Part 9

Haduwalt ajatteli tosin itsekseen: "Monen urhoollisen miehen olen kyllä nähnyt syyttömästi kaatuvan"; hän ei kuitenkaan virkkanut tästä kokemuksestaan mitään, vaan vastasi: "Niin, niin; hän on luultavasti vangittu ja silloin ei sinun tarvitse pelätä. -- Tämä voimakas kuninkaanpoika", lisäsi hän ja tarkasteli urkkivin katsein Liutharia, "on vangituista valitseva sinun miehesi osalleen ja laskeva hänet vapaaksi vieraanvaraisuutesi palkinnoksi."

Liuthar hengähti syvään: "Kuinka kauan olette olleet naimisissa?" hän kysyi.

"Yksitoista kuukautta."

"Yksitoista kuukautta -- täynnä onnea!" puhui Liuthar hitaasti itsekseen.

"Niin, täynnä sanomatonta onnea! Koska sen tiedät -- olet kai itse naimisissa?"

"Minäkö? En! Mutta minä -- minä voin sen ehkä aavistaa."

Felicitaan silmät kohtasivat levollisesti ja vilpittömästi sen ihailevan katseen, joka kunnioitusta täynnä häneen luotiin.

Hän tunsi, että hänen kauneutensa oli lumonnut Liutharin, mutta se ei huolestuttanut häntä, sillä tämän katse oli niin puhdas. Ehdottomasti tuli hän vastakohtaisuuden vuoksi verranneeksi sitä tribunon mustien silmien kammottavaan tuleen, joka häntä niin usein oli peloittanut. Mutta näihin jaloihin, totisiin kasvoihin ja syvämielisiin harmaisiin silmiin katseli hän mielellään.

Vähitellen nousi Felicitas.

"Tosin olen peljännyt", sanoi hän hymyllä, joka teki hänet vieläkin ihastuttavammaksi, "tai ainakin suuresti arastellut teitä kaikkia, niin, kaikkia, joita 'barbareiksi' sanotaan. Ja minä peljästyin, kun kuulin kivien räjähtävän maahan. Tuskallisena katselin ulos. Mutta kun näin, miten sievästi te astuitte käytävää, kukkasia tallaamatta -- sillä sitä olin pahoin peljännyt -- ja kun toinen teistä, joka oli valkeaan vaippaan puettu, huolellisesti nosti pystyyn erään hiekkaan langenneen ruusunoksan, kuiskasin minä pienelle pojalleni: 'Älä pelkää, silmäteräni, nuo eivät tee meille pahaa.' Ja pelottomana täytin viinimaljan. -- Ja nyt, kun olen katsahtanut teidän hyväntahtoisiin silmiinne, nyt tunnen itseni niin turvalliseksi, kun olette täällä. Ja minä tiedän, että tuotte huomenna puolisoni luokseni. Nyt vien pienokaisen makuuhuoneeseemme." Hän osoitti sormellaan erästä kapeaa, ainoastaan punaisella villaesiripulla suljettua käytävää huoneen takaseinällä. "Sitte tahdon hankkia teille syötäväksi sitä vähää, mitä tässä talossa voidaan tarita."

"Älä suinkaan unohda viiniä!" huusi Haduwalt hänen jälkeensä.

Kun Felicitas oli hiljaa, vienosti loitommalle vierivän aaltosen lailla poistunut huoneesta, hypähti Liuthar kiihkeänä seisoalleen.

"Kuule, oi kuule", huudahti hän ja seurasi häntä.

Mutta Haduwalt sieppasi nuorukaisen vaipasta kiinni, estäen häntä menemästä.

"Hän ei sitä kuullut. Kiitos jumalille!"

Liuthar tempaisihe uhkamielisesti irti. "Hänen täytyy kuulla, että minä" -- samassa malttoi hän mielensä ja löi kädellään otsaansa.

