Part 3

Silloin sai viha ja tuska ylivallan nuoressa aviomiehessä; hän työnsi nyrkkinsä tuon pahanilkisen rintaa vastaan, niin että tämä hoiperteli taaksepäin. "Oletko siis, sinä vanha syntinen, jo ennakolta, samoin kuin minut ja minun taloni, myös ostanut viskaalilta minun vaimoni?"

"En itse hänestä välitä", kauppias irvisteli, "tämä nuori kreikkalaisnainen tulee minua kauniimman ja nuoremman herran omaksi, joka hänelle paremmin sopii: pian on nuori leijona hänet luolaansa laahaava. Tiedät kai, millä tavalla leijona rakkautta kosii."

"Tribuno!" Fulvius kirkasi. "Mutta sitä ennen minä kuristan hänet näillä kourillani kuoliaaksi. Ja sinä, mokoma parittaja, tässä --"

Mutta Crispus heitti molemmat käsivartensa hänen ympärilleen ja piti hänestä kiinni.

Siten sai argentarius aikaa poistua sieltä. Kiireesti hän astui ylös Legionaintielle vievää polkua; kun hän oli saapunut sinne, kääntyi hän ja katseli vihreitten puitten välitse huvilaa, nosti uhaten nyrkkinsä ja huusi siellä seisovalle miehelle:

"Voi teitä, te voitetut!"

NELJÄS LUKU.

Crispus aikoi palata takaisin huoneeseen.

"Mitä aiot tehdä?" kysyi Fulvius.

"Kysyä Felicitaalta, eikö ole minkäänlaista jäljennöstä tai todistusta vapautuksesta."

Mutta nuori aviomies pidätti häntä.

"Ei, ei! Hän ei saa mitään aavistaa, tuo hento, voimaton ja onnellinen lapsi! Tämä kauhistava isku hänet murtaisi."

"Kuinka voit sen häneltä salata, jos huomenna jo kaikki pannaan täytäntöön? Sillä minä en epäile, ettei kaikki se ole totta, mitä koronkiskuri puhui verovelastasi ja talosi ostosta. Se ei vielä ole pahinta; sinä voit paeta niinkuin monet tuhannet verovelalliset ovat tehneet, paeta vuoristoon, metsiin, barbarien luo. Jätä tänne tämä kiviläjä!"

"Vanhempieni koti! Huoneet, joissa olimme niin onnelliset!" --

"Te voitte olla onnelliset myös muualla, kun vain yhdessä asutte. Mutta Felicitas ja rintalapsi -- he eivät vielä voi paeta kanssasi, heidän täytyy jäädä minun luokseni, heidän pitää voida jäädä. Ja minä toivon, että niin käy, sillä vapautusta en epäile; vanhukset eivät valehdelleet, se on mahdotonta. Nyt tarvitaan siis ainoastaan todistuksia! Todistuksia!"

"Vapautuskirje on palanut, se on totta. Se paloi yhdessä vanhusten omistamien vähien koristeitten ja säästörahojen kanssa. Usein he kertoivat meille, että he tallettivat arvokkaimman omaisuutensa pienessä seetripuisessa rasiassa päänaluksen alla makuuhuoneessaan. Kun sitte eräänä yönä verovelalliset, nuo suurten maanisäntien vetojuhdat, epätoivoissaan nostivat kapinan, kiiruhtivat vanhukset lapsensa kanssa peljästyneinä kadulle, nähdäkseen tuon hirveän melskeen aiheen; he juoksivat Vulcanustorin kulmaan saakka. Samassa ryntäsi joukko tappelevia sotilaita ja talonpoikia heidän kadulleen ja niin oli palaaminen mahdotonta. Siellä asuvain muonakauppiasten puiset hökkelit olivat heti liekkien vallassa. Ja kun vanhukset kolmantena päivänä saattoivat palata kotiinsa, oli se palanut melkein tuhaksi; vuoteensa hiiltyneen päänaluksen alta he löysivät pari sulanutta kultapalasta ja seetriarkusta oli ainoastaan sen hehkuva raudoitus jäljellä; yltympäri oli arkun puu ja sisällys pelkkänä tuhkana."

