Part 1

Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen

FELICITAS

Historiallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta (V. 476 j.Kr.)

Kirj.

FELIX DAHN

Saksasta suomennettu

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1912.

Monta vuotta sitten työskentelin Salzburgissa ja tein tutkimuksia sen arkistossa, kirjastossa ja roomalaisten muinaismuistojen museossa.

Tutkimusteni aineena oli varsinkin viides vuosisata, aika, jolloin germanit tunkeusivat näihin seutuihin laskien valtansa alle roomalaiset varustukset, joista milloin tehtiin vastarintaa, milloin oltiin tekemättä. Lukuisia roomalaisia siirtokuntia jäi kuitenkin maahan; useat talonpojat, kauppamiehet ja käsityöläiset eivät tahtoneet jättää kotejansa autioiksi eivätkä luopua edullisista toimistaan; elämä oli heille mieluista rakkaaksi käyneellä vanhalla maatilkulla -- olkoonpa vaikka barbarienkin [siksi roomalaiset nimittivät Rooman rajojen ulkopuolella asuvia kansoja] hallinnon alla. Nämä eivät tehneetkään heille vääryyttä, kun vain oli ehditty ohi valloituksen myrskyjen ja taistelujen ja kun maanjako oli suoritettu.

Kun olin päättänyt päiväni työn, kuljeskelin kauniiksi tunnetussa Salzachlaaksossa. Lämpimän kesäkuun illat olivat suotuisia pitkiin, aina yöhön saakka kestäviin retkeilyihin.

Ajatukseni ja mielikuvitukseni olivat täynnä kirjavia kuvia noiden viimeisten alppimaassa asuneitten roomalaisten elämästä ja vaiheista.

Juuri Salzburgissa ja sen ympäristössä antoivat lukuisat kiveen hakatut kirjoitukset, vanhain aseitten ja rahojen löydöt sekä kaikenlaiset muistomerkit Rooman ajoilta mielikuvitukselle mitä rikkainta aihetta. Tämä kaupunki oli näet linnansa, korkeuteen kohoavan "kapitolin" kautta, joka vuoren ylhäisimmältä huipulta hallitsi virran laaksoa, saanut tuon komean nimen "_Claudium Juvavum_" ja oli vuosisatoja ei ainoastaan Rooman herruuden päätukia, vaan myös roomalaisen kukoistavan, loistavan sivistyksen etevimpiä kannattajia: vanhoissa kirjoituksissa mainitaan kaupungin tuomareina, hallitsijoina, asukkaina ja kaunistajina asianajajia, decurioita, yleisten huvien ja toripaikkojen aedilejä, teollisuuden ja taiteen harjoittajia.

Se, mikä pitkin päivää oli ollut ajatusteni ja tutkimusteni esineenä, loi, kun illan kuutamossa kaupungin portille astuskelin, kaikenlaatuisia kuvia mieleeni. Virran ja kadut, vuoret ja laaksot näin silloin täynnä roomalaisia, ja ne olivat kuin tauluja heidän elämästään; mutta kaukaa, luoteesta päin, uhkasivat lähentelevät germanit yhtä estämättöminä kuin Baierin lakeudelta aika ajoin kohoavat pilvet.

Useimmiten ja mieluisimmin astuskelin virran rantaa taikka sen viereistä muinaista Roomalaistietä, joka johti Chimjärveen päin ja kulkien Seebruckissa (_Bedaium'issa_) mainitun järven laskujoen, Alzin, sekä Pfünz'issä (_Pons Oeni'ssa_) Innin (_Oenon_) yli, vei Vindeliciaan ja tämän maakunnan komeaan pääkaupunkiin Augsburgiin (_Augusta Vindelicorum'iin_).

