Chapter 2
V. 1795 alkaa se merkillinen aikakausi, jolloin hän solmi ystävyyttä Schillerin kanssa. Itse hän sanoo tästä liitosta: "minulle se oli uusi kevät, jossa kaikki alkoi ilosasti orastella, vesoa ja kukkia." Ystävykset olivat täysiä vastakohtia kaikin puolin; mutta sepä juuri liiton sitä lujemmaksi solmi, sillä he täydensivät toisiansa. Schiller oli koko elämänsä taistellut puutteen ja köyhyyden kanssa, hänellä oli katkerat elämänkokemukset -- Göthen rata oli aina ollut sileä ja päivänpaisteinen. Göthe oli hengeltään realisti, ulospäin kääntynyt, oivalsi elämän ja luonnon ja tunki ulkoapäin sen sydämyksiin. Schiller oli idealisti, eli vain aatteidensa mailmassa, joiden hajannaisia säteitä hän kokoeli ulkomailmasta, koettaen uudestaan luoda alkukuvan ihanuuden; hänelle oli henki äärettömän ylempänä luontoa, hän oli vapauden innostunut julistaja. Göthe oli helleeni, joka näki esineet etelän kirkastavassa perspektiivissä, Schiller saksalainen, joka pohjolan sumuihin etsi valoa hengestä ja aatteista. Mutta molemmilla oli yhtä syvä vakuutus runouden ikuisesta voimasta ja merkityksestä. He täydensivät toinen toistansa; "G. antoi S:n aatteille aiheita ja aineita, ja S. pani tenhoisella aatevoimallaan G:n runsasvaraiset aineet ja katselmat hedelmälliseen liikuntoon." Mestarien yhteisestä pajasta läksi nyt _Xenien_, joukko komparunoja, joissa ruoskittiin päivän harhateille joutunutta kirjallisuutta sekä sen edustajia. Ja kävipä nytkin niin, että "se koira kiljahti, johon kalikka sattui."
Nyt valmistui myös Göthen "Wilhelm Meister", jossa kuvaillaan nuorison turhia pyrintöjä sivistyksen tiellä. Pahinna esteenä esitellään päättämättömyys ja löyhyys, joka tekee sen, että mies ei ohjaa asianhaaroja, vaan ne ohjaavat häntä. Luonteet oivallisesti kuvatut, esm. heikko Wilhelm, kummallinen Filine ja varsinkin Mignon, tuo ihmeen suloinen runollinen luoma, joka lumoo lukijaa. -- Sitten syntyi mestari-epos _Herman und Dorothea_. Ihmeteltävä on se taito, millä G. alkuaan hyvin tavallisesta lempijutusta on luonut mitä ihanimman idyllin, täynnä luontoa, eloa ja karakteeria. Selvästi ja kauniisti kuvaillaan siinä, kuinka kaksi sydäntä etsi toisiaan ja sen ohessa kuvaillaan luonnolla ja totuudella maaelämää oloineen suloineen. Hieno runon tuoksu hajahtaa kaikkialla.
Göthen monet muut pienemmät runoelmat täytyy meidän jättää sikseen, päästäksemme suoraan silmäilemään hänen pääteostaan Faustia. Kuitenkin mainittakoon sitä ennen se katkera suru, joka kohtasi häntä, kun Schillerin kuolema katkaisi heidän ystävyysliittonsa v. 1805. G. menetti siinä omien sanainsa mukaan "puolet omaa olentoansa". Kauan aikaa eli hän kolkossa yksinäisyydessä eikä kyennyt mitään luomaan. Vihdoin hän ystävänsä muistoksi kirjoitti kauniin epilogin tämän "kello-lauluun."
