Part 8

Vaikkei hän ollutkaan roomalainen, ja vaikka hän ei mistään velvollisuuksista tietänyt, loukkasi hänen sotilaskunniaansa kuitenkin se tieto, että hän sokeasti seuraten intohimojansa ja ainoastaan omia pyyteitään silmällä pitäen oli saattanut barbarien voiton niin helpoksi.

Hän tuijotti synkkänä eteensä ja puri huuliansa. "Ratsumieheni, kapitolin, Juvavumin, kostoni papille, voiton -- kaikki olen kadottanut! -- paitse Felicitasta! Hän on tuleva omakseni ja sitte pois, pois yli Alppien. -- Mihinkähän on Plutoni joutunut?"

Leo hiipi papin asunnon kautta kapealle kadulle ja koetti niin paljo kuin suinkin astua seinustan varjossa. Alkoi jo hämärtää; niin kauan olivat barbarit pitäneet juominkeja hänen päänsä päällä. -- Joka kadun kulmassa hän väijyi petoeläimen lailla ja syöksyi sitte nopeaa vauhtia toiselle puolelle katua sekä vältti kulkemista aukeilla paikoilla ja leveillä väkirikkailla kaduilla. Äkisti kuuli hän takanaan etäältä kajahtavia ääniä ja rähisevää meteliä. Hän katsahti taaksensa: tuliliekkejä leimusi sakean savun keskeltä taivasta kohti.

Tribuno joudutti askeleitaan ehtiäksensä pian pohjoispuoliselle vallille. Jos kohta germanit olivat sangen huolettomia, niin ei hän kuitenkaan voinut toivoakaan, että Vindelician porttia ei vartioitaisi. Mutta hän tiesi erään salaisen laskuportin, jonka hän saattoi saada auki ilman avaintakin ja joka niinikään johti Vindeliciaan vievälle tielle. Tätä porttia kohti hän nyt kiiruhti.

Kukaan ei häntä puhutellut ja kukaan ei nähnyt, kun hän polkuja sekä portaita karttaen kiipesi vallia ylös, aukaisi pienen portin, sulki sen varovasti ja liukui jyrkkää rinnettä alas vallikaivokseen. Tämä oli ennen ollut täynnä vettä, vaan nyt, kun sulkulaitos oli hävinnyt, oli se useita vuosikymmeniä ollut kuivana, kasvaen miehen korkuista rikkaruohoa ja vesaikkoa.

Tuskin oli hän ehtinyt kaivokseen, kun hänelle tervehdykseksi kajahti heleä hirnunta -- ja hänen uskollinen oriinsa hypähti, päätänsä pudistellen, häntä vastaan.

Kaksi hevosta hirnui pensaikosta siihen vastauksen; samalla kömpi sieltä käsin ja jaloin kaksi miestä. Ne olivat Himilko-centurio ja eräs toinen maurilainen.

Hiljaa viittasivat he häntä tulemaan heidän piilopaikkaansa.

Kun bajuvarit hajoittivat heidän joukkonsa, olivat he paenneet tänne. Ori, jonka vartija oli kaatunut, oli seurannut heitä, ja he olivat hevosineen piiloutuneet tähän pimeään syvyyteen.

"Ensimäinen kirkas valonsäde tänä synkkänä päivänä", virkkoi tribuno. "Paetkaamme kaikki kolme. Tulkaa! Tuossa vasemmalla aivan kaivoksen ääressä on virta. Ratsumme juoksevat sinne tuokiossa ja uivat yli joen. Minun täytyy ensin poiketa Mercurius-kukkulalle, joka on Vindelician tien vieressä. Ja sitte -- yli vuorten!"

"Herra!" rukoili häntä Himilko. "Odota yötä! Kaksi kertaa olemme jo yrittäneet paeta sitä tietä, vaan molemmilla kerroilla on meidän täytynyt palata, koska alemannilaiset ratsumiehet ajelevat siellä ja estävät karkulaisia pääsemästä pakoon. Hädin tuskin onnistui meidän enää piiloutua tänne. Vasta yön pimeydessä uskallamme uudistaa yrityksemme."