"Vai niin, vai -- niin, vai -- niin!" sanoi vanhus hitaasti ja pysähtyi joka sanan välissä. "Vai nyt vasta nuori Liuthar ensikerran näki sellaisen olennon, joka miehen pantsarin asemesta kantaa lasta uhkuvilla rinnoillaan, ja jota vaimoksi sanotaan. Pelkäänpä todella, että riimukirjoitus sinut on loihtinut, sillä viini ei ollut mitään taikajuomaa, koska minä en mitään erinomaista tunne. Sinä jouduit lumoihin heti tänne astuttuasi, kun huomasit nuo kalkkikasvot. Mitenkä? Tahtoisitko seurata häntä? Seis, sanon minä. Vahinko, etten enää muista kaikkia kiivaita haukkumasanoja, joita isäni, herra Hadumar, minulle lateli, kun sai vihiä siitä, että olin pujahtanut naapurin puutarhaan maistelemaan makeita päärynöitä, joita roomalaiset olivat ruvenneet hedelmättömissä Illarametsissä viljelemään. Silloin hän taputteli minua oivalailla. Mutta olen unohtanut hänen hyväilysanansa, sillä siitä on jo pitkä aika. 'Sinä nokkela varas, sinä yön- ja päivänkuleksija! Sinä viekas kettu! Sinä ahmiva susi!' Ne eivät olleet hellimpiä nimiä. Nyt olisi minulla sopiva tilaisuus niitä käyttää. Sopiiko sinun sanatonna ja mieletönnä tuijotella toisen miehen aviovaimoa? Onko oivallinen äitisi Lindgardis sellaisia tapoja sinulle opettanut? Etkö ensinkään ajattele Adalagardista, morsiantasi?"

"Lakkaa jo murisemasta, sinä tunnoton karhu! Olen jo saanut siitä kyliäni. Adalagardistako, sanoit? Hän on minulle vain nimi! Isäni lausuma toivo! Saatanko sulkea nimen syliini ja suudella ja hyväillä sitä? Vaan tämä nainen on elävää lihaa ja verta. Minä tunsin hänen käsivartensa suloisen lämmön, kun käteni siihen kosketti. Siitä virtasi minuun tulta! Hän on ihana, ihmeen ihana. Kaunis kuin keijukainen -- -- ei, sekään ei ole kylliksi sanottu. Valhallan jumalattariakaan ei voi häneen verrata. Missä olen nähnyt jotakin hänen kaltaistaan?" jatkoi hän uneksien. "Lämpimämmän ja kirkkaamman taivaan alla, luullakseni. Niin -- nyt sen tiedän; ollessani keisarin palveluksessa matkustin uljaassa sotalaivassa Byzantista Kreikan sinisen meren yli. Erään saaren myrtti- ja laakerimetsässä seisoi kreikkalaisen jumalattaren valkea kuva. Se lumosi minut melkein yhtä valtavasti kuin tämä nainen tänään." Hän vaikeni ja laski käden myrskyävälle sydämelleen.

"Jos tahdot häntä samalla tavalla rakastaa kuin kivistä kuvaa, niin en sano mitään, vaikka tosin surkuttelen, että aistisi on niin harhateillä. Minä olen peräti toista mieltä. Näkisit vain Adala -- -- vai niin, vaikenen, vaikenen! Mutta tämä kapealanteinen olento, hoikka kuin heittokeihäs eikä hienoine käsivarsineen paljoa pitempi sitä, murtuisi murskaksi jo ensi kerralla, kun hänet oikein sydämellisesti sulkisit syliisi."

"Mitä tietää karhu kanteleen sävelistä!" virkkoi Liuthar jotenkin ynseästi.