"Eikö heillä ollut jäljennöstä?"

"Vanhusten kodissa ei ainakaan. Sen me tyhjensimme tarkoin, ennenkuin se heidän kuolemansa jälkeen myytiin."

"Ehkäpä sellainen on raadin pöytäkirjoissa?"

"Vapaus annettiin kirjeellisesti eikä testamentin kautta. Ainoastaan testamentti olisi pantu sinne talteen. Mutta kuolema saavutti Krateen niin äkkiarvaamatta, ettei hän ehtinyt tehdä aiottua testamenttiansa."

"Eikö ole todisteita?"

"Ei ole; sanoinhan jo, että vapautus annettiin kirjeellisesti."

"Siis on mahdoton sitä todeksi näyttää. Hirvittävää!"

"Epätoivoon se saattaa!"

"Mutta miten kevytmielistä! Vuosikausia olette eläneet ilman --"

"Vuosikausiako? Vielä ei hän ole täyttä vuottakaan ollut omani. Sitä ennen oli se hänen vanhempiensa tehtävä. Mutta minkä he sille voivat, nuo hyvät vanhukset, ja vieraitahan he täällä olivat. Eivätkähän he voineet herättää kuolleista herraansa ja pyytää häneltä uutta vapautuskirjettä."

"Eivätkö muut ihmiset sitä lukeneet?"

"Se on mahdollista; mutta he voivat ainoastaan todistaa lukeneensa sen, eikä että se oli laillinen."

"En näe muuta keinoa nyt kuin kiireesti paeta, paeta!"

"Kiireellinen pakeneminen on mahdotonta pienen lapsemme ja nuoren äidin kanssa, joka tuskin vielä on entisellään. Ja pako! -- Se ei ole minun tapaistani. Ennemmin voimakasta vastarintaa!"

"Sinäkö ja minä ja halveksittu Philemon kykenisimme vastustamaan tribunon peitsekkäitä palkkalaisia? Sillä, tiedä se, juuri hän kaiken tämän takana piileksii."

"Sitä minäkin! Näinhän, kuinka tuon pedon tuliset silmäykset kiintyivät Felicitaaseen, hänen niskaansa, hänen -- minä kuristan sen kuoliaaksi."

"Sinä olet kuoleman oma ennenkuin häntä vastaan kättäsi kohotat."

"Synkkä, toivoton yö meitä ympäröi. Oi, mistä tulee apua, mistä toivoa, mistä pieninkin valonsäde?"

"Kirkosta", vastasi siihen lempeä, rakastettava ääni, joka samalla oli vakuutusta täynnä. Felicitas kietoi käsivartensa rakastettunsa kaulaan.

"Sinä!"

"Sinä täällä!"

"Niin, kun et tullut takaisin, tulin sinua etsimään, niinhän aina on tapamme! Poika nukkuu, jätin hänet vuoteelle. Ja kun lähestyin teitä, keskustelitte niin kiivaasti, ettette ensinkään kuulleet askeleitani puutarhan hienolla hiekalla."

"Mitä olet kuullut?" Fulvius huudahti pelokkaana.

Mutta hänen nuoren vaimonsa ilosta loistavat kasvot, pilvetön otsa ja onnellinen hymy poistivat samassa hänen peloittavan epäilyksensä.

"Kuulin ainoastaan, että te etsitte valoa pimeään yöhön. Silloin tuli nyt, niinkuin muulloinkin, mieleeni sanat 'kirkko' ja 'Johannes'."

Fulvius oli jo rauhoittunut ja melkein iloinen, koska Felicitas ei ollut mitään kuullut uhkaavasta onnettomuudesta. Hän silitti hellästi kädellään kaunista päätä ja sanoi: "sinä toki et ole noita polvillaan rukoilijattaria, joiden pyhyys -- taikka tekopyhyys -- heidän alttariportaita kontatessaan pilkistelee heidän kihnatun pukunsa reijistä."

