Part 7

"Yhdessäkin on kyllä", naurahti Kottys, "jos murhaat hänet yhtä hitaasti kuin me päästimme päiviltä herramme. Me poltimme Mucius-tuomarin elävältä hänen oman talonsa tulessa."

"Seis! Katsos tänne, Kottys-veikkoni, tässä näkyy pakenijan jäljet. Haavoitetusta hyenasta vuotaa verta, pakenevasta saiturista kultaa. Katsokaa, tästä pääovesta hän on tullut sisään, työntänyt salvan eteen, juossut tänne, alttarin ohi ja tuosta ovesta pujahtanut papin huoneisiin! Siellä hän piilottelee. Seuratkaa!"

"Seuratkaa! Surma hänelle, surma!" kiljui koko orjajoukko ja karkasi jyskyvin askelin marmorilattian yli, Zenon pään päällitse viereiseen huoneeseen.

Piileskelijä oli kuolemantuskasta aivan mieletönnä kömpinyt holvihaudan äärimmäiseen nurkkaan asti, istua kyyröttäen siellä ison aikaa; kylmä hiki juoksi hänen otsaltaan.

Vaan kaikki jäi hiljaiseksi, viimeinenkin ääni vaikeni; takaa-ajajat olivat, etsittyään komerot papin asunnossa, syösseet jälleen kadulle.

Hän lohdutteli itseään: "Pian on tribuno huomaava tulipalon ja kapinan kaupungissa. Hän on ennenkin monta kertaa saanut tällaisen metelin taukoamaan. Muutamassa tunnissa ovat hänen peitsensä asettaneet kaikki entiseen järjestykseensä." Vähitellen tointui kauppias jälleen ja hänen mielensä rohkaistui.

Hän rupesi nyt öljylampun valossa tarkastelemaan kellarimaista hautaansa.

Hän oli kompastua erääseen arkkuun.

Kauhunsekaisella uteliaisuudella täytyi hänen välttämättä aukaista se: "Säilyttiköhän se vanha kettu siinä kirkon aarteita?"

Hän nosti kannen ylös: kirstussa ei ollut muuta kuin paperikääröjä ja pergamenttia. Niiden yli oli levitetty valkoinen papin puku kaapuinensa, aivan samallainen kuin Johanneksen yllä oli ollut.

Uusi ajatus välähti pakenijan mieleen.

Äkkiä hän veti väljän pappisvaatteen oman pukunsa päälle. "Täällä en kuitenkaan enää kauvan viivy. Ja varmimmin -- paremmin kuin haarniska -- suojelee minua tämä verho."

Hetken kuluttua, kun kaikki yhä oli hiljaista, rupesi hän haluamaan pois kuopan ummehtuneesta ilmasta. Hän kohotti varovasti lattialevyä, nousi tikapuitten ylimmälle puolalle ja katseli tarkastellen tyhjää kirkkoa.

Hänen silmiinsä välähtivät heti alttarilampun valossa lattialla kiiltelevät kultakappaleet.

Takaa-ajajat olivat poimineet osan, vaan ei läheskään kaikkia: "He enemmän janoovat verta kuin kultaa."

Saituri oli jo monesti katunut sitä, että oli luvannut liikoja papille.

"Mutta tosiaan! hän halveksi lahjaani. Siis olen minä vapaa sitoumuksestani. Ja vahinkopa olisi, jos nämä sirot kappaleet joutuisivat sille kelvottomalle."

Hän nosti nyt levyn kokonaan ylös ja kuunteli levottomasti vielä kerran.

Kaikki hiljaista.

Sitten hän laski varmuuden vuoksi kultansa ja kalliit kivet arkkuun, sulki kannen, kiipesi nopeasti kirkkoon ja keräili solidit kokoon. Ensin lähimmät, sitte alttarilla olevat; silloin hän näki alttarin oikealla puolella kokonaisen kasan, joka oli vierinyt pussin halkeamasta.