Tribunon täytyi vastenmielisesti tunnustaa tuon neuvon olevan paikallaan. Hän huomasi myös, että yöllä olisi mukavinta toimittaa aiottu naisryöstö. Senvuoksi päätti hän kun päättikin, vaikka kärsimättömyytensä vain vaivoin oli hillittävissä, tässä piilopaikassa odottaa pilkkopimeän tuloa.

VIIDESTOISTA LUKU.

Etäällä piilossa olevista pakolaisista, kaupungin kaakkoisosassa, jatkui yhä tappelun riehunta. Tosin olivat jo monet orjat heittäneet pois aseensa, kun olivat saaneet isännilleen kostetuksi, mutta täällä kokoontuivat vielä rajuimmat viimeiseen vastarintaan, koska bajuvarit olivat estelleet heitä jatkamasta murhia, ryöstöä ja tulipaloja ja karkoitelleet heitä tuhotöistään toiselta kadulta toiselle.

Täällä sijaitsivat keisarilliset makasiinit, joissa säilytettiin rakennusaineita Ivaruksen kauppalaivoja varten: ääretön määrä hyvästi kuivattua puuta, purjekangasta, pikeä ja tervaa. Nämä tulenjumalan lemmityt tahtoivat he nyt raivoissaan sytyttää palamaan. Heidän sokeaa hävittämishaluansa elähytti se toivo, että tulipalo täältä helpommin kuin muualta voisi levittää punaiset ja mustat siipensä yli koko kaupungin.

Makasiinit olivat tosin varustetut laakeilla liuskakivikatoilla ja niitä ympäröi kiviset muurit sekä lujasti suljetut, vahvat tammiovet. Vahdit olivat kyllä jo aikoja sitte pötkineet pakoon; vaan ilman puolustajiakin olivat kivi ja raudoitettu puu heille kyllin kovana vastuksena.

Mutta nyt saapui Këix, joukon johtaja, lähimmästä tulipalosta, Amphitriteen rannalta; toisessa kädessä hän heilutti sinistä ja toisessa valkoista tulisoihtua, sellaisia, joita käytettiin komeissa juhlissa sikäläisissä suurissa puutarhoissa.

"Hei!" hän huusi. "Tänään saatte nähdä komeamman ilotulituksen kuin koskaan ennen elämänne päivinä. Kristitty keisari on kieltänyt Saturnus-juhlien viettämisen, mutta me tahdomme niitä viettää, vaikka tällä kertaa -- Vulcanuksen ja kaoksen kunniaksi!"

Hän asetti molemmat soihdut pääportin tammisia lautoja vastaan; ne alkoivat vähitellen kyteä.

Mutta nyt olivatkin heitä takaa-ajavat bajuvarit ehtineet paikalle.

Hetken kiivaan tappelun perästä olivat he tasoittaneet maahan orjien rakentamat, noin miehenkorkuiset etuvarustukset ympäröivillä kaduilla, ja ryntäsivät nyt esiin herttua Garibrandin johdolla.

"Siis saimme teidät viimeinkin haltuumme, te murhapolttajat! Aseenne alas! Sammuttakaa soihtunne taikka -- Votanin keihään kautta! -- ei yksikään teistä jää elämään."

Vastaukseksi kohotti Kottys raskasta rautatankoa, jonka hän oli temmannut omalta orjamestariltaan, ja huusi: "Luuletko, että aiomme vain vaihettaa isäntiä? Ei, me tahdomme olla vapaita, olla itse isäntiä! Ja kaiken, joka meitä orjuudestamme muistuttaa, tahdomme me hävittää. Tulkaa vain tänne, te barbarit, jos uskallatte tapella epätoivoisten ja mielettömäin kanssa."

