Part 8

"Hiljaa, hiljaa!" kuiskasi kiusaaja. "Orjat saattaisivat lopulta antaa ilmi sinut. Tule minun kanssani toiseen huoneeseen; siellä voimme häiritsemättä jatkaa puhettamme". Niin sanoen veti hän vastarintaan kykenemättömän viereiseen huoneeseen, johon isännän käskystä mitä parhainta Falernon viiniä oli asetettu niiden varalle, jotka roomalaisen tavan jälkeen halusivat ottaa osaa juominkeihin. Toisista seurasi vain Corvinus liittolaisensa viittausta. Kauniilla, silatulla pöydällä oli kaksi pelinoppaa. Fulvius, jonka hellittämättömistä pyynnöistä Torkvatus vähäväliä oli tyhjentänyt viinipikarinsa, otti molemmat nopat ja heitti ne ikäänkuin ajattelematta pöydälle, sillä välin yhä puhuen jos jonkinlaisista asioista. "Hoo", huudahti hän lopulta nauraen, "kuinka huonosti osattu! Hyvä etten pelaa kenenkään kanssa! Etkö tahdo koettaa kerta, Torkvatus?"

Torkvatuksen turmiona oli juuri ollut peli. Onneton peli oli saattanut hänet riitaan ja sen kautta vankeuteen. Siellä oli Sebastianus käynyt hänen luonaan, ja näennäisesti oli tämän uskollisen kristityn onnistunut saattaa hänet synnintieltä Kristuksen tykö. Mies poloinen otti nopat käteensä, ja hänen säkenöivät silmänsä, hänen värähtelevät huulensa ja vapiseva kätensä ilmaisivat kyllin selvään sitä taistelua, minkä hänessä herätti ensimäinen kiusaus antautua paheeseen, josta hän oli vannoen luopunut.

Tämän kaiken huomasi kiusaaja, joka piti silmällä uhriaan, niinkuin ilves vaanii saalistaan. "Luulen, ett'ei sinulla ole parempi käsi kuin minullakaan", alkoi hän lopulta välinpitämättömällä äänellä, "mutta ehkä Corvinus tahtoisi koettaa onneaan sinua vastaan, jos niin olisi, että määrättäisiin pikkuinen panos".

"Mutta sen tulee olla hyvin pieni -- vain huvin vuoksi -- sillä minä olen heittänyt pois pelaamisen". "Ei yhtä kertaa kerraksi lueta", oli vastaus. Oivaltaen viekkaan liittolaisensa viittauksen, suostui Corvinus tietysti helposti siihen.

Sopimusta myöten alottivat pelaajat ensin hyvin pienestä panoksesta. Torkvatus voitti, ja kun ei hän Fulviuksen kehoituksesta viiniäkään unhottanut pelin tähden, kävi hän kohta puheliaaksi. "Corvinus? Corvinus?" virkkoi hän ja pani käden otsalleen, ikäänkuin muistellen jotakin, "eikö se ole juuri se nimi, minkä Cassianus mainitsi?"

"Kuka?" kysyi puheena oleva kiihkeästi.

"Niin, oikein", jatkoi humaltunut aprikoimisiaan, välittämättä vastapelaajan kysymyksestä; "Corvinus, niin kutsuttiin sitä tappelupukaria, sitä poika-konnaa, joka teki väkivaltaa tuolle hienolle kristitylle nuorukaiselle, Pankratiukselle".

Corvinus oli käydä hänen kimppuunsa, kiukkuaan purkaakseen; mutta viittauksella pidätti Fulvius hänet ja ehdätti ennen häntä kysymällä: Tuo Cassianus, jonka mainitsit, on mainio koulumies, eikö niin? Missä hän nyt oleskelee? Tuo ilkeäjuoninen mies oli vallan oikein arvannut, että hänen liittolaisensa vain liiankin kernaasti tahtoi tietää vanhan opettajansa asuinpaikan, ja että tämä kysymys niin muodoin pulpahti esiin kuin hänen sielunsa syvyydestä, ja sentähden myös olisi paras keino suuttuneen tyynnyttämiseksi.