"Voi olla, herra kuninkaanpoika, etten ymmärrä arvostella kreikkalaisia valkeita kivinukkeja enkä muita lastenleluja; mutta sen näyn tietävän paremmin kuin Lindagardiin poika, miten lannistetaan kuumat tunteet toisen miehen aviopuolisoa kohtaan. Jos olisitte ennen toisianne rakastaneet ja sinä nyt näkisit hänet toisen hallussa, vaikka hän vielä salaa säilyttäisi kuvaasi sydämessään, -- silloin sanoisin: käytä sitä valtaa, jonka Votan on sinulle antanut. Mutta nyt -- vaan tuossa hän jälleen tulee. Ilman pelkoa tai epäilystä, täynnä luottamusta. Hän turvaa sinuun, tuo rakastettava lapsi. Minä en voi sallia hänelle mitään pahaa tapahtuvan, koska hän on niin vilpitön ja viaton. Ja minä sanon sinulle: jos sinä sanalla tai silmäykselläkään häiritset hänen rauhaansa, niin pidän huolta siitä, että vanhempasi hyvinkin vastenmielisesti katselevat sinua palatessasi kotiin tältä matkalta ja istuutuessasi äitisi kunniallisen lieden ääreen."

Mutta nyt suuttui Liuthar.

"Luulet kaiketi minun suuresti pelkäävän sinun laverteluasi. Ja siitä on pitkä aika, kun rouva Lindagardiin vitsa minun selkääni ulottui. Mitä sinä joutavia laskettelet? Enkö seiso voittajana tässä talossa? Minun tarvitsee vain tahtoa, niin kaikki tämä, niinhyvin talo kuin sen haltijatar, ovat omiani. Hänen miehensä on kuollut tai on hän vangittu orjaksi ja tämä vaimo itse on leski tai -- minun palvelijattareni niinpian kuin hänet siksi tahdon nimittää."

"Oikeinpa kauniisti sinun ajatuksesi kohtelevat kreikkalaista jumalatartasi! Jos sinä olisit _minun_ poikani etkä kuninkaani poika, niin lennättäisin sinut muitta mutkitta tuosta ovesta pihalle. Mutta asiain näin ollen tahdon minä, Haduwalt Hadumarin poika valvoa, ettei alemannien kuninkaan poika harjoita ilkivaltaa makeisia näpistelevän pojan lailla."

Nyt astui talon nuori emäntä huoneeseen, kantaen sievää vasua, josta hän latoi pöydälle valkeata lämmintä leipää sekä voita, tuoretta vuohenjuustoa ja lihaa.

"Heti, heti!" vastasi hän janoisen Haduwaltin kysyvään silmäykseen, ja tuokion kuluttua palasi hän kantaen päänsä päällä suurta, viinillä täytettyä ruukkua.

Kaikki häntä kaunisti; niin tämäkin. Nuo liikkeet, tuo asento, kun hän vasenta kättä lanteelle painaen ja oikealla pitäen kiinni ruukun rivasta, solakkana ja suorana astui yli kynnyksen, kulkien vakaasti ja varovaisesti, ettei viini läikähtäisi yli laitojen.

Liuthar nousi nopeasti ylös, mennäkseen häntä auttamaan. Mutta Haduwalt sieppasi häntä käsivarresta kiinni. "Anna hänen olla, poikani! Hän ei yksinään kaada viiniä, mutta jos sinä menet auttamaan, niin voi se tapahtua, -- ja sitä minä en tahdo nähdä."

Liuthar hengitti raskaasti. Hän avasi rasittavan pantsarinsa ja nosti vahvan roomalaiskypärän polttavasta päästään.

Vaistomaisesti otti hän ruokaa eteensä, mutta söi tuskin sanottavaa eikä koko aikana kääntänyt silmiänsä Felicitaan kauniista kasvoista.

Vaan pian nousi emäntä pöydästä. "Olen hyvin väsyksissä", hän sanoi. "Sittenkuin Fulvius lähti, en ole voinut nukkua. Ja toiseksi haluan olla lapseni luona; tuntuu niin levolliselta, kun kuulen hänen tasaisen hengityksensä. Kohta kannan tänne patjoja ja peitteitä. Pitäkää hyvänänne tämä huone; meillä ei ole parempaa paikkaa tarjota teidän arvoisillennekaan vieraille."

"Minä en mitään tarvitse", huudahti Liuthar ja hypähti ylös. "Minä en voi nukkua; mieluimmin makaan puutarhassa, pehmeällä nurmikolla, kilpeni päänalaisena. Tule sinäkin, vanhus!"