Hän hiipi nyt alttarin taakse, sen oikealle puolelle ja kumartui -- silloin, oi kauhua! kuuli hän papin asunnosta askeleita; tosin kyllä ainoastaan yhden miehen askeleita, mutta ne eivät olleet Johanneksen. Ne kalskuivat kuin rauta.

Zeno aikoi äkkiä pujahtaa piilopaikkaansa.

Mutta ennenkuin hän ehti kiertää alttarin, näki hän mustan varjon käytävän kynnyksellä.

Hänen oli enää mahdotonta päästä salaa luolaan. Hänen polvensa kävivät hervottomiksi.

Hän heittäytyi pikaisesti alttarille samanlaiseen asentoon, jossa Johannes oli ollut hänen kirkkoon tullessaan, veti äkkiä kaapun päänsä yli ja levitti molemmat käsivartensa pyhäinjäännös-arkun ympäri.

Seuraavassa silmänräpäyksessä viilsi pureva teräs poikki hänen niskansa. Hän oli hengetönnä ennenkuin ehti kuulla sanat: "kuole, pappi".

KOLMASTOISTA LUKU.

Murhaajasta alkoi tuntua, ettei hänen uhrinsa ollutkaan niin vanttera kuin presbyteri; hän kumartui alas, niin että hänen korkean kypäränsä musta jouhitöyhtö pöyheänä taipui alaspäin, ja nosti murhatun päätä, vetäen kaapua syrjään.

Hämmästyksestä hieman huudahtaen antoi hän sen taas pudota: "Kohtalon oikkuja! Rahakauppias! Mitenkä hän on täällä? Miksi tuossa valhepuvussa? Missä lienee sitten pappi?"

Mutta ennenkuin tribuno ehti syvemmältä näitä kysymyksiä mietiskellä, kääntyi koko hänen huomionsa auki murretulta pääovelta päin kuuluvaan meluun. Se oli varsin hämmästyttävää laatua. --

Kun Leo oli Herkuleen torilla järjestänyt ratsumiehensä, käski hän heidän odottaa, kunnes hän palaisi. Hän oli hypähtänyt mustan oriinsa selästä ja jättänyt sen erään ratsastajan haltuun; hän tahtoi jalkaisin, huomiota herättämättä kapeitten katujen ja mutkateitten kautta tunkea papin huoneeseen.

Matkan puolivälissä oli hän pysähtynyt nähdessään tulipalon ja kuullessaan etäältä kapinallisten orjain metelin. Hän seisahtui, ja samassa kiiruhti häntä vastaan pakeneva vaimo, huntu silmillä; Leo astui hänen eteensä.

"Sinäkö, tribuno?" huusi pakeneva.

"Mitenkä? Zoëko? Tuomarin puoliso! Mitä on tekeillä?"

"Orjat! Talomme palaa! Pelasta! Auta!"

"Tuolla alhaalla torilla seisovat ratsumieheni! Palajan heti itse sinne. Sitten tulen auttamaan." --

Senjälkeen oli hän nopeasti kiiruhtanut papin tyhjää asuntoa kohti, rientänyt sen läpi, heiluttaen paljastettua miekkaa kädessään, ja kirkkoon tultuaan antanut kuoliniskun etsityn asemesta -- liittolaiselleen.

Tuskin oli hän havainnut erehdyksensä, kun kuuli ratsumiestensä torvien ja rumpujen rämähtävän portilta päin ja puhaltavan rynnäkköön.

"He rupeavat tappelemaan kapinallisten kanssa", ajatteli tribuno ja aikoi mennä pääovesta ulos. "Konnamaiset orjat! Ja barbarit seisovat porttien edustalla!"

Vaan kynnyksellä hän äkkiä seisahtui, sillä aivan toisenlainen raikuna kuin raivoavain orjain hurja ulvonta tunki nyt hänen korviinsa. Se oli germanien sotahuuto ja voitonkiljunta, joka oli hänelle kyllin tuttu; hän huomasi sen kuuluvan aivan läheltä.

"Germaneitako kaupungissa? Uskomaton asia!"