Tämän korkean tien molemmin puolisista alangoista, joissa nykyään suurimmaksi osaksi kasvoi metsää ja pensaikkoa ja joiden välissä rehoittava muratti viheriöitsi, oli löydetty suuri määrä rahoja, ruukunsirpaleita, uurnia, hautakiviä ja huonekaluja. Nähtävästi oli siellä täällä sijainnut siirtolaisrakennuksia, mutta myös rikkaampienkin kansalaisten uhkeita huviloita; niitä oli usein rakennettu kauas linnoitetun kaupungin vallien ulkopuolelle ja olivat ne koristuksina seudun laajassa laaksossa.

Kuljeskelin usein tuota vanhaa Roomalaistietä, katsellen mailleenmenevää aurinkoa ja mielessäni kuvitellen miltä näitten huviloitten asukkaista mahtoi tuntua, kun he eivät enää nähneet uljasten legionain marssivan täältä Lechin varrella olevaan roomalaiskaupunkiin, vaan sensijaan näkivät germanien ensimäisten ratsujoukkojen varovasti vakoillen ryntäävän esiin valloitetusta Vindeliciasta, -- ja huomasivat kuinka heidän lukumääränsä karttumistaan karttui ja kuinka he kävivät yhä rohkeammiksi ja syystä yhä enemmän vakuutetuiksi siitä, että maa oli heikosti varustettu ja että he, sinne vakinaisesti asettumalla, voisivat kohota jäljellejääneitten turvattomien roomalaisten herroiksi.

Tällaisissa unelmissa käyden, rupesin jo hieman toivomaan itsekin joskus löytäväni jonkin pienen muistomerkin Rooman ajoilta tästä muistorikkaasta maasta. Niin astuin eräänä iltana yhä syvemmälle pensaikkoon oikealla puolen Roomalaistietä ja kuljin kivistä rauneikkoa, jonka lohkoja ja liuskoja peitti tiheä sammal ja viheriä muratti, yhä ylöspäin erästä lähdettä kohden, jonka lorina soi alati korviini.

Astuessani ratisi vähän väliä jotakin sammalpeitteen alla; monesti nostin sieltä tiiliä tai ruukun palasia. Olivatko roomalaiset noita muinoin käyttäneet? Mitään varmempaa todistusta tähän arveluun en voinut saada.

Päätin tänään kulkea entistä korkeammalle, nähdäkseni ehkä puron alkulähteen, jonka oletin pulppuilevan erään korkeanlaisen kukkulan loivasti alenevalla rinteellä, ja minä tiesin, että roomalaiset mielellään rakensivat niin hyvin rauhaisat huvilansa kuin sotavarustuksenakin juoksevan veden läheisyyteen.

Tuona kesäpäivänä oli ollut erittäin kuuma. Tunsin pääni raskaaksi ja jalkani uupuneiksi ja liikuin senvuoksi purosen reunaa tiettömässä, tiheässä vesakossa vuorisauvan avulla hitaasti ja vaivaloisesti. Olisin mielelläni mukavasti heittäytynyt pehmeälle sammalelle, mutta taistelin urheasti väsymystäni vastaan, voidakseni edes tällä kertaa löytää puron piileilevän synnyinpaikan.

Puolisen tuntia käveltyäni saavuinkin pyrkimälleni kummulle, jonka kansa tuntee nimellä _Heiden-Schupf_ [Pakanainsuoja].

