Part 2

"Kas niin!" nauroi Fulvius, "ne seudut ovat vielä kaukana täältä. Mene, kultalintuni, valmistamaan sedälle virvoittava juoma, tunnet hänen seoksensa, niin, ei liikaa vettä! -- Ja jos he tulevat -- eivät he meitä syö. Sodassa he ovat hirmuisia jättiläisiä, mutta lapsia voiton jälkeen. Olenhan kuukausia ollut heidän vankinaan. Heitä en rahtuakaan pelkää."

"Et itsesi, mutta entäs vaimosi puolesta?"

Felicitas ei kuullut tätä kysymystä; hän oli nostanut lapsen käsivarrelleen ja meni asuinhuoneeseen.

Fulvius pudisti kiharaista päätään: "En pelkää. He eivät tee hänelle mitään, se ei ole heidän tapaistaan. Se on totta: jos kaadun, niin ei hänen sallittaisi kauan olla leskenä. Mutta löytyy ihmisiä -- muualla kuin karhunnahkaisten barbarien joukossa -- jotka mielellään ryöstäisivät hänet hänen aviomiehensä käsistä."

Ja hän tarttui vihaisena vyönsä alla olevan vasaran kahvaan.

"Hän, tuo puhdassydäminen vaimo, ei saa sellaista aavistaakaan", hän puhui edelleen.

"Ei, ei suinkaan. Mutta ole sinä varuillasi! Minä tapasin hiljakkoin tribunon vanhan argentariuksen [rahanvartija] rahakamarissa."

"Argentariuksen, tuon koronkiskojan, tuon verikoiran luona!"

"Sain -- onnekseni -- hänelle maksaa pienen velkani. Orja ilmoitti tuloni, minä odotin esiripun takana; silloin kuulin matalan äänen lausuvan sinun nimesi ja -- Felicitaan. Astuin huoneeseen: tribuno seisoi rahakauppiaan vieressä. He vaikenivat äkkiä tuntiessaan minut. Ja nyt, kenen kohtasin matkallani tänne? Juuri saman Leo tribunon ja hänen kanssaan Zeno argentariuksen. Jälkimäinen osoitti kepillään sinun huvilaasi, josta ei vihreitten puitten välitse muuta näkynyt kuin litteältä katolta ylenevät kuvapatsaat. Minä arvasin heidän puheensa sisällyksen ja -- heidän matkansa määrän. Heidän huomaamattansa juoksin viereiseen kaivokseen ja sieltä kiiruhdin oikotietä tänne, ennättääkseni ennen heitä sinua varoittamaan. Silmäsi auki! Pian ovat he täällä."

"Tulkoon hän vain, se ahne saituri! Olen huolellisesti säilyttänyt vaivalla kootun summan, jonka olen hänelle velkaa Aquilejasta tuodusta marmorista ja kaupungin veroistani. Muita velkojiani olen pyytänyt odottamaan ja luvannut heille korkeammat korot, voidakseni koota kaikki rahani tuolle kuristajalle. Mutta mitä tribuno tahtoo minulta? Hänelle en ole muuta velkaa kuin puukonpiston jokaisesta katseesta, jolla hän on minun kristallinpuhdasta tyttöäni loukannut."

"Varo, varo! _Hänen_ puukkonsa on terävämpi, se on hänen miekkansa. Ja hänen takanaan seisovat rajut maurilaiset ritarit ja isaurilaiset palkkasoturit, joita meidän tulee kalliilla rahallamme elättää, suojellaksemme itseämme barbareja vastaan."

"Mutta kuka suojelee meitä suojelijoitamme vastaan? Keisariko? Kaukaisessa Ravennassa! Hän on kyllin iloinen, jos germanit eivät vain tule Alppien yli hänen luokseen, pitkiin aikoihin ei hän ole pitänyt huolta tästä maasta, joka kuitenkin jo niin kauan on kuulunut Roomalle."

"Onpa kuitenkin muistanut mahdottomien verojen kautta viimeisetkin veripisarat suonistamme pusertaa."