Varovaisesti astuttuaan basilikan kynnykselle, näki hän suureltatorilta päin koko lauman, ainakin yli sata germanilaista tulvailevan kirkkoa kohti. Ja he tulivat jalkaisin: he eivät siis olleet noita jo kauvan nähtyjä ratsumiehiä.

"Tunkeudunko läpi? Mahdotonta! Takaisin! Papin asunnon kautta!"

Hän riensi basilikan käytävää pitkin ja lattiasta nostetun kivilevyn ohitse Johanneksen huoneeseen.

Sinnekin hän kapealta kadulta kuuli barbarien ääniä ja raikasta naurua ja huutoa. Hän näki parven germaneita lähestyvän basilikaa ja heidän etupäässään paksun roomalaisen, joka kantoi viinileilejä.

Niin nopeasti kuin hänen raskaat aseensa suinkin sallivat, juoksi hän takaisin kirkkoon ja hypähti, nähden sen ainoaksi pelastuksekseen, tuohon avonaiseen hautaan sekä tempasi marmorikannen kiinni. Samassa hän kuuli, miten molemmista ovista tunki sisään germanilaumoja.

Meluten ja voitostaan riemuiten tervehtivät he toisiansa Juvavumin vankeuteen teljetyn päällikön pään päällä.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Me liitymme nyt mieluummin marmorilattialla juominkeja pitäväin germanein kuin sen alla hyödyttömästi kiukuttelevan sadattelijan seuraan.

"Terve, te urhoolliset bajuvarit! Tervetultuanne voittoon!"

"Josta meidän on kiittäminen, teitä, te viisaat alemannit."

"Niin, ettekö tunnusta meidän viisaasti houkutelleen heidät esiin?" virkkoi edellisen puhujan asekumppani. "Ensin sujautti Liuthar, mainehikkaan kuninkaamme mainehikas poika, ja pari hänen seuralaistansa viiden maurilaisen ratsastajan kimppuun, jotka kapitolin tribuno oli lähettänyt meitä vakoilemaan. Mutta me tunnemme metsät täällä paremmin kuin nuo ruskeat afrikalaiset. Neljä heistä kaatui, ennenkuin osasivat sitä aavistaakaan. Yksi valitettavasti -- luippasi tiehensä; mutta näyttääpä siltä kuin ei hän olisi voinut paljoakaan kertoa. -- Sitte luikahti pieni parvi meidän miehiä salaa joen yli -- alemannilaisen ratsu osaa uida kuin joutsen -- ja laukkasi itäisille vuorille päin, teidän luoksenne, bajuvarit, että haikaran ja kotkan huudot olisivat oikeaan aikaan vastatusten kajahtaneet."

"Ja tällä kertaa olette te, hidastelijat, vastoin tottumusta ja tapaa todellakin ennättäneet oikeaan aikaan oikealle paikalle", pisteli Suomar, toinen alemanni.

Bajuvari tarttui julmistuneena vyössään riippuvaan tapparaan: "Mistä sellainen puhe on kotoisin, sinä paksupäinen suavilaisroisto? Arvatakseni olemme aina tulleet kyllin aikaisin teitä kurittamaan -- teitä, kuten kaikkia muitakin, jotka kauan sitä olivat odottaneet! Ja useinpa saitte tuntea te, liukasjärkiset kielenpieksäjät, meitä hidassanaisia paetessanne, että ajatuksenne ja jalkanne eivät kuitenkaan olleet kyllin nopeat!"

Solvaistu aikoi vihaisena vastata, mutta hänet keskeytti sovintoa hieroen Vestralp, edellinen alemanni. "Sopikaa pois, te molemmat, sinä Suomar-poikani ja sinä, vahva markomanni! Kun uljaat bajuvarit ovat saapuvilla, ottelevat he myös oivallisesti, ja pian on se hetki, jonka he ehkä myöhästyivät, korvattu."

"Se on usein nähty!" huusi Rando, kolmas alemanni.

"Viimeksi", jatkoi Suomar, "aivan äskettäin torilla ja linnan jyrkällä tiellä, tappelussa tribunon ratsumiehiä vastaan."