"Oi, en olekaan; minä valitettavasti en ole läheskään kylliksi hurskas. Mutta minä en tule paremmaksi, vaikka useamminkin menisin synnintunnustukselle. Johannes naurahtaa joka kerta, kun olen sen lopettanut ja sanoo: Sinulla on ainoastaan _yksi_ synti ja sen nimi on: Fulvius. Mutta kun kuulen puhuttavan yöstä ja valosta, täytyy minun aina ajatella kirkkoa ja Johannesta. -- Tämä johtuu eräästä tapahtumasta aikaisimmassa lapsuudessani", puhui hän hitaasti miettiväisen näköisenä.

"Mistä tapahtumasta?" kysyi Crispus käyden varsin tarkkaavaksi.

"Silmäni olivat kipeät ja senvuoksi käytin monta viikkoa käärettä niiden päällä ja istuin vallan pimeässä, en muista kuinka kauvan, sillä olin tuskin kuusivuotias lapsi. Silloin kuulin Krateen, meidän isäntämme, joka asiantuntijana, itse minua hoiti, sanovan: 'ottakaa vain hänet tänä iltana mukaanne basilikaan, se ei enää ole vahingoksi hänen silmillensä. Ja hänen täytyy olla siinä läsnä, niin käskee laki'."

"Mitä sanot? Missä läsnä?" kysyivät molemmat miehet henkeään vetämättä.

"Sitä en tiedä. Olinhan niin pieni. Mutta sen vain selvästi muistan, että vanhemmat iltasella taluttivat minua välissään; isäntä oli myöskin meidän mukanamme; minun silmäni olivat sidotut, sillä syksyinen kylmä iltatuuli olisi voinut olla vaarallista, sanoi patruuna, ja minut vietiin läheiseen kirkkoon. Täällä otettiin kääre pois ja" --

"Ja mitä?" --

"Mitä näit? Mitä tapahtui?"

"Ensi kerran, kuukausien kuluttua, sain tyydyttää silmieni ikävää valolla, loistavalla, lempeällä valolla. Alttarin edessä, jota monet vahakynttilät valaisivat, seisoi Johannes, hohtavan valkoiseen vaatteeseen puettuna. Patruuna työnsi meidät alttarin alimpaa porrasta kohti ja puhui sitte koko joukon sanoja, joita minä en ymmärtänyt, pappi siunasi meitä, vanhemmat itkivät liikutuksesta -- ei tuskasta -- ja suutelivat patruunan polvia. Kääre sidottiin taas silmilleni ja kirkon valosta mentiin jälleen pimeyteen. Siitä asti ovat valo, kirkko ja Johannes mielestäni samaa. Kysykää vain Johannekselta, jos olette neuvottomia."

Felicitas ei voinut täydellisesti ymmärtää sitä, mitä nyt tapahtui.

Hänen miehensä suuteli tulisesti hänen otsaansa ja silmiänsä; hänen setänsä puristi hänen kättään.

"Mene kotiin", Fulvius vihdoin huudahti. "Meidän täytyy heti lähteä kirkkoon; sinä olet oikeassa, kuten aina. Sinä, sinä olet meille paraimman, ainoan pelastavan tien neuvonut."

Painaen vielä viimeisen suudelman puolisonsa poskelle, Fulvius vei hänet kiireesti puutarhaan.

"Ei ole enää epäilemistäkään", virkkoi Crispus, kun Fulvius palasi, "etteivät he ole ainoastaan kirjeen kautta vapautetut, vaan suuremman varmuuden vuoksi on heidät vielä kirkossa pappien edessä julistettu vapaiksi, kaikkia lain temppuja noudattamalla. Ja tuo lapsi on aavistamattaan sen meille ilmoittanut suurimmassa hädässämme!"