"Mitäpä valtionveroista! Moneen vuoteen ei niitä enää ole nostettu; eihän mikään keisarillinen virkamies uskalla tulla vuorten yli. Istun vapaasti tässä keisarin maakokkareella kuin istunkin! -- Mutta minkä niminen onkaan se mies, joka nyt on keisarina ja jolle tämä maapalsta, mitä hän ikänään ei ole nähnyt, kuuluu? Joka toinen vuosi tosin saamme tiedon uudesta keisarista, mutta ainoastaan rahan kautta."

"Ja se käy yhä huonommaksi!"

"No niin, huonommaksi se kaiketi ei enää _voi_ tulla, siinä toki lohdutus."

"Mutta verot tulevat yhä raskaammiksi, kertoi minulle serkkuni Mediolanumista; siellä niitä kaiken lisäksi nostavat poliisimiehet ja soturit väkivallalla."

"Meille se on yhdentekevää", naurahti nuorukainen. "Tiesi kuinka paljon minulla jo olisi velkaa tästä muutamasta kapan-alasta maata."

"Ja Legionaintiellä kasvaa ruohoa, melkeinpä pensaikkoa!"

"Eivätkä sotajoukot saa palkkaansa."

"Mutta he ottavat maksunsa itse, ryöstäessään niitä kansalaisia, joita heidän pitäisi puolustaa."

"Ja Juvavumin vallit hajoavat, kaivokset kuivuvat, sulkulaitokset häviävät, rikkaat ihmiset pakenevat täältä, ainoastaan me köyhät vaivaiset jäämme."

"Minua kummastuttaa, ettei argentarius jo aikoja sitten ole suurine kultasäkkeineen pötkinyt Alppien yli."

"Mutta minä en menisi, setä, vaikka voisinkin. Ja miksen todellakin voisi? Taidettani, ammattiani kunnioitetaan vielä kaikkialla, niin kauan kuin roomalaiset asuvat kivikartanoissa eivätkä puuhökkeleissä niinkuin germanit. Mutta sydämeni juuret ovat kuin kasvaneet kiinni tähän paikkaan. Monta, monta minun sukuni polvea on täällä asunut aina siitä asti, sanotaan, kun keisari Hadrianus tänne siirtokunnan toimitti. He ovat täällä harventaneet ikivanhoja metsiä, kuivattaneet soita, rakentaneet teitä ja taloja, kaivaneet ojia, raivanneet peltoja, puutarhoja, jalostuttaneet hedelmäpuita; itse ilmanalan ja taivaankin ovat he suloisemmaksi saattaneet. Minä tunnen Italian, olen ostanut marmoria Venetiassa, mutta asun mieluimmin täällä, isiltäni perityllä maalla."

"Mutta jos barbarit tulevat, tahdotko silloinkin --?"

"Jäädäkö? -- Siitä on minulla omat ajatukseni. Meille halpasäätyisille ihmisille on parempi, että barbarit hallitsevat meitä, kuin että --"

"Älä sano: kuin että keisari hallitsee. Olethan roomalainen!"

Vanhus teki tämän muistutuksen vakaana ja totisena, mutta nuorukainen naurahti, sillä tuo hyvä setä oli liian vähän roomalaisen sankarin näköinen; naapurit sanoivat hänen muodostavan Silenus-kuvia oman muotonsa mukaan.

"Puoleksi vain!" Fulvius vastasi, "äitini oli norilainen tarhurineiti Induciomara! Sepä ei kaiu liiemmäksi quiritiseltä [roomalaiselta]. Ja eipä meitä hallitsekaan keisari, vaan hänen viskaalimiestensä paholaissoturit, maurilaiset ja isaurilaiset kovakouraiset sotamiehet. Jos minun pitää palvella barbareita, niin valitsen mieluimmin germanit."

"Mutta he ovat pakanoita."