"Hän asuu -- malttakaas -- mutta ei toki, minä en tahdo olla petturi! Minä antaun kernaasti poltettavaksi ja kidutettavaksi sekä kuolemaan uskoni puolesta... Mutta pettämään en suostu ketään -- ei, sitä en tee!" kuului vastaus, joka nyt annettiin sokeltavin kielin. Rupeamatta paikalla häntä tehokkaammin ahdistamaan, kävi viekas Fulvius Corvinuksen sijalle, koettaakseen, kuten hän sanoi, kerran onneaan hänkin, sillä hän huomasi liiankin hyvin vietellyn pelihimon olevan yhä kasvamassa. Vielä paremmin kahlitakseen vastustajansa, pani hän tottuneena nopanheittäjänä kaiken taitonsa liikkeelle ja asetti paljoa suuremman panoksen peliin. Vähän emmittyään teki Torkvatus samoin. Fulvius antoi hänen voittaa ja oli olevinaan äkäinen kärsimästään tappiosta. Torkvatus pani sen jälkeen kaiken voittonsa peliin. Fulvius, joka luki pöytään aivan yhtä suuren summan, hävisi vielä kerran, uskalsi vielä kaksinkertaisen määrän, hävisi taaskin -- ja sitä menoa jatkui peli hiljaisuuden vallitessa. Voitto ja tappio kallistui vaihetellen puolelle ja toiselle, kunnes Fulvius, joka oli selvänä ja pelasi tyynesti, pysyväisestä pääsi voitolle.

Keskellä peliä katsahti Torkvatus peljästyneenä ylös. Luulihan hän näkevänsä kunnian-arvoisan vanhan opettajansa edessään. Mutta hierottuaan silmiään ja vakauduttuaan, ettei se ollut Polykarpus, vaan ainoastaan Corvinus, joka katsoi häneen tuijottavin silmin, jatkoi hän kiihkeästi peliään. Omantunnon ääni vaikeni -- voitonhalun henki, kullanhimo, huimapäisyys olivat saaneet vallan.

Melkein mielettömänä paljosta juomisesta ja yhä uudistuvista tappioista, heitti hän viimein, ehtimiseen noudettuaan kultaa Fabiolan täydestä kukkarosta, itse kukkaronkin pöydälle. Kylmäverisesti kaatoi Fulvius siitä rahat pöydälle, luki ne ja pani rinnalle yhtä suuren summan. Molemmat varustautuivat viimeiseen heittoon. Nopat putosivat. Kaikki kolme katsoivat tiukasti niihin, ja loppu oli se, että Fulvius korjasi rahat haltuunsa, mutta Torkvatus raukesi ihan mitättömäksi ja peitti kasvot käsillään; hän vuoroin polki jaloillaan lattiaan, vuoroin kiristeli hampaitaan ja repi tukkaansa. Sill'aikaa oli Corvinus Fulviuksen viittauksesta hiljaa hiipinyt ulos.

Kun tuo syvälle langennut kovasti voihkaen purki mitä katkerimpia syytöksiä itseään vastaan, seisoi viettelijä hänen vieressään, kädet ristissä rinnallaan ja perkeleellinen vahingon-ilo silmissään, ikäänkuin olisi hän iloinnut uhrinsa sieluntuskista. "Mitä minun on tekemistä sinun kanssasi?" huusi syvästi kärsivä, nähdessään hänet.

"Paljoa enemmän kuin ehkä luuletkaan", oli ilkkuva vastaus. "Sinä olet täydellisesti vallassani. Minun vallassani ovat rahasi" -- ja Fulvius piti hänen nähtävissään Fabiolan kukkaroa -- "maineesi, rauhasi, jopa henkesikin. Minun ei ole tarvis muuta kuin antaa vihjaus kristikumppaneillesi teeskentelystäsi, niin et kuuna päivänä uskalla astua heidän näkyviinsä. Minun ei ole tarvis muuta kuin päästää kimppuusi kaupunginprefektin poika, jolle äsken omistit niin imartelevia liikanimiä, niin seisot huomenna hänen isänsä tuomio-istuimen edessä ja olet kuoleva sen uskon puolesta, jonka olet pettänyt ja häväissyt. Corvinusta eivät pysty hillitsemään muut kuin minä. Oletko valmis nyt juopuneena pelarina hoipertelemaan Forumille ja esittämään itseäsi kristittynä?"

Ah, syvälle langenneella ei ollut rohkeutta seurata tuhlaajapoikaa parannuksen tiellä, niinkuin oli kulkenut tämän jälkiä synnin polulla, ja hänen tavallaan palata Isänsä tykö! Hän pysytteli muutaman aikaa sitkeästi vaiti; mutta Fulviuksella ei ollut aikomusta pysähtyä puolitiehen, vaan saattaa tehtävänsä perille asti. "No", alotti hellittämätön kiusaaja taasen, "oletko tehnyt valintasi? Tahdotko mennä kristittyjen luo tuossa tilassa vaiko Forumille huomenna?"