"Ja tuo pappi oli --"

"Johannes itse!"

"Hän elää vielä -- kiitos kaikille pyhille! Hän voi tässä todistaa."

"Niin, hänen täytyy tehdä se jo ennen yötä! Vierastenmiesten läsnäollessa pitää hänen julistaa se raadille. Nopeasti nyt kirkkoon!"

"Johanneksen luo!"

Ja molemmat kiiruhtivat minkä jalat kantoivat ensin Legionaintielle ja sitte kaupunkiin päin Vindeliciaporttia kohti. -- --

Sillä aikaa käveli Felicitas puutarhan polkua hitaasti, usein pysähtyen ja katsellen rakastettuansa niin kauan kun hän tuolla korkealla tiellä saattoi nähdä hänen ylevän vartalonsa eroittuvan taivaan rantaa vasten.

"Mikähän heitä huolestuttanee?" hän puhui, päätänsä hiljaa pudistaen.

"Mutta ovathan he hyviä ja taivaan pyhät auttavat heitä. -- Aurinko on nyt kokonaan vajonnut Vindeliciaan. Mutta vuoren metsikössä soittelee vielä lempeä lintu iltalauluansa. Oi, tätä rauhaa! tätä lepoa! Nyt menen pienokaiseni vuoteen viereen. Siellä odottelen levollisesti, Fulvius kyllä palajaa ennen yötä. Sillä hän rakastaa meitä -- niin, minun pienoinen poikani, hän rakastaa meitä äärettömästi."

Ja hän astui huoneen ovesta sisään.

VIIDES LUKU.

Mutta Fulvius ei saanutkaan tänä yönä palata. --

Kun hän ja Crispus Vindelicia-portista kulkivat Via Augustanaa kohti, jossa pyhän Pietarin basilika sekä sen viereen rakennettu pieni papinkartano sijaitsivat, huomasivat he, miten Zeno kadun toisessa päässä kolkutti erään komean rakennuksen ovelle. Se oli tuomarin talo.

"Hänellä on kiire", Crispus tuumasi.

"Hyvä on, että mekin kohta olemme aikeittemme määrän päässä."

Ja hän heilautti kolkutusvasaraa, joka ristin muotoisena riippui papinkartanon kapealla portilla.

"Hän pääsee kaiketi tahtonsa perille, sillä tuomari on hänen lankonsa", Fulvius huolestuneena sanoi.

"Ja on sille koronkiskojalle suuressa velassa. Tämä velka, se yhdistää heitä kuin sakea liima."

Samassa työnnettiin portti auki ja eräs ostiarius vei heidät pitkän, kapean käytävän kautta, jota muuriaukossa seisova pieni öljylamppu niukasti valaisi, papin huonetta kohden; perillä hän veti syrjään erään esiripun ja työnsi ystävällisesti aukosta sisään molemmat vieraat.

Tuo hämärä kamari oli melkein tyhjä huonekaluista: suuri kirstu kansinensa muodosti pöydän, ja sille oli asetettu kirjoitusneuvoja; seinille oli kömpelösti piirretty punaiseksi maalattu lammas, sekä kala ja kyyhkynen.

Johannes keskusteli kahden papin kanssa, mutta kääntyi kuitenkin heti tulijoiden puoleen: laiha vartalo, jo seitsemänkymmenen vuoden painama, vaan ei kuitenkaan vielä köyryssä, sillä luja ja innokas mieli piti sitä pystyssä; hänen pukunansa oli ainoastaan harmaa kaapu ja lanteitten kohdalle sidottu vyö; päätä ympäröi valkeitten hiusten kapea hopeakiehkura ikäänkuin pyhimyskehä. Pitkä valkoinen parta riippui aaltoillen alas hänen rinnalleen.

