Part 5

Hänen edessään sitruunapuu-pöydällä oli puoleksi tyhjennetty ruukku tulistettua Sicilian viiniä ja hopeinen juomamalja. Kaksi kreikkalaista orjaa, isä poikineen, seisoivat siinä häntä palvellakseen. Vanhempi orja toi hänelle, varoittavasti kohottaen sormensa, ruukun viiniharikkoa. Mutta hänen herransa viittasi nauraen hänet poistumaan. "Pohjoispuolella Alppeja sekoittaa luonto itse niin paljo kylmyyttä vereemme, ettei meidän ole tarvis viiniä lieventää. Eikö totta, sinä kylmäkiskoinen Antinous poikani? Maistahan!"

Ja hän ojensi maljan kolmannelle orjalle, noin viisitoistavuotiaalle pojalle, joka oli ihana kuin kuva. Tämä istuskeli tornikamarin perimäisessä nurkassa selin vihattuun herraansa. Hänen lanteillaan oli purppurainen vaippa. Muun puvun oli tribuno repinyt hänen päältään, saadakseen ihailla hänen kauniita jäseniään.

Vanki pudisteli pitkäkiharaista, kultakutrista päätään, kääntämättä kauniita, vaan surumielisiä kasvojaan puhujaan päin. Uhkamielisesti hän sitte puhui: "Minun nimeni ei ole Antinous; Hortar on nimeni. Laske minut vapaaksi, suo minun mennä omaisteni luo takaisin, Danubion humiseviin metsiin! Taikka tapa minut; sillä tiedä se, sinä häpeällinen mies, ikinä en suostu sinua mielesi mukaisesti palvelemaan."

Leo heitti närkästyneenä raskaan tornin avaimen, joka oli hänen vieressään tuolilla, pojan selkään. "Mene matkoihisi, tiuskea rakki! -- Davus", komensi hän nuorempaa orjaa, joka laittoi hänen aseitaan järjestykseen, "laahaa hänet hevostalliin ja ripusta hänet siellä kahleisiin. Jos tuo nulikka ei tahdo huvittaa herraansa -- niin periköön hänet hitto!"

Poika kavahti seisoalle ja kääri villavaippansa ympärilleen. Davus tempasi hänet mukaansa ulos. Mutta Leo ei huomannut tuon nuoren germanin katsetta, mikä täynnä surmaavaa vihaa häntä esiripun luota tähtäsi.

Pian oli hän hyvällä mielellä taas.

"Huomenna on minulla parempaa seuraa thalamossani kuin nuori hillitsemätön karhu", hän naurahti ja silitteli jälleen tummaa partaansa. "Felicitas! Tässä malja meidän ensimäiselle syleilyllemme!"

Ja hän joi sen pohjaan.

Sitte hän nousi seisoalleen. "En tarvitse enää tukea!" Viitaten vanhemman orjan pois hän astui ikkunan luo ja katseli sieltä ulos.

"Ei niitä ole sataakaan, noita rohkeita barbareja. Mikä hävyttömyys! Ja ainoastaan aniharvat kantavat ampuma-aseita. Ja heidän ryntäysaseensa ovat surkeita kaikki. Moni germanilainen heittonuoli, keihäs ja sotatappara on jo ennenkin mennyt pirstaleiksi sattuessaan minun haarniskaani tai kypärääni. He tulevat juuri sopivaan aikaan. Minä janoon taistelua ja voittoa! -- Tuolla alhaalla kaupungin kaduilla on vilkasta liikettä. Severus kokoilee suutarejansa ja kattilanpaikkaajiansa. He eivät toki tule selviämään rivakoista vihollisistaan. Mutta kun tuota vanhusta, joka on olevinaan päällikkö, ankarimmin ahdistetaan -- hyvän hetken annan hänen kuitenkin olla pulassa -- silloin tahdon ratsujoukkoineni rynnätä esiin ikäänkuin erämaan myrsky ja lakaista heidät pois edestäni. Sitä ennen menen papin luo. Ei yksikään ihminen koko kaupungissa ajattele muuta kuin vallin ulkopuolella olevia barbareja. Siis voin tehdä sen aivan huomiota nostamatta. Papin uhkaus näkyy käyvän jotenkin vaaralliseksi, koska itse tuo pelkurimainen rahasäkkikin neuvoi verisiä keinoja. Hän on minua jo kauvan uhannut, mokoma virsien parkuja. Ensin turvattu asema ja kostoa, sitte voitonriemua ja palkaksi -- Felicitas! -- Käske valjastaa Pluto-ratsuni!" sanoi hän vanhalle orjalle, "ja auta minut aseisiin".