"Osaksi. Sataviisikymmentä vuotta sitte olimme sitä kaikki. Iso-isäni uhrasi vielä salaa Jupiterille. Heidän joukossaan on myös kristityitä."

"Arianeja! Kerettiläisiä! Huonompia, kirkko sanoo, kuin pakanat."

"Muutamia vuosikymmeniä takaperin olivat meidän keisarimmekin kerettiläisiä. Eivätkä germanit keneltäkään kysy hänen uskoansa; mutta meidän esi-isämme saivat suuresti kärsiä, jolleivät sattuneet uskomaan säntilleen samaa kuin heidän keisarinsa."

"Sinä kuvittelet barbareita liian kohteliaiksi. He ovat kuitenkin polttaneet tuhaksi monta kaupunkia."

"Mutta kivi ei pala. Roomalaiset pistävät varsin pian uudet palkit hävittämättömiin muureihinsa. Yksikään germani ei tahdo asua kaupungissa. Maalla he paimentavat karjojansa ja talonpojan rakennuksiin he leirinsä asettavat. He ottavat hänen pelloistaan ja laitumistaan kolmannen osan. Mutta maa virkistyy ja elpyy tästä. Kun väkiluku on vähäinen, puuttuu siltä vapaita talonpoikia vapaalla turpeella; sen asukkaat ovat tuon Neapelissa tai Byzantissa komeilevan herran -- orjia. Silloin maata _ei_ viljellä. He tekevät juuri sen verran työtä, etteivät varsin nälkään näänny. Sen, minkä nämä orjat saavat irti yli oman välttämättömimmän tarpeensa, vie heiltä heidän herransa. -- Vaan toisin silloin auraa ja sirppiä käytellään, kun paikkakunnalle ryntää satakunta germanilaista, joista jokaisella on lukemattomia valkotukkaisia lapsia. -- Sillä niin paljon lapsia kuin tällä kansalla en ole luullut olevan koko maapallolla! -- Muutamassa vuodessa rakentaa jokainen noista kasvavista nuorukaisista perattuun metsään tahi kuivattuun suohon oman puuhökkelinsä. Niinkuin muurahaisia vilisee heitä kaikkialla. Pian heittävät he puuauransa ja jäljittelevät siirtolaisten rautaisia auroja. Ja maa kantaa muutamassa vuodessa verrattomasti enemmän hedelmää kuin ennen, niin että se runsaasti ravitsee sekä voittajat että voitetut."

"Niin, niin", myönsi Crispus, "siihen kokemukseen on tultu naapurimaassammekin, jossa he ovat vakinaisesti asuneet. Jos on liian paljon miehiä, niin heittävät he arpaa, ja ne, joille muuttamisen arpa lankesi, joka kolmas mies, vaeltavat minne haukka tai susi heille tietä viittaa. Mutta älköötpä vain pohjoista kohti!" huokasi Crispus, "muuten tulevat he yhä lähemmäksi meitä".

"Mutta he jättävät meille meidän oikeutemme ja kielemme, Jumalamme ja basilikamme, ja paljoa, paljoa vähemmän he pyytävät korkoja kuin orjain herra tai keisarin veronnostaja."

"Hyvä, ettei Severus kuule puhettasi, tuo vanha Juvavumin _magister armaturarum_ [ase- ja sotataidon opettaja]. Hän olisi sinua --!"

"Niin, hän kuvittelee, että meillä vielä on tuo vanha hyvä aika ja että vanhat roomalaiset vielä elävät, sellaiset kuin esimerkiksi urhean germanivoittajan keisari Probon aikalaiset, johon sukupolveen hän kuuluu. Mutta kaikkien pyhien ja halaunien [eräs muinoinen kansa Noricum'issa] kautta! Hän erehtyy. Miksi pitäisi minun rakastaa keisaria? Hän, tämä keisari, ei suinkaan rakasta minua. Kaukana linnoitetussa Ravennassa hän istuu ja miettii uusia veroja ja uusia rangaistuksia niille, jotka eivät mitään veroa maksa, koska heillä ei ole millä maksaisivat."

