Part 6

Päällikkö oli jälleen kohottanut lasketun keihäänsä, jonka hän nyt otti vasempaan käteensä, tarjoten satulastaan oikean kätensä Severukselle, joka tarttui siihen vitkastellen ja päästi sen heti jälleen irti.

"Ensin kädenlyönti", huusi germani pehmeällä, kaunissointuisella äänellä, oivallisella bulgarilaisella latinankielellä, "ensin kädenlyönti; sitten, jos niin tahdotte, miekanlyönti. -- Sinä olet, sen tiedän, Severus, entinen urhoollinen magister militum, joka yhä uljaasti taistelet toivottomassa asemassa toivottoman asian puolesta. Ja minä ylpeilen siitä, että olen Liutbert-sankarin poika, hänen, joka on alemannien kuningas. Liuthar on nimeni eikä yksikään ihminen ole vielä minua voittanut."

Severus virkkoi otsaansa rypistäen: "Minä kuulin isäsi nimen ja omasi; Augusta Vindelicorum'in olette te valloittaneet."

"Mutta emme siitä välittäneet", huudahti kuninkaanpoika ja hänen kirkkaat harmaat silmänsä välähtivät vilkkaasti. "Ketä haluttaisi asua muurien ympäröimissä haudoissa! Teidän luoksenne Juvavumiin emme myöskään tahdo asettautua."

"Siitä on kyllä pidetty huolta", uhkasi Severus.

Mutta Liuthar heitti naurahtaen kiharansa niskaan. "Nähkäämme! -- Mutta sano sitä ennen: kenen tähden johdat nämä kansalaiset sotatantereelle? Kenen nimessä puolustat Juvavumia?"

"Ravennan imperatorin, koko maanpiirin herran, jolla on sekä ensimäisen kuninkaamme että ensimäisen keisarimme onnea tuova nimi: Romulus Augustulus."

Silloin germani tarttui vyöhönsä, veti esiin paperikääryn ja heitti sen Corneliukselle. "Sen voin aavistaa!" hän sanoi. "Te tiedätte vähemmän kuin me barbarit, mitä Italiassa, valtakuntanne pääkaupungissa tapahtuu. Lue, mitä eräs, jolla siitä on tarkat tiedot, minulle kirjoitti. Länsimaitten keisaria ei enää ole olemassa. Romulus Augustulus on syösty valta-istuimelta. Hän asuu tästälähin eräällä saarella ja syöttää riikinkukkoja; hänen sijaansa on tullut minun lankoni, kauniin sisareni puoliso, Odovakar -- kuuluisan rohkea mies. Hän on sen meille itse kirjoittanut."

Cornelius silmäili nopeasti kirjoituksen päästä päähän; hän kalpeni; mykkänä ojensi hän sen Severukselle, joka vapisten rupesi sitä lukemaan.

"Ei epäilemistäkään!" sanoi jälkimäinen soinnuttomalla äänellä. "Minä tunnen sen miehen; hän on ollut minun palveluksessani. Odovakar ei valehtele."

"Emmekä mekään valehtele", huudahti Liutharin harmaapartainen seuralainen, ajaen hevosensa lähemmäksi ja ottaen kirjeen Severuksen kädestä. "Olen opettanut kuningas Liutbertin pojalle mitenkä kilpi lyödään halki enkä miten kirjainpiirroksia vääristellään."

Vanhusta täytyi uskoa. Ennenkuin hän pisti kirjoituskäärön vyöhönsä, tarkasti hän sitä vakavan arvokkaasti; häntä ei haitannut, että kirjaimet olivat ylösalaisin.

Severus nojasi keihästänsä vasten. Cornelius tuijotti maahan synkän näköisenä. "Minä olen sen tiennyt", puhui sitte jälkimäinen. "Olen melkein tätä toivonut, koska näin sen välttämättömäksi -- ja nyt, kun se on tapahtunut, runtelee se minut murskaksi."

"Ei enää imperatoria Roomassa!" voihkasi Severus.

