Jules'in luo, pääsi yksi kahden jalan suuruinen kivi, joka juuri oli telineiden huipulle hinattu, irti nuorista, pyörähti ympäri ja putosi ajoneuvojen takana istuvan kamaripalvelijan päälle, musertaen hänet kuoliaaksi. Kauhun huuto tärisytti telineitä ja muurareita; yksi heistä, joka näytti saaneen kivestä sysäyksen, pysytteli kuoleman vaarassa vaivoin kiinni pitkissä tukipuissa. Väkeä kokoontui nopeasti paikalle. Kaikki muurarit laskeutuivat alas huutaen, kiroillen ja sanoen, että herra de Maulincour'in ajoneuvot olivat aiheuttaneet heidän nostokoneensa heilumisen. Jos upseeri olisi istunut pari tuumaa taaempana, olisi hän saanut kiven päähänsä. Palvelija oli kuollut, ajoneuvot rikki. Tämä oli huomattava tapaus tässä kaupunginosassa, ja sanomalehdet kertoivat siitä. Herra de Maulincour, ollen varma, että hänen ajoneuvonsa eivät olleet koskettaneet telineitä, teki valituksen. Viranomaiset sekaantuivat asiaan. Pantiin toimeen tutkimus ja saatiin tietää, että eräs pikku poika oli riuku kädessä pitänyt vahtia ja huutanut ohikulkijoita väistymään. Asia jäi siihen. Herra de Maulincour ei saanut hyvikettä palvelijastaan eikä säikähdyksestään ja sai pysyä muutamia päiviä vuoteessa, sillä ajoneuvojen takaosa oli särkyessään ruhjonut häntäkin, ja säikähdyksestä johtunut hermotäristys oli aiheuttanut kuumeen. Hän ei mennyt rouva Jules'in luokse. Kymmenen päivää tämän tapahtuman jälkeen, ensikertaa uloslähtiessään hän ajoi korjatuilla ajoneuvoillaan Boulognen metsää kohden. Hänen Bourgogne katua alasmennessään katkesi pyörän akseli äkkiä keskeltä poikki juuri sillä kohdalla katua, jossa on likaviemäri, edustajaintaloa vastapäätä. Paroni ajoi niin nopeasti, että molemmatkin pyörät akselin katkettua pyrkivät törmäämään yhteen sellaisella voimalla, että hänen päänsä olisi voinut helposti musertua niiden väliin. Vaunujen luja katos pelasti hänet onneksi tästä vaarasta; kuitenkin hän sai vaikean haavan sivuunsa. Jo toisen kerran kymmenen päivän kuluessa hänet kannettiin aivan kuin kuolleena kyynelehtivän leskirouvan luo. Tämä toinen sattuma herätti paronissa epäluulon oireita, ja hän ajatteli hämärästi Ferragus'ia ja rouva Jules'ia. Saadakseen epäluulonsa hälvenemään hän otti murtuneen akselin kamariinsa ja kutsutti luokseen ajoneuvojensa tekijän. Tämä tuli, silmäsi akselia ja katkeamaa ja ilmoitti herra Maulincour'ille kaksi asiaa. Ensiksi, että akseli ei ollut lähtenyt hänen työpajastaan, sillä hän ei tehnyt ainoatakaan sellaista kaivertamatta siihen selvästi nimensä alkukirjaimia, eikä hän voinut selittää, millä tavalla tuo akseli oli joutunut entisen sijalle; toiseksi, että tuon epäillyn akselin murtumisen oli aiheuttanut sen sisustaan hyvin taitavasti kaiverruksilla ja uurteilla aikaansaatu ontelo.

-- Toden totta, herra paroni, onpa sen täytynyt olla koko lurjus, joka on tehnyt tuontapaisen akselin; voisi vaikka vannoa, että se näyttää täysin ehyeltä.