"Vanha Severus on jo kauan aikaa harjoitellut vapaaehtoisten kanssa sotatemppuja voidakseen puolustaa kaupunkiamme, jos barbarit tänne asti tulevat. Olen ollut heidän joukossaan muutaman päivän. Tässä kuumuudessa on vaivaloista kantaa kilpeä ja keihästä. Sinua, joka kuitenkin olet minua paljo nuorempi ja voimallisempi, en ole kertaakaan nähnyt meidän _campus Martio'ssamme_ [Marskentällä], joksi hän sitä nimittää."

Fulvius naurahti: "En pidä sitä tarpeellisena, setä. Olen kyllä tarpeeksi oppinut aseita käyttämään germanein vankina ollessani. Ja jos tulee tarve kaupunkia ja kotiliettä suojella, olen valmis minäkin -- kunniani vuoksi. Vaan paljoa emme voi; sillä uskokaa minua, jos germanit toden teolla tahtovat, jos heidän on pakko valloittaa uutta maata ja jos he _tarvitsevat_ peltojamme, silloin ei Severus voi heitä peräyttää ei vanhanaikuisilla sotatempuillaan eikä uudenaikuisilla 'juvavilaisen kapitolin legioneilla', joiden merkkinä on hänen lahjoittamansa kultainen kotka. Eikä tribunokaan afrikalaisilla ratsumiehillään ja isaurilaisilla palkkasotureillaan mitään voi. -- Vaan, katso, tuolla viittaa meille vanha orjamme Philemon; pienestä pylväskäytävästä näen viiniruukun kiiltävän, pöytä on katettu. Tule siis maistamaan meidän hapanta räteriviiniämme, sitä piti jo Augustus aikoinaan suuressa arvossa; se on seisonut vuoden ajan kellarissa, aina siitä asti kun kuormajuhta sen Teriolista nouti. Menkäämme katsomaan Felicitasta ja lasta hänen sylissään ja unohtakaamme keisarit ja barbarit."

TOINEN LUKU.

Sillävälin ne kaksi miestä, joiden tulosta Crispus jo ennakolta oli ilmoittanut, lähestyivät pientä huvilaa hitaasti kävellen pitkin Legionaintietä. Kiivaasti keskustellessaan he usein pysähtyivät ja viipyivät siten kauemmin tiellä.

"Ei, ei", varoitti argentarius, miettiväisenä pudistaen kaljua päätänsä, joka oli paljas vaikka aurinko kuumasti paahtoi. Hän survasi pitkällä kepillään kovaa tietä ja virkkoi: "niin kiireesti, niin väkivaltaisesti, niin rynnäköllä sitä ei kuitenkaan tehdä kuin sinä, tribuno-ystäväni, hillittömine himoinesi haluat. Minä vakuutan sinulle, että minun tieni on aivan varma, aivan varma."

"Sinun tiesi on väärä, pitkäveteinen ja mutkallinen! Koteloisen tie!" huusi soturi kärsimättömästi ja kohotti ylpeästi kypäröityä päätään, niin että kypärin töyhtö hipaisi selkäpanssarin renkaita.

"Miksi viivykkeitä? Sinulla tosin ei ole kiirettä liittää tuota pientä maakaistaletta rajattomiin tiluksiisi. Mutta minä en ole voinut nukkua siitä saakka, kun näin tuon hurmaavan kauniin nuoren naisen. Vereni kuohuu ja sydämeni halkee. Öisin täytyy minun nousta kuumalta vuoteeltani. Tripolin vyöttömän Astarteen kautta! Aina olen saanut sen naisen, jota olen halunnut. Minä _tahdon_ omistaa hänet, tuon hoikan Felicitaan! Ja minun täytyy hänet saada, muuten veri syöksee suonistani."

Ja hänen leimuavat silmänsä salamoivat.

"Sinä olet hänet omistava. Kärsivällisyyttä vain!"