Hurja tappelu oli nyt syntymäisillään, kun samassa voimakas ääni huusi: "Tauotkaa! Rauha olkoon teidän kaikkien kanssa!"

Johannes astui arvokkaasti taistelevien keskelle. Hänen jäljessään tuli toisia pappeja, jotka muutamien kaupunkilaisten avulla paareilla ja kantotuoleissa kantoivat haavoitettuja: orjia, maurilaisia, isaurilaisia, vieläpä muutamia germanejakin.

"Antakaa tietä, niin että voimme kuljettaa sairaat kirkkoon. He ovat sukua kaikille teille, jotka tässä toisianne surmaatte."

Tuo näky ja nämä sanat vaikuttivat rauhoittavasti ja lepyttävästi. Bajuvarit laskivat, herttuan viitattua, kohotetut aseensa alas; samoin tekivät useimmat orjatkin.

Johannes astui pelkäämättä tiheämpään joukkoon; kaikki väistyivät kunnioituksella syrjään. Moni orja-nainen -- sillä niitäkin oli kapinallisiin liittäytynyt -- lankesi polvilleen ja suuteli hänen pukunsa lievettä.

Sitten hän astui porttia kohti, joka jo oli alkanut liekehtiä.

Ainoastaan Kottys koetti häntä estellä. "Pois, pappi!" hän huusi ja heilutti rautatankoansa. Ja kun Johannes levollisesti jatkoi matkaansa, kosketti tuo rauta hänen haltioitansa; hän vaipui maahan verta vuotavana.

"Voi, veli, sinua!" huudahti Këix. "Sinä murhasit ainoan tuen, mikä meillä kurjilla raukoilla enää on -- isämme parhaan ystävän!"

Raivoisana lankesi hän maahan ja heitti molemmat käsivartensa papin ympäri. Hänen täytyi sen johdosta pudottaa kädestään vaarallinen ase, kolmiteräinen rauta, jonka hän vastikään oli ryöstänyt kaivon viereen pystytetyltä Neptunukselta.

Melkein kaikki hänen kumppaninsa seurasivat hänen esimerkkiään. Myöskin Kottys heitti tankonsa maahan ja rukoili: "Anna minulle anteeksi, isä Johannes!"

Tämä nousi seisoalleen: "Sinä olet katunut -- siis on Jumala sinulle anteeksi antanut. Mitä minulla, joka olen syntinen ihminen, olisikaan anteeksi annettavaa."

Hän meni nyt kenenkään vastustamatta portille, tempasi tulisoihdut pois, otti maasta kilven, painoi sitä oikealla kädellään portin liekkejä vastaan, kohotti kuin manaukseksi vasemman käden taivasta kohti ja sanoi:

"Tulen voima! Myöskin sinä palvelet Jumalaa, meidän Herraamme. Sinua, liekkien pirullista hallitsijaa, käsken ja manaan minä täältä helvettiin väistymään."

Tuli sammui.

Johannes antoi kilven pudota ja kääntyi jälleen kansan puoleen. Luja usko loisti hänen kirkastuneista kasvoistaan.

"Ihme on tapahtunut! Ihme Herralta pyhän Johanneksen käden kautta!"

Tällainen huuto kajahti orjalaumasta. Uhkamielisimmätkin heittivät pois aseensa ja lankesivat, ristinmerkkiä tehden, polvilleen; samoin tekivät myös monet bajuvarit. Këix ja Kottys nostivat rukoillen käsiänsä Johannesta kohti.

Silloin lähestyi Garibrand pappia ja puhui hitaasti: "Tämä on hyvä teko, sinä harmaahapsinen vanhus! Tässä käteni! Mutta sano", hän jatkoi ja hänen suunsa vetäytyi viekkaaseen hymyyn, "luotitko varmasti niihin lumousloruihin, joita tulelle latelit? Miksi sitte käytit kilpeä ensinkään?"