Vanhus vei sanan pihalle ja palasi takaisin tornikamariin. Tribuno oli jo pannut päähänsä mustalla jouhitöyhdöllä koristetun kypäränsä. Orja kiinnitti soijilla ja hakasilla kauniit terässäärykset sekä punaisen tunican päälle rintahaarniskan, jota monet piirustukset kaunistivat. Leon vyöttäessä miekkaa ympärilleen ja tarttuessa malmikilpeen, jonka keskessä oli pitkä vahva piikki, toi vanhus nurkassa olevasta norsunluurasiasta hienon nahkahihnan, jossa riippui kaksi peräti pientä, mutta kiiltävää esinettä, ja ojensi sen sanaakaan sanomatta, mutta hartaasti rukoilevin katsein herrallensa.

Vyössä oli pieni, inhoittava epäjumalan kuva sekä kapea, hopeainen kotelo.

"Ota, ota ne, herrani!" pyysi kreikkalainen, kun Leo halveksivasti sysäsi ne pois.

"Mitä minä niillä teen? Mitä minä mokomilla --."

"Älä pilkkaa niitä", varoitti vanhus, "muuten ne suuttuvat eivätkä enää suojele. Etkö enää tunnekaan näitä varjelevia aarteita? Toinen on egyptiläinen jumalankuva Ptah ja kotelossa on karva apostoli Paavalin parrasta. Jos ei toinen auta, niin auttaa toinen. Kanna tänään molempia -- minä näin viime yönä niin pahan unen."

"Kanna siis itse niitä!"

"Minua se uni ei uhannut, vaan sinua, herrani. Olin näkevinäni sinun viettävän häitä --"

"Sellaista untahan usein näet! Tällä kertaa -- Felicitaanko kanssa?"

"Ei! Persephoneen, varjojen kuningattaren kanssa."

"Hän kuuluu olevan varsin kaunis", sanoi tribuno naurahtaen, ja levitti vahvat käsivartensa; "lähestyköön hän vain, hän on tervetullut!"

"Olkoon se ennustus sinusta kaukana!" huusi orja.

"Sinulla on todellakin suuri huoli minusta! Huolehdit henkeni puolesta. Miksi? Sano mistä syystä?"

"Oi, herra, sinä et milloinkaan ole ollut Chrysolle niin kova kuin --"

"Kuin kaikille muille, aiot sanoa!" naurahti maurilainen. "Ainoastaan itsekkäistä syistä, vanhus, minä tarvitsen sinua, s.o. sinun lääketiedettäsi ja sormiasi."

"Kunpa vain rukoilisit, ja jotakin luotua olentoa maan päällä rakastaisit, jotakin nimeä kunnioittaisit, niin olisi sinun parempi olla!"

Sotilas nauroi yhä äänekkäämmin: "Rakastaako? Rakastanhan minä joka kuukausi aina uutta vaimoa!"