1806 julkaisi Göthe ensi osan Faust'ia, jota hän oli kirjoitellut pitkin elämäänsä. Jo Strassburgissa päätti hän verhoa oman elämän-historiansa tämän vanhan sadun muotoon. Hän on siitä luonut nykyajan ehkä suurimman runoelman, "jumalallisen näytelmän", jossa viljalta vilisee ja soipi korkeita, ihmeteltäviä aatteita. "Faust tenhoo joka ihmissielua ikuisen ongelman (probleemin) vastustamattomalla viehätysvoimalla ja ääreti vaihtelevan moninaisuuden suloudella. Siinä on mikä vaan ihmishenkeä liikuttaa: intoa, viisautta, viisastelua, hullutusta, salaperäisyyttä, rakkautta, sulosäveliä, uskonnollisuutta, epäilystä, taikaa, ivaa, pilkkaa, ei ole ihmistunteiden soittimessa kieltä, mi ei soisi mukaan, ei säveltä sydämen, mi ei helähtäisi. Se kuvastaa samalla henkisen olemuksemme syvää probleemia, elon korkeimpia kyselmiä sekä yhteiskunnallisen elämän kirjavia kohtauksia. Siinä sen viehätys." -- Faust janoo totuutta, hän tahtoo ymmärtää elämän, mailman ja ihmisen syvimpiä juuria myöden, hän on ihmishenki joka taistelee, henkisen olemuksemme rajain yli päästäkseen. Mutta turhaan. Tieteet eivät selitä hälle olemuksen ongelmoita, ne eivät viihdytä hänen kaipiotaan -- hän palajaa niistä vihdoin inholla. Hän hylkää järjen ja tieteen -- "ihmisen paraat lahjat," ja heittäytyy epätoivon ja epäilyksen valtaan. Kun hän näin on joutunut negatiiviselle, kieltoperäiselle kannalle, ilmestyy kieltämyksen, epäyksen henki Mefistofeles, joka ei tunnusta mitään hyvää ja kaunista olemuksessa ja saastaisella ivalla vetää lokaan kaikki aatteet, kaikki mikä on pyhää ja ylevää. Faust antauu hänelle ja Mefisto avaa Faustille aistillisen mailman täynnä hekumaa ja nautintoa. Sen mailman läpi hyrskyää Faust juoden hekuman maljan pohjasakoineen -- mutta kaikki turhaan! Hengen jano sammuu siitä vielä vähemmin. Tosin rakkaus Gretcheniin antaa hänelle hetkeksi autuuden riemun, mutta se on kuumeentapaista, se väljähtyy kuin päihtyneen hurmaus, se on liian aistillinen ja jättää jälkeensä särjetyn sydämen ja sortuneen onnen savuavat rauniot. Loppupäätökseksi jää vaan elämän mitättömyys. "Faust on epätoivon tuskallinen huuto elämän tyhjyydestä." Göthe on siis esittänyt ongelman, ratkaisematta sitä. -- Vanhoilla päivillään liitti Göthe Faustiin toisen osan, joka on täynnä hämäriä allegorioja ja on vaikea ymmärtää. Siinä Faust vihdoin tyytyväisenä kuolee, kun tietää edistäneensä kansansa onnea. -- Tähän lopetamme esitelmämme, mainitsematta enää muita vähempiä runoja ja teoksia. Göthe kuoli Weimarissa 22/3 1832.
Göthe on Saksan suurin runoilija, jopa mailman kirjallisuuden suurin ja yleishenkisin ilmiö Shakespearen jälkeen. Göthe ei kuulu mihinkään määrättyyn kouluun kirjallisuudessa. Hänen suuntansa oli hänen omansa; se oli puhtaan runouden ja kauneuden suunta, ja siitä syystä hänen muistonsa elää niin kauan kuin tosi runous ihastuttaa ihmissydäntä.
K. F.
FAUST.
OMISTELMUS.
Taas ilmestytte, haamut, häälyellen Mun nähtäviin, kuin entispäivinän'. Vaan, sydän, ootko altis hurmoksellen? Pyydänkö vielä teitä jäämähän? Ah, voitittenpa, luoksein tungeskellen! Ja usvat haihtuu, silmin selvitän; Ja tenhoviima luotanne kun liehuu, Mun rinnassain taas nuoren tunteet kiehuu.
Iloisten päiväin muistot seuraa teitä, Ja varjot armaat nousee sarjoittain: Ens'-lemmen soipi katko-säveleitä, Ens'-ystävyyskin elpyy rinnassain. Ja eloni harhakkaita mutkateitä Murheeni itkemään käy uudestaan, Rakkaita kutsuen, joilt' toivo haipui, Jotk' onnen pettämäisnä tuoneen vaipui.