Mitä ylemmäksi tulin, sitä enemmän löysin kaikenlaatuisia kivijäännöksiä, useita hämmästyttävän suuriakin, niiden joukossa myös punertavaa ja harmaata marmoria, jota jo monena vuosisatana lähitienoissa oli louhittu. Ja todellakin oli aavistukseni oikea! Kukkulan huipun läheltä kumpusi lähteeni. Muinoin se lienee ollut kivikehällä varustettu, koska vieläkin voi nähdä huolellisesti veistetyn vaaleanharmaan marmorin paikoittain ympäröivän sitä sievänä reunuksena, ja muuten oli siellä täällä hajallaan lukemattomia tiilikiviä. Sydämeni sykki kiivaasti, ei ainoastaan astumisen ponnistuksista, vaan myöskin -- sen tunnustan -- hartaasta toivomuksesta -- olin vielä vallan nuori! -- että roomalainen Mercurius tai germanilainen Votan, toivojen ja löytöjen jumalat, nyt täällä johtaisivat käsiini jonkun muistomerkin Juvavumin roomalaisista. Paikan nimi, "Pakanainsuoja", oli epäilemättä roomalaisten siirtokuntien antama, sillä he olivat Roomalaistienkin tällä paikalla nimittäneet "Pakanaintieksi". Siihen tuli lisäksi vielä lähteen löytö ja marmorikehän jäännökset sekä lukuisat tiilet. Samassa katsahti aurinko, vähäistä ennen laskuansa, suoraan pensaikon läpi ja valaisi muurisavea läheisellä tiililevyllä. Otin sen käteeni ja koputtelin sitä; se oli epäilemättä roomalaista muurausainetta, joka vuosisatojen kuluessa muodostuu aivan kivenkovaksi ja joka on ikuisen Rooman rakennusten paraimpia tunnusmerkkejä. Minä kääntelin sitä ja, oi riemua! kun huomasin siihen poltetut, olettamustani tukevat kirjaimet, XXII:n legionan merkin: _primigenia pia fidelis_.

Ja kun suuresti ihastuneena aioin sitä kalkutella maassa olevaan tiileen, lankesi entistä kirkkaampi auringonsäde omituiselle, vaaleanharmaalle kiviliuskalle, jolloin heti huomasin sen olevan marmoria, jonka keskellä oli kolme roomalaista kirjainta:

hic...

Tässä oli kivi haljennut, mutta vallan sen vieressä kohosi sammaleista ja murateista pieni, samanlaista harmaata kiveä oleva pykäläsyrjäinen levy. Oliko tämän kirjoituksen jatko haudattu tuon sammal- ja turvepeitteen alle?

Minä koetin nostaa uutta löytöäni, mutta se oli liian raskas -- raskas ehkä siitä syystä, että maa sitä peitti, taikka ehkä se oli jotenkin kookas.

Turhien ponnistusten perästä huomasin, että minun ensin täytyi poistaa paksu sammal- ja mätäskerros, ennenkuin marmori kertoisi minulle salaisuutensa.

Oliko sillä jotain kerrottavaa? Varmaankin! Olihan jo alku tiedossani: "_Hic_", "täällä" -- _mitä_ oli "täällä" tapahtunut?

Kun kynäveitseni avulla olin puhdistanut maassa piileilevän levyn haljenneen syrjän mullasta ja juurista, koetin siihen sovitella ensimäistä kivilevyn palasta -- ne sopivat tarkalleen toisiinsa.

Nytpä vasta oikein rupesin työhön, joka ei ollut helppoa, eikä joutuisaa: käsin, veitsellä ja vuorisauvani piikillä täytyi minun kuopia ja kaivaa varmaankin kahden jalan syvältä nurmikkoa, multaa, sammalta ja kiinteytyneen muratin lukemattomia juuria, jotka olivatkin pahimpana haittana. Vaikka ilma oli viileä, koska aurinko jo oli taivaan rannalla, tulin puuhastani aivan kuumaksi; otsaltani tippui moni pisara vanhalle roomalaiskivelle, joka näytti olevan jotenkin laaja levy.

Vihdoinkin sain sen niin pitkälle irralleen -- jo ensi alussa oli varma vakuutukseni uusien kirjaimien löytämisestä intoani kiihoittanut -- että saatoin molemmin käsin ryhtyä sen syrjiin, ja monella nytkäyksellä sain sen vihdoin ilmoille. Taas sovitin siihen tuota lohjennutta palasta; sen salaperäinen "hic"-sana osoitti pian, mistä päin oli etsiminen jatkoa.