"En kumpaakaan", vastasi Torkvatus allamielin.

"Mitä sinä sitte aiot?" kysyi kiusaaja edelleen, ikäänkuin lävistäen kidutettua haukankatseellaan.

"Kaikki mitä tahdot, ei vaan sitä mitä äsken ehdotit", ähkyi onneton.

Fulvius oli saavuttanut sen, mihin oli pyrkinyt. Äkkiä muuttui hän käytökseltään vallan toisellaiseksi. Suurimmalla ystävällisyydellä koki hän nyt rohkaista uhriaan ja lupasi, ettei häneltä tulisi mitään puuttumaan; rahojakin hän saisi, millä pelata, jos hän antautuisi Fulviuksen johdettavaksi. Ja vähän emmittyään hän lausui julki, mitä hän odotti ja vaati vastapalvelukseksi. Mitä se sitten oli? Fulvius esitti vaatimuksensa niin selvästi ja täsmällisesti, ettei sitä käynyt väärin ymmärtäminen tai mitenkään muuksi selittäminen. "Nouse huomenna varhain ja liiku vapaasti ystäviesi seurassa, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Mutta kerro minulle tyystin kaikki mitä näet, äläkä salaa mitään!" Niin sanat kuuluivat.

"Siis, _kavaltajaksiko_ minun on rupeaminen?" oihki Torkvatus.

"Nimitä sitä miksi tahdot, sillä joko on sinun suostuminen siihen, tai odottaa sinua kuolema, pitkällinen kuolo. Saat valita! Mutta kiiruhda! Corvinus kuuluu kärsimätönnä astelevan tuolla edestakaisin".

"Kuolla en tahdo! Ennemmin mitä hyvänsä muuta!" kuului oihkiva vastaus.

Eipä ollut Fulviuksen helppo saada Corvinusta rauhoittumaan, vihan ja viinin villitsemä kuin hän oli. Vanhaa opettajaa kohtaan kytenyt viha, jonka kaikki muut hommat jo olivat saaneet melkein unhottumaan, leimahti taasen hänessä ilmi; hän himoitsi kostoa. Fulvius sai hänet rauhoittumaan lupaamalla ottaa tarkkaa selkoa vihatun asuinpaikasta, ja lopulta onnistui hänen saada pidätetyksi ystäväänsä malttamattomasta väkivallan teosta.

Corvinuksen lähdettyä suuttuneena kotiansa, meni Fulvius takaisin Torkvatuksen luokse. Saadakseen tietää, missä hän asui, tarjoutui Fulvius saattamaan häntä kotiin. Hän tapasi uhrinsa säälittävässä tilassa. Häpeä, katumus, itsensähalveksiminen, viha itseään ja viettelijöitään kohtaan, luopion lohduttomuus, hyljätyn epätoivo -- kaikki nämä tunteet riehuivat kuni mustina aaltoina hänen sielussaan. Jaksamatta enää pysyä jaloillaan, oli hän laskeunut lepotuoliin ja äänekkäästi voihkien kätkenyt polttavat kasvonsa jääkylmiin käsiinsä. Semmoisena tapasi Fulvius hänet ja, herättääkseen hänen huomiotaan, pani hän kätensä onnettoman olkapäälle. Mutta tämä kavahti seisoalleen ja huudahti: "Olisiko tämä Kharybdis?"

Yhdeksäs Luku.

Katakombit.