"Italia barbarien hallussa!" huokasi Cornelius.

"Te herätätte minussa syvintä sääliä, te urhoolliset sankarit", puhui kuninkaanpoika totisella äänellä. "Mutta nyt kaiketi huomaatte, että taistelumme on päättynyt jo ennen sen alkamista. Kenen tähden, minkä hyväksi tahdotte taistella?"

"Tulevaisuuden hyväksi!" huusi Severus.

"Entisyyden tähden, kunniamme tähden!" huusi Cornelius.

"Ikuisen Rooman puolesta!" virkkoivat molemmat.

"Vielä on Byzantilla valtaa -- pian lähettää Byzantti uuden keisarin", uhkasi Severus.

"Ehkäpä", virkkoi Liuthar, olkapäitään kohauttaen "Mutta sillävälin tarvitsemme me, germanit, maata, peltoa, laidunta. Ja siksi tuon teille sanoman isäni puolesta. Näin sanoo Liutbert, alemannien kuningas, niin omassa nimessään kuin myös liittolaistensa nimessä --"

"Ketkä ovat ne liittolaiset?" keskeytti Cornelius tarkkaavaisena.

"Te saatte sen tietää pikemmin kuin haluaisittekaan", vastasi Liutharin seuralainen jurosti.

Mutta kuninkaanpoika jatkoi: "Jääkööt rauhassa maahamme, jotka jäädä tahtovat; jotka eivät tahdo, ne lähtekööt rauhassa pois. Torni tyhjennettäköön ja hajoitettakoon maahan; maasta jää kaksi kolmannesta teille, meille yksi kolmannes. Se on kohtuullista."

Mutta Severus vastasi suuttuneena, kohottaen keihästänsä: "Hurja barbari! Tuollako lailla uskallat kahdeksankymmenen barbarisi puolesta puhua Juvavumin miesjoukolle? Sinä olet oppinut puhumaan latinaa, mutta et ajattelemaan roomalaisen tavalla!"

"Minä puolestani arvelen", lisäsi Cornelius, "että maanne on teille kyllin riittävä, koska ette ole voineet lähettää enempää kuin kahdeksankymmentä miestä Juvavumia valloittamaan. Te olette liian harvalukuiset väistyäksemme edestänne."

Silloin vetäytyi nuorukaisen ensi partauntuvan sieventämä suu omituiseen hymyyn: "Ole varoillasi, roomalainen! Olemmeko mielestäsi liian harvalukuisia? Pian voisit sanoa meitä liian lukuisiksi. Ihmeitätekevä Votan voi harvoista herättää monta. Viimeisen kerran: jättäkää tuo linnoitus ja jakakaa rauhallisesti maanne!"

"Ei niinkään! Takaisin, barbari!" huusivat molemmat roomalaiset samalla kertaa.

Silloin käänsi Liuthar hevosensa.

"Syyttäkää sitte itseänne! Te olette hukassa. Kaikki olette te Votanin hallussa."

Molemmat ratsastajat ajoivat täyttä laukkaa takaisin joukkoonsa.

"Haduwalt, puhalla torveen!"

Vanha soturi nosti torven huulilleen ja kamalasti ärjyvä törähdys kaikui roomalaisten korviin.

Ja ennenkun nämä vielä olivat ehtineet seurata päällikköjensä käskyjä ja rynnätä germanilaisia ratsumiehiä vastaan, kuului heidän takanansa idästä päin, virrasta, maakotkan huuto ja samassa aivan äkkiarvaamatta sellainen hirvittävä pauhina -- sotahuutoja, tuskankiljuntaa, aseitten kalsketta -- että kaikki kuusisataa miestä ja molemmat johtajatkin kääntyivät kauhistuneina sinne päin.