Herra de Maulincour pyysi vaununtekijäänsä vaikenemaan tästä seikkailusta ja piti itseänsä perusteellisesti varoitettuna. Nämä kaksi murhayritystä oli järjestetty nerokkuudella, joka viittasi henkisesti kehittyneiden ihmisten taholta lähtevään vihaan.

-- Tämä on sotaa elämästä ja kuolemasta, sanoi hän käännellen itseään vuoteessaan, villien sotaa, yllätysten, väijytysten ja salakavaluuden sotaa, ja se on julistettu rouva Jules'in nimessä. Kelle miehelle hän sitten oikeastaan kuuluu? Mikä valta tällä Ferragus'illa on?

Herra de Maulincour ei voinut lopulta olla värisemättä, vaikka hän olikin urhokas ja sotilaallinen. Niiden murhayritysten joukossa, joita hän ajatteli, oli yksi, jota vastaan hän oli voimaton ja ilman rohkeutta: eivätköhän hänen salaiset vihamiehensä piankin käyttäisi myrkkyä? Pelon valtaamana, jota vielä lisäsi tilapäinen heikkous, ruuasta kieltäytyminen ja kuume, hän kutsutti heti luokseen erään vanhan naishenkilön, joka jo kauan sitten oli liittynyt hänen isoäitiinsä, naisen, jolla oli häntä kohtaan puoleksi äidillisiä tunteita ja joka oli oikea palvelijatar-ihanne. Kertomatta hänelle kaikkea Auguste antoi hänen tehtäväkseen ostaa salaa, joka päivä, eri paikoista, tarpeelliset ruoka-aineet ja käski hänen asettaa ne lukon taakse. Hänen itsensä piti tuoda Augustelle ruoka eikä hän saanut antaa kenenkään lähestyä ruoka-aineita silloin kun niitä valmistettiin. Sanalla sanoen paroni ryhtyi mitä tarkimpiin varovaisuustoimenpiteisiin suojellakseen itseään tuolta kuoleman lajilta. Hän oli vuoteessa, yksin, sairaana; hän saattoi siis tänä joutoaikana ajatella turvallisuuttaan, -- tarve, jossa ihmisen itsekkyys kyllä toimii niin selvänäköisesti, ettei mitään unhotu. Mutta onneton sairas oli myrkyttänyt elämänsä pelolla vasten tahtoaan, epäluulo väritti kaikki hänen hetkensä synkillä vivahteillaan. Kuitenkin nämä kaksi murhayritystä opettivat hänelle yhden niistä hyveistä, jotka ovat välttämättömiä valtiomiehille, teeskentelyn korkean taidon, jota on käytettävä leikittäessä elämän suurilla eduilla. Vaieta salaisuuksistaan ei ole vielä mitään; mutta vaieta edeltäkäsin, osata Ali pashan tavoin olla unohtavinaan joku teko kolmeksikymmeneksi vuodeksi, jos niin tarvitaan, varmentaakseen kolmenkymmenen vuoden kuluessa valmistellun koston, se on kaunis näyte maassa, jossa on vähän ihmisiä, jotka voisivat teeskennellä edes kolmeakymmentä päivää. Herra de Maulincour ei elänyt enää muussa kuin rouva Jules'issa. Alinomaa ajatteli hän keinoja, joita hän voisi käyttää tuossa tuntemattomassa taistelussa saavuttaakseen voiton tuntemattomista vastustajistaan. Hänen salattu intohimonsa tähän naiseen lisääntyi vain näistä vastuksista. Rouva Jules oli alati hänen edessään, hänen ajatuksissaan, hänen sydämessään, vielä viehättävämpänä luuloteltujen rikoksiensa takia kuin tunnettujen hyveidensä vuoksi, jotka olivat saattaneet hänet jumaloimaan tuota naista.