Oli eräs ilta lokakuun lopulla, kun muuan nuorukainen, hyvin kääriyneenä levättiinsä, kulki Suburra nimisen kaupungin-osan ahtaita katuja. Tämä kaupungin-osa eroaa silmiinpistävästi siitä osasta Roomaa, missä huoneustot ja palatsit todistavat asujanten ääretöntä rikkautta, jota vastoin Suburrassa asuu suurimmaksi osaksi vain köyhää kansaa. Ystävämme Pankratius -- hän se näet oli ei näyttänyt tarkoin tuntevan tätä kaupungin-osaa, mutta pitkän etsimisen jälkeen hänen silmänsä keksi pienen talon, joka tässä köyhässä seudussa erottautui muista siisteytensä tähden. Hänen arvelunsa, että tässä sen pitäisi olla, näyttäytyi todeksi, kun kunnian-arvoinen vanhus, Diogenes nimeltä, aukaisi oven vastaukseksi hänen koputukseensa. Me tunnemme tämän äijän samaksi, joka oli ovenvartijana almunjako-tilaisuudessa jalon Agneen vanhempain kotitalossa. Hänen pitkät, hopeanvalkoiset hiuksensa riippuivat alas hartioille, ja surumielisen juhlallinen totisuus lepäsi hänen rauhaisilla kasvoillaan; hänen muodonpiirteensä ilmaisivat hänen oleskelevan enemmän kuolleitten kuin elävien parissa. Ja niin olikin asian laita. Hän ei ollut vain tavallinen karstakiven-hakkaaja, vaan oli hänelle kristitty seurakunta myös uskonut "fossorin" (haudankaivajan) toimen katakombeissa. Hänen poikansa Majus ja Severus, molemmat voimakkaita, nuoria miehiä, auttoivat isää uskollisesti. Heidän toimenaan oli pitää kunnossa niitten hautoja, jotka katakombeissa olivat saaneet viimeisen leposijansa, noissa maan-alaisissa kaivoskäytävissä, missä he monta kertaa eläissään olivat virvoittaneet ja vahvistaneet itseään Jumalan sanalla ja sakramenttien nauttimisella sekä uskovaisten yhteydellä, ja minne he olivat paenneet vainoojain käydessä hävityssotaa heitä vastaan.

Katakombit olivat kristittyjen hautapaikkana. Sen ilmaisee jo sana katakombi, joka merkitsee makuusija, lepopaikka. Tuo merkillinen, laajalle haarautuva maan-alaisten käytäväin ja holvien labyrintti, joka n.k. karstakiveä -- eräs pehmeä hiekkakivi -- kaivamalla oli muodostunut Rooman alle ja ympärille, oli ikäänkuin vartavasten aiottu sorrettujen kristittyjen kokous- ja hautauspaikaksi. Sittenkuin Konstantinus Suuri v. 325 kääntyi kristinuskoon, lakkasivat katakombit olemasta hautauspaikkana; mutta sen sijaan käytettiin niitä vielä pitkät ajat marttyrien muistopäiväin viettoa varten. Mieltäkiinnittävin ja laajuudelleen suurin on Calixtuksen katakombi Via Appian varrella. Ylt'ympäri seiniä on hautoja, joihin ruumiit pantiin koville kivialustoilleen. Haudat suljettiin yksinkertaisella paadella, johon taidokkaasti piirrettiin vainajan nimi ja ikä ja sen viereen sopiva lauselma tai vertauskuvallinen merkki, esimerkiksi viiniköynnös tai palmunoksa, usein myös kala, tai kalan kreikankielinen nimitys.

[Alkukirjaimet kreikankielisessä lauseessa: Iesus Christos, Theu Yios Soter (Jeesus Kristus, Jumalan poika, Vapahtaja) muodostavat yhteenpantuina sanan Ichtys, joka merkitsee "kala". Tätä sanaa, samoin kuin kalan kuvaa käyttivät kristityt sentähden useasti ainoastaan heille tunnettuna uskonmerkkinä.]

Molemmin puolin sydämellisesti tervehdittyä esitti Pankratius äitinsä asian, nimittäin että vanha haudankaivaja saapuisi jalon Lucinan luo keskustelemaan hänen kanssaan hautapaikasta, sanoi nuorukainen miellyttävällä, herttaisella äänellään: "Ja nyt, rakas Diogenes, tahtoisin minäkin pyytää sinulta erikoista suosion-osotusta".

"Suosion-osotusta minulta?" kysyi ukko ihmeissään. "Ja se olisi?"

"Että sinä, joka niin tyystin tunnet maanalaisten käytävien kaikki koukerot, ottaisit saattaaksesi minua ja kahta kristittyä ystävääni niitten halki. Tahtoisin mielelläni tulla paremmin tuntemaan nuo pyhät kryptat, joissa pyhien marttyriemme luut lepäävät. Ne kaksi nuorukaista, jotka äskettäin otettiin kirkkomme yhteyteen, sanovat haluavansa samaa. Toinen heistä on Tiburtius, entisen kaupunginprefektin, Chromatiuksen poika, toinen on nimeltään Torkvatus".

"Torkvatus?" toisti Severus. "Luuletko voivasi luottaa häneen?" Mutta Diogenes, joka huomasi tämän epäilyksen saattavan jalon nuorukaisen hieman pahoilleen, arveli, että kun Torkvatus tuli semmoisen miehen seurassa kuin Pankratius, niin oli se riittävänä takeena nuoren miehen mielenlaadusta.