"Vait! Mitä tuo oli?"

"Niin! Eikö maan alta kuulunut huokauksia?"

"Tuolta, alttarin vasemmalta puolelta."

"Etsikää! Onko joku haavoitettu alttarin takana?"

Pari soturia kiiruhti mainitulle epäluulonalaiselle paikalle ja etsi alttarin takaa, mutta mitään ei löytynyt.

"Mutta mikä tuossa portailla makaa?"

"Kuollut."

"Roomalainen."

"Nähtävästi pappi."

"Sen ovat kaiketi kapinalliset orjat tehneet, jotka heti yhtyivät meihin, kun olimme kiivenneet muurien yli", puhui Herbert, eräs ijäkäs bajuvarilainen alapäällikkö. "He ovat nyt paraimmat oppaamme runsaisiin saalispaikkoihin."

"Viekää pois ruumis! Noilla kiviportailla on ryypätessämme mukava istua", virkkoi Helmdag, edellisen poika.

"Uskallapa, sinä ilkiö! Se on korkeimman, taivaallisen Herran pöytä", uhkasi Rando.

"Siinä ei ole perää", kiljasi Helmdag. "Sinä olet kaiketi kadotuksenalainen katolilainen? Tämähän on roomalainen kerettiläiskirkko, synnillisempi kuin mikään hirmutyö. Niin sanoi minulle gotilainen kastajani Novin piispa."

"Sinä häpeämätön arianilainen!" vastasi Rando. "Sinä Kristusta tunnustamaton paholainen! Minä vielä opetan sinut antamaan Herralle Kristukselle saman kunnian kuin hänen isällensä. Minä täytän suusi nyrkilläni. Jälkiruuaksi saat syödä -- jokainoan hampaasi!"

"Me kunnioitamme aina poikaa vähemmän kuin isää", mutisi Helmdag.

"Olkaa vähemmällä, te molemmat!" käski Vestralp. "Täyttäkää kumpikin suunne, mutta -- Rooman viinillä! Tänne nahkainen leilisi, Crispus, roomalais-sankari! Ei ole tarvis aukaista pauloja. Kas näin: miekan isku vain! Ja punaista verta pulppuilee haavasta. Tuokaa kypäränne ja kuperat kilpenne, niin vuodatan niihin tämän kauriinnahkaisen roomalaisen jaloa verta. -- Mitä äskeiseen kiviportaita koskevaan riitaan tulee, niin uskokaa minua: kunnon mies kunnioittaa kaikkea sitä, mikä on toiselle pyhää. Senvuoksi, veljet, tahdomme kaikki väistää noita portaita."

"Entäs kulta ja hopea seinillä ja pilareilla ja kiviarkuilla?" kysyi arianilainen Helmdag.

"Säästämmekö sen rosvoaville orjille?" tuumasi katolilainen Rando.

"Emme!" huudahti sama sivistynyt pakana, joka tähän asti oli yrittänyt rakentaa rauhaa: hän oli Vestralp, kypäräkkään Crispuksen voittaja. "Se ei olisi tarpeellista! Ne jaamme me keskenämme Ziu-jumalan, roomalaisen piispan ja Arion palvelijain kesken."

Ja niin he ryhtyivät tuumasta toimeen. Vasemmassa kädessä kantaen viinillä täytettyä vaskista kypäräänsä tai sudennahkaista lakkiansa, josta tavan takaa ottivat aika kulauksen, mursivat he oikeassa kädessä olevalla sotatapparalla _sarkophageista_ [kivinen ruumisarkku], pilareista ja pyhäinjäännösarkuista kaikennäköiset koristukset, metallikuvat, jalokivet sekä myöskin väärennetyt jalokivet, joiden kirkkaat värit häikäisivät heidän silmiään.