"Sinä kukistat sen, jota rakastat!" --

"Ja rukoillako? Mitä jumalaa minun olisi rukoiltava? Minä olen nähnyt samanlaisella hartaudella ja samoilla seurauksilla rukoiltavan Astartea ja Artemista, Osirista ja Jupiteria, Kristusta ja Jehovaa. Ja mitä minun pitäisi kunnioittaa? Mikä olisi minulle pyhää? Tuskin olin tuon germanilaispojan ikäinen, kun vandalilaiset ratsumiehet minut ryöstivät. Silloin kadotin ikipäiviksi kodin ja vanhemmat! -- Sitte myötiin minut roomalaisille orjaksi ja jo pienenä poikana kärsin ja nautin minä sanomattomasti. Väliin minua hemmoteltiin, suudeltiin, syötettiin, väliin ruoskittiin. Löin sitten kuoliaaksi viimeisen herrani, karkasin Kalabrian metsiin, tulin rosvoksi, rosvojen päälliköksi, vangittiin, tuomittiin sirkusleikkeihin, armahdettiin keisarin käskystä, kun vereni jo punasi tannerta, pistettiin palkkasoturien joukkoon, ylenin rohkeuteni kautta pian centurioksi ja vihdoin tribunoksi. Mitä jumalaa minun tulisi rukoilla? Kaikki he minut hylkäsivät siihen aikaan, kun heihin uskoin. Vaan siitä asti, kun olen heitä pilkannut, on onni ollut minulle suotuisa kuin rakastunut tyttö. -- Mitä tulisi minun rakastaa ja kunnioittaa? Palmumetsäistä kotimaataniko? Sitä rakastavat nyt siellä asuvat barbarit! Roomaako? Rooma on ensin minua rääkännyt kuin vangittua petoeläintä ja nykyään kiihottaa se minua, niinkuin kesytettyä leijonaa, vihollisia vastaan. No hyvä, minä olen omistanut itselleni kaimani julmat tavat", ja hän taputteli erämaankuninkaan komeaharjaista päätä vuoteensa yläpäässä. "Saalista -- nautintoa -- taistelua! Viinin, aseitten, naisten hurmausta! Kas se on elämää! Ja viimeisen hurmauksen perästä ei heräämistä enää -- ikuinen yö kuoleman hiljaisessa erämaassa."

Senjälkeen hän tempasi molemmat taikakalut, heitti ne ulos tornin ikkunasta, sieppasi heittokeihäänsä seinältä ja riensi meluten tornin jyrkkiä portaita alas.

Vanhus seurasi häntä huoaten ja pudisteli päätänsä.

Avarassa tornipihassa komensi tribuno koko _ala'nsa_ [500-miehinen sotajoukko] aseisiin ja hevosen selkään. Sen oli seurattava häntä kaupunkiin ja seisottava Herkuleen-torilla järjestyksessä siksi, kunnes hän oli antava merkin rynnäkköön. Himilko centurion käski hän isaurilaisten jalkasotilasten kanssa pitää vahtia kapitulin käytävän edustalla sekä pitää silmällä taistelun kulkua ja mahdollisia kohtauksia itse kaupungissa, mutta ennenkaikkea sitä, näyttäisikö välttämättömältä ryhtyä aseisiin joko kaupungissa tai sen portin edustalla; sitä ennen tulisi hänen sulkea linnan vahva portti ja jättää sinne pari vartijaa. Molemmille orjilleen, vanhalle kreikkalaiselle ja hänen pojalleen, kuiskasi hän, että heidän piti tuoda suljettava kantotuoli kapitolin seinustalle ja odottaa häntä siellä.

"Joka tapauksessa", hän tuumaili, "on vastahakoisen naisen laahaaminen jyrkkää tietä pitkin hevosen selässä vaarallista, hänelle voisi käydä yhtä huonosti kuin Gallalle!"

Annettuaan kaikki käskynsä, hän astui jalustimelle ja hyppäsi Pluton, komean, mustan espanjalais-oriin selkään, joka kärsimättömänä kaapi kipinöitä etukavioillaan pihan graniittilevyistä.

Satulaan istuttuaan näki hän tallin ovesta Hortarin, joka riippui seinällä, molemmista käsivarsistaan rautakahleilla kiinnitettynä kahden seimihäkin väliin; tallin nurkassa oli pyöreä sininen germanilaiskilpi, keihäs ja sotatappara -- kaikki aseita, jotka oli otettu pojalta, kun hänet vangittiin.