Raaputin nopeasti mullan, hiekan ja sammalen kirjainten syvennyksistä, sillä äkkiä alkoi hämärtää ja minä tahdoin jo tänään saada selon tästä kauan kätketystä salaisuudesta. Ja se onnistui; tosin vaivoin, mutta kuitenkin täysin varmasti saatoin lukea molemmat päälletysten kirjoitetut rivit:

Hic habitat Felicit... Nihil mali intret.

Ainoastaan kolmannesta sanasta puuttui kaksi viimeistä kirjainta, siitä paikasta oli vähäinen liuska murtunut enkä voinut löytää siihen kuuluvaa kappaletta, mutta olihan päivänselvää, että tuon lisäyksen piti olla _-as_. -- Tämä kirjoitus on suomeksi:

Täällä asuu onni: Älköön mikään paha tänne tulko!

Nähtävästi oli tämä harmaa marmori ollut huvilan puutarhan tai pihan kynnyslevynä ja tuon miehekkään lauseen tuli pitää siitä kaikki paha etäällä.

Turhaan etsin useampia merkkejä tai kalujen jäännöksiä.

Istahdin pehmeälle sammalturpeelle likelle aarrettani ja ajattelin ajattelemistani noita sanoja. Selkänojanani oli ikivanha tammi, joka ehkä oli ylennyt tuon roomalaisrakennuksen raunioilta taikka ehkäpä sen puutarhan hedelmällisestä mullasta.

Tällä kukkulalla, jonka puut ja pensaat eroittivat kokonaan muusta maailmasta, vallitsi ihmeellinen hiljaisuus. Ainoastaan hiljaa, aivan hiljaa solisi tuo kapea, vähävesinen puro, joka aivan lähellä minua pulppusi maasta ja vain joskus, kun se tavallista jyrkemmästi putosi, kuului raikkaampi lorina. Kerran se kai oli pitänyt vilkkaampaa ääntä, kun sen lähde asusti heleänharmaassa marmorissa. Etäällä, korkean saksantammen latvassa lauleli kuhankeittäjä iltalauluansa, joka aina herättää syvintä metsäisen yksinäisyyden tunnetta, sillä tuskinpa sen ääntä muualla kuulee kuin tällaisessa hiljaisessa metsikössä. Siellä täällä sammalpeitteen yläpuolella surisi joukko mettiäisiä, jotka jättivät hämärän viidakon ja lähtivät valoisampia, lämpimämpiä aloja etsimään -- ne surisivat unisina lauluansa.

Mietin: kenen "onni" oli kerran täällä asunut? Onko tämän kivisen kirjoituksen toivo toteutunut? Olivatko nämä sanat todellakin olleet kyllin voimallisia väistämään kaikkea pahaa? Kivi, johon se oli hakattu, oli rikki -- onneton merkki! -- Ja mitä laatua oli tämä onni?

Mutta odotahan! -- tuona aikana oli "Felicitas" aina _naisen nimi_; ehkäpä oli tuolla lauselmalla kahtalainen merkitys, ehkä se tahtoi lemmekkäästi mainita: "Täällä asuu onni, nimittäin minun Felicitaani; älköön mitään pahaa hänen kynnyksensä, meidän kynnyksemme yli tulko!"

Mutta kuka oli "Felicitas"? Ja kuka oli se, jonka onni hän oli? Ja miten heidän oli käynyt? Ja tämä huvila, oliko...? -- --

Noin pitkälle luullakseni valveilla ajattelin; sillä näitä kysellessäni olin nukkunut.

Ja nukuin varsin kauan. Kun satakielen riemullinen laulu, aivan likeltä kajahtaen, minut herätti, oli jo pimeä yö; tammen lehvien välitse tuikki vain pienoinen tähti; minä hypähdin pystyyn: Felicitas! Fulvius! -- huusin -- Liuthar! missä he ovat?

"Felicitas!" vastasi kaiku hiljaa vuorilta. Ylt'ympärillä oli hiljaista ja pimeää.