"Ei! Ei rahtuakaan kärsivällisyyttä. Miekanlyönti tappaa aviomiehen, tuon maitoparran; näillä käsillä nostan minä riemuitsevan Felicitaan mustan ratsuni, Pluton, selkään, ja hei! ylös kapitoliin; huutakoot sitten koko Juvavumin torimuijat kirousta takanani niin paljo kuin jaksavat!"

"Murhasta ja vaimonryöstöstä tiedät kai rangaistuksen?"

"Joutavia! Rupeaisiko todellakin joku päällekantajaksi? Keisariko? Juvavumin keisari -- olen minä. Tahtoisin nähdä sen, joka uskaltaisi astua yli kapitolin muurien."

"Risti, jymisevä Leoni, risti ja pappi! -- Ei, ei julkisia, kauhistuttavia syntejä! Totta on, että tuomari ja hänen käskyläisensä ovat voimattomia tässä maassa, jonka Rooma on melkein unohtanut, mutta kirkko on sitä voimallisempi. Jos valkopartainen Johannes eroittaa sinut kirkon yhteydestä, niin olet mennyt mies. Juvavumin kauppiaat eivät enää myö sinulle lihanaulaa eikä viinipullollista."

"Niin hankin peitsilläni sen, minkä tarvitsen!"

"Mutta peitsiäsi kantamassa on maurilaisia, ja he ovat hurskaita kristityitä, sillä pappi on kastanut viimeisetkin kastamatta olevat. Varoa saisit, etteivät he sinua jättäisi, jos olisit vanhuksen kirouksen alainen."

"Minä löisin sen ukon kuoliaaksi kohta sen jälkeen tai kernaammin vähää ennen hänen kiroustansa!" huusi upseeri ja astui muutamia askeleita kiivaasti eteenpäin, niin että hänen tummanpunainen vaippansa liehui ilmassa.

Mutta rahakauppias seisahtui ruveten järjestelemään keltaisen tunicansa laskuja: "Hyödytöntä! Etkö tiedä, että _he_ ovat kuolemattomia? Jos lyöt yhden kuoliaaksi, niin piispa lähettää _toisen_. Ja he ovat kaikki toistensa kaltaisia, vielä enemmän samanlaisia kuin sinun sotilaasi. Ja minä -- minä tuskin uskallan sinuun enää kadulla katsoakaan, jos olet eroitettu pyhästä kirkosta?"

Nyt soturi pysähtyi ja nauroi ääneensä: "Sinä! Zeno Byzantilainen! Sinä uskot pyhää kirkkoa yhtä vähän kuin Leo, minun äitini poika. Ja minä ajattelen, ettei sinun kuristava koronkiskomisesi ole sen mieluisempaa taivaan pyhille kuin minun vähäinen rakkauden-himoni ja murhaamishalunikaan. Mitä sinulla on tekemistä kirkon kanssa?"

"Tahdon sen sinulle sanoa, sinä Marsin ajattelematon poika: minä pelkään sitä! Se on näinä aikoina, näissä maissa, ainoa olemassa oleva valta. Keisari on kaukana, kaikki hänen virkamiehensä ottavat lahjoja; barbarit ovat niinkuin ukonilma; he lähestyvät jymisten -- silloin kätkeymme -- he väistyvät taas kauemmaksi; mutta kirkko on kaikkialla, missä vain yksi ainoakin pappi rapistuneessa rukoushuoneessa messua pitää; Ja pappia ei -- voi lahjoa. Eihän tuo raukka _saakaan_ elää ihmisten tavalla; hän siis ei tarvitse mitään, ja kaikki, jotka halajavat taivaaseen päästä, seuraavat häntä s.o. kaikki narrit. Vaan onneton se mies, jonka vihollisia nuo narrit ovat, sillä hän on kukistettu. Ei, ei! Papin kanssa emme saa rauhaa rikkoa."

"Minä tarvitsen häntä vielä, tuota luikahtelijaa!" lausui Leo hiljaa hammasta purren, ja katsoen vihaisesti seurakumppaniansa hän työnsi kärsimättömänä kauniissa tupessa olevan lyhyen miekkansa sivulle.