"Kyllähän minun täytyy tunnustaa", huomautti Pankratius, "että tunnen häntä vähemmin kuin Tiburtius ystävääni. Kuitenkin näyttää hän olevan hyvin mieltynyt laitoksiimme, ja minä uskon, että hänen kristillisyytensä on täyttä totta. Mistä johtuvat arvelusi, Severus?"

"Palatessani katakombeilta pistäysin tänä aamuna Caracallan kylpylaitokseen", aloitti Severus. Mutta Pankratius nauraen puuttui hänen puheeseensa: "Vai käyt sinä niin ylhäisissä huvipaikoissa?" "Eipä juuri niinkään", oli vastaus, "mutta sinä et kai ole kuullut, että Cucumio, kapsarius (henkilö, joka otti huostaansa kylpijäin vaatteet), ja hänen vaimonsa nyttemmin ovat kristittyjä. Juuri parhaallaan hommaavat he itselleen hautaa Calixtuksen katakombissa. Minä kävin heille näyttämässä heidän hautapaateensa aiottua nimipiirrosta, jonka Majus on kyhännyt. Hämmästyin tavattomasti, kun tänä varhaisena hetkenä satuin suuren rakennuksen etäisessä nurkassa huomaamaan Torkvatuksen kiintyneenä vilkkaaseen keskusteluun nykyisen kaupunginprefektin pojan, tuon saman Corvinuksen kanssa, joka jonkun aikaa sitten rammaksi tekeytyneenä oli pujahtanut köyhien joukkoon, kun tuntemattoman hyväntekijämme lahjoja jaettiin. Onko kumma, jos hän semmoiseen aikaan nähtynä semmoisessa seurassa, tuntuu minusta epäiltävältä?"

"Mutta siitähän ei ole kauan kuin Torkvatus tuli kristityksi", vastasi Pankratius. "Hänen vanhat tuttavansa eivät kenties vielä sitä tiedä. Toivokaammehan parasta!" Sen jälkeen lausui hän hyvästit tuolle kunnian-arvoisalle äijälle, jonka molemmat pojat tarjoutuivat saattamaan nuorta patriisia pahamaineisen kaupunginosan läpi. Sydämellisesti kiittäen tämä vastaanotti ystävällisen tarjouksen, ja seuraavana päivänä saapui hän määrättyyn aikaan, seurassaan nuo äskenmainitut nuorukaiset, sovitulle yhtymäpaikalle katakombien suulla. Siinä odotti vanha haudankaivaja vanhimman poikansa kanssa pienen seurueen tuloa.

Seuraten kokenutta saattajaa kulkivat he pitkän gallerian halki, jossa Diogenes tuon tuostakin pysähtyi, näyttääkseen heille erittäin tärkeitä paikkoja ja antaakseen selityksiä niistä. Kun hän vihdoin kääntyi oikealle, katseli Torkvatus tähystellen ympäriinsä ja kysyi näennäisen viattomasti: "Montakohan tienristeystä olemme mahtaneet sivuuttaa, ennenkuin pääsimme tämän pääkäytävän päähän?"

"Koko monta", vastasi Severus kuivasti.

"Ehkä kymmenen tahi kaksikymmentä?"

"Saattaa olla. En minä ole niitä lukenut", oli vastaus.

Torkvatus ei sillä kuitenkaan antanut tuketa suutaan, vaan jatkoi vähän ajan perästä kyselyään.

"Mistä saattaa tuntea oikean tien?" kysyi hän ja pysähtyi samassa näennäisesti ilman tarkoitusta kulmassa olevan pienen komeron ääreen. Severuksen terävä, valpas silmä kuitenkin huomasi, että epäluulon-alainen teki merkin hietaan. "Tule, tule", huusi hän Torkvatukselle, "muuten kadotamme toiset näkyvistämme! Pienet komerot, jotka näet joka kulmassa, ovat lamppuja varten. Mitä meihin tulee, ovat tämän kuolleen kaupungin käytävät ja soukerot meille yhtä tutut kuin teille kadut sen yläpuolella olevassa kaupungissa".

Useita näitä pieniä savilamppuja, jotka näyttivät erittäin katakombeja varten tehdyiltä, on sittemmin löydetty sieltä. Niitten mainitseminen näytti Torkvatukseen tekevän miellyttävän vaikutuksen. Mutta siihen hän ei kuitenkaan vielä tyytynyt, vaan luki kulmat ja pysähtyi ehtimiseen, painaakseen muistiinsa erinäisiä kohtia. Severus vartioi häntä kuitenkin haukan silmin. Pojan suureksi suruksi kiinnitti pahaa aavistamaton isä nuorten miesten huomion erääseen hautaan lähellä suurempaa huonetta, johon tavallisesti kokoonnuttiin jumalanpalvelusta pitämään, ja jonka avulla tämä maanalainen templi oli helposti löydettävissä.