Heidät valtasi tuska ja pelko. Itäisestä metsästä, vuorenrinteiltä ja pensaikoista tulvasi lukemattomia germaneja. Vahva sotajoukko ryntäsi sillalle päin; toisia sieltä täältä, joko hevosilla tai jalkaisin, syöksyi virtaan sekä ylä- että alapuolella siltaa; mutta suurin osa ympäröi kaupungin joka taholta, kantaen tikapuita ja puunrunkoja. Katkeralla tuskalla näkivät kaupungin ulkopuolella olevat sotilaat, kuinka harvalukuiset vahdit saattoivat tuskin ensinkään tehdä vastarintaa noille ryntääjille, jotka, tukien ja nostaen toisiansa, kiipesivät kuin muurahaiset pitkin tikapuita, lautoja ja oksaisia puunrunkoja, ja jotka jo monessa paikassa olivat ehtineet yli muurin.

Juvavum oli valloitettu, ennenkuin sen puolustajat olivat kertaakaan voineet kohottaa miekkaansa lyöntiin.

Kaikki sotilaat oli houkuteltu sieltä pois, lukuunottamatta tribunon palkkasotureita. Olivatko nekään kapitolissa? Tuskallisina katselivat päälliköt sen tornia: keisarillinen _vexillum_ [lippu] liehui vielä sen huipussa.

Mutta alemannilaisten ratsumiesten luja-ääninen riemuhuuto, jolla he tervehtivät sankarimaisten liittolaistensa voittoa, muistutti roomalaisille heidän lähimmästä vihollisestaan, joka heitä uhkasi toiselta puolen.

Severus komensi joukkonsa kahdenkertaiseen esirintaan. Noin sadan miehen tuli Corneliuksen johdolla estellä alemanneja, sillävälin kun ensinmainittu, sotajoukon suurempaa osaa johtaen, tahtoi kiiruhtaa sillalle, jonka varusväkeä paraikaa idästä, vallittomalta puolelta, hätyytettiin.

Silloin kuuli Severus vielä kerran Haduwaltin häränsarven räikkyvän; hän kääntyi.

"Antautukaa", huusi kuninkaanpoika.

"Te olette hukassa!"

"Emme milloinkaan!" huusi Cornelius ja heitti keihään luoksensa karkaavaa vastaan.

Liuthar väisti sen kilvellä syrjään; samassa kaatui Cornelius selin ratsultaan maahan; häntä vastaan täyttä nelistä ajavan vihollisen kohotettu peitsi oli kilvestä ja haarniskasta huolimatta lävistänyt hänen sydämensä.

"Minä kostan kuolemasi!" huusi Severus ja aikoi kääntyä kuninkaanpoikaan päin. Mutta samassa tuokiossa kutsui uusi hätähuuto häntä itäänpäin.

Vihollinen oli anastanut sillan varustukset. Jo sitä ennen oli osa sekä ratsu- että jalkaväkeä uinut joen yli ja saavuttanut Severuksen joukon. Nopeat nuorukaiset, joiden keltaiset hiukset häilyivät tuulessa heidän kypärättömän päänsä ympärillä, juoksivat rinnakkain ratsastajain kanssa, pitäen kiinni hevosten harjasta. Näin ahdistettuina heittivät Juvavumin miehet, jotka tiesivät kaupungin ja omaistensa jo olevan vihollisen vallassa, arvelematta aseensa pois ja hajosivat joka haaralle.

Samassa hajottivat lännestä ryntäävät alemannit Corneliuksen sata miestä.

Severus seisoi yksin; keihäs putosi hänen kädestään.

Silloin astui hänen luokseen tuon idästä niin äkkiä ilmestyneen vihollisen päällikkö, jättiläismäinen, noin neljänkymmenen vuotias mies. Hän oli kaikkien sotajoukkojensa etupäässä korkealla ratsullaan rynnännyt sillalle, jossa hänen hevosensa oli pistetty kuoliaaksi; nyt kulki hän jalkaisin.

Maakotkan mahtavat siivet uhastelivat pöyryisinä hänen kypärältään, hänen punaiset hiuksensa olivat suoraan ylöspäin harjatut ja riippuivat hartioilla kypärän alla. Tavattoman suuri karhunnahka heilui hänen hartioillaan. Uhaten kohotti hän kivistä sotatapparaansa: "Heitä pois miekkasi, vanha mies", huusi tämä voimakas urho latinaksi, "ja elä".