Olinko siis uneksinut?

No, -- ajattelin, -- _tästä_ unesta otan vaarin. Felicitas! sinusta pidän kiinni!

Sinä et saa luotani liidellä.

Ainoastaan runous voi sinut saattaa ikimuistettavaksi.

Ja minä kiiruhdin kotiin ja panin vielä samana yönä paperille tämän tarinan, minkä uneksin vanhan roomalaishuvilan raunioilla.

ENSIMÄINEN LUKU.

Oli ihana kesäkuun ilta. Aurinko alkoi painua mailleen; lännestä, Vindeliciasta päin, kultasivat sen viimeiset säteet vielä Mercurius-kukkulaa sekä sen koristusta, erästä pientä, vaatimatonta huvilaa.

Täällä vaikeni melkein kuulumattomiin suuren valtatien melu; -- kaksipyöräisten, norilaishärkäin vetämien rattaitten ratina, mitkä Juvavumin läntiseltä portilta, _porta Vindelica'lta_, palasivat kotiansa kohden. Ajajat olivat siirtolaisia, maakansaa, jotka vasta päättyneenä markkinapäivänä olivat Herculeen-torilla kaupitelleet kasviksia, kanoja ja kyyhkysiä.

Niin, hiljaista ja rauhallista oli täällä kukkulalla. Puutarhaa ympäröivän, tuskin miehenkorkuisen kivimuurin ulkopuolelta kuului ainoastaan pienen puron vilkas lorina. Se virtaili marmorireunaisesta lähteestä ja -- juotettuaan ensin kukkulan keskustassa olevaa suihkulähdettä ja kuljettuaan mutkikasta juovaa myöten hyvin hoidetun puutarhan ympäri lähelle taiteellista porttia, jonka päällä yleni Hermeksen kuva, mutta joka muuten oli avoin, ilman ovea tai ristikkoa -- kiiruhti viimein muuri-aukeaman läpi kallioseinän kivi-uurretta alas.

Kaupungin puolella, kaakkoon päin, levisi kukkulan juurella huolella hoidettuja kasvis- ja hedelmätarhoja, heleänviheriöitä niittyjä, ja peltoja, joissa kasvoi roomalaisten tänne barbarilaismaahan tuomaa nisua.

Mutta huvilan takana, pohjoiseen päin, kohosi vuoririnnettä pitkin kaunis, humiseva tammimetsä, ja kaukaa sen syvyydestä kaikui kuhankeittäjän hopeanheleä helkytys.

Oli niin kaunista, niin leppoisaa; ainoastaan lännestä -- samoin kuin kaakostakin -- kohosi uhkaavia ukkospilviä. Avonaisesta portista kulki lavean puutarhan läpi supisuora, valkealla hiekalla siroitettu tie ja kahden puolen sitä yleni talvitammia ja punakatajia, jotka, kauan kestäneen muodin mukaan, olivat leikatut kaikenlaisiin mittausopillisiin muotoihin -- taiteellinen vai epätaiteellinenko kuosi, jota rococo ei ole keksinyt, vaan ainoastaan lainannut Rooman keisarien puutarhoista.

Tätä pitkää käytävää -- portista aina asuinhuoneitten ovelle asti -- koristivat säännöllisesti yhtä kauas toisistaan asetetut kuvapatsaat: Nympha, Flora, Silvani, Mercurius. Huonoa työtä, kipsiä, paksu Crispus teki niitä tusinoittain työpajassaan Juvavumin Vulcanus-torilla ja möi niitä halvalla, sillä ajat eivät olleet hyvät ihmisille, ja huonot ne olivat jumalille ja puolijumalillekin; mutta nämä täällä olivat kuin peräti lahjaksi annetut -- olihan Crispus nuoren isännän setä.