"Hahaa, tuleva Antinous!" sanoi hän nauraen. "Laskekaa, laskekaa hänet irti! Hänen täytyy päästä muureille katsomaan germanilaisten sankariensa kukistusta. Yöksi kahlehditaan hänet uudestaan ja hänen kanssaan koko joukko samanlaisia karhuja."

Hän kannusti niin kiivaasti orittaan, että tämä kavahti pystyyn, kimeästi hirnuen.

"Varo itseäsi", kiljahti Hortar, joka kipenöitsevin silmin nyt astui kahleetonna tallin ovelle. "Varo ikimetsien karhuja. Niiden kämmenet sinut maahan musertavat!"

Mutta naurahtaen vastasi tribuno: "Pois, pois portille! Ja turmio barbareille!"

Ja tömisten ja hälisten laukkasi loistava ratsujono, uhkeaa päällikköään seuraten, alas laaksoon.

YHDEKSÄS LUKU.

Vähemmän hyvillämielin kuin tribuno, oli hänen liittolaisensa Zeno sillävälin kuullut ensimäiset sanomat germanien lähestymisestä.

Omistihan hän kaupungin läheisyydessä monta maatilaa, joita hoiti suuri joukko mies- sekä nais-orjia, ja jotka varmaankin tahtoivat, niinkuin noiden rasitettujen ihmisten tapana oli tällaisissa tiloissa, karata barbarein luo ja heidän kanssaan avaraan maailmaan.

Vaikka hän ei varsinaisesti harrastanut taiteita ja oli liian varovainen jättääkseen aarteita linnoituksen ulkopuolelle, oli hänen huviloissaan kuitenkin kallisarvoisia astioita ja muita talouskapineita, ja niiden laitumilla vilisi lammas-, nauta- ja sikalaumoja, joita tämä ahne mies ei mielellään olisi suonut rosvoille.

Jo aikaisin aamulla, jolloin ei vielä oltu huomattu mitään alemanneista, kun Severus lähti tutkimusretkelleen sekä varustamaan Ivarussiltaa, lähetti Zeno noiden sotilaitten suojassa orjamestarinsa, erään vapautetun orjan, sekä hänen johdollaan parven aseellisia palvelijoita pelastamaan kalleinta tavaraa edes joen tällä puolen olevista maataloista. Nimenomaan oli heidän sieltä tuotava kaupunkiin taloihin kuuluvat orjat, suosiolla tai väkivallalla.

Nämä talonpojat ja paimenet, jotka olivat vielä rotevampia, rajumpia ja jäykkäniskaisempia kuin kaupunkilaiset palvelijat, olivat varsin vastahakoisesti seuranneet. Kahdessa talossa olivat onnettomat ihmisraukat tehneet vastarintaa, mutta suuri enemmistö sai heistä voiton ja heidät sidottiin kahleilla toisiinsa. Yhtenänsä käski orjamestari monisiimaisella ruoskalla sutkauttaa noita sadattelevia, siten jouduttaakseen heidän kulkuansa ja pakoittaakseen heitä kantamaan yhä raskaampia taakkoja.

He kulkivat nyt pitkässä jonossa, vangitut keskessä, naudat ja lampaat edellä, aseelliset orjat sivuilla ja vapaaksi lasketut ensimäisinä ja viimeisinä Vindelician portista, joka kohta heidän jälkeensä suljettiin.

"Eteenpäin, Thrax, sinä vanha koira!" huudahti vapautettu orja Calvus -- häntä sanottiin Zenon ja erään orjattaren pojaksi -- eräälle valkotukkaiselle vanhukselle, joka oli uupumaisillaan kantamainsa raskaitten pronssiesineitten painosta, ja kun tuo vapiseva olento ei jaksanut jouduttaa askeleitaan, veti hän miekkansa lappeella hänen selkäänsä hirvittävän naarmun. Vanhus huudahti tuskallisesti ja kaatui maahan.