"Tämänkö miekan? Heittääkö?" vastasi Severus soinnuttomalla äänellä. "Minä en tahdo enää elää!"

"Kuole sitten!" huusi toinen ja heilautti kivitapparaansa.

Severus kaatui; hänen haarniskansa oli kalskahtanut keskeltä halki, se putosi kahtena kappaleena hänen päältään.

Hän nojautui vaivaloisesti vasempaan käsivarteensa, mutta ei laskenut kädestään voitollista miekkaansa.

Voittaja kallistihe hänen puoleensa ja kohotti toistamiseen sotatapparansa.

"Sano minulle, ennenkuin kuolen", puhui Severus hiljaisella äänellä, "kenen käsiin on Juvavum joutunut? Mitä kansaa te olette? Oletteko alemanneja?"

"Emme, roomalainen; alemannit ovat meitä kutsuneet. Emme tule lännestä, vaan idästä Danubiota myöten. Me olemme valloittaneet kaikki roomalaiset kaupungit Carnuntumista tänne saakka; viimeisen legionan tällä puolen Alppeja löimme Vindobonan luona. Me jaamme maat serkkujemme, alemannien kanssa; Licus tulee rajaksi. Katso tuonnepäin! Tuolta itäisiltä vuorilta tulvaa jo kansamme maahanne: vaimoja ja lapsia, rattaita ja karjalaumoja; se on vain esiparvi, huomenna tulee isompi lauma."

"Ja mikä on nimenne?"

"Ennen kutsuttiin meitä markomanneiksi, mutta nyt 'Bajuhemumin miehiksi', bajuvareiksi: meidän on ikipäiviksi tämä maa niin lavealta kuin Alppien harjalta voi pohjoiseen päin katsella. Antaudu siis, vanhus! Sinulle jää vielä --"

"Tämä miekka", puhui Severus ja syöksi keisari Probon voittoisan miekan aina kahvaa myöten sydämeensä.

Jättiläis-bajuvari veti sen sieltä ulos. Verivirta valui maahan.

"Sääli tuota vanhusta", virkkoi hän. "Hän on kuollut. Ja sääli", jatkoi hän hitaasti, tarkastellen hänen miekkaansa, "tätä kelpo säilää, jos se menee hukkaan. Tule, aimo ase, tästälähin palvelemaan maan uutta herraa. -- Vaan nyt on minun mentävä kiittämään Liutharia. Kaikki menestyi erinomaisesti. Ovatpa nuo alemannit melkein meitä viisaampia! -- _Hojoo, Sigoo! Heiloo_!" huusi hän molempien kämmentensä läpi: "Liuthar! Kelpo Liuthar, missä olet? Garibrand, bajuvarien herttua, huutaa sinua! _Hojohoo, Sigoo! Heilohoo!_ Nyt jakakaamme saalis ja maa!"

Liuthar ajaa karautti esiin ja ojensi herttualle kätensä:

"Tervetultuanne uuteen kotiinne! Tervetultuanne voittoon!" huusi hän iloisella äänellä.

Mutta samassa kajahti kaupungista uudelleen aseitten kalsketta ja sotaista meteliä.

"Vielä ei voitto ole täydellinen", tuumasi Garibrand, osoittaen tapparallaan kapitolia.

Nyt kuului kaupungista bajuvarein huudon ohessa tuuban helisevää, sotaisaa räikkynää.

"Nyt on roomalaispäällikkö ja hänen rautainen joukkonsa liikkeellä!" huusi herttua. "Hän on syössyt korkeasta linnastaan kaupunkiin ja karannut väkeni kimppuun. Kiireesti! Tuokaa minulle uusi hevonen! Kaupunkiin! Urhojeni avuksi!"

YHDESTOISTA LUKU.