"Pyydän teitä kärsivällisesti odottamaan hetkisen, rakkaat ystävät", hän sanoi viitaten vastatulleille. "Näillä veljillä on kiire; näettehän, että heillä on matkalakki ja sauva; mutta he ovatkin kohta asiansa ajaneet. -- Sinä siis, Timoteus, lähdet vielä tänä yönä toimituspaikallesi. On hyvä, että olet varuillasi; mutta ainoastaan palkkalainen jättää laumansa, hyvä paimen pysyy sen luona loppuun asti."

"Minä menen", vastasi puhuteltu nuori subdiakonus, häpeissään punastuen, "en aikonutkaan oikeastaan paeta barbareita, tahdoin vain --"

"Varoittaa, tietysti. Ja sitte ehkä odotit, -- vaan sen kuiskasi sinulle tuo paha vihollinen, pelkuruus -- että Johannes ehkä käskisi sinun jäädä tänne ja kätkisi sinut tämän linnan muurien turvallisuuteen. Mutta minä sanon sinulle: missä Herra ei huonetta varjele, siinä vartijat hukkaan valvovat. Ja jos sodan hätä siellä saavuttaa ihmisraukat, niin on sinun lohdutuksesi välttämätön. Mene, poikani, takaisin Isuniscaan. Ja Jumala olkoon kanssasi!"

"Ovatko barbarit jo niin lähellä? Isuniscassako asti?" Crispus huudahti hämmästyneenä.

"Ainakin on se todennäköistä. Veli Timoteus kuuli toissa yönä ratsujen kiitävän ikkunansa ohi; ne olivat kengittämättömiä hevosia. Ratsastajat eivät siis olleet roomalaisia miehiä."

"Ne olivat yöratsastajia, pakanain jumalia; heitä johtaa Votanus, saatanan päämies, jolle isämme antoivat nimen Teutates ja roomalaiset Merkurius", puhui Bojorix-diakonus, vanhanpuolinen mies, vapisten pelosta.

"Tuskinpa tällä kertaa", sanoi Johannes lempeästi hymyillen, "koska yksi näitä öisiä kummituksia seuraavana kirkkaana päivänä aivan yksin ajaa karahutti Oenon sillan luona suuren aseellisen kauppamiesjoukon kimppuun, niin että hänen pitkä harmaa partansa ja sudennahkainen vaippansa liehuivat tuulessa, tempasi vaunusta suurimman viinileilin, heittäytyi taas hevosensa selkään ja riensi pois. Kummitukset eivät meidän vuodentulojamme nauti. -- Enemmän kuitenkin kuin tämä _lännestä tuotu_ ilmoitus, huolestuttaa minua se seikka, että _idästä_, Ovilavasta ja Lentiasta, _ei ole tuotu_ minkäänlaista ilmoitusta. Tosin tuli sieltä itäisen Latina-portin kautta pari talonpoikaa torille, mutta minä en tunne heitä; he näyttävät mielestäni epäilyttäviltä. No, Herra pitää huolen meistä niin hyvin auringon laskiessa kuin sen yletessäkin! -- Mutta sinä, Stephanus" --

Vaan puhuteltu ei kuullut.

Lempeästi nuhdellen tarttui Johannes hänen vaippaansa: "Kuules, Stephanus, Stephanus! Muistatko sinä yhä vielä ainoastaan barbarilaista Bojorix-nimeäsi? -- Sinä, Stephanus, sano ad Fonteen lesken lapsille, että panen pantiksi basilikan lähinnä viimeisen hopeapikarin, maksaakseni siitä saamillani rahoilla argentariukselle, niin ettei heidän tarvitse joutua hänen velkavangikseen. Huomenna tai ylihuomenna toimitan leskelle rahan."

"Oi Herra, hän pelkää kauheasti! Miksei jo tänä yönä?"

"Tänä yönä täytyy minun uudestaan sitoa pitaalisten juutalaisten haavoja, sillä maalliset lääkärit eivät enää tahdo näihin raukkoihin koskea eivätkä heidän ääressään valvoa. Lähtekää nyt molemmat, veljeni, ja Herran enkeli, joka Tobiasta johdatti, varjelkoon myös teitä matkoillanne. Älkää peljätkö, jos kohta onkin yö ympärillänne: te vaellatte valkeudessa."