Ne joille soi mun laulun' alkunaiset, Ne näitä eivät enää kuulla voi; Hajalle haihtui kaikki armahaiset, Ja laulun' ensi kaiku tyhjiin soi. Nyt kuuntelee mua oudot, muukalaiset; Oon arka, jos ne kiitoksenkin toi. Ja ket mua muuten kuuli riemumiellä. Jos eloss', eksyilee nyt mailman tiellä.
Mun valtaap' ammon vieroiteltu kaipuu Vakaihin, tyyniin henkimailmoihin, Nyt laulu hiljaa soinnahdellen haipuu, Kuin eeol-harppu, huokuu-sävelin. Mä vavahdan ja lempeäksi taipuu Mun mielen' jäykkä, sulan itkuihin; Mit' omistan, se juur'kuin kauas haihtuu, Min hukkasin, se todelliseks' vaihtuu.
ALKUNÄYTÖS TEATERISSA.
JOHTAJA. RUNOILIJA. PILAPUHUJA.
JOHTAJA. Te kaksi, joiden autellen Niin usein pääsin pintehistä, Mitäspä hyvää Saksallen Toivotte näistä näytöksistä? Hartaasti soisin, että mieltyis' kansa, Jok' elelee ja muiden elää suo. Vajamme pystyss' on ja laudat paikallansa; Ja juhlaa toivoin meihin silmät luo Jo kaikki, ihmeellistä vartoellen Ja kulmakarvojansa korotellen. Kyll' osaan olla mieliks' ihmisten, Näin hämilläin tok' en oo ollut koskaan; Tosin ei ne tottuneet oo parhaasen, Mutt' ovat lukeneet niin paljo kirjamoskaa! Mitenkä teemme siis, ett' uunna kaikki sois, Samalla tenhoisaa ja hauskaa ois? Tuo tottamaar on suurin riemun aine, Kun kansa puodillemme tulvehtii Ja paisuellen, lainehelta laine, Ahtaasta armoportist' tungeksii: Kons' ilmipäiväll' ennen neljän lyömää Luukulla riehutaan ja reudotaan, Kuin nälkäläiset puistaa, kirkuu syömää; Piletin vuoks' ne särkee kurkkujaan. Näin lumota voi seuraa senkinmoista Runooja vaan. -- Siis, veikko, taiallas nyt loista!
RUNOILIJA. Nuo joukot kirjavat! Oi ällös maini heitä, Ne näöllään meilt' aatteet kaikottaa! Mun silmiltäin tuo ihmistulva peitä, Ku nieluhunsa kaikki tempajaa! Mun käydä suo vaan rauhan taivas-teitä, Miss' sula riemu meille versoaa, Miss' ystävyys ja lempi onnen luovat Ja sydämessä sille suojan suovat.
Mi sielun syvyydestä kuohui silloin, Mitä huulet hiljaa virkki ujoillen, Mi milloin luonnistui, jäi luontumatta milloin, Sen hurja hetki syöpi nielaisten; Se usein kauan kasvoi aamuin illoin, Siit' ennenkuin tul' täysikelpoinen. Mi kiiltelee, se hetken täällä häilyy; Vaan jälkimailmallen tosi-kauno yksin säilyy.
PILAPUHUJA. Vait' jälkimaalimasta! senpä soisin! Jos miekin tuosta pakinoisin, Nykymailmallen ken sitten ilveilis? Se vaatii hauskaa -- syystä kyllä; Jos kekkuli hauskuttaa sit' ilveilyllä, Se kiitoksen jo ansaitsis. Ken kansaa oikein miellytellä voi, Hänt' ei sen oikut saata katkeroittaa; Laveinta piiriä vaan hän ahkeroi, Tuon helpommin hän hurmaa, voittaa. Nyt olkaa uljas! fantasiia laulakoon ja köörit kaikin yhtykööt sen laulantoon: Äly, tunne, järki, himot soikoot myötä, -- Vaan kaunistelkoon hullutukset työtä!