Nuori solakka bajuvari Garizo nosti kohteliaasti kumartaen pyhän Annan kaulalta raskaat, safireilla koristetut kultavitjat: "Anteeksi, pyhä jumalatar tai mikä lienetkään, mutta sinä olet ennen kaikkea kuollutta kiveä vain ja peloittavan ruma; se, minkä voin povestasi nähdä, on. aivan keltaista, mutta minun morsiameni Albrun on elävä, nuori ja lumoavan kaunis. Paljon kirkkaammin kiiltävät nämä siniset helmet hänen valkealla kaulallaan."

"Missä teidän vaimonne, lapsenne ja muut aseettomat ovat?" kysyi Vestralp tuolta toimeliaalta sulhaselta.

"Suurin osa saapuu tänne vasta huomenna", vastasi Garizo, "sillä niin pitkälle olemme kuitenkin ehtineet, me hidastelijat, joiksi monisanainen heimolaisesi meitä äsken nimitti. Sen olemme kuitenkin oppineet, että ensiksi on sotilaitten lähdettävä tappeluun ja jäljestäpäin vasta, kun maa on voittojen kautta altis, tulevat aseettomat."

"Taitaapa tuohon nimeen olla hiukan syytä, koska sen niin pahaksi panette", naurahti Vestralp. "Jos joku sanoisi teitä 'pelkureiksi', niin nauraisitte vain ja paiskaisitte hänet kumoon. Te olette merkillistä väkeä. Ei yhdenkään toisen heimon viha ole niin levollinen, vaan samalla niin peloittava."

"Sen seikan tahdon sinulle selittää", vastasi hitaasti valkeapartainen Herbert. "Me olemme kuin vuoret. Ne seisovat järkähtämättöminä, hyörittäköön ja pyörittäköön niiden ympärillä miten paljo tahansa. Mutta jos ne kerran suuttuvat, suitsuttavat ne tulta ja tulikiveä."

"Mutta tällä kertaa olette kuitenkin osoittaneet voivanne olla. kavaliakin", muistutti Suomar. "Sukkelilla juonilla olette estäneet vihollisen saamasta minkäänlaista vihiä tulostanne. Kaikkia teitä, yksinpä metsästäjienkin polkuja, vartioitsitte tarkasti, että teidän lähestymisenne pysyisi salassa, siksi kun seisoisitte aivan Juvavumin porttien edustalla."

"Mutta ettei roomalaisissa heräisi minkäänlaisia epäluuloja", lisäsi Herbert, "lähetimme muutamia omia roomalaisia siirtolaisiamme, talonpojiksi ja käsityöläisiksi puettuina, tänne kaupunkiin ostamaan ja myömään, ikäänkuin olisivat he olleet Ovilavan ja Laureacumin asukkaita."

"Mitä jos he olisivat ilmaisseet kaikki?" kysyi Suomar.

"Silloin olisivat heidän omaisensa olleet kuoleman omat. Se teroitettiin kyllin pontevasti heidän mieleensä. Muuten köyhä kansa suostuu paljo kernaammin meihin kuin roomalaisiin kiduttajiinsa."

"Varsin vähällä lakkasivat kaupunkilaisetkin meitä vastustamasta. Hekin näkyvät mukautuvan, kun huomaavat, ettemme syö heitä suuhumme", sanoi Helmdag naurahtaen.

"Tosiaankaan eivät muut kuin tribunon ratsumiehet ja hänen jalkaväestönsä tapelleet urhoollisesti ja rajusti."

"Kerro siitä!" kehoitti Vestralp. "Me, jotka ottelimme joen toisella puolen, emme vieläkään voi käsittää, kuinka menettelitte rynnäkössä ja kuinka niin pian saitte linnan antautumaan."

"Kautta Ziun miekan! Se kävi varsin kummasti", alkoi Rando kertoa. "Suurella, torilla, jossa eräs jalopeuran-nahkaan puettu kristittyjen pyhimys seisoo nuijaansa kohottaen --"

"Aimo pyhimys! -- Sehän on pakanain jumala."

"Ei, puolijumala."