Puutarhan portilta kuului pari vasaran lyöntiä, joihin kaiku ympäröivästä kivimuurista vastasi ainoastaan hiljaa, sillä vasaraa käytteli taiteilijan varova käsi; tämä mahtoi olla viimeinen, paranteleva, päättymäisillään oleva vaivannäkö.

Nyt hypähti takoja ylös; hän oli ollut polvillaan aivan portin takana, jonka viereen ladotut muokkaamattomat marmorilevyt ilmaisivat, että huvila oli kivenhakkaajan asunto. Hän pisti pienen vasaran vyötärölleen sidottuun nahkahihnaan, joka kiinnitti esiliinan siniseen _tunicaan_, puristi pienestä pullosta pari pisaraa öljyä villaiselle tilkulle, hivutti sillä marmorin, jossa kirjoitus oli, aivan peilikirkkaaksi, käänsi päätään hieman sivulle -- linnun lailla, joka oikein tarkkaan tahtoo jotain silmäillä -- ja luki nyt portin kynnyslevyltä, tyytyväisenä päätään nyökäyttäen:

"Niin, niin! Täällä asuu onni, _minun_ onneni, _meidän_ onnemme, niin kauan kun Felicitas-lemmittyni täällä asuu -- onnellisena ja onnea tuottavana täällä asuu. Älköön kukaan tuoko turmiota yli tämän kynnyksen, tämän lauseen manaus seisauttakoon jokaisen pahan haltijan! -- Nyt vasta, tämän lauseen kautta, on kotimme täydellinen. Mutta missä hän lieneekään nyt? Hänen täytyy nähdä se ja kiittää minua." --"Felicitas", hän huusi, kääntyen taloa kohti, "tulehan tänne, tule!"

Hän pyyhki hien otsaltaan ja oikaisi itsensä suoraksi: sorea ja solakka nuorukaisvartalo, pituus keskinkertainen,-- milt'ei vähän puutarhassa seisovan Mercuriuksen näköinen, jonka Crispus oli muinais-ajoilta perityn jäsenmitan mukaan veistänyt -- hänen lakitonta päätään peitti tummanruskea, lyhvtkiharainen, melkein villankaltainen tukka, pitkien silmäripsien alta hymyili iloisesti kaksi tummaa silmää kohti avaraa maailmaa, paljaat jalat ja käsivarret näyttivät kauniilta, mutta vähemmän voimakkailta, ainoastaan oikean käsivarren jäntereet olivat vahvat. Ruskealle esiliinalle oli pirskoutunut valkeaa marmoritomua. Hän pudisti sen pois ja huusi toistamiseen, entistä kovemmin: "Felicitas!"

Samassa vedettiin syrjään huoneen oven tummankeltainen, vaskisesta tangosta riippuva esirippu ja kynnyksellä näkyi vaalea olento, jonka olisi voinut luulla sisäänkäytävän molempien pylväitten väliin sijoitetuksi kuvaksi; aivan nuori tyttö -- vaiko vaimo -- tuo lapsi, tuskin seitsemäntoista-vuotias? -- Niin, hän lienee jo ollut vaimo, sillä epäilemättä oli pienokainen, jota hän hellästi vasemmalla kädellään rintaansa vasten painoi, hänen lapsensa, sillä tuollaista mieltä voivat osoittaa ainoastaan äidin kasvot ja äidin liikkeet, hänen lastansa pidellessään.

Nostaen huulilleen kaksi oikean käden sormea, nuori äiti varoitti: "Hiljaa, lapsemme nukkuu."