"Senhän vuoksi olen olemassa", jatkoi kauppias, "sinua palvellakseni --"

"Ja ansaitaksesi rahaa", Leo tokaisi halveksivasti.

"Josta vasta -- valitettavasti -- olen saanut ainoastaan puolet!"

"Toiset puolet vasta silloin, kun nuo metsäkauriin silmät ovat kamarissani."

"Senvuoksi en olekaan minkäänlaista vaivaa kammonut: olen kutonut kaikki nämä silmukkeet ja koonnut ne käsiini, voidakseni yhtäkkiä heittää verkon kivenhakkaajan päähän. Hän ja hänen sievä nukkensa vääntelevät itseään aseettomina, voimattomina ja, mikä kaikkein parasta, lain turvaa nauttimatta. Katselkoot sekä keisari että kirkko, kuinka sinä tempaat tuon lintusen ja minä maan; se kaistale ei ole suuriarvoinen, mutta rajat tulevat sen kautta suoremmiksi. Voin sitte helpommin myödä koko alueen jollekin italialaiselle herralle."

"Minä en myöskään kauan aio pitää luonani tuota heikkoa olentoa, ainoastaan yli syksyn ja talven. Kun orjainostajat kesällä tulevat Antiokiasta, myön hänet heille korkeasta hinnasta. Tuo hänen kasvojensa sinertävä valkoinen on harvinaista. Mistä hän sen on saanut?"

"Hellaasta tai Jooniasta. Hänen vanhempansa olivat erään kreikkalaisen purppuranmyyjän orjia; heidän herransa kuoli täällä ollessaan paluumatkalla Pannoniasta ja he sanoivat vanhuksen ennen kuolemaansa julistaneen heidät vapaiksi. Sitte he pitivät suolakauppaa ja kun he kuolivat, tuli heidän lapsensa kasvinkumppaninsa, erään naapuripojan, vaimoksi. Olen utelias tietämään, ovatko he säilyttäneet vapautuskirjeen. Jolleivät ole -- hyvää yötä sitte, Felicitas! -- Kohta olemme perillä; tässä eroaa suurelta tieltä Mercurius-kukkulalle menevä polku. Hillitse, minä rukoilen sinua, hillitse tuo kiihkeys ja himo, joka ilmenee silmissäsi, muuten käy meidän huonosti!"

"Minä en ole syntynyt odottamaan eikä minua siihen voida kouluttaakaan."

Niin sanoen tribuno astui puutarhan avonaista porttia kohti.

Zeno seurasi hitaasti. Laskeva aurinko valaisi viimeisillä säteillään kynnyskiveä ja sen vasta valmistunutta kirjoitusta.

"_Hic habitat Felicitas!_" luki tribuno. -- "Kuinkahan kauan vielä?" hän nauraen kysyi.

"_Nihil mali intret_" jatkoi kauppias. "Hyvä, etteivät toivomukset ole lakeja."

"Muuten _me_ emme astuisi tänne!" päätti toinen ja astui uhkamielisesti rohkein askelin kauniille kirjaimille. Nämä olivat peilikirkkaat ja vastikään öljyllä voidellut; Leon jalka luiskahti, hän kompastui, koetti säilyttää tasapainonsa, vaan kaatui, tuskallisesti huudahtaen, kiveä vasten, niin että kypärä ja haarniska kalisivat.

KOLMAS LUKU.

Heti, jo ennenkuin seuralaisensa oli ehtinyt hänelle ojentaa kättään avuksi, tahtoi vimmastunut Leo nousta pystyyn, mutta lankesi jälleen rajusti kiroten maahan sekä viittasi kärsimättömänä pois kumppaniaan, joka tahtoi häntä auttaa.

"Anna minun maata, jalkani on taittunut! Taikka on nilkka nyrjähtänyt! Vai polvessako lienee tuska? En tiedä. En vain voi seistä. Minua täytyy kantaa."