Tahtoen saada tietoonsa vihollisen aseman sairas luuli voivansa vaaratta vihkiä tuomioherran tilansa salaisuuksiin. Suurmestari rakasti Auguste'a kuin isä omaa lastaan, hän oli hieno, etevä mies ja hänellä oli diplomaattista kykyä. Hän saapui siis kuulemaan paronia, puisteli päätänsä ja ryhtyi sitten hänen kanssansa neuvottelemaan. Kunnon tuomioherra ei ollut yhtä luottavainen kuin hänen nuori ystävänsä, kun tämä sanoi hänelle, että aikana, jolloin he elivät, poliisi ja valtiomahti kykenivät ottamaan selvää kaikista salaisuuksista ja että, jos heihin kerran tuli turvautua, he olisivat mahtavia auttajia.

Vanhus vastasi:

-- Poliisi, rakas lapseni, merkitsee sitä, mikä on kykenemättömintä tässä maailmassa, ja valtiomahti sitä, mikä on voimattominta yksilöä koskevissa kysymyksissä. Ei poliisi eikä valtiomahti osaa lukea sydämen pohjalla piileviä ajatuksia. Ainoa, mitä heiltä voidaan vaatia, on etsiä jonkun teon syitä. Siksipä sekä valtiomahti että poliisi ovat ilmeisesti sopimattomia ehdottamaasi toimeen. Heiltä puuttuu tuota persoonallista harrastusta, joka paljastaa kaiken sille, jonka tarvitsee kaikki tietää. Ei mikään ihmismahti voi estää murhamiestä tai myrkyttäjää pääsemästä jonkun ruhtinaan sydämeen tai kunniallisen ihmisen vatsaan. Intohimot ovat paras poliisi.

Tuomioherra neuvoi hartaasti paronia matkustamaan Italiaan, sieltä Kreikkaan, Kreikasta Syyriaan, Syyriasta Aasiaan, eikä palaamaan, ennenkuin hänen salaiset vihollisensa ymmärtäisivät, että hän katui ja oli tehnyt heidän kanssansa hiljaisen rauhan. Ellei hän näin tekisi, oli hänen pysyteltävä talossaan ja vieläpä omassa kamarissaan, jossa hän saattoi olla turvassa Ferragus'in hyökkäyksiltä, eikä lähdettävä ulos paitsi jos hän voisi aivan varmasti musertaa tuon miehen.

-- Vihollista pitää lähestyä ainoastaan lyödäkseen häneltä pään poikki, sanoi tuomioherra painavasti.

Vanhus lupasi kuitenkin suosikilleen käyttää kaikkea sitä oveluutta, jonka taivas oli hänelle suonut, hankkiakseen, ketään alttiiksiasettamatta, tietoja vihollisesta, ottaakseen hänestä tarkan selon ja siten valmistaakseen voittoa. Suurmestarilla oli eräs vanha täysinpalvellut "Figaro" [henkilö ranskal. kirjailijan Beaumarchais'n näytelmässä "Figaron häät"], pahanilkisin apina, mikä milloinkaan on ihmiskasvoja kantanut, ennen nerokas kuin paholainen, kaikkeen valmis kuin rangaistusvanki, valpas kuin varas ja kavala kuin nainen, mutta nyt henkiseen rappiotilaan vajonnut, olosuhteitten takia, sillä pariisilaisen yhteiskunnan uusi järjestys oli pannut toimeen uudistuksen myöskin komedian palvelijoitten suhteen. Tämä täysinpalvellut "Scapin" [henkilö ranskal. kirjailijan Molière'n näytelmässä "Les Fourberies de Scapin". Suom. muist.] oli kiintynyt herraansa kuin johonkin ylempään olentoon, mutta viekas tuomioherra lisäsi joka vuosi vanhan rakkausseikkailujensa apulaisen palkkaan kelpo summan, huomaavaisuus, joka vahvisti luonnollista ystävyyttä myöskin hyödyn näkökannalta ja tuotti vanhalle herralle auliimpaa palvelusta kuin mitä kiihkeinkään rakastajatar olisi voinut keksiä sairaalle ystävälleen. Tämän, vanhojen teatteripalvelijoiden helmen, tämän jäännöksen edelliseltä vuosisadalta, joka oli aivan lahjomaton, koska hänellä ei enää ollut mitään intohimoja tyydytettävänä, tämän nyt suurmestari ja herra de Maulincour tekivät uskotukseen.