"Yhdentekevää", jatkoi Rando. "Hän ei ainakaan ole auttanut roomalaisia, olkoon sitte pyhimys, jumala tai puolijumala. Kun siis me alemannit, noin kaksikymmentä luvultamme, olimme avuksi kutsuttujen bajuvarien kanssa -- ne kiipeävät kuin oravat nuo Bajuhemumin vuorten metsästäjät! -- päässeet muurien yli, niin ajattelimme: nyt on jo kaikki päättynyt! Mutta kun saavuimme aukealle toripaikalle, ryntäsivät tribunon ratsumiehet tuubain raikuessa meitä vastaan. Häntä itseään emme nähneet -- hänen sanottiin sairaana makaavan linnassa, mutta sieltäkään ei ole häntä löydetty eikä saatu vangiksi. Meitä oli aluksi aniharvoja ja me saatoimme töin tuskin pitää puoliamme. Vähitellen täytyi heidän kuitenkin peräytyä askel askeleelta yhä lähemmäksi kapitolia. Mutta siellä tulivat tribunon isaurilaiset heidän avukseen, ja nyt alkoi kiivas ottelu mies miestä vastaan. Silloin tappelivat taas nämä bajuvarit ikäänkuin vimmastuneet --."

"Sano: kuin vimmastuneet leijonat!" keskeytti häntä ylpeästi Helmdag-bajuvari. "Sotalipussamme on leijonan kuva ja sydämissämme leijonan uljuus."

"Miksi olette juuri tuon etelämaitten eläimen valinneet esikuvaksenne? Karhu on teitä lähempänä ja minusta näyttää, että se on enemmän teidän kaltaisenne."

"Siltä se sinusta näyttää, sinä pilkkaileva suavilainen", sanoi vanha Helmbert, tullen poikansa avuksi. "Tietysti te tiedätte enemmän kuin me, mutta kaikkea ette silti tiedä. Kolmesataa vuotta sitte, jolloin ei vielä oltu kuultu alemannien nimeäkään, olivat jo markomannit, meidän esi-isämme, monet kerrat rajusti otelleet roomalaisten sankarien kanssa. Siihen aikaan liiteli vielä voitto Rooman kultaisen kotkan siivillä. Tiber-virran varrella, Neron kultaisessa kartanossa, hallitsi silloin viisas, taikakeinoja taitava keisari. Hän oli noitaneuvojensa kautta saanut selville, että jos hän tulevassa tappelussa antaisi kahden leijonan uida yli Danubius-virran, olisi maailman urhoollisin kansa saava voiton. Mutta meidän isämme sanoivat leijonat nähdessään: 'Mitä keltaisia koiria nuo ovat?' He löivät nuijillaan ne kuoliaiksi, ja kohta senjälkeen voittivat he keisarin ja hänen sotalaumansa. Kaksikymmentätuhatta miestä makasi kuolleina kilvillään. Silloin tiesi Rooman viisas keisari, mikä oli urhoollisin kansa maan päällä. Siitä asti olemme kantaneet kahta leijonaa lipullamme. Niin kertovat ja laulavat kansamme _bardit_ [muinais-saksalaisten ja -brittiläisten laulajat]. Ja nyt, suavilainen, voit jatkaa kertomustasi."