Juhlallisesti kohottihe Johannes ja vastasi: "Senvuoksi, ettei meidän tule kiusata Jumalaa. Jos Herra tahtoo tulen sammuttaa, niin hän tosin ei tarvitsisi kilpeä enempää kuin käsiänikään."

"Sitä ei kai vielä ole tapahtunut", sanoi herttua arvelevaisena päätään pudistaen, "että joku teistä kristityistä papeista jäisi vastausta vaille. Teillä, ja erittäinkin sinulla, näkyy olevan enemmän valtaa ihmissielujen ylitse kuin minulla voitettujeni yli. Käytä sitä aina näin hyvällä tavalla! Minä tiedän kyllä teidän voimanne, te ristin palvelijat. Lähellä Danubiota hallitsee eräs, Severinus nimeltä, jonka sanoilla on suurempi valta kuin Roomalla ja barbareilla yhteensä. Tehkäämme hyvä sovinto; minä kunnioitan sinua. Te saatte vapaasti rukoilla Kristustanne, vaan varo sinä myös, ettet estä meitä palvelemasta ketä me tahdomme. Ei, ei, vanhus! Älä pudista päätäsi. En kärsi mitään vastustusta."

Hän kohotti uhkaavaisesti kättään.

Mutta Johannes vastasi pelkäämättä:

"Jos Herra minun kauttani tahtoo kutsua harhailevia luokseen, niin ei mikään pelko sulje suutani. Sinun herttuattaresi sydämen on Herra jo voittanut; totisesti ennustan minä sinulle: sinä ja sinun kansasi ette myöskään tule häntä vastustamaan."

"Mutta te", sanoi hän orjille, "nouskaa ylös. Minä olen rukoileva puolestanne voittajia, jotka nyt ovat maan valtiaita. Tahdon opettaa heille, että myöskin te olette luodut Jumalan kuviksi ja olette heidän veljiänsä, ja että myöskin teidän kuolemattomat sielunne ovat Kristuksen sovintokuoleman kautta lunastetuiksi tulleet. Tahdon heille opettaa, että ne, jotka antavat orjille vapauden, valtaavat paraimman paikan taivaallisen isän sydämessä."

"Ja minä", jatkoi herttua, "tahdon opettaa orjille, että me germanit olemme jalomielisiä isäntiä. Me emme rankaise palvelijoitamme oman mielivaltamme ja oikkujemme mukaan, vaan samoinkuin vapaita vapaat tuomitsevat, niin tuomitsevat orjia heidän omat toverinsa. Te saatte luotettavan oikeusistuimen turvaksenne -- omat kumppaninne! Olkaa siis hyvällä mielellä: te palvelette jaloja isäntiä!"

KUUDESTOISTA LUKU.

Vähän senjälkeen kun orjien kapina oli vasta kerrotulla tavalla saatu tukahutetuksi, astui kaksi germania Vindelician portista Legionaintietä pitkin Merkurius-kukkulalle päin.

"Katso, pian alkavat tähdet tuikkia, kun illan rusko sammuu", puhui toinen ja, keihästä olkapäällään heiluttaen, nosti molemmat kätensä taivasta kohti.

"Terve teille, te Asgardin vartijat! Te kaikkinäkeväiset silmät. Lähettäkää minulle pian onni. -- Aavistanhan, että tiedätte", lisäsi hän hiljaa, "mitä onnea sydämeni kaipaa. Tämä sydän kärsii tuskia luullakseni siitä syystä, että se on tyhjä."

Hän tarttui jälleen keihääseensä ja kulki eteenpäin; kuin toivoen ja etsiskellen katselivat hänen silmänsä utuista etäisyyttä, ja hänen valkea vaippansa häilyi tuulessa.

Nuori kuninkaanpoika oli hyvin kaunis. Nuo haaveelliset ajatukset tekivät hänen jalot, totiset kasvonjuonteensa vieläkin viehättävämmiksi.