"En; minä nukun mieluimmin _täällä_, -- juuri täällä", vastasi hän ja hänen parrakas suunsa vetäytyi viekkaaseen hymyyn. "Mutta sudennahkani on minulle aivan tarpeeksi, hyvä emäntä. -- Olet kaiketi lukinnut makuuhuoneesi oven, jonka kautta sanoit puutarhasta sinne suoraan päästävän?"

"Olen, sillä tuskinpa Philemon palajaa ennen aamua kaupungista."

"Tuskinpa. Portit suljetaan ennen yötä. -- Tässä makaan varsin mukavasti, tämän kynnyksen luona, aivan huoneesi esiripun edessä. Nuku aivan rauhallisesti!" huusi hän Felicitaalle, joka toisessa huoneessa asetteli ruoan ja astiat paikoillensa. "Ei hiirikään voisi tästä pujahtaa huoneeseesi herättämättä minua. Kas niin, anna viiniruukku viereeni; heijaa, onhan se vielä melkein täynnä. Tämä vanha juoma maistuu hyvältä. Miehesi näkyy ymmärtävän valita viiniä. Minä juon sen vielä tyhjäksi, mutta en nuku siltä, en, en!"

"Rauhallista yötä, vieraani!" sanoi Felicitas ja poistui.

Liuthar heitti omituisen, ylenkatseellisen silmäyksen käytävän edessä, viiniruukun vieressä makaavaan vanhukseen.

Hän astui nauraen huoneesta ja pujahti puutarhaan.

"Mokoma muriseva karhu luulee voivansa estää minua kulkemasta tuon kynnyksen yli", sanoi hän itsekseen puoleksi tyytyväisenä, puoleksi uhkamielisenä. "_Hänkö_ voisi sitä vartioida? Ennenkuin hän on juonut puoliakaan väkevästä viinistään, kuorsailee hän jo kuin Donar jättiläisen holveissa. Minä jättäisin sen ehkä sillensä, mutta nyt juuri sen teenkin, koska hän luulee pakolla voivansa minut siitä estää. Mitä olen tekevä seisoessani nukkuvan kaunottaren edessä -- sitä en vielä tiedä. Mutta sinne minä uhallakin tunkeudun tuon parjaajan ylitse."

Ja nuorukaisen tuliset tunteet kuohahtivat uhkamieliseen vihaan vanhaa ystävää kohtaan.

Tämä tirkisteli hänen jälkeensä.

Kun ei noita kiivaita askeleita enää kuulunut, huudahti hän hiljaa:

"Kuules, emäntä!"

"Mitä tahdot?"

"Onko sinulla jotakin lankakerää talossa?"

"On kyllä! täällä on yksi."

"Hyvä! Ojenna minulle sen pää tästä esiripun alta. Minä kiinnitän sen vyöhöni; ja sinä -- sinä otat kerän käteesi ja pidät siitä lujasti kiinni myös nukkuessasi; ymmärräthän? Ja jos sattuisit näkemään pahaa unta, niin nykäise lankaa."

"Miksi niin? Voinhan sinulle huutaa."

"Älä luota siihen", tuumasi vanhus, ja hieroskeli raskaita silmäluomiaan. "Sanovat, että kun minä kerran viinistä nukun, ei alemannien sotahuutokaan voisi minua herättää. Mutta jos joku minua nykäisee vyöstä, niin sen kyllä havaitsen. Silloin herään -- jos mahdollisesti olisin nukkunut -- ja kiiruhdan sinua auttamaan."

"Kuten tahdot. Mutta se on tarpeetonta; vartioitseehan seuralaisesi meitä puutarhassa."