Paitsi molempia päälliköitä, olivat ainoastaan aniharvat roomalaiset kaatuneet tässä lyhyessä kahakassa, sillä ennen hyökkäystä oli bajuvarilaisten herttua komentanut: "Tänään vankeja! Ei kuolleita! Tietäkää, te miehet, että jokaisesta kuolleesta on tappiota, mutta jokaisesta vangista voittoa maan uudelle herralle."

Niissä joukoissa, joita Severus oli vienyt bajuvareja vastaan, olivat myöskin Crispus ja Fulvius.

Kun heidän rivinsä olivat hajoitetut, huusi Fulvius sedälleen. "Felicitaan luo virran yli!" ja nyt juoksivat molemmat vieretysten, samoinkuin olivat sotarinnassakin seisoneet vieretysten, jokea kohti; sillalle he eivät uskaltaneet, sillä sitä vartioi bajuvarilaisparvi.

Mutta vähitellen jäi paksu Crispus jälkeen, vaikka hän oli heittänyt pois niin keihään kuin kilvenkin; vikkelä kivenhakkaaja juoksi jo kaukana hänestä.

Alemannilainen ratsumies ja hänen vieressään jalkaisin juokseva nuorukainen ajoivat heitä takaa.

Pian saavuttivat he Crispuksen.

Ratsastaja sivalsi keihäänsä varrella hänen kypärän kaltaisella padalla peitettyä päätään, joka ehdottomasti herätti naurua ja pilkantekoa. Keittoastia lennähti ääneensä kiljahtavan miehen silmille ja hänen nenästään puhkesi verivirta. Hän kaatui maahan ja luuli itsensä kuolleeksi.

Mutta hän palasi taas suloiseen tietoisuuteen elämästään, kun nuorukainen, joka jäi häntä katsomaan, jotenkin epäystävällisesti tempasi pois kattilan hänen kasvoiltaan. Crispus hypähti pystyyn, vetäen kiihkeästi ilmaa keuhkoihinsa; alemannilainen nauroi hänelle makeasti vasten kasvoja, vasten noita leveitä, lihavia, hämmästyneitä kasvoja.

"Hei! tämä roomalainen sankaripa vasta on hyvällä ruokolla ollut! Eipä tuo nenä taida ainoastaan omasta verestä noin punainen olla, ei vedestä myöskään. Helei, ystävä kulta, minä päästän sinut vapaaksi, jos tunnustat minulle, mistä minä löydän parhainta viiniä Juvavumissa. Minusta näyttää, että juuri sinä olet se mies, joka siitä voit todistuksen antaa."

Näin suopeasta puhuttelusta virkistyi Crispus pian, ja tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei hän ollut kuollut ja ettei isänmaan edestä tarvinnutkaan kuolla, oli hän heti entisellään.

Hän veti syvään henkeänsä ja sanoi, kohottaen kättään kuin valan merkiksi:

"Minä vannon roomalaisena kansalaisena, että parasta viiniä on Jaffalla, eräällä juutalaisella lähellä basilikaa. Sitä miestä ei ole kastettu -- eikä myöskään hänen falernolaista viiniänsä."

"Oivallista!" huusi alemannilainen. "Tänne, veikkoset!" Suuri lauma alemanneja ja bajuvareja kokoontui hänen ympärilleen, käsiään mielihyvästä hieroskellen. -- "Jaffa-juutalaisen luo kiittämään Ziu-jumalaa iloisesta voitosta! Ja sinä, leveä leili, sinä johdat meidät sinne -- ja, jos vastoin vannottua valaasi se on hapanta, tuo juutalaisen viini, niin upotamme sinut siihen."

Tästä ei Crispus hämmästynyt; hän päinvastoin iloitsi ajatellessaan kallista, kauvan säilytettyä kyprosviiniä, jota hän aina oli nähnyt ainoastaan rikkaitten juovan, vaan jota hän nyt maksutta oli mielin määrin ryypiskelevä. Se ei tehnyt viiniä huonommaksi, että sitä aiottiin juoda Ziu-jumalan kunniaksi. Paitsi sitä tuumasi hän sen olevan Jumalalle otollisempaa, kun tyhjennettiin juutalaisen juomaleilit eikä koskettu oikeauskoisen tavaraan.