Silloin pysähtyi muuan jättiläiskokoinen karjapaimen, joka oli kovemmissa kahleissa kuin kukaan muu -- hän oli rajuimmin taistellut ja hänen monista haavoistaan virtasi verta -- ja pysäytti samalla myös ne, jotka olivat kahlitut hänen viereensä. "Minä pyydän sinua, Calvus, armahtamaan isääni!" hän huusi. "Salli minun ottaa hänenkin taakkansa."

"Vaiti, Këix, sinä kirottu trakilainen, taikka saat vielä taakan, joka sinulle sopii!" kiljasi Calvus vastaukseksi ja sivalsi miekan terällä häntä päähän ja hartioihin, niin että veri purskahti korkealle ilmaan.

Haavoitettu vaikeni; ei pienintäkään huudahdusta kuulunut noilta yhteen puristuneilta huulilta.

Mutta Calvus jatkoi: "Sinä olet kapinoinut, orja, ja tehnyt julkista väkivaltaa; meillä olisi syytä hakata sinut neljäksi ja siihen olisi meillä oikeuskin. Mutta olisi liian suuri vahinko ottaa hengiltä tuollainen eläin, jota on kolmekymmentä vuotta syötetty. Kärsivällisyyttä, poikani! Minä annan sinun koetella uusia kidutuskoneitamme, joita patruuna on Byzantista tuottanut. Se on oleva sinulle oikea virkistyshetki tämän rasittavan päivän iltana." --

Vanha trakilainen kalpeni, ei pelosta, vaan vihasta. Vielä kerran lävisti hän katseellaan kiduttajansa ja lähti taas eteenpäin.

Toisten palvelijoitten saattaessa karjalaumoja Zenon kaupungissa oleviin navettoihin, vei Calvus vangitut Via Augustanan kartanon pihaan, jossa heidän tuli kärsiä rangaistuksensa.

"Tee heidän kanssaan, mitä tahdot", oli Zeno sanonut tälle vapautetulle, luettuansa kirjoitushuoneessaan listan, mihin muutettu omaisuus oli merkitty. "Pidä vain huolta siitä, ettei henki eikä omaisuus mene hukkaan, s.o. ettei niitten laiskurien työvoima uuvu. Myöskin on, hurskaan Konstantinin lain mukaan, ensin kysyttävä tuomarilta lupa, jos tahdotaan katkoa jäseniä. Minä kysyn noita seikkoja Mucius-langoltani", kuiskasi hän naurahtaen, "ja muistutan tietysti, että hän voi hiukkasen muuttaa mainittua lakia. Nyt lähden Amphitriteen kylpypaikalle kuulustelemaan uutisia."

Pihan poikki kävellessään huomasi Zeno Thrax-vanhuksen, joka makasi pahnoilla nurkassa; uupumuksesta oli hän vaipunut uneen. Ukon vieressä seisoi raskaissa raudoissa, muuriin nojaten, hänen jättiläispoikansa, -- veri vuoti hänen haavoistaan isän päälle.

Zeno tyrkkäsi nukkuvaa sauvallaan; vanhus avasi väsyneet silmänsä: "Oi, oi, että vielä elän! Minä näin unta, että Herra jo oli kutsunut minut luoksensa! Vaelsin Paratiisin puutarhassa! Mutta olenhan minä maan päälläkin Herran Kristuksen oma!"

"Niin elättäköön sinua myös Herra Kristus!" pilkkasi Zeno. "Calvus, tuo ukko tuossa ei ole enää minkään arvoinen. Älä anna hänelle viiniä äläkä lihaa. Turha on häntä lihottaa." --

Samassa kohtasi Zeno vangitun pojan katseen ja näki hänen rautakämmenillään tarttuvan kahleisiinsa. Hän pelästyi. "Kuule, Calvus", hän kuiskasi, "kun tuota ensin on kidutettu, niin myö se joutuisasti. Hän melkein kammottaa minua. Hän katsoa tuijottaa aivan samalla tavalla kuin meidän musta härkämme vimmastuessaan. Lähetä hänet valtion vuorikaivoksiin. Siellä tarvitaan tuollaisia vahvoja lurjuksia. Ja lyijy heidät pian myrkyttää. -- Nyt kylpypaikalle!"