"No niin! jatkan siis ja -- teidän kunniaksenne. Kissojen -- tai koska se sinulle, Helmdag, on mieluisampaa -- leijonain lailla syöksyivät bajuvarit maurilaisten ratsujen kaulaan kiinni, ja antoivat ennemmin polkea itsensä kuoliaiksi kuin päästivät irti. 'Anna Lokelle, mitä hänelle kuuluu', sanoo anglosaksilainen sananlasku. Maurilaiset ja isaurilaiset tappelivat aivan epätoivoisina, mies mieheltä täyttäen tuon kapean kalliokäytävän, johon vierekkäin mahtui ainoastaan kaksi hevosta. Vihdoinkin saapui herttua meidän avuksemme; silloin yhtäkkiä teimme ojennetuin keihäin ryntäyksen ratsuriviä vastaan, niin että koko liuta hajosi pirstaleiksi. Nyt syntyi hirvittävä käsikahakka. Bajuvarilaiset pujahtivat isaurilaisten pitkien peitsien alatse, hyppäsivät ratsumiesten satulalle ja pistivät lyhyen puukkonsa paksun pantsarin lävitse heidän kurkkuunsa ja kasvoihinsa. Viholliset, miehet ja hevoset, kaatuivat molemmille puolille, oikealle ja vasemmalle, ja monet syöksyivät yli muurin kapean rintavarustuksen alas syvyyteen. Kuitenkin olisi voitto vielä jäänyt ratkaisemattomaksi, ja ehkä vasta nälkä olisi voinut luovuttaa haltuumme tuon kallioseinäisen linnan, jos viimeinen vihollisparvi olisi päässyt sinne sisälle, alkaessaan nyt paeta sen porttia kohti. Mutta tällöin teki eräs bajuvarilaispoika miehen työn. Saatoin sen varsin selvästi nähdä, sillä bajuvarein ennätettyä edelleni ei minun enää tarvinnut tapella, ja linnan korkealla oleva portti oli aivan silmieni edessä. Huomasin, kuinka toinen vahtia pitävistä isaurilaisista viittasi taisteleville kumppaneilleen; epäilemättä tahtoi hän kehoittaa heitä kiireisen paon kautta pyrkimään linnaan, ennenkuin barbarit ehtisivät sinne asti. Toinen vartija seisoi portin kynnyksellä, pitäen kädessään rautatankoa, jolla hän oli telkitsevä ovet, niin pian kuin pakolaiset olivat syösseet pihaan. Silloin hän kaatui suulleen kuin salaman iskemänä, eikä enää noussut. Kohta sen jälkeen näkyi portin harjalla kultakiharainen lapsi, joka sotatapparalla hakkasi maahan keisarin purppuraisen lipun ja pystytti sen sijaan korkean keihään päähän laajalle loistavan, sinisen kilven."

"Hortar!" huusi silloin herttua Garibrand. "Veljeni poika, joka varastettiin jo viikkoja sitte, ja jonka luulimme kuolleeksi. _Hänen_ kilpensä! -- Sukumme, omaistemme voittoisa sininen kilpi! Eteenpäin te bajuvarit! Eteenpäin, vapauttamaan Hortaria!"

"Hän ei enää vaarassa ollutkaan. Linnasta ei löytynyt tribunoa eikä myöskään hänen orjiansa. Tuo uljas poika oli ainoa ihminen koko kapitolissa. Kahakka portin edustalla oli myöskin pian päättynyt. Portin ulkopuolelle jääneitten vihollisten yritykset kiivetä linnan korkeitten muurien yli olivat turhia, koska me karkoitimme heidät alati; heidän täytyi heittää pois aseensa ja antautua. Toiset heistä, epäillen tuskin armoa saavansa, tai halveksien sitä, kannustivat hevosensa kalliolta alas syvyyteen. Juvavumin linnanportti paiskattiin sisältäpäin auki, ja nuori Hortar heittäytyi setänsä syliin. Tuo bajuvarilainen poika oli voittanut kapitolin kansallensa. Eläköön nuori Hortar! Runoilijamme tulevat hänen tekoaan ylistämään."

"Eläköön nuori Hortar!" kajahteli kaikkialla suuren basilikan holveissa.

Mutta riemuhuudon vaiettua kuului jälleen toraa kirkon peräpuolelta. Eräs viinistä punaisena hohtava pari oli alttarin takana joutunut kovaääniseen kiistaan.

Molemmat miehet olivat eräästä aukimurretusta arkusta muitten roomalaisten muistomerkkien joukosta, joita Johannes oli lampailtaan ottanut heidän taikauskoansa ehkäistäkseen, löytäneet erään kauniisti veistetyn marmorirelifin, joka kuvaili kolmea toistansa syleilevää gratiota.

He olivat molemmat tarttuneet siihen ja laahasivat sitä huutaen ja meluten pitkin kirkkoa, kunnes pysähtyivät lähelle Helmbertiä ja Vestralpia.