"Mitäpä hänestä! Älä häneen liiaksi luota. Hän nukkuu yhtä mielellään kuin murmeli-eläin. Hänestä ei ole suurta turvaa. Pidä siis lujasti kerää kädessäsi. Ja hyvää yötä nyt, sinä lempeä olento! -- Hän miellyttää minuakin", mutisi hän. "Hyvinkin hän miellyttää. Mutta minun täytyy kuitenkin tehdä hänet tuolle pojalle vastenmieliseksi. Liuthar ei vielä ole silitellyt kenenkään muun naisen kuin äitinsä poskia, ja hän uhkuilee voimaa ja tulta. Miksi hänen pitikin kohdata juuri tämä hieno, valkea kaunotar? Sääli, jos hän edes hiukankaan häiritsisi tuon vilpittömän sielun rauhaa. Minun täytyy heitä molempia vartioida. Vielä yksi kulaus ja sitte on Haduwalt raitis ja valpas."

Pieni lamppu tuikki himmeästi makuuhuoneesta ja sen valo tunki punaisen esiripun läpi.

Ulkopuolisessa huoneessa sammui lamppu. Koko talossa vallitsi hiljaisuus.

Ainoastaan puron unettava lorina kuului puutarhasta. Ja makuuhuoneesta kuuli vanhus nukkuvan Felicitaan säännöllisen hengityksen; Haduwalt laski niitä ja laski oivallisesti aina sataan asti.

Sitte haparoi hän lankaa vyöstään.

"Kaikki hyvin", mutisi hän, "enkä minä tahdo nukkua! En mitenkään! -- Sata-yksi!"

Sen edemmäksi ei hän laskenut.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Lämpimän kesäyön koko lumoava ihanuus laskeutui yli hiljaisen puutarhan.

Loistavina tuikkivat lukemattomat tähdet pilvettömällä taivaalla.

Ja nyt yleni idästä, Juvavumin vallien takaa, yön hopeahohteinen haltiatar, valaisten valkeata taloa, tiheätä pensaikkoa ja korkeita puita kirkkaalla, haaveellisella hohteellaan.

Tuhannet yötä rakastavat kukkaset niityillä ja puutarhoissa avasivat nyt verhonsa, jonka päiväksi olivat sulkeneet, ja levittivät hienoa tuoksuaan leppoisaan ilmaan.

Nuori germani astuskeli edestakaisin puutarhassa liikutetuin mielin.

Viereisen puiston ruusupensaissa laulaa helkytteli satakieli niin raikkaasti, niin tulisesti, niin kiihkeästi. Liuthar olisi ollut sitä kuuntelematta, jos olisi voinut, mutta noiden rakkautta himoavien sävelien viehätysvoima oli liian suuri.

Vieno tuuli heilutteli Liutharin pitkiä kiharoita. Hän oli jättänyt kypärän kuten pantsarinkin huoneeseen ja ottanut mukaansa ainoastaan keihään käyttääkseen sitä kävelykeppinään, sekä kilven päänalaiseksi, jos hän haluaisi lepoa.

Mutta hän ei saanut lepoa.

Päättävästi astui hän pois tuon talon luota, joka niin häntä tenhosi, ja lähti portille, missä maahan syösty kiviläjä vielä oli entisellään.

Orja-vanhus oli porttivarustusta rakentaessaan, kun muut kivet eivät riittäneet, kiskonut irti myös kynnyslevyn, jossa kirjoitus oli, ja pystyttänyt senkin siihen.

Liuthar istuutui näille kiville ja katseli uneksien tähtiä ja kuun viehättävää kumotusta.

Hän pakotti itseään ajattelemaan kotona olevia vanhempiansa, eilispäivän voittoa, Agilolfin tytärtä, jonka nimi kaikui niin kauniilta -- minkähän näköinen hän mahtoi olla?

Oi, siitä ei ollut apua; hän vain petteli itseään. Kaikkien ajatusten takana, jotka hämärinä ja kuin usman ympäröiminä väikkyivät hänen mielessään, taas haihtuakseen, yleni tuon marmorivalkean sopusointuisen olennon kuva.

"Felicitas!" huoahti hän hiljaa.

Kauvan hän istui liikahtamatta.

Silloin vaikeni äkkiä satakieli laulamasta.