Sen sanottuaan hän lähti pihasta.

Tuskin oli hän ehtinyt talonsa ulkopuolelle, kun sitä ontuen lähestyi halvattu orja, joka oli suuresti korkeavartaloisen Këix'in näköinen; hän oli tämän vanhempi veli.

Mutta hän ei näkynyt huomaavan vanhaa isäänsä enempää kuin veristä veljeänsäkään, käydä nilkutti vain suoraan Calvuksen luo ja sanoi syvään kumarrellen: "Minun herrani, tuomari Mucius lähetti sinulle tämän kirjoituksen. Johannes-pappi on nostanut Leoa ja sinua vastaan kanteen siitä, että te olitte ruoskineet syyrialaista vaimoa, niin että hänen synnyttämätön lapsensa heitti henkensä. Hän sanoo varsin vaikeaksi julistaa teidät syyttömiksi tällä kertaa."

Kirjoitus oli jotenkin pitkä. Calvuksen sitä lukiessa ja rypistäessä otsaansa hiipi halvattu sanansaattaja kuulumattomin askelin veljensä luo ja painoi hänen käteensä pienen viilan; se oli kääritty paperikaistaleesen, johon oli kirjoitettu: "Puolipäivän jälkeen." Këix vei raudoitetun kätensä suulleen ja nielaisi paperin.

Halvattu seisoi taas Calvuksen takana: "Minkä vastauksen saan, herra?"

Vastenmielisesti ojensi vapautettu syytöskirjan takaisin tuojalle: "Nielköön maa tuon papin! Hän tietää sellaista, mikä ei hänelle kuulu. Minä tulen itse puhumaan herrasi kanssa. Käy edelläni! -- Sinä onnut kamalasti, Kottys!" naurahti hän. "Mutta se keino auttoi kuitenkin. Me luulimme sinut parantumattomaksi ja möimme sinut sentähden tuomarille. Mutta senjälkeen kun uusi herrasi antoi leikata poikki jänteitäsi, olet jättänyt kaikki pakenemis-yritykset ja tullut kesyksi, aivan kesyksi."

Näin puhuen jätti Calvus Kottys-orjan kanssa pihan.

* * * * *

Tunnin kuluttua palasi Zeno kylpypaikalta; kun hän kulki pihan yli, istuivat orjat, sekä kahleettomat että kahlehditut, nauttimassa niukkaa päivällis-ateriaansa, johon kuului pieniä ohraleivän palasia ja sipulia, sekä huonoa, etikaksi hapannutta viiniä.

Hän lähti kirjoitushuoneeseensa laskuja tekemään.

Siellä ei kukaan uskaltanut häntä häiritä -- sen jokainen tiesi.

Muissa huoneissa oli esirippu, ainoastaan tässä oli lukolla varustettu puu-ovi.

Matala ikkuna ei ollut pääkadulle päin, vaan ahtaalle kujalle.

Pian tavattoman kova hälinä, ikäänkuin ihmisjoukon huudoista ja juoksusta aiheutunut, kajahti kaukaa hänen korviinsa.

Samassa aukaistiin ovi aivan hiljaa.

Hämmästyneenä ja samalla häiritsijälle suuttuneena kääntyi Zeno oveen päin.

Hän hämmästyi vielä enemmän, sillä vanha Thrax seisoi kynnyksellä. Tämä veti varovaisesti oven kiinni, väänti sen avaimella lukkoon ja nosti sormensa varoittavasti huulilleen, siten kehoittaen herraansa vaikenemaan, sillä tämä oli karjaissut hänelle vihoissaan.

"Pakene, herra! Pakene joutuisasti! Ikkunan läpi! Sinä olet kuoleman oma, jos he saavat sinut kiinni."