JOHTAJA. Etenkin paljo tapausta suokaa! Väki saapuu katsomaan, se mielii silmi-ruokaa. Jos nähtävää vaan paljo teiltä karttuu, Ja kansa kurkistaapi ammo-suin, Niin mainehenne mahtavaksi varttuu Ja kohta ootte miesi suosituin. Joukolla vain voi joukot haltioida; Kun paljo tarjotaan, on vara valikoida, Jok'ainut löytää jotain sopivaa, Ja tyytyväisnä kotia palajaa. Näytätte kappaleen ... se tehkää paloitellen! Kas moinen keitos maistuu jokaisellen; Sit' yht' on helppo syötellä kuin luoda. Mit' auttaa kokonaista esiin tuoda? Yleisö nokkii. Työn ei ehjän' olla suoda.
RUNOILIJA. Te ette tunne, kuinka alhainen On moinen käs'työ, halpa taitureille! Vaan taiteen hutiloiminen On luullaksein jo perus-ohje teille.
JOHTAJA. Minuhun ei tuo soimuu pysty lainkaan. Ken mielii saada jotain aikaan, Hän tarkoitusta myöten keinot valitsee. Vaan muistakaa, ketä varten kirjailette! Pehmeitä puitahan te halkaisette. Ikävä tänne yhtä ajalee, Kylläisnä saapuu toinen herkkupöydästänsä, Ja pahimmoiksi usein saavutaan Lukemasta kriitillistä päivälehteänsä. Naisetpa saapuu, jotta katseltaisiin Heit' ynnä somia vaatteitaan; Ne mukana näyttelee, ehk' ilman palkkaa. Hajamielin juostahan kuin naamiaisiin, Ja uteljaisuus siivestääpi jalkaa. Mit' unta näette kulta-usvissanne? Miks' täysi huone teitä ilottaa? Läheltä katselkaa vaan vieraitanne; Yleisö raakaa on tai kalseaa. Mik' aikoo näytelmästä kortin-lyömisiin, Mik' yönsä mielii naisten kanssa hurjistella. Ja moisten vuoksi viitsit, hupsu, niin Suloista Runotartas kiusaella! Ei! uutta, uutta vaan yhä lisätkää, Niin teit' ei voida tieltä hairahuttaa. Koetelkaa katselijoita huimistuttaa; Niit' ei oo helppo tyydyttää... Mi valtaa teidät? tuska ... innostus?
RUNOILIJA. Pois! etsi itselles jo orja uus'! Vai sunko tähtes pitäis runojan Hurjasti pyhät luonnon suomat haaskaaman, Henkensä vapaus, ihmis-oikeus! Mill' lumoaa hän kaikki mielet, Ja soimaan saapi ilman-pielet? Sulosointu se on, mi lens' hänen sielustansa Ja sinne palajaa sävel-mailman kanssa! Kun luonto ain' ikipitkää lankaa kiertää ja väliä-pitämättä värttinäänsä viertää; Kun soinnutonna laumat olijoiden Sekavasti soi ja vaikeroiden, Ken voi nuo aina samat sarjat elvytellä, Säännellen somiin rytmi-liikkeihin? Ken kirkastaa erityiset yleisellä, Sulattain kaikki ihme-soinnoksiin? Ken kiihkomielihin syysmyrskyt nostaa, Virittää iltaruskot sielun taivaallen? Keväältä kaikki kaunokukat ostaa Ja kylvää tielle kultasen? Ken halvat lehvät palmikoita Joka ansiolle seppeleiksi saa? Ken yhdistää Olympin jumaloita? Ken? Ihmisnero, jonk' ilmi runoja saa.
PILAPUHUJA. No, käytelkää siis voimaa mointa Ja harjotelkaa runontointa Kutenka lempiseikkaa vaan! Lähelle sattuu mies ja syttyy palamaan, Yhä pahemmin hän paulaan tarttuu, Ja onnen kanssa vaara karttuu Ja riemun tie vie syämmen-polttohon, Ei aikaakaan, niin valmis romani on. Niin pitäis näytelmääkin näyttää. Siepalla ainees' keskelt' ihmiseloo täyttä! Sit' elää kaikki, harvat oivaltaa, Se hauskaa on, jos mistäkin sitä kiinni saa. Luo kirjokuvia, valo niukka, Viljalta harhaa, totta hiukka; Näin laadit parhaan juotavan, Mi virvottaa koko maaliman. Silloinpa nuorisomme kauniin kukka Peliänne kuuntelee kuin ilmestystä, Jok' ainut hento mieli rukka Imeepi siitä murheen lievennystä; Nyt kuohuu milloin täällä, milloin tuolla, Kukin huomajaa, mitä häll' on sisäpuolla. Herkästi itketään ja naurahdellaan, Aatetta kiitellään ja kuvia ihannellaan. Valmiita ei oo helppo tyydyttää, Kehittyväinen kiittämään sua jää.