-- Herra paroni on turmeleva kaiken, sanoi tuo livreepukuinen suuruus kutsuttuna neuvotteluun. Herra syököön, juokoon ja nukkukoon rauhassa. Minä otan koko asian hoitaakseni.

Tosiaankin, kahdeksan päivää neuvottelun jälkeen, hetkellä, jolloin herra de Maulincour, täydelleen parantuneena, söi aamiaista isoäitinsä ja tuomioherran kanssa, Justin astui sisään tekemään ilmoituksiaan. Sitten kun leskirouva oli saatettu huoneisiinsa, hän sanoi tuolla väärällä häveliäisyydellä, jota lahjakkaat miehet teeskentelevät:

-- Ferragus ei ole sen vihollisen nimi, joka vainoaa herra paronia. Tuo pahuksen mies kutsuu itseään nimellä Gratien-Henrik-Viktor-Jean-Joseph Bourignard. Herra Gratien Bourignard on entinen rakennusurakoitsija ja on ollut ennen hyvin rikas ja ennen kaikkea yksi Pariisin kauneimpia poikia, oikea Lovelace [henkilöitä englantil. kirjailijan Richardson'in romaaneissa. Suom. muist.], kykenevä viettelemään Grandissonninkin. Tähän loppuvat tietoni. Hän on ollut tavallinen työmies, ja salaliittolaisten ritarikunta on valinnut hänet sitten johtajakseen nimellä Ferragus XXIII. Poliisin pitäisi tietää tämä, jos se yleensä mitään tietää. Tuo mies on muuttanut pois Augustinkadulta ja asuu nykyään Joquelet kadulla. Rouva Jules Desmarets käy häntä usein katsomassa; sattuu usein, että herra Desmarets mennessään Pörssiin saattaa vaimoaan Vivienne katua pitkin, tai tämä saattaa miestänsä Pörssiin. Armollinen tuomioherra tuntee liiaksi hyvin nämä asiat pakottaakseen minun sanomaan, mieskö tässä johtaa vaimoaan vaiko vaimo miestään; mutta rouva Jules on niin kaunis, että minä löisin vetoa hänen puolestaan. Kaikki nämä tiedot perustuvat viimeisiin tosiasioihin. Bourignard pelaa usein numerolla 129. Hän on kaikella kunnioituksella sanottuna, herra paroni, vanha lurjustelija, joka rakastaa naisia ja koettaa tekeytyä säätyhenkilöksi. Muutoin, hän voittaa usein, pukeutuu näyttelijäksi, maalaa itsensä tarpeen mukaan ja viettää maailman omituisinta elämää. En epäile, etteikö hänellä olisi useampia asuinpaikkoja, koskapa hän enimmäkseen pääsee pakenemaan sitä, mitä herra suurmestari nimittää parlamentaariseksi tutkimukseksi. Jos herra paroni niin haluaa, voidaan hänestä ainakin kunnialla päästä irti, ottamalla huomioon hänen tottumuksensa. On aina helppo vapautua miehestä, joka rakastaa naisia. Muuten, tuo kapitalisti aikoo muuttaa vielä kerran asuntoa. -- Onko armollisella tuomioherralla ja paronilla minulle jotain käskettävää?

-- Justin, minä olen tyytyväinen sinuun, älä mene pitemmälle ilman määräystä, mutta pidä silmällä täällä kaikkea, niin että herra paronin ei tarvitse mitään pelätä. -- Rakas lapseni, sanoi tuomioherra kääntyen Maulincour'in puoleen, iloitse jälleen elämästäsi ja unohda rouva Jules.

-- En, en, sanoi Auguste, minä en luovuta paikkaani Gratien Bourignard'ille. Tahdon saada hänet kiinni, hänet ja rouva Jules'in myöskin.