"Ketkä? Ovatko barbarit jo täällä?"

"Orjasi! He ovat nostaneet kapinan, kaikki koko kaupungissa. Kohta he ryntäävät tänne."

Byzantilainen kauhistui. Hän tunsi kyllä minkälaiseen kostoon hän oli heitä yllyttänyt.

Nyt kuuli hän jo rajua melskettä pihasta.

Hän survoi suuren pussin täyteen kultakappaleita ja samoin pienen kukkaron kalliita kiviä, joita hän juuri oli levitellyt pöytänsä kivikannelle ja aikonut laskea; vanhus tempasi tuolin ikkunan luo, että Zenon olisi ollut helpompi kiivetä.

Hän säpsähti; hämmästyksellä huomasi hän, miten hänen orjansa koetti häntä pelastaa.

"Miksi teet sinä tämän minulle?"

Orja vastasi juhlallisesti: "Sen teen Vapahtajan tähden. Johannes on opettanut minulle, että minun Herrani Jeesus Kristus on käskenyt meidän kostaa pahaa hyvällä."

"Mutta mihin, mihin voin paeta?"

"Basilikaan! Johannes on sinua suojeleva."

"Johannes!"

Zeno mietti, olikohan tribuno jo ehtinyt tehdä hänen verisen neuvonsa mukaan.

Hänen polvensa horjahtivat. Hänellä ei ollut voimia kiivetä edes matalalle ikkunalaudalle.

Rähisevä meteli tuli yhä lähemmäksi.

Hän kuuli Calvuksen huutavan: "Armoa! armoa!" ja samassa kuului kumahdus.

"Voi minua!" ähkyi Zeno päästyään viimeinkin vanhuksen avulla ikkunalle, "jos he löytävät minut piilostani --"

"Herra, kukaan muu ei tiedä siitä kuin minä! Ja minä --"

"Ja sinä et anna minua ilmi!" huusi byzantilainen, tempasi tikarin tupestaan, upotti sen aina kahvaan asti vanhuksen kurkkuun sekä heittäysi alas kujalle.

KYMMENES LUKU.

Sillävälin oli ratkaiseva hetki kaupungin portin edustalla lähestynyt.

Barbarit, noin kahdeksankymmentä ratsumiestä, olivat lähestyneet kaupunkia, mutta liikkuivat pitkin rantaa aina vain noin jousen ampuman päässä virrasta; he olivat myöskin tulleet yhtä lähelle varustettua siltaa, mutta eivät yrittäneet rynnätä tätä vahvaa laitosta vastaan.

Kaikkien, niinhyvin valleilla olevan kansan kuin puolustukseen valmiitten sotilaitten, silmät tähtäilivät lännestä päin lähenevää vihollista.

Kun Severus oli saapunut sotilaineen sillalle, antoi hän aukaista reiän, josta ainoastaan kaksi miestä yhtä aikaa mahtui kömpimään vasemmalle rannalle; ja kun nyt kaksi viimeistäkin oli ennättänyt varustuksen läpi -- sillalle jäivät samat sotilaat, jotka sitä jo aamusta asti olivat vartioineet -- kajahti idästä, korkeilta kallioilta oikean puoliselta rannalta maakotkan huikea huuto.

Cornelius käänsi kypäröidyn päänsä ja kuunteli itää kohti: "Kuulitko kotkan huudon?"

Severus nyökkäsi myöntävästi: "Hyvä enne roomalaisille sotureille! Näetkö, kuinka meidän kultainen kotkammekin lipputangolla kohottaa siipensä lentoon?"

Mutta Cornelius ei katsonut kotkankantajaa, hän katsoi vain itäiseen metsään päin: "Vuorikauriin kalliolta kohoaa savupatsas."

"Siellä poltetaan sysiä. Käännä pääsi! _Lännestäpäin_ vihollinen uhkaa. Keihäs alas. Eteenpäin!"