"Ehkäpä huudan talon asukkaita avuksi. Tuolla tuleekin jo kivenhakkaaja."

"Pistän hänet kuoliaaksi, jos hän minuun koskee. Heiltä en mitään apua huoli. Tuolla puolen tietä, vasemmalla päin harjoituspaikalla, näin muutamien sotilaitteni olevan keihäsheittosilla. Huuda heitä luokseni! Heidän pitää toimittaa minut täältä pois."

Niin tapahtui.

Rahakauppiaan hakiessa sotamiehiä, oli kivenhakkaaja lähestynyt maassa tuskittelevaa; mutta yhteenkään kysymykseen vastaamatta käänsi Leo hänelle selkänsä. Hammastaan purren, ja salaten kipuaan, hän antoi vahvojen maurilaisten kantaa itsensä kaupunkiin, jossa hänet asetettiin kantotuoliin ja vietiin sitte kapitoliin. --

Sillävälin oli Fulvius estellyt kauppiasta tulemasta taloonsa. "Ei tämän kynnyksen yli, teidän korkeutenne!" sanoi hän tarttuen kiinni pyrkijään. "Minä olen taikauskoinen, sinun katseesi on paha! Kohta kun huomasin sinun ja tribunon, kiiruhdin teitä vastaan ja tempasin mukaani tämän säkin, jossa on tarkasti laskettuna sinulle tuleva raha. Kas tässä!" -- ja hän alkoi puutarhan muurille laskea hopearahojansa -- "tässä, lue mukanani! Olen tarkkaan laskenut, summa on viisikymmentä solidia, siihen kolmenkymmenen prosentin korot -- ja vielä viisitoista solidia! Ja tässä, -- sillä ilman kuittia en maksa velkaani! -- tässä on vahataululle kirjoitettu kuitti; ota kynä ja pistä nimesi sen alle -- mene sitten tiehesi äläkä koskaan palaja!"

Mutta Zeno lykkäsi laihalla kädellään hopeakolikot vastenmielisesti syrjään, niin että muutamat putosivat maahan kivilevylle ja pyörähtelivät siinä.

"Niin pian emme pääse irti toisistamme, sinä vieraanvarainen isäntä ja kiitollinen lainansaaja."

"Kiitollinen! kolmekymmentä prosenttia on mielestäni kyllin suuri kiitos. Ja vieraanvaraisia ei olla Harpyijoille eikä Lemureille. Ota vastaan, mikä sinulle kuuluu ja mene!"

"Jos minä otan kaikki, mikä minulle kuuluu", vastasi nyt byzantilainen hirmustuneena, "niin _menet sinä_ enkä minä tästä talosta ja tältä maalta".

"Mitä se merkitsee?"

"Se merkitsee, että tässä nyt ei kysytä ainoastaan, kurjaa viittäkymmentä solidia korkoineen. Minun on sinulta saatava enemmän kuin kaksikymmentä kertaa se summa: minun on tämä talo, minun tämä koottu tavara, ja luultavaa on, että sinä itse olet minun kaikkine luinesi, joita nahassasi kannat; minun on myös tuo orjan tytär, joka huolestuneena kuuntelee tuolla esiripun takana ja samoin lapsi hänen rinnallaan -- uuhi karitsoinensa on minun."

Nämä pahaa ennustavat sanat lausuttiin ensin hiljempää, kähisevällä äänellä, vaan sitte yhä kovemmin ja uhkaavammin, niin että Fulvius peljästyneenä katsahti taaksensa, kuuliko hänen nuori vaimonsa tämän onnettomuutta ennustavan uhkailun.