Ja nyt tämä tuskin täysikasvuinen olento kulki kepeästi alas neljä kiviporrasta, jotka johtivat kynnykseltä puutarhaan. Varovaisesti kohotteli hän vasemmalla kädellään lasta vieläkin korkeammalle ja painoi sitä vieläkin likemmäksi rintaansa; oikealla kädellä hän nosti valkean hameensa viljavaa lievettä aina nilkan kohdalle saakka, taivuttaen alaspäin kaunismuotoista päätään. Täydellisen sulouden kuva: nuorekkaampi, lapsellisempi kuin Rafaelin madonnat, salaperäisesti kirkastettu kuin Kristuslapsen äiti. Hänessä ei ollut mitään luonnotonta, ei mitään ihmeen kaltaista; jalointa vaatimattomuutta ja kuitenkin kuninkaallista korkeutta; viattomuuden kanssa rinnakkain itsetiedoton arvokkaisuus. Musiikin sopusointu ympäröi tuon äidiksi tulleen Heben kaikkia liikkeitä, joista jokainen oli täysimittainen, ei milloinkaan suurempi kuin tarve vaati. Vaimo ja kuitenkin alati neito; puhtainta inhimillisyyttä ja täydellisintä onnea kuvastava: rakkauden kahleilla vastustelematta sidottu tuohon nuorukaispuolisoon ja rintaa vasten lepäävään lapseen: yht'aikaa liikuttavan kaunis ja samalla kunnioitusta herättävä. Kaiken -- kasvojen, vartalon ja värin -- kauneuden ollessa niin puhdasta, että jokainen alhainen ajatus hänen läheisyydessään kaikkoni kuin kuvapatsasta ihailtaessa.

Hänellä ei ollut koristuksia; hänen heleänruskeat, mutta auringon niitä suudellessa, kullalle välkkyvät hiuksensa valuivat kauniisti aalloten jaloilta ohimoilta, jättäen matalahkon otsan aivan vapaaksi, ja olivat niskassa kiedotut höllään solmuun. Lumivalkea, hienovillainen vaate, joka oli kaunismuotoisella, vaan koristelemattomalla soljella kiinnitetty hänen vasemmalle olkapäälleen, verhosi pehmein poimuin koko hänen hoikan vartalonsa aina sieviin, punaisiin sandaaleihin saakka; paljaiksi jäivät toki hänen valkea kaulansa ja yläpuoli hienosti kaarevaa rintaa sekä hänen hohtavat, jos kohta hieman lapselliset ja siksi hiukkasen liian pitkiltä näyttävät käsivartensa; rinnan alapuolella oli vaatteen kulma kiinnitetty vaskiseen vyöhön.

Kuulumattomasti astui hän alas portaita kuin hiljainen aalto ja läheni keveästi puolisoansa. Hänen kapeahkojen kasvojensa väri oli tuo ihmeellinen, melkein siniselle vivahtava valkoinen, joka on ominainen ainoastaan Joonian tyttärillä, ja jota ei mikään etelämaitten päivänhelle voi ruskeaksi paahtaa; puoliympyräiset, säännölliset, ikäänkuin harpilla piirretyt kulmakarvat olisivat ehkä tehneet hänen kasvonsa jäykiksi, veistokuvan tapaisiksi, joll?ei pitkien, kaarevasti taipuvien silmäripsien alta olisi loistanut kaksi tummanruskeaa antilooppisilmää, jotka nytkin onnekkaan eloisina katsoivat rakastettua.

Tämä riensi kepein askelin häntä vastaan, nosti hellällä huolella nukkuvan lapsen hänen käsivarreltaan ja laski sen pitkulaiselle, litteälle olkikannelle, jonka hän otti työvasunsa päältä, asettaen sen erään ruusupensaan varjoon; täysinpuhjenneesta ruususta heitteli iltatuuli muutamia tuoksuvia lehtiä pienokaisen kasvoille -- tämä naurahti unessaan.

Talon isäntä vei nyt nuoren vaimonsa, kietoen käsivartensa hänen ympärilleen, vasta valmistunutta porttilevyä katsomaan ja sanoi:

"Nyt on tuo miete-lause valmis, jonka sinulta olen salannut; nyt lue ja tiedä ja tunne" -- ja hän suuteli hellästi vaimoansa -- "_Sinä, Sinä_ itse olet onni -- _Sinä_ asut täällä".