Liuthar heräsi nyt unelmistaan, ja samassa kajahti kavioitten kopina hänen korviinsa; muutama ratsu kuului rajua vauhtia ajaa karahuttavan Juvavumin portilta-päin Legionaintietä pitkin. Tottuneen ratsumiehen korva saattoi arvata hevosten luvun joko kahdeksi tai kolmeksi.

Hän hypähti pystyyn ja tempasi vieressään olevan keihään.

"Nuo eivät ole alemannilaisia ratsumiehiä", hän tuumasi. "Keitähän ne lienevät? Pakenevia roomalaisiako -- vaiko hänen puolisonsa?"

Hän asettautui portin oikeanpuolisen patsaan taakse, niin että se kätki sekä hänet itsensä että hänen varjonsa; siitä saattoi nähdä kuun valossa sekä tien että huvilaan vievän polun melkein yhtä selvästi kuin kirkkaalla päivällä.

Kavioitten töminä hiljeni äkisti.

Vakooja huomasi, kuinka viereisessä alangossa kolme miestä hyppäsi ratsujensa selästä ja kuinka he sitoivat hevosensa erääseen peninkulmapatsaaseen.

Pisimmällä heistä oli päässään roomalainen kypärä, josta heilui musta jouhitöyhtö; toisilla oli maurilaisten ratsumiesten rautalakki; heidän valkeat vaippansa häilyivät öisessä ilmassa.

"Tuskinpa yksikään noista on hänen miehensä, eivät ne myöskään liene huvilan orjia. Mutta kuitenki tulevat he tännepäin. Mitä heillä täällä on tekemistä! Herätänköhän Haduwaltin? -- Joutavia! Kuningas Liutbertin poika on jo usein ennenkin vastustanut kolmea vihollista yht'aikaa."

Samassa oli kypärää kantava mies ehtinyt portin ääreen.

"Odottakaa tässä", käski hän seuralaisiaan ja kohotti lyhyttä heittokeihästään, "minä noudan itse tuon naisen. Jos tarvitsen apuanne, niin huudan teitä. Mutta minä arvelen --"

"Seis, roomalainen, seis!" kiljasi Liuthar ja asettautui keihäs ojossa keskelle kuun valaisemaa sisäänkäytävää: "Mitä täällä tahdotte?"

"Germaniko täällä? Surma hänelle!" huusivat kaikki kolme.

Samassa silmänräpäyksessä hoiperteli heidän johtajansa pari askelta taaksepäin, Liuthar oli antanut keihäällään hänen rintahaarniskaansa vastaan aika sysäyksen.

Jos Lorchin pantsaritehdas ei olisi tehnyt niin lujaa työtä, olisi tuo terävä kärki lävistänyt koko miehen, mutta nyt poukahti se takaisin ja -- taittui.

Suuttuneena heitti germani kelpaamattoman varrenkin pois.

"Tartarus vieköön! Sepä oli ankaraa", huusi iskun saanut vimmastuen. "Olkaa varuillanne! Keihäät ylös! Heittäkäämme yht'aikaa."

Kolme keihästä lensi nyt samalla kertaa: Liuthar kokosi kaikki kolme kilpeensä. Yksi oli heitetty tavattomalla voimalla ja raivolla; se läpäisi kilven saarnipuisen liitoksen ja kolmikertaisen härännahan sekä riipaisi hänen käsivarttaan olkapään läheltä.

Voimakas nuorukainen tuskin tunsikaan niin pientä: haavaa, mutta hänen oli nyt vaikeampi liikuttaa kilpeä, kun sitä painoi kolme keihästä.

"Haduwalt!" hän huusi lujalla äänellä. "_Waffenâ Feindio!_ Avuksi!" Samassa sieppasi hän kilvestä yhden keihään ja heitti sen -- tribunon oikealla puolella oleva mies kiljahti ja kaatui maahan.

"Minä kaadan hänet maahan, pistä sinä hänet kuoliaaksi, herra!" huusi toinen, eli Himilko-centurio.