Kodistaan hänellä ei ollut surua: "Vanhalle ancillalleni ei tehdä pahaa -- hänen kasvojensa kurtut suojelevat häntä paremmin kuin monet kilvet. Rahoja on vähän ja nekin kätkössä. Kipsisiä kuvapatsaita he eivät sieltä rupea kuljettamaan; tosin he tällaisissa tiloissa hakkaavat niiltä aina erinomaisella halulla nenät, vaan siitäkään ei ole suurta vahinkoa -- ne voi jälleen liimata kiinni."

Mutta hän suri Fulviusta, suri Felicitasta. Hän tähysteli pakolaistoveriansa, mutta tätä ei näkynyt kaatuneitten eikä myöskään vangittujen joukossa; olisi voinut luulla maan nielleen hänet; ratsastaja, joka oli häntä ajanut takaa, ohjasi jo ratsuansa aivan toiseen suuntaan, pakenevia roomalaisia kohti.

Crispus toivoi senvuoksi, että nuori aviomies olisi pelastunut; mutta Felicitasta ei hän voinut auttaa, sillä hänen voittajansa tarttui häneen kovin kourin ja työnsi hänet sillalle päin. "Eteenpäin! Sinä et aavistakaan, roomalainen, kuinka jano voi polttaa alemannilaisen kurkkua. Basilikan ääressä sanoit? No niin! Sieltähän löydämme kaiken lisäksi vielä kultaisia ja hopeisia maljoja, joista kelpaa juoda."

Ja koko meluavan, naureskelevan, riemuitsevan joukon etupäässä tepasteli nyt orjantapaisena juomaveljenä paksu Crispus niin nopeasti kuin hän suinkin lyhyillä säärillänsä jaksoi. Siten he kulkivat sisään kaupungin portista, jonka kautta hän vasta oli kypäröitynä soturina ylpeästi astunut. Kattilan oli hän jättänyt sinne, mihin se oli viskattu, sillä yksin sen muistokin koski kipeästi hänen nenäänsä.

* * * * *

Sillävälin oli Fulvius todellakin kadonnut.

Hän ei ollut heittänyt pois kilpeään ja keihästään, kuten hänen tukeva toverinsa, sillä hän oli nuori, väkevä ja pelkäämätön ja hän ajatteli sitä lupausta, jonka hän vapaaksi päästessään oli antanut kelpo Severukselle. Hän oli nyt saapunut virran reunalle ja seisoi sen nevaisella rannalla.

Kun hän kuuli nelistävän ratsun kavioin töminän yhä enemmän lähestyvän, kääntyi hän päättäväisesti viholliseen päin, katsoi häneen tuimasti, kohotti heittokeihäänsä, tähtäsi tarkkaan ja heitti sen sitte käsivartensa koko voimalla alemannin kasvoja vasten.

"Hyvästi tähdätty!" huusi tämä ja päästi suitset vasemmasta kädestään, jolla hän koppasi suhinalla tulleen keihään suoraan lennosta.

Kilpi ei olisi Fulviusta tällä kertaa paljo hyödyttänyt, sillä hänen päälleen ryntäävä ratsastaja tähtäsi nyt molemmilla keihäillä, omalla ja anastetulla, yhtaikaa roomalaisen päätä ja vatsaa. Mutta ennenkuin nuo kuolettavat peitset lennätettiin, oli niiden maali äkkiä kadonnut.

Hypähtäen taaksepäin korskuvan ratsun edestä, joka seuraavassa tuokiossa olisi kaatanut hänet kumoon, ei hän voinut ylläpitää tasapainoa, vaan kompastui niljakkaaseen rantaruohoon ja syöksähti selin virtaan, johon korkealle räiskähtävät aallot hänet peittivät.

Kumartuen alaspäin hevosen selässä katseli alemannilainen häntä, ja nauroi kun aallot tempasivat hänet mukaansa.