RUNOILIJA. Josp' armaan aian taasen saisin, Kun itse vielä muodostuin, Kun sielun lähde hyrskysuin Yhä uhkui virttä virroittaisin, Kun usvat multa mailman varjos, Ihmeitä kuiski silmikot Ja poimin kaikki ruusustot, Joit' armas laakso mulle tarjos. Mun köyhän suur' ol' rikkaus: Toden into, haaveen hurmailus. Nuo tenhovietit vielä suo: Lieskaava viha ja lemmen lento, Tuo poltto suloinen ja hento, Takaisin nuoruus mulle luo!
PILAPUHUJA. Nuoruutes, veikko, tarvinnet, Kun miekat soi, sota jyriseepi; Tai kaulaas neito-kultaset Käsvartens' sorjat kietoileepi; Kun päässä kilpa-taistamon Tuo tuskin saatu kruunu väikkyy; Kun, herjetessä hurjan karkelon, Yös vietät missä viini virroin läikkyy. Vaan kieliä tutun soittimen Suloisen-tyynnä kalkutella Ja mieli-määrää kohden liehuella, Somasti tieltä harhaillen -- Se, vanhat herrat, teidän toimenanne! Siit' enenee vaan meistä kunnianne. Ei vanhuus lapsimaiseks' saatakkaan, Tosi-lapsina se meidät löytää vaan.
JOHTAJA. Jo täss' on kyllin sanasteltu, Nyt tointakin jo näytelkää! Sievistelyit' on puserreltu, Unohdettu vaan, mi hyödyttää. Puhutte runon henkosista Ei nahjus niitä tuta saa. Jos mieli käydä runojista, Niin runotarta vallitkaa! Tiedättehän, mitä tarvitsemme? Väkijuomaa vaan me särpelemme. Siis juomaa laittamaan ja viipymättä! Ei synny toiste se, mihin nyt et laske kättä, Ei päivääkään saa sikseen jättää. Ripeesti päätös tarttuu vaan Mahdollisuutta oitis tukkaan, Ja kun hän tuot' ei päästä hukkaan, Käy kaikki laita-kulkuaan. Vapaasti Saksan katsomolla Näytellään mit' on näyttämistä: Nyt ette saa siis niukat olla Koneista ettekä laitoksista. Käytelkää kuita, auringoita, Ja tähtilöitä tuhlatkaa! Ei vettä, tulta, kallioita, Eläintä, lintua puuttua saa! Kas eikö suuri mailman piiri Ahtaassa suojassamme kiiri! Ja menkää taiten joutuisasti Taivaasta halki mailman hornaan asti!
ALKUNÄYTÖS TAIVAASSA.
HERRA. TAIVAALLISET SOTAJOUKOT, sitten MEFISTOFELES. (Kolme pää-enkeliä astuu esiin).
RAFAEL. Aurinkos soipi niinkuin ennen Kilvassa siskomailmojen, Rataansa säätämääsi mennen Se pauhaa halki taivasten. Salass' on ihmeen syyt ja juuret, Joll' enkeleitäs riemastat; On työsi, korkeat ja suuret, Kuin luomis-aamull' armahat.
GABRIEL. Ja vinhemmin kuin aatos vierii Suloinen maa, ja vaihdellen Sen päällä päivä kirkas kierii Tai synkkä yöhyt hirmuinen; Syviltä vuorivuoteiltansa Vuo merten pauhaa tyrskysuu, Ijäisen sfeerilennon kanssa Meret ja vuoret tempautuu.