"Jos tähdet tahtovat minulle näyttää jotakin mieluista", murisi hänen seuralaisensa, heittäen taaksepäin sudennahkaisen vaippansa, "niin näyttäkööt aimollisen viinikellarin. En ole vielä läheskään tarpeekseni asti saanut. Kurkkuni kärsii tuskia, siitä syystä luullakseni, että se on tyhjä. Vestralpille ja hänen miehilleen sattui oikein onnellisesti käymään. Hänen joukossaan on pari kristittyä. Yksi noita ristiveljiä on vienyt heidät kirkkoonsa, luultavasti palkinnoksi heidän uskostaan. Aivan läheisyydestä tulvasi heille viiniä virtanaan ja sitä riitti ryypiskellä kuin Donarin kartanoissa. Mutta minä en ole niellyt kuin pari pisaraa; ne löysin eräästä jälelle jääneestä ateriasta, jolta bajuvarien tulo oli karkoittanut ihmiset. -- Kuule, heidän herttuansa on aivan oikeassa, kun hän sanoo sinun liian lujasti pitävän valastasi kiinni."

"Voiko valasta tai velvollisuudesta pitää liian lujasti kiinni? Kuules, ukko, sinä olet itse minulle opettanut parempia periaatteita!"

"No niin! tosin täytyi sinun vannoa isällesi, ettet nukkuisi ainoatakaan yötä roomalaisessa kaupungissa -- tuollaisessa metsäriistan pyydyskuopassa, jota petollinen verkko ympäröi -- kuten kuningas sitä nimittää -- mutta Juvavum onkin jo, niinkuin Garibrand vakuutti, bajuvarein kaupunki."

"Ainoastaan kuningas Liutbert voisi antaa minulle luvan rikkoa siten valani. Mutta ole huoletta; sinä saat vielä juoda viiniä niin paljo kuin haluat."

"Missä?"

"Siinä talossa tietysti, jossa pyydämme yösijaa."

"Mutta missä siis?"

"Vaikkapa tuossa kaikkein läheisimmässä, niin että mitä pikemmin voisit janosi sammuttaa. Tuolla, oikealla puolen tietä, kukkulan huipulla on vähäinen huvila. Katso, miten valkeina jumalainkuvat välkkyvät sen katolta tänne asti."

"Mutta tuolla vasemmalla puolella on myös talo. Se näyttää suuremmalta ja komeammalta ja voi meitä varmaankin paremmin kestitä."

"Minulle yhdentekevää."

"Siis valitsemme suuremman."

"Mutta katso! tuossa lennähti tähti! Ja suoraan tuon huoneen katon yläpuolella oikeanpuolisella kukkulalla. Se on merkki jumalilta! Minä tottelen mielelläni tähtiä -- siis oikealle!"

Näin sanoen hän juoksi Legionaintieltä kivenhakkaajan asuntoon vievälle polulle.

"Joudumme kaiketi tappiolle myös saaliinjaossa, sillä siihen vie sinun taitamaton tarkkuutesi valasi noudattamisessa."

"Emme joudu", vastasi Liuthar. "Herttua Garibrand on määrännyt sen tapahtuvaksi huomenaamulla ja, kun Vindelician portilla jätimme hyvästi, kutsui hän minua ottamaan siihen osaa. Muuten ei tämän sodan päävoitto olekaan joku kultarasia tai maakaistale, vaan se, että meillä tästälähin roomalaisten asemesta on uskollisia bajuvareja itäisinä naapureina. Jo aikoja sitte ovat Bajuhemum ja Danubion seudut tuntuneet heistä liian ahtailta, kun itägootit levittivät niin laajalle valtansa Amalungikuninkaitten aikana. Silloin vaelsivat he pohjoista ja länttä kohti. Samaan aikaan kun Garibrand varustautui valloittamaan Juvavumia, kulki hänen sukulaisensa Agilolf, toinen bajuvarien herttua, Bojormetsän kautta _Regina Castraa_, Rooman lujinta varustusta piirittämään. Lieneeköhän se jo valloitettu?"