"Tervehdä Danubiota minulta", huusi hän, "kun olet uinut hänen luokseen".

Kääntäen ratsunsa ympäri, karahutti hän taas täyttä laukkaa kentälle.

KAHDESTOISTA LUKU.

Sillävälin oli Zeno kiireesti juosten päässyt pyrkimäänsä kapeaan kadunkulmaan.

Suuriääninen meteli oli miltei hänen kantapäillään; hän katsahti taaksensa: rätisten kohosi liekki likeisen rakennuksen katosta. Hänen lankonsa tuomarin talo paloi. Kiihtyneellä tuskalla hän kiiruhti eteenpäin.

Vielä juostuaan muutaman askeleen hän saavutti pienen papinkartanon portin.

Se oli auki.

Hän juoksi kynnyksen yli ja pakeni kapeata hämärää käytävää pitkin: ei ainoatakaan ostariusta, eikä ainoatakaan subdiakonusta näkynyt. Hän tunki papin huoneeseen, samaan, jossa me jo ennen olemme Johanneksen tavanneet.

Se oli tyhjä.

Pakenija kiiruhti suuren, himmeästi valaistun kirkon läpi alttaria, sen pyhintä turvapaikkaa kohti, joka oli Apsiksen ja keskikäytävän välissä.

Täällä, alttarin portailla makasi Johannes liikahtamatta kasvoillaan, pitäen molempia käsivarsiaan alttarin pyhäinjäännös-arkkusen ympärillä.

Uusi pelko valtasi kuoleman tuskissa olevan byzantilaisen.

Oliko Johannes murhattu? -- Ainoa, joka ehkä vielä olisi voinut häntä suojella?

"Voi minua!" ähkyi hän.

Hänen kauhunsa kävi vielä suuremmaksi, kun kuolleeksi luultu hitaasti kohottihe ja äänetönnä käänsi häneen kalpeat, kunnianarvoisat kasvonsa.

"Haa, nousevatko kuolleetkin ylös?" huudahti Zeno ja väistyi syrjään.

"Minkätähden luulet minua kuolleeksi?" kysyi Johannes ja käänsi läpitunkevan katseensa Zenon peljästyneisiin kasvoihin.

"En minä -- en minä! -- Mutta tribuno aikoi --"

"Minä ymmärrän! -- Mitä sinä sitten täältä haet?"

"Pelastusta, pelastusta!" vaikeroi koronkiskuri. Hän ajatteli taas ainoastaan uhkaavaa vaaraa. "Orjani! Kaikki orjani ovat nousseet kapinaan. Tuomarin talo jo palaa."

Samassa välähtikin basilikan lehteri-ikkunoissa kirkkaan tulen heijastus ja kaukaa kuului aseitten kalsketta.

"Kuuletko! He etsivät minua! He tulevat! Pelasta minut! Peitä minut ruumiillasi. Tässä, tämä kulta on sinun" -- ja hän heitti raskaan pussin alttarille. Se repesi, ja useita kultakappaleita vieri helisten portaitten yli lattialle.

"Voi, voi minua onnetonta! Minä menetän sen, eikä siitä ole minulle mitään hyötyä. Kuule, kaiken tämän kullan -- tai puolet siitä! -- ei, kaiken, kaiken lahjoitan sinulle, sillä tiedänhän, että annat sen palvelemallesi pyhälle Pietarille, kirkollenne, köyhille. Vaan pelasta minut, pelasta!"

Ja hän syöksyi papin jalkojen juureen, huolellisesti kätkien kalliita kiviä täynnä olevan kukkaron poveensa.

Johannes viittasi häntä nousemaan: "Minä tahdon pelastaa sinut -- Kristuksen tähden, ei kullan tähden."

"Jääthän luokseni?" huusi Zeno, uuteen toivoon elpyen.

"Sitä en voi! Minun tehtäväni tällä hetkellä on hoitaa haavoitettuja taistelutantereella. Veljeni olen jo lähettänyt sinne. Mutta tahdoin vielä kerran rukouksen avulla koota voimia."