Ja nyt hyökkäsi hän kotimaansa korvissa asuvan tiikerin julmuudella alemannilaisen kimppuun.

Mutta tämä oli salaman nopeudella siepannut tupestaan lyhyen puukkonsa, jonka hän nyt upotti vastustajansa otsaan, silmien väliin. Nuo ruskeat, suonikkaat kädet, jotka juuri olivat raatelevan pedon kynsien lailla iskeneet hänen hartioihinsa, päästivät nyt irti; afrikalainen syöksyi ääntä päästämättä selälleen maahan.

Liuthar ei ehtinyt edes vetää syvälle tunkeunutta puukkoansa kuolleen vihollisen otsasta.

"Haduwalt! Avuksi!" huusi hän kovalla äänellä.

Sillä nyt oli kolmas ja vaarallisin vihollinen karannut hänen päälleen.

Tuimalla miekaniskulla sivalsi hän Liutharin kilpeä, niin että se rämähti keskeltä halki ja putosi molempine keihäineen kahtena kappaleena hänen kädestään.

Samassa työnsi roomalainen kuperan kilpensä terävän kärjen kuninkaanpojan oikeaan paljaaseen käsivarteen: veri räiskähti korkealle ilmaan.

Tämä horjahti pari askelta taaksepäin, saatuansa niin voimakkaan iskun ja syvän haavan, sekä oli kompastua jaloissaan makaaviin kiviin.

Raju, kiireestä kantapäihin rautaan puettu roomalainen astui nyt voitokkaana portista sisään, potkaisten pois molemmat kilvenpuoliskot, ettei toinen voisi käyttää niissä riippuvia keihäitä.

Tuikealla katseella mittaili hän vastustajaansa, joka nyt veti vyöstään viimeisen aseensa, lyhytvartisen kirveen ja kohotti sitä uhaten. Vaikkakin paremmilla aseilla varustettuna näkyi tribuno kuitenkin hämmästyvän kookasvartaloista germania.

"Miksi me raatelemme toisiamme, barbari? Miksi puolustat niin kuolemaa kammoamatta tätä taloa, jota minä en suinkaan tahdo sinulta vaatia. Jätän sen sinulle heti, kun vain olen yhden ainoan aarteen sieltä noutanut."

"Minkä aarteen? Kuuluuko se sinulle? Sinä et ole tämän talon omistaja."

"Saathan talon omaksesi; Minä tahdon täältä ainoastaan -- erään vaimon."

"Sinunko vaimosi? Felicitaanko? Ei! Hän ei ole sinun omasi."

"Mitenkä?" huusi toinen vimmastuneena. "Sinä näyt jo olevan tuttu tässä talossa. Mutta Felicitas ei ole myöskään sinun vaimosi eikä hän siksi koskaan tule. Minun on Felicitas oleva."

"Ei koskaan!" Liuthar ryntäsi esiin ja lyödä räiskäytti sotatapparansa tribunon komeaa vaskikypärää vasten, niin että se töyhdön vierestä rämähti halki ja putosi palasina maahan.

Mutta vihollisen pää oli haavoittamaton; sitävastoin oli sotatapparasta, joka voimakkaasti oli singahutettu kypärää vasten, varsi katkennut.

Silmänräpäyksen ajan seisoi tribuno kuin huumautuneena saamastaan lyönnistä; mutta kun hän huomasi vastustajansa seisovan edessään aseetonna, neuvotonna, ja kuitenkin kääntämättä kasvojaan pakosalle, päästi hän rajun, kimeän tiikerinkiljunnan, joka ilmaisi sekä murhanhimoa että voitonriemua, heitti kilpensä maahan, sieppasi leveän roomalaismiekkansa ja huutaen: "Felicitas on minun!" ryntäsi germania vastaan.

Heti huudon kuultuaan kumartui Liuthar nuolen nopeudella maahan, kaappasi käsiinsä suuren marmorilevyn, nosti sen molemmilla suonikkailla kourillaan päänsä yläpuolelle ja viskasi sen huudahtamalla: "Felicitas!" päällekarkaajan kypärätöntä otsaa vasten. Voimattomasti ähkyen kaatui hyökkääjä kalisevassa asussaan selälleen maahan; miekka putosi hänen kädestään.