"Kauvan ei meidän ainakaan tarvitse voitonsanomaa odottaa ja sen kanssa tulee kaiketi tieto toisestakin asiasta, joka koskee sinua vielä läheisemmin, Liuthar."

Nuorukainen punastui ja painoi vaieten päänsä alas.

"Herttua Agilolfin tytär, Adalagardis, on kaunein kaikista neitosista, joita ikinä olen nähnyt", jatkoi vanhus innostuen. "Hänen isänsä ja kuningas Liutbert ovat jo aikoja sitte sopineet siitä, että teistä molemmista on tuleva pariskunta. Mutta tuo ylpeä bajuvari näyttää vasta silloin tahtovan liittyä kuninkaalliseen sukuunne, kun häntäkin ympäröi yhtä suuri kunnia kuin teitä. Senvuoksi hän lähetti minut kosioretkeltäni kotiin, sanoen: 'Lähetän vastaukseni valloitetusta roomalaislinnasta.' Ja kuules, poikani, minä arvelen, että se nyt jo olisi sinulle otollista. Sinä vietät kukoistavan nuoruutesi voimakkaimpia päiviä ja suonissasi ei virtaile vettä, vaan punaista verta."

"Minusta tuntuu usein siltä kuin juoksisi niissä tulivirta", sanoi tuo kaunis nuorukainen hiljaa, melkein ujosti.

"Etkö luule huomanneeni niitä silmäyksiä, joita Juvavumissa heitit jokaiseen roomalaistyttöön, joka uskalsi sinuun katsahtaa. Luultavasti harvat heistä olisivat syleilyäsi vastustaneet."

"Mitenkä, vanhus? -- Väkivaltaa! Väkivaltaa naista vastaan!"

"Mitä vielä! Berahtan ja Holdan kautta! Siihen ei tarvita paljoa väkivaltaa. Vähän aikaa ne kaikki ovat tekevinään vastarintaa, kihlatut morsiametkin. Mutta nämä roomalaiset mustatukkaiset, keltaihoiset, laihat kissat eivät kelpaakaan minun kuninkaani pojalle. Niiden kautta pilaantuisi koko suku. Mutta Adalagardis! Onneksi sinulle ja meille, jos saat hänestä puolison! Votanin valkyrioita olen ajatellut hänen kaltaisekseen. Hän on tuskin sormen levyä sinua lyhempi; vaaleat kiharat riippuvat kuin kultainen kuninkaanvaippa aina nilkkoihin saakka; pyöreät käsivarret ovat valkeat kuin Alppien lumi ja kauniisti kaareutuu hänen korkea rintansa; iloiset silmät loistavat kuin keväinen taivas. Fullan, voimaa ja kauneutta uhkuvan Fullan kautta! Hän on alemanneille otollinen kuningatar! Mikset jo aikoja sitte ole ratsastanut häntä kosimaan?"

"Sinä unohdat, etten milloinkaan ole häntä nähnyt. Hänen isänsä sanoi: 'Vasta silloin, kun hovini on Regina Castrassa, toivotan sinut sinne tervetulleeksi.' Vaan mahtaneeko hän olla onneni, tuo tuntematon, mutta kuitenkin hartaasti ikävöity onni, se autuus, jota etsin? Seis! nyt olemme matkamme määrän päässä. Tässä on portti. Mutta mitä tämä merkitsee? Eipä näytä talo vieraanvaraiselta. Sisäänkäytävä on suljettu suurilla kivilevyillä."

"No, no", naurahteli vanhus, "ei pidä kummeksia, jos ihmiset eivät huoli vastaanottaa sellaisia vieraita kuin Haduwaltia ja hänen janoansa. Mutta niitä ei kumpaistakaan niin helposti voida karkoittaa! Ei Haduwaltia, Hadumarin poikaa, sen helpommin kuin hänen janoansakaan. Pois kivet tieltä!"

Hän tarttui jo vahvalla kädellään ylimmäiseen noista päällekkäin ladotuista kivilevyistä, heittääkseen sen sisälle, kun Liuthar esti häntä siitä.