Molemmat kumarsivat nöyrästi ja lähtivät; Johannes veti pois kätensä heidän tahtoessaan sitä suudella.

"Ja nyt teidän luoksenne, te rakkaat", puheli vanhus, "mitenkä voin teitä auttaa?"

Molemmat puhuivat vuorotellen, täydentäen toisensa, kertomusta, pikaisesti ja kiivaasti tärkeän asiansa.

Pappi kuunteli totisena ja tarkkaavaisena. "Niin on", hän sitte sanoi, "asia on siten kuin minun rakas rippilapseni on kertonut. Krates, heidän herransa, on julistanut sekä vanhukset että lapsen vapaiksi minun edessäni, tässä basilikassa."

"Oi, me olemme siis pahimmasta pelastuneet!" riemuitsi Fulvius.

"Olette, niin kauan kun minä elän; mutta minä olen jo vanha mies: jo tänä yönä voi Herra kutsua minut pois. Tuon irstaan ihmisen suhteen ei ole viivyttelemistä. Tunsitte kaiketi Gallan, tullipaikalla asuvan Gandentius-siirtolaisen kahdeksantoistavuotiaan tyttären. Siitä on vain muutamia päiviä. Tuo hirviö näki hänet puolenpäivän aikana -- ennen yötä oli tyttö kadonnut. Ja seuraavana päivänä makasi hän ruhjoutuneena kapitolin muurin juurella. Hän oli muka rypäleitä kootessaan pudonnut, sanottiin; mutta eräs kalastaja, joka päivän koittaessa oli ollut verkkojaan nostamassa, kertoi nähneensä, mitenkä tyttö suin päin oli syöksynyt linnan ikkunasta alas."

"Siellä asuu tribuno!" huusi Crispus.

Fulvius tarttui mykkänä vaippansa alla olevaan vasaraan.

"Tulkaa! Tuomari ja raati eivät kovin myöhään otakaan asioita käsiteltäviksi. He pitävät kemuja ja ryypiskelevät. Meidän pitää heti lähteä seurakunnan vanhimpien luo; heidän edessään minä vannon tuntevani vapautusjulistuksen. Ja vielä tänä iltana tahdon heidän kanssaan neuvotella siitäkin, emmekö samalla myös voi suojella sinua niinkuin vaimoasikin tuolta koronkiskojalta ja pysyttää sinulle perintösi."

He kiiruhtivat kaikki kadulle.

Siellä oli vielä jotenkin valoisaa; pitkä kesäkuun ilta himmeni hiljakseen.

Kun he tulivat lähelle tuomarin taloa, avattiin portti ja sieltä astui argentarius, talon herran saattamana. Jälkimäinen sanoi hänelle:

"Minä lähetän sinne miehiäni varhain huomenaamulla. Oikeus on epäilemättä sinun puolellasi; onhan mahdollista, että velallinen pakenee ja minä siis voin antaa käskyn vangita hänet -- -- mutta tuossahan hän seisookin."

Zeno katsoi kadulle ja näki nyt noitten kolmen miehen lähestyvän; hänestä oli vastenmielistä nähdä uhrinsa papin seurassa, jota kansalaiset rakastivat ja jota hän itse pelkäsi ja vihasi. Hän tervehti heitä arasti; kadulla oli vielä muitakin ihmisiä ja jos hän olisi ollut tervehtimättä tuota kaikkien kunnioittamaa miestä, olisi se voinut olla hänelle vahingoksi. Tervehdittyään aikoi Zeno kiiruusti rientää hänen ohitseen.

"Seis, Zeno Byzantilainen!" huusi pappi samassa niin kuuluvasti, ettei olisi luullut vanhuksen äänessä olevankaan sellaista voimaa. "Minä tahdon varoittaa sinua, sinua ja tuota hekumallisuuden tribunoa. Minä tiedän liiaksi paljo teidän synneistänne; niiden määrä on jo täytetty. Jos ette tee katumusta, niin en enää voi kärsiä teitä pyhässä seurakunnassa."