Liuthar laski polvensa hänen rinnalleen ja otti säilän lävistääksensä sillä hänen kurkkunsa.

Mutta kaatunut ei enää hengittänyt; hän oli kuollut.

Liuthar kohottihe ja katseli ylpeästi voittamiansa vihollisia. "Felicitaan tähden", puhui hän. "Ja nyt -- hänen luokseen! Minä luulen -- sen ansainneeni."

Hän kumartui pienen lähteen yli, pesi karvastelevan, verta vuotavan oikean käsivartensa haavan ja sitoi sen leveällä kangaskaistaleella, jonka repäisi kuolleen centurion liinaisesta vaipasta. Sen tehtyään hän astui hiljaisin, kevein askelin puutarhan pitkää polkua asuinhuonetta kohti.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Varovasti veti hän ulko-oven keltaisen esiripun syrjään, niin että kuu estämättä voi valaista pimeää huonetta. Makuuhuoneen punaisen esiripun edessä makasi Haduwalt jyrisevästi kuorsaten, ja hänen vieressään oli viiniruukku typösen tyhjänä.

Nuorukainen hiipi nyt varpaillaan hänen luokseen ja erotti hiljaa esiripun kumpaisetkin osat toisistaan. Hänen täytyi naurahtaa huomatessaan kekseliään Haduwaltin kepposen; lanka tosin riippui vielä vartijan vyössä kiinni, mutta Felicitaan käsi oli auennut, ja kerä oli pudonnut lattialle hänen vuoteensa viereen.

Liuthar kohotti jalkansa korkealle ja astui vanhuksen yli makuuhuoneeseen.

Seinäkomerossa päänalaisen takana seisoi pieni savilamppu; siitä virtasi lempeä, punertava valo leposijan yli, jonka vieressä rintalapsi makasi oljista palmikoidussa kehdossa.

Tuo nukkuva sulotar oli heittänyt hajalleen runsaat kultahiuksensa; kutreina valuivat ne nyt hänen paljaille hartioilleen ja kauniille, vaikka vielä hennolle povelleen, jolta villapeite oli laskeunut alas. Toisen välkkyvän-valkoisista käsivarsistaan oli hän nostanut niskan alle ja toisella hän kuin suojellen peitti rintojansa.

Nuorukainen hiipi yhä lähemmäksi häntä.

Niin lumoavan kaunis ei Felicitas valveillaankaan ollut. Ja nuo silmät, joiden vakava katse oli häntä niin hyvin suojellut, olivat nyt vaipuneet uneen.

Hänen pehmeät huulensa olivat puoliksi auki; Liuthar tunsi niiden lämpimän henkäyksen ja koko hänen ruumiinsa vavahteli.

"Yksi suudelma vain!" ajatteli nuorukainen. "Siitä hän ei ole heräävä."

Hän kumartui jo hänen kasvojensa yli, mutta silloin liikahtivat Felicitaan huulet ja hän lausui unissaan hellällä äänellä: "Tule, Fulvius, suutele minua!"

Kuin salaman iskemänä kavahti Liuthar pystyyn ja hyppäsi kynnyksen ja vartijan yli, riensi pois, pois puutarhaan, löi molemmat kätensä silmilleen ja vaikeroi: "Oi, minkä rikoksen olin tehdä!"

Hän heittäytyi maahan ja kätki kuumeesta polttavan päänsä kasteiseen ruohoon. Katumus, tuska ja hillitsemätön kaipaus aaltoilivat hänen mielessään, kunnes vihdoin kyynelten tulva tyynnytti niiden myrskyn.

Kauvan hän siten makasi.

Vaan pian rupesi väsyneen ja haavoitetun Liutharin nuoruus vaatimaan oikeuksiansa ja hän vaipui syvään, huolettomaan uneen.

KAHDESKYMMENES LUKU.