Siinä toinen päästi irti, sieppasi tupestaan lyhyen puukkonsa ja uhkasi sillä toista, joka heti veti tapparansa esille.

"Seis, Agilo!" huudahti Vestralp ja tarttui heimolaisensa käsivarteen.

"Pistä sinä roomalaisia puukollasi, kun tarve tulee, äläkä alemanneja", nuhteli Helmbert ja työnsi sivulle maanmiehensä puukon.

"Hyvä! teidän tulee ratkaista asia", huusivat molemmat riitelevät kuin yhdestä suusta.

"Minä sen ensiksi näin", huusi alemanni. "Minä tahdon sen lemmikkihevoseni rintalevyksi."

"Minä sen ensiksi käteeni otin", väitti häntä vastaan bajuvari. "Siinä kohtalon kolme tytärtä kehrää elonlankoja. Minä tahdon ripustaa sen lapseni kilpikehdon päälle."

"Riitanne on helposti ratkaistu", sanoi Vestralp, nosti kohtalon tyttäret lattialta, tähtäsi tarkasti ja halkaisi reliefin kahtia.

Helmbert tarkasti molempia palasia: "Ei Forasitso itsekään, Votanin poika, joka Helgolannissa oikeutta valvoo, olisi voinut tarkemmasti jakaa. Teille jää molemmille puolitoista jumalatarta. Menkää siis yhdessä sovintoa juomaan."

"Kiitoksia", sanoivat riitelijät ja olivat taas hyvillään.

"Mutta täältä on jo viini loppunut", valitti alemanni.

"Muuten olisin minä jo aikoja sitte sen juonut", sanoi bajuvari huoahtaen.

"No, Crispus, sinä Marsin ja Bellonan poika! Missä on lisää viiniä?" kysyi Vestralp.

Crispus laahustihe puhkuen esiin. "Herra, näyttää tosiaan mahdottomalta, mutta he ovat todellakin jo juoneet kaikki tyyni. Kuitenkin", hän sanoi kuiskaamalla, "luulen, että Jaffa-veitikalla vielä on vähäinen leili kaikkein parasta viiniä jälellä; mutta se on ainoastaan sinua varten, joka pelastit henkeni." Ääneensä hän jatkoi: "Tässä on ruukullinen vettä; jos sekoitamme siihen leilin viimeiset tilkat, saamme vielä kutakuinkin hyvää juomaa."

Mutta Vestralp iski keihäällään paksuposkiseen ruukkuun niin että se rämähti rikki ja sisällys virtasi pitkin lattiaa. "Se mies, joka sekoittaa viiniinsä vettä, syöstään pois alemannien suvusta!" -- huudahti hän. -- "Tuon paraimman leilin", kuiskasi hän Crispukselle, "saa juutalainen pitää itse. Hän tarvitsee kaiketi vahvistavaa juomaa kaiken pelkonsa jälkeen."

Silloin kajahti ulkoa torventoitotus.

Heti sen jälkeen temmattiin rikotut pääovet auki ja kynnykselle astui jättiläiskokoinen bajuvari.

"Täällä te suloisessa hekumassa istutte ikäänkuin kaikki olisi päätetty", huusi hän raikuvalla äänellä, "ja kuitenkin riehuu sota uudelleen kaupungin kaduilla. Roomalaisten orjat polttavat ja hävittävät. Onhan kaupunki meidän. Suojelkaa Juvavumia, te bajuvarilaiset miehet! Niin käskee herttua Garibrand."

Viivyttelemättä tarttuivat kaikki germanit aseisiinsa ja huutaen: "Suojelkaamme bajuvarilaisten Juvavumia!" syöksyivät kirkosta ulos.

* * * * *

Kun kaikki jälleen oli hiljaista, kohotettiin varovasti marmorilevyä, ja tribuno kiipesi sieltä ylös. Tuo urhoollinen, sotaisa mies oli tämän ajan kuluessa kärsinyt katkeria tuskia.