"Seis! Näetkös! Tuolle ylimmälle levylle on jotakin kirjoitettu, ehkäpä talon nimi. Luulen voivani vielä lukea sen."

"Minä taas en voisi sitä lukea, vaikka olisi keskipäivä", sanoi vanhus naurahtaen. "Mitä siinä sanotaan?"

Liuthar luki vaivoin ja hitaasti, kirjaimen kerrassaan:

"Hic -- habitat -- -- felicitas Nihil -- mali -- intret --"

Nuorukainen vaikeni hämmästyneenä ja seisoi hetkisen liikahtamatta. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, veri kuohahti hänen ohimoilleen.

"Ihmeellistä!" sanoi hän hiljaa itsekseen. "Täälläkö asuu onni? -- Sekö onni, jota minä etsin? Sen vuoksiko tähti tänne askeleeni johti?"

"No, ihmeitä tekevän Votanin kautta! Onko riimukirjoitus sinut lumonnut?" kysyi Haduwalt.

"Se on suojeleva mahtisana, jonka tulee luoda siunausta ympärilleen."

Silloin vanhus äkkiä paiskasi kätensä nuorukaisen olkapäille ja tahtoi häntä poistumaan.

"Lähtekäämme täältä pois", kuiskasi hän huolestuneena. "Mieluisammin tunkeudun minä kahden roomalaisjoukon läpi kuin yhden taikaluvun. Mutta sano, mitä se kirjoitus merkitsee?"

"Miten sen sinulle kääntäisin? Jotenkin tällä lailla:

"Tääll' asuu onni ja armahin autuus; Kauas sa karkoitu turmion tuoja."

"Tahdon nähdä tuon onnettaren, joka täällä asuu!"

Ja Liuthar syöksi kivivarustusta vastaan ja työnsi kilvellään ja keihäällään keskimäisiä kivilevyjä, niin että koko rakennus pian jyskyen kaatui puutarhaan päin.

Nuorukainen astui reippaasti kynnyksen yli. "Tämä kirjoitus ei minua peloita, vaan päinvastoin houkuttelee minua tänne astumaan. Täällä asuu onni, täällä asuu autuus. Itse toivojen jumala johti minut tänne. Ja me saamme lähestyä, sillä me emme ole turmion tuojia."

"Kukaties luulee talon isäntä meitä siksi", tuumaili vanhus arvelevan näköisenä, nostaen keihään olalleen ja seuraten nuorta ystäväänsä. Tämä riensi rientämällä rakennuksen ovea kohti, jonka tummankellervän esiripun takaa punainen valo häntä kutsui luokseen.

Suuressa kiihkeydessäänkin hän huomasi, mitenkä yksi oksa eräästä kukoistavasta ruusupensaasta oli irroittunut tukeestaan ja vaipunut avutonna alas hiekkaan. Hän kohotti sen varovaisesti ylös.

"Olisi vahinko, jos sitä poljettaisiin."

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Yhdellä askeleella hän hypähti yli portaiden neljän askelen ja paiskasi esiripun syrjään.

Vaan kauemmas ei hän päässyt. Kuin lumottuna tai kiveksi muuttuneena seisoi hän sen näyn edessä, joka tässä hänen silmiään kohtasi.

Hämmästyksestä hämillään astahti hän askeleen taaksepäin, hieman taivuttaen polveansa. Keihäs oli pudota hänen kädestään; sillä kuninkaanpoikaa kohti kulki keveästi ylevä, alabasterisen, marmoripatsaalta astuneen Heben kaltainen olento -- se oli Felicitas.

Vasemmalla kädellään hän hellästi painoi nukkuvaa lasta rintaansa vasten. Hänen ihmeen ihanat kasvonsa olivat tänä peloittavana hetkenä vielä entistä kalpeammat. Oikeassa kädessään hän kantoi punaisella viinillä täytettyä hopeamaljaa.