MIKAEL. Ja kilvan pauhaa mailta myrskyt Merille, niiltä rantahan, Ylt'ympäriinsä solmii hyrskyt Vihaisen vitjan vankimman. Nyt leimahtaa -- ja surman vaajat Valkeiden halki sinkoaa; Palvomme, Herran sanansaajat, Hiljaista päiväs soljuntaa.
KOLMIN. Salass' on ihmees syyt ja juuret, Joll' enkeleitäs voimistat; On kättestyöt, nuo ihmeen-suuret, Kuin luomis-aamull' armahat.
MEFISTOFELES. Kun, herra, taaski kerran lähenet, Kysellen kuink' on laita maankin päällä, Ja ylipään mua kyllä suvaitset, Näet munki luonas terveisillä täällä. Jos kaikki seurakin mua pilkkajais, Ei kauniit lauselmat vaan luonnu multa; Mun pathos varmaankin sua naurattais, Ellei jo nauru jäänyt oisi sulta. En taida tähdist', auringoista haastaa; Näen vain, mi vaiva ihmismieltä raastaa. Maan pikkujumal' ain' on yhtäläinen, Kuin ensi päivänään, niin virmapäinen. Paremmin mullassaan hän ehkä vois, jos taivaan-tult' ei hälle suotu ois, Tuot' älli-raukkoaan, jota käytellen Petoa pedommaks' käy ihminen. Hän on, jos Armollenne lausua niin voipi, Sellainen kuin tuo sirkka pitkäkoipi, Jok' aina lentelee ja nostaa jalkaa; Pian vanha virsi heinikosta alkaa; No, jos ees heiniss' ois hän alallaan; Vaan joka paikkaa käy hän nokkimaan.
HERRA. Siis eikö sull' oo asioita muita, Kuin valituksia vaan ja kanteluita? Maan päällä konsa mieltäs myöten käy?
MEFISTOFELES. Oih! kurjaa siellä on ja parannust' ei näy. Ihmistä painaa kolkon onnen valta; Enemmin sortaa hänt' ei häijykään jo malta.
HERRA. Tunnetko Faustin?
MEFISTOFELES. Tohtorin?
HERRA. Mun palvelijain!
MEFISTOFELES. Niin totta! kyll' on palvelus tuo oudonlainen; Ei hourun ruok', ei juoma ole mainen. Hän paisuu pilvihin ja ilmalinnat laatii, Ja hourintansa tuntee puolittain; Taivaalta tähdet kauniimmat hän vaatii, Ja maalta riemun korkeimman; Lähintä vaitelee ja kaukaisinta -- Vaan siit' ei taltu tyrskyväinen rinta.
HERRA. Jos palvelus maan öihin hairahtuu, Se kirkkaudenkin kerran vielä saapi. Niin tietää maamies: vehmas jos on puu, Sen kultaheelmät vielä kaunistaapi.
MEFISTOFELES. Tuon teiltä vietellyksi saan! Pannaanpa veikkaa! Mun vaan, Herra siedä Hänt' omaa tietän' hiljaa viedä!
HERRA. Niin kauan kuin hän asukas on maan, Saat koettaa häntä hairahuttaa. Niin kauan eksyy ihminen, kuin pyrkii vaan.
MEFISTOFELES. Ma kiitän Teitä, sillä vainajat Mua aina hieman kammoksuttaa. Punaposket tervehet on mulle mieluisat, Vaan en oo kuollehen tavattavissa; Ei kuolleen hiiren kanssa leiki kissa.
HERRA. Hyvä! no jääköön hän sun valtahas! Tuo henki alkujuurestaan sä vietä, Jos suinkin voit, ja laahaa mukanas Alimman hornakuilun tietä; Vaan ellet onnistu, niin myönnä häveten, Ett' oikeen tien kyll' löytää ihminen; Ei tunteen tyrsky siitä estä.
MEFISTOFELES. Mutt' eipä tuota kauan kestä! En säiky vaan mä veikan lyömisestä. Vaan kun ma kerran voiton saan, Mun suokaa riemahtaa mun koko sydämestä! Tomua syöpä hän on ruokanaan, Kuten käärme tätini, kuulu entisestä.