"Ei, ei! Minä en laske sinua täältä!" huusi Zeno ja tarttui lujasti häneen.

Mutta Johannes irtautui hänestä odottamattomalla voimalla: "Minun täytyy, sanon minä. Herrani kutsuu minua. Ehkä voisin estääkin tämän murhan. Mutta sinä -- sinä olet julmuudellasi vihoittanut nuo onnettomat niin, etteivät muutamat heistä enää kunnioita alttariakaan eivätkä minun rukoustani." --

"Niin, niin!" myönsi Zeno.

Hän ajatteli Këix-orjaansa -- hurjistunutta eläintä.

"Sinä pääset piilopaikkaan, josta eivät muut kuin Jumala sinua löydä. Katso tänne!"

Näin sanoen kumartui Johannes ja nosti erästä lattian marmorilevyä alttarin vieressä; aukosta näkyivät lyhyet tikapuut, jotka johtivat hämärään, jotenkin tilavaan kellariin.

"Tuonne alas! Ei kukaan minua lukuunottamatta tiedä tästä vanhasta holvihaudasta. Odota täällä siksi kun sinut täältä noudan; minä palajan, kun vaara on ohitse."

"Mutta jos -- jos --"

"Jos menetän henkeni, tarkoittanet. Silloin voit itsekin alhaalta päin kohottaa kivikantta. Kiiruhda!"

"Minua hirvittää -- tulla elävänä haudatuksi! Ehkä siellä on kuolleitten luita, luurankoja -- anna anteeksi -- onko luolassa pyhimysten jäännöksiä?"

"Pelkää sinä elävää Jumalaa äläkä kuolleita ihmisiä! Tässä saat öljylampun! Ja nyt mene alas. Etkö kuule? Meteli lähestyy yhä."

Silloin pujahti Zeno lamppu kädessä alas.

Johannes tempasi rahasäkin alttarilta ja heitti sen hänen jälkeensä. Kuoleman tuskissaankin saituri huomasi, että pappi sitä ennen otti siitä kourallisen solideita, ennenkuin työnsi kiven aukolle. Hän ripotteli ottamiansa kultarahoja basilikan pääovelta, jonka pani sisäpuolelta salpaan, aina alttarille saakka ja sen sivulla olevalle ovelle, josta mentiin hänen asuntoonsa. Sitte hän kiiruhti tuosta sivuovesta huoneittensa kautta ulos.

Muutaman minuutin perästä kuuli Zeno kirkon pääovea raivoisasti hakattavan. Hänen sydäntään ahdisti.

Ovi murtui: ihmisiä, joita äänistä ja askeleista päättäen oli suuri joukko, tunki sisään. Zeno ei enää voinut hengittääkään. Kuolemanpelko valtasi hänet. Hän painoi korvansa lattialuukkua vasten, paremmin kuullakseen.

Ensin hän erotti vaimon äänen:

"Kirkossa ette saa häntä tappaa! Eikä pyhimysten turvapaikassa! Hän on minut ruoskittanut melkein hengettömäksi ja murhannut lapseni -- mutta ei kirkossa! Kunnioittakaa ijankaikkisen Jumalan huonetta!"

"Mieluummin Jumalan kuin hurskaan Johanneksen huoneessa!" neuvoi toinen ääni.

"Ainoastaan alttari on rauhoitettu, ei koko kirkko!" kiljasi kolmas.

Mutta sitten kuuli Zeno Këix-hirviön huutavan;

"Itse taivaallisen isän jalkojen juuressa minä hänet murskaksi murentaisin! Hän on viimeiseksi murhannut vielä vanhan isänikin, joka viimeisiin asti rukoili, etten tekisi tätä hirmutyötä. En kuullut hänen varoituksiaan ja hän pujahti pois luotani. Vasta kun mursimme auki Zenon oven, löysin isäni -- ja hänen kurkussaan oli Zenon puukko. Seitsemän kertaa tahtoisin murhata tuon konnan!"