Silloin kauppias vaaleni.

"Sinä olet koronkiskuri ja hän -- hän on ruumiin ja sielun murhaaja. Minä tiedän teidän uusista vehkeistänne. Ne eivät saa toteutua. Tiedä: jos kohta vapautuskirje on palanut, niin ei ole tuo puhdas vaimo kuitenkaan tuleva teidän omaksenne. Hän on vapaa; hänet on julistettu vapaaksi minun edessäni kirkossa."

"Sen voit helposti sanoa", tuumasi Zeno, väijyen häntä katseillaan.

"Minä vannon sen vierasten miesten läsnäollessa."

"Sitä eivät siis muut tiedä kuin tämä vanhus", ajatteli toinen.

"Mutta sinut, joka sadalta otat kolmekymmentä ja enemmänkin, sinut kutsun minä siitä tekemään tiliä seurakunnan edessä. Ja ei ainoastaan siitä. Ajattele säälittävää syyrialaista orjatartasi! Hänen puolestaan nostan minä sinua vastaan kanteen myös maallisen tuomioistuimen edessä."

Byzantilainen vapisi.

"Ja jos te, sinä ja tuo himojen ja väkivallan päämies, ette voi todistaa itseänne puhtaiksi siitä verisestä sapesta, syöksen teidät ensi sunnuntaina seurakunnan yhteydestä!"

Ennenkuin Zeno ehti tähän vastata, kuului aseitten kalinaa ja kadunkulman takaa riensi esiin joukko tribunon isaurilaisia sotamiehiä; centurio kiiruhti kauppiaan luo:

"Etsin sinua! Talostasi lähetettiin minut tänne, tuomarin luo. Lue! -- Tribunolta."

Zeno otti häneltä vahataulun. "Miksi avonaisena?" kysyi hän epäillen.

"Meidän puolestamme se kyllä saa olla avonainen", sotamies sanoi naurahtaen; "me emme lue, me vain tappelemme."

Zeno luki:

"Ainoastaan polvi. Kreikkalainen orjani on saanut sen sijoilleen. Huomenna nousen taas ratsuni selkään. Kolminkertainen maksu, jos toimitat huomiseksi tuon vaimon luokseni."

Kreikkalainen loi nopeasti silmänsä tuomariin; sitten hän hieroi kynällään kirjoituksen taulusta näkymättömäksi ja kirjoitti:

"Pappi on ainoa, joka tietää vapautuksesta. Sunnuntaina hän julistaa sinut kirkon pannaan. Kuolleet koirat eivät hauku." -- "Vie tämä tribunollesi", hän sanoi, ojentaen taulun centuriolle.

"Minä en ehdi, sillä minun täytyy lähteä vahdinpitoon Vindelician portille. Mutta Arsakes, vie sinä se takaisin kapitoliin." Hän antoi taulun eräälle palkkasoturille; tämä kumarsi ja katosi pian näkyvistä.

"Vindelician portilleko? Odota vähän!"

Ja Zeno kuiskasi muutamia sanoja tuomarille.

"Seis, centurio!" huusi viimemainittu. "Minun vanginvartijani eivät ole saapuvilla; hätätilassa saan käyttää teitä, sotilaita, avukseni keisari Diokletianon määräyksen mukaan. Ottakaa haltuunne tämä pakoon aikova keisarin velallinen ja viekää hänet verovelallisten torniin, joka on Vindelician portin vieressä."

Silmänräpäyksessä saarrettiin Fulvius joka haaralta; centurio laski kätensä hänen olkapäälleen ja neljä miestä tarttui hänen käteensä.

"Oi Felicitas!" huokasi turvaton Fulvius.

"Minä pelastan hänet! minä riennän hänen luokseen!" huusi Crispus ja kiiruhti pois.