HERRA. Vapaasti tepastellos silloinkin! En saata vihata sun moisias. Hengistä kieltävistä vähimmin Mua vaivannut on konsaan veitikas. Kuink' altis ihminen on velttouteen Ja mielii huoletonna huikennella! Silloinpa työnnän hälle perkeleen, Ku saa hänt' ärryttää ja kiihotella. Vaan, aito taivaiset, te riemahdelkaa, Rikasta kaunon-eloa ihannelkaa! Ikuinen kehkeemys, jok' elää, ylenee, Syleilköön teitä lemmen kahlehilla! Mik' aian vuolla häälyy, harhailee, Se kiinnitelkää iki-aatoksilla!
(Taivas sulkeutuu. Pää-enkelit katoovat.)
MEFISTOFELES. Tuon tuostakin käyn luona Vanhuksen; En suinkaan tahdo rikkoa hänen mieltä. Varsinpa kohteljas tuo Herra Ylhäinen: Pirullekin hän käyttää ihmiskieltä.
YÖ.
_Holvikattoinen ahdas gootilainen suoja._
FAUST (levotonna nojatuolissaan kirjoituspöydän ääressä). Ah, filosofiiaa oon ma siis. Laki- ja lääketiedelmää, Jopa teologiiaa -- vieköön hiis'! -- Ma tyynni pyytänyt ymmärtää. Täss' istun houru allapäin, En viisahamp' ole entistäin. "Herra maisteri" oon jopa "tohtorikin," Ja kymmenen vuotta jo suistelin Yl'oppilaitani oikiaan Ja ristin rastin, vasempaan. -- Nyt näen, ettei tule totuus ilmiin; Se tuskan vettä nostaa silmiin. Tosin järjeltään ei lie mun verrat Nuo maisterit, kirjurit, kirkkoherrat: Ei tuntoni niin näin arkana väiky, En helvetin hiittä ja tulta säiky; Siks' rintani riemun äänt' ei kuule, En mitään tietäväni mä luule; En kehu voivani parannella Ma muit', en sieluja opastella. Eik' onni mulle tavaraa Oo suonut, mailman kunniaa. Näin tulkohon enää koira aikaan! Ma mielin turvata velhon taikaan; Jos hengen suin ja voimin saan Ma salat ilmi piilostaan, Enk' enää hiki otsassa Julista, mit' en ma oivalla; Jos keksisin, mi sisäisin On kaikkisuuden yhdytin, Kuink' elämä taimii, toimii voima, Ei oppini ois vain tyhjä soima.
Oi kirkas kuuhut, milloinhan Sa näet tuskani talttuvan? Tään pöydän ääress' työssä niin Mont' yötä me kahden valvottiin; Ja papereille, kirjoillen Sa liehuit, kalpea veikkonen! Oi, jospa saisin haihattaa, Sun kirkastaissa Vuorelaa, Siell' heilua henkien karkelossa Ja niityll' uinua kuutamossa, Ja tiedon-pölyst' irroillani Medelläs juottaa sieluani!
Voi! vielä tyrmäss' istuilen! Kirottu luola usmainen, Miss' armas taivaan valokin Hämärtyy varjo-akkuniin. Mua kirjakasa kaartelee, Jot' uurtaa toukat, pöly syö, Ja paper'aita ylenee, Savusta mustunut kuin yö; Koteloita, lasia joukottain, Ja huonekamsut, konehet Aioilta esivanhempain -- Se mailmas! ah, sa hourailet!
Kysytkö siis, mik' ahdistaa Sydäntäs toivotonta niin? Miks' elon voimat vaimentaa Sult' outo tuska uuvuksiin? Valoisan luonnon, armahan Maailman, Herran antaman, Sa heitit, hautaan paeten Luurankoin, kalman keskellen!
Pois väljemmälle! maille pois Ja kirja, Nostrodaamuksen Kynäilys kumman-tenhoinen, Sua opastellahan se vois. Jos tähtein juoksun oivallat Ja luonnon kättä noudatat, Niin tenho syttyy mielehes Ja henki lausuu hengelles. Ei miettimällä milloinkaan Nää pyhät merkit ilmi saa: Vaan, henget, teiltä selvon saan; Jos kuuletten, oi vastatkaa! --
(Hän aukaisee kirjan ja äkkää Makrokosmon merkin).