Ylivoimaiset juvavumilaiset ryntäsivät nyt nopeita ratsumiehiä vastaan kahdessa joukossa, jotka molemmat olivat kolmeriviset ja jotenkin kaukana toisistaan. Mutta nämä olivat kiireesti vetäytyneet taaksepäin, kun tuo suuri määrä jalkaväkeä saapui joen yli; he asettuivat kahteen harvaan riviin noin puoliväliin läntismetsää ja jokea. Ainoastaan muutaman keihäänheiton matka erotti enää viholliset toisistaan.

Juuri kun Severus ja Cornelius, kumpikin joukkojensa etupäässä, olivat nostaneet keihään heitto-asentoon, ratsasti kaksi germania verkalleen heitä kohti, juhlallisesti kääntäen keihäänsä alaspäin.

"Seis!" huusi Severus joukolleen. "He haluavat keskustella. Kuunnelkaamme heitä!"

Molemmat ratsumiehet tulivat nyt aivan lähelle Severusta ja Corneliusta; maltittomain sotarivistöjen täytyi vetäytyä hiukan taaksepäin.

Toinen germaneista, solakkavartaloinen, uljas nuorukainen, ratsasti lumivalkealla oriilla; hänen asunsa kauneudesta ja loistosta huomattiin heti, että hän oli päällikkö. Hän lienee ollut ainakin kymmenen vuotta Corneliusta nuorempi. Tämä katseli kadehtien barbarin oikeanpuolista paljasta jäntevää käsivartta, jota lisäksi koristi ja suojeli kaksi leveää kultaista rannerengasta; vasemmanpuolista peitti pieni, ympyriäinen, aivan punaiseksi maalattu kilpi, jonka keskustaa kaunisti kultainen pyörä, ilman puolapuita -- riimukirjoitus tai kuva auringosta. Hänen rintaansa suojeli oivallisesti kirjailtu haarniska ja Severus huomasi karvastelevin mielin, että sama pantsari oli roomalainen, ja että sitä oli kantanut ylhäinen upseeri, joku lähettiläs eli magister militum. Yläreisissä oli lyhyet nahkahousut, nilkasta ylöspäin paljaitten pohkioitten ympäri oli kierretty korea nahkahihna; vasemmassa sievässä puukengässä oli kannus -- ratsastaja halveksi niinhyvin jalustimia kuin satulaa. Vyön alta pisti esiin lyhyt kaksiteräinen sotatappara. Selässä liehui valkea villavaippa, joka, höllästi vyötärölle kiinnitettynä, ei estänyt hänen liikkeitään; luultavasti oli äidin käsi -- sillä tämä nuorukainen oli vielä varmasti vaimoton -- kirjaillut nuo kauniit, leveät heleänpunaiset raidat sen syrjään. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja valkoiset kuin tytön, ja niiden molemmin puolin aaltoilivat hänen pitkät, ihanat, kullalle kiiltävät kiharansa alas hartioille. Saaliiksi saadulla roomalaiskypärällä liehui latinalaisen jouhitöyhdön asemesta harmaan haikaran pyrstöhöyhenet.

Toinen barbari, voimakas, jättiläisen kokoinen, noin kuudenkymmenen vuotias mies, jonka harmaa, tuulessa häilyvä parta riippui alas rinnalle, näkyi olevan tuon ylhäisen päällikön saattaja. Hänen vaatteensa ja aseensa olivat yksinkertaiset. Samoinkuin nuorukaisen niin oli hänenkin komean sotahevosensa, ruskean oriin, harja sekä häntä palmikoitu punaisilla ja keltaisilla nauhoilla. Hänen hartioillaan riippui sudennahka, jonka aukinainen kita irvisteli hänen kypäränsä päältä vihollista vastaan; kilvessä oli punaiseksi ja keltaiseksi maalattuja kehiä; aseettomalla rinnalla riippui komea jahtitorvi, joka luultavasti joskus oli sarvena koristanut jonkin ikimetsien härän päätä.