Hän juoksi kadun kulmaan ja siitä ylös, vaan hänen täytyi pysähtyä, sillä pitkin katua ajaa karautti kauheaa vauhtia eräs ratsastaja ja hänen takanaan lainehti meluava ihmistulva, sekaisin sotilaita, miehiä, naisia ja lapsia.

"Eräs maurilaisia ratsumiehiämme!" huusi centurio, juoksi ratsun luo ja sieppasi kiinni suitsista. "Jarbas! minun asekumppanini! Mikä on hätänä?"

Ratsastaja ojentautui suoraksi satulassaan; hänen vaatteistaan valui vettä, kypärinsä ja kilpensä oli hän kadottanut, oikeassa kädessään hän piti taittunutta keihästä ja pitkin vasempaa käsivartta virtasi veri.

"Ilmoita tribunolle!" hän huudahti sortuneella äänellä ja viimeisiä voimiaan ponnistaen. "En voi enempää -- nuoli on niskassani -- he ovat tulossa -- sulkekaa portit! -- Germanit ovat likellä kaupunkia!"

Ohjakset heltisivät hänen kädestään ja hän putosi hevosen selästä.

Hän oli kuollut. --

KUUDES LUKU.

Oliko tuo sanoma todellakin tosi? Seisoivatko germanit Juvavumin porttien ulkopuolella?

Tämä tuskallinen arvelu pani kaikkien kaupunkilaisten päät pyörälle.

Asiasta ei enää voitu saada tietoja; ei, missä viholliset olivat olleet tai missä ne nyt olivat; se suu, joka olisi voinut kertoa siitä enemmän, oli ikipäiviksi suljettu.

Portit pidettiin huolellisesti kiinni. Tosin oli Leo tribuno, saatuaan tämän sanoman kapitoliinsa, heti hypähtänyt vuoteeltaan ja huutanut: "Ratsun selkään! Valleille!" Mutta hän oli tuskasta parahtaen vaipunut orjansa käsivarrelle; toiselle miehelle hän ei taas tahtonut uskoa niin vaarallista tointa kuin kaupungin porttien ulkopuolella olevan, ehkä hyvinkin voimakkaan vihollisen tulon öinen vakoileminen on.

Severuksella, kaupungin vapaaehtoisten johtajalla, oli käytettävänään ainoastaan jalkaväkeä. Ja sillä yksistään hän ei voinut eikä tahtonut rynnätä barbareita vastaan. Hänellä oli tarpeeksi tekemistä tornien ja porttien suojelemisessa.

Valleille enennettiin vahteja ja he kuuntelivat ja kurkistelivat hämärään yöilmaan, mutta ei mitään, ei ensinkään mitään tavatonta voitu huomata; ei tulta lähitienoilla, ei leirivalkeaa etäämpänä, ja sitä ilman eivät ainakaan germanit ole, vaeltaessaan vaimoineen ja lapsineen, renkeineen ja piikoineen, karjoineen, vaunuineen ja rattaineen; kavaluudesta tai pelosta taas he eivät tavallisesti tulta sammuttaneet.

Minkäänlaista kolinaa ei kuulunut, ei aseitten kalsketta eikä hevoskavioitten kapsetta; vartijain korviin ennätti ainoastaan virran yksitoikkoinen solina, kun se etelästä pohjoiseen päin hiljaisena virtasi laakson läpi. Eräs miehistä oli kuitenkin yhtäkkiä kuulevinaan virrasta sellaista ääntä kuin olisi hevonen hiljaa hirnunut ja vesi samassa loiskunut ikäänkuin suuren esineen sinne pudotessa, mutta hän uskoi itsekin erehtyneensä, koska kaikki taas oli hiljaista. Huviloitten ympärillä olevista pensaikoista kuului ainoastaan satakielten laulua; näiden rauhallinen viserrys oli todistuksena siitä, ettei ainakaan sieltäpäin vaunuja, ratsuja eikä sotilaita lähestynyt.