Mutta Felicitas oli jo vetäytynyt esiripun taakse, tullen levolliseksi, kun ei enää näkynyt tuota rajua upseeria, jota hän pelkäsi, itsekään tietämättä miksi. Olihan hänellä tiedossa, että raha oli valmiina koronkiskuria varten. -- Tuvassa hän jätti hymyillen hyvästi vieraalleen, joka tyhjennettyään pikarinsa, lähti ovesta. Ei pilven haituvakaan synkistyttänyt nuoren vaimon valkoista otsaa, kun hän nyt laskeutui polvilleen ja kallistaen tyttömäiset kasvonsa vasta herännyttä lasta kohden, veti syrjään pukunsa viljavat laskokset poveltansa ja, hieman punastuen, painoi uhkuvan rintansa pienoisen huulille.

Sillävälin oli hänen puolisonsa, pelon ja vihan valtaamana, kyynäspäillään työntänyt vitkastelevaa kauppiasta yhden askeleen ulommaksi portista; hänen paljaitten käsivarttensa jäntereet pingoittuivat, hän puristi molempia nyrkkejänsä. Uhkaavana, vaan sanatonna hän seisoi tuon miehen edessä, joka niin kamalia sanoja oli lausunut.

Samassa astui Crispus heidän luokseen; hän tarttui nuoren veljenpoikansa oikean käden ranteeseen, sillä tämä oli juuri uhkaavasti kohottanut kätensä lyömiseen.

"Mitä tämä merkitsee?" huusi tuo paksu setä huolestuneena.

Fulvius ei saanut sanaakaan suustaan.

Mutta Zeno vastasi: "Se merkitsee, että minä olen tämän talon ostanut keisarin viskaalilta ja sen lisäksi kaikki valtion vanhat veronvaatimukset. Ja verokirjan mukaan on tämän perijän suoritettava omansa ja isänsä vuosikymmeniä maksamatta ollut arentivero, joka jonkun aikaa, keisarin määräyksen mukaan, oli seitsenkertainen; kaikkiaan siis, sakko siihen luettuna, yli seitsemän tuhatta solidia."

Crispus laski silmänräpäyksessä, että, jos hän antaisi koko omaisuutensa, ei sekään riittäisi veljenpoikaa pelastamaan, sillä siinä ei vielä ollut seitsemättä osaakaan. --

"Se merkitsee", Zeno jatkoi, "että minä, koska velallinen epäilemättä ei voi maksaa, otan hänet velkavangikseni ja toimitan huomenna kaupungin hallitukselta itselleni omistusoikeuden häneen."

"Oi, Felicitas!" vaikeroi Fulvius.

"Ole huoleti, minä otan äidin ja lapsen luokseni, siksi kunnes oikeudenkäynti on päättynyt", lohdutti häntä hyväntahtoinen setä.

"Oikeudenkäyntikö?" nauroi Zeno. "Oikeudenkäynti, joka alkaa täydellisillä todistuksilla, on pian päättynyt. Minun vaatimukseni on keisarillisten verokirjojen nojalla aivan oikea. -- Ja tuo naisolento --"

"Tahdotko ehkä vaatia puolisonkin miehensä velasta? Sitä ei ole roomalaisessa laissa", huusi Crispus.

"Veistele sinä vain kipsisiä narrikuviasi äläkä opeta minulle lakia ja lain teitä! Tuo nuori vaimo on orjain lapsi ja vanhempainsa herran omaisuutta. Tämä herra kuoli jättämättä mitään testamenttia ja ilman tiettyä perillistä. Hänen omaisuutensa lankesi, perimättömänä tavarana, viskaalille ja samoin hänelle kuuluvat orjat ja heidän lapsensa."

"Vanha Krates vapautti vähää ennen kuolemaansa sekä Felicitaan että hänen vanhempansa."

"Missä on vapautuskirje?"

Koska molemmat olivat vaiti, jatkoi rahakauppias riemuiten puhettansa:

"Te vaikenette. Siis on asia, niinkuin arvelinkin: teidän vanhempienne koto paloi, kun siirtolaiset nostivat kapinan veronkantajia vastaan, ja samassa paloi myös mainittu paperi. Hän on kuin onkin siis orjana syntynyt, vapautusta ei voida todistaa; siis minulle vain se orjansikiö!"