Oi riemastusta, minkä näkö tuo Yht'aikaa luopi joka aistimeeni! Jo tunnen: pyhä raikas elon vuo Suonissa virtaa, läpi hermojeni. Nää merkit piirtänytkö Jumala, Joist' asettuu mun hyrsky hurja Ja riemastuupi sydän kurja, Ja taika-vietin vallassa Syvimmät syyt tuop' ilmi luonto nurja? Lien jumal'! oi kuin valkenee! Kas, sulo-piirroksessa tässä Hymyilee luonto ilmi-elämässä. Nyt uskon, mitä viisas sanelee:
"Ei henki-mailm' oo katkoksissa; Sä siltä suljet sielus vaan. Laps', aamuruskon sätehissä Käy maisen rintas valantaan!"
(Hän tähystelee merkkiä).
Kuink' osat sujuu liitossaan. Kaikk' elää, rippuu toisistaan! Kuink' ikihenget leijuu ilman-rantaa, Ja toisillensa kulta-sangot antaa Ja auvo-siivin taivahalta Maan päälle liitää: avaralta Soi harmoniian sulo valta!
Oi näytelmää! oi pelkkä näytös vaan! Mist', ääretön, sua luonto kiinni saan? Nisiäs miss'? oi elon kaiken lähteet, Joist' imee voimaa taivas, maa, Joit' orpo sydän halajaa -- Jos vuotais mulle mettänne ees tähteet!
(Hän selailee äkämielin kirjaa ja havaitsee maahisen hengen merkit).
Kuink' ihan toisin tehoo merkki tää! Lähempi oot mua, maahinen; Taas tarmo täyttää sydämmen'. Miel' on kuin aalto vaahtopää, Jo mielin mailmaan syöstä säikkymättä, Maan ilot, murheet kestää väikkymättä, Ja myrskyss' seistä sortumatta, Venheeni murtuessa murtumatta. Mua pilvet varjostaa... Kuun loiste himmenee... Soihtu sammuu! Mik' usva! punaliekit läikkyy Mun pääni ympär' ... oi! Katosta kauhun viima käy, Se viistää mua! Anottu henki, kuulen siipes siukuvan. Käy nähtäviin! Haa! huimaa, huimaa sieluan'! Jo uudet tuntehet riehuu, Niiss' sielu, ruumis kiehuu! Mun koko syömmen' sulle mennä hartoo! Oi tullos, oi! jos surmakin mua vartoo.
(Hän käy käsin kirjaan ja lausuu salatenhoisesti maahengen loitsun. Punerva lieska suhahtaa suojassa. Henki ilmestyy lieskassa).
HENKI. Ken huus mua?
FAUST, (kääntyen pois). Haamu hirmuinen!
HENKI. Kehääni kauan imeskellen, Mun nosti loihtus liikkehellen, Ja nyt --
FAUST. Voi! sua mä kestä en!
HENKI. Mua nähdä pyysit intomielin, Kuulla ääntäni, katsoa kasvojain; Sua poltti kaihosi ... tänne sain Sua säälien! -- Vai kerskukielin Et haasta, uljas, nyt! Miss' sielus kaipuu on? Sisäinen mailmas, itseluomas verraton? Ja sydän värjähdellen riemussansa, Kun luuli henkein verraks nousevansa? Miss' on se Faust, jonk' ääni mulle soi, Jok' ikävöiden silmät minuun loi? Vai sie? jot' aave-ilma kerran lyöden Varistaa sielun juurta myöden? Maan mato kurja, käiverä!
FAUST. En väisty liekkihaamuasi! Oon Faust, oon sinun vertojasi.
HENKI. Elon vuossa, tointen tyrskyssä vaan Minä aaltona uin, Puhun myrskyn suin; Synty, hauta oon, Meri pohjatoin, Yhä hehkuva virta, Elon piukova pirta, Ajan käärimä-puulle ma loimia luon, Ja Herralle helskyten kangasta kuon.
FAUST. Maailman aavan saartavainen, Mun heimoan' oot sa, henki toimeljas!
HENKI. Oot oivaltamas hengen heimolainen, Et mun!
(Katoo.)