Nuori vaimo kohotti kätensä varjostaakseen silmiään, koska laskevan auringon melkein vaakasuorat säteet häntä häikäisivät; hän luki ja punastui; veri-aaltonen vierähti hänen kalpeille poskilleen, hänen rintansa kohoili, hänen sydämensä sykki kiivaasti: "Oi, Fulvius, sinä lemmittyni, kuinka sinä minua rakastat! Oi, kuinka onnelliset olemme!" Ja hän laski molemmat kätensä ja käsivartensa miehensä oikealle olkapäälle; toiselle painaen kauniin päänsä.

Mies syleili häntä hellästi. "Niin, ääretön, varjoja vailla on onnemme, -- määrätön ja rajaton."

Äkkiä, ja vavahtaen kuin vilusta väristen, kohottaikse Felicitas ja katsoi miestään arasti silmiin. "Oi, älä manaa taivaan pyhiä esiin. Kuiskaillaan", hän sanoi itsekin kuiskaten, "että he ovat kateellisia". Ja hän painoi sormensa miehensä suulle.

Mutta Fulvius painoi kuuluvan suutelon tuolle hienolle kätöselle ja huudahti: "Minä en ole kateellinen, vaikka olen vain ihminen. Kuinka sitte taivaan pyhät voisivat olla kateellisia? Sitä en usko. En usko sitä pyhistä enempää kuin pakanain jumalistakaan, jos he enää lienevätkään elossa ja jos heillä on valtaa ja voimaa."

"Elä puhu heistä! He kyllä elävät, mutta he ovat pahoja haltijoita ja joka heidän nimeään mainitsee, se kutsuu heitä läheisyyteensä; niin kertoo varoittaen basilikan pappi."

"Minä en pelkää heitä. Läpi monen sukupolven ovat he esi-isiämme suojelleet."

"Niin, mutta me olemme heistä luopuneet! He eivät enää meitä suojele. Ainoastaan taivaan pyhät ovat meidän suojelijamme -- barbareita vastaan. Oi kauheata, jos he tulevat tänne, tallaavat kukkamme ja vievät meiltä lapsemme!"

Ja hän laskeutui polvilleen ja suuteli pientä nukkujaa.

Mutta nuori isä naurahti: "Germanejako tarkoitat? He eivät suinkaan lapsia varasta. Heillä on niitä enemmän kuin elättää jaksavat. Mutta totta on, että he kyllä kerran voivat korottaa sotahuutonsa Juvavumin porttien edustalla."

"Niin, niin; voivatpa niinkin!" puuttui puheeseen huolestunut ääni, ja paksu Crispus astui puutarhaan läähättäen tulistuttavan kävelymatkansa perästä.

"Terve, sinä kipsiä veistävä Feidias!" huusi Fulvius hänelle.

"Tervetultuanne, setä", puhui Felicitas ojentaen hänelle kätensä.

Crispus heitti nyt leveäreunaisen hattunsa -- joka oli ollut aivan otsalla ja suojellut auringolta hänen viinistä punastuneita, kiiltäviä kasvojansa ja nykerönenäänsä -- alas niskaan, niin että se jäi nahkasesta nauhasta riippumaan hänen leveälle selälleen: "Älköön Hygiea sinusta milloinkaan luopuko, tyttäreni; Gratiat tietysti eivät jätä sinua -- neljättä sisartansa. Niin, germanit! Eräs ratsastaja toi viime yönä salaisen tiedon tribunolle. Mutta kahden tunnin perästä tiesimme me sen kaikki, me Amphitriteen aamukylpijät. Ratsastaja oli vaskonilainen eikä yksikään niistä miehistä sulje suutansa, jos siihen viiniä kaadat. Isaran uittopaikan lähellä on ollut ottelu, meikäläiset ovat paenneet, Vadan vartijatorni on poltettu. Barbarit ovat tulleet yli virran."