"Terve, te vieraat! Minä toivotan teidät tervetulleiksi puolisoni kartanoon. Hän on poissa. Minä olen ypö yksin kotosalla. Suojeletko minua ja lastani?"

Liuthar ei saanut sanaakaan sanotuksi. Sykkivin sydämin ja suurin silmin tuijotti hän tuota ihmeellistä, lumoavaa näkyä.

Mutta vanha Haduwalt näki huolestuneena nuoren herransa silmäykset ja virkkoi syvällä vakavuudella:

"Ole huoleti ja levollinen, sinä roomalaisnainen. Minä lupaan sinulle kuningas Liutbertin ja hänen poikansa Liutharin, tämän tässä niin kummasti vaikenevan nuorukaisen kunnian kautta, että minä olen suojeleva sinua kuten omaa tytärtäni ja kunnioittava sinua kuten sisarta. -- No, juo nyt Liuthar, koska niin ystävällisesti taritaan", kehoitti vanhus seuralaistaan, joka yhä oli kuin suunniltaan, ja otti keihään hänen kädestänsä.

Nuorukainen kohotti maljan huulilleen, tuskin kieltänsä kastaen, ja ojensi sen jälleen Felicitaalle kääntämättä koko aikana katsettansa hänen kasvoistaan. "Mikä on nimesi?" kysyä hän matalalla, vapisevalla äänellä.

"Felicitas!"

Nuorukainen astui äkkiä askeleen eteenpäin. "Onni! Autuus! Sekö on nimesi? Oi, sinä oletkin onni ja autuus!"

"En ymmärrä sinua."

"Ei ole tarviskaan", mutisi Haduwalt. "Mutta anna jo minullekin jotakin juotavaa."

Felicitas antoi hänelle maljan ja hän tyhjensi sen yhdessä kulauksessa.

"Toden totta", jatkoi vanhus, "asuukin täällä joku ihmeitä tekevä haltijatar. Kuinka olisitkaan muuten tietänyt tulla meitä vastaan maljoinesi ja sammuttaa janoamme viinilläsi?"

"Näin teidän lähestyvän -- säikähdyttyäni kivilevyjen maahan vierimisestä. Vanha Philemon, meidän iäkäs orjamme, on ne kasannut kokoon. Kuinka saattaisikaan tuo halvattu, puolisokea ukko minua suojella!"

"Ja tuonko kiviläjän takana luulit olevasi turvassa ilman ainoatakaan puolustajaa."

"En luullutkaan. Tiedänhän, että hyvä Jumala ja suojelusenkelini minua varjelevat. Mutta vanhus ei tahtonut minua jättää, mennäksensä puolisoani etsimään, ennenkuin olin monta kertaa häntä käskenyt. Vasta sitte, kun hän oli sulkenut kauvaksi näkyvän porttimme kivillä, luuli hän minun olevan jotenkin hyvässä piilossa."

"Puolisoasiko?" kysyi Liuthar otsaansa rypistäen, ja istuutui, seuraten emännän esimerkkiä. "Onko hän jättänyt sinut tänä vaarallisena aikana?"

"Ei niinkään!" nuhteli nuori vaimo. "Hän lähti jo eilen illalla kaupunkiin, ennenkuin vaarasta oli aavistustakaan. Senjälkeen en ole nähnyt häntä; mutta muutamia tunteja sitten oli hän vielä ollut terve ja raitis; Philemon näki hänen kilvellä ja keihäällä varustettuna kiiruhtavan Ivarus-sillan yli."

"Älä sure", virkkoi hyväntahtoinen vanhus, "ainoastaan jotkut harvat ovat tappelussa kaatuneet".

"Minä uskon varmasti, että hän elää. Muuten ette näkisi minua näin levollisena. Hyvä taivaan Jumala ei voi sallia maailman parhaimman, jaloimman miehen kärsiä syyttömästi onnettomuutta. Minä luotan lujasti Jumalaan."