Severuksen epäilykset Torkvatuksen suhteen lisääntymistään lisääntyivät, ja estääkseen kaikkia turmiollisia seurauksia poisti hän hetikohta kaikki merkit, jotka vakooja oli tehnyt eri nurkkiin. Mutta hän ei rajoittunut ainoastaan tähän, vaan tukkesi lisäksi veljensä avulla templiin vievän tien ja piti huolta siitä, että jumalanpalvelukseen kokoontuville kristityille annettiin ajoissa tieto siitä uudesta tiestä, jota myöten päästiin templiin.

Täten maan alla harhailtuamme palaamme jälleen päivän valoon ja poikkeamme tielle, joka ei vienyt Roomaan, vaan ihanaan Campaniaan, jota muuan vanha kirjailija kutsuu "onnelliseksi, siunatuksi Campaniaksi". Mutta nuori patriisitytär, jonka kohtaamme siellä, kaiken sen ympäröimänä, mitä talo rikkaudessa ja hauskuudessa voi tarjota, ei näyttänyt niinkään onnelliselta, vaan olivat hänen levottomat, rauhattomat kasvonsa ikäänkuin tuon kuvauksen suorana vastakohtana. Mikä sitten oli syynä tähän sisälliseen rauhattomuuteen, jota oli mahdoton salata?

Fabiolan, tuon oppineen filosoofin käsittämättäkin oli Jumalan Henki, joka ei jätä ketään ihmistä koskematta, alkanut työnsä hänessäkin. Hänen aavistamattansakin, miten, oli tämä Henki "alkanut nuhdella häntä synnin tähden ja vanhurskauden tähden ja tuomion tähden", vaikkapa ei muussa tarkoituksessa kuin todistaakseen hänelle hänen olevan syntisen. Hän oli lukemistaan lukenut sitä värsyä, jonka hän sattumalta oli saanut keralleen Chromatiuksen huvilasta, mutta ei siinä kyllin. Kaikesta vastahakoisuudestaan huolimatta oli hän tuntenut itsessään yhä voimakkaammin kytevän halun lukea sitä pergamenttikääryä, jonka ystävävanhus oli antanut hänelle lahjaksi. Vaikka suurin osa oli hänelle käsittämätöntä, niin eikö hän jo tämän kirjoituksen ensi luvusta saanut oikean kuvan pakanuudessa vallitsevista paheista ja kauhistuksista? Mutta -- mitäs sanoja nämä ovat: "Sillä ei ole yhtään erotusta, sillä kaikki ovat syntiä tehneet eikä heillä ole mitään kerskattavaa Jumalan edessä. He tulevat ilman ansiotansa vanhurskaiksi, hänen armostansa, sen lunastuksen kautta, kuin on Jeesuksessa Kristuksessa; jonka Jumala on armon-istuimeksi asettanut, uskon kautta hänen veressänsä, osoittaaksensa sitä vanhurskautta, kuin hänen edessänsä kelpaa, edelläkäyväisten syntein anteeksi antamisen kautta, joita Jumala kärsinyt on". -- Sillä _kaikki_ ovat syntiä tehneet, myös _hänkin_, joka seisoi muita ylhäisiä henkilöitä niin paljoa korkeammalla hyvien avujen ja siveellisen puhtauden puolesta! Oi, kuinka tämä ajatus kuohutti hänen sisällään asuvaa ylpeyttä, kuinka harmistuneena hän heitti luotaan kirjoituksen -- seuraavassa tuokiossa jälleen tarttuakseen siihen ja jatkaakseen lukemistaan ja ajattelemistaan.

Valtijattaren sisällinen levottomuus ja mielenliikutus ei tietysti jäänyt uskolliselta Syralta huomaamatta. Kaiketi arvasi hän suunnilleen syynkin siihen, mutta hän vaikeni järkevästi ja rukoili sitä enemmän. Muutamien päivien perästä, jäätyään kahden kesken Fabiolan kanssa, levitti tämä mitään virkkamatta pergamentin hänen eteensä ja tarkasti häntä sitten jännittyneellä odotuksella. Oi, kuinka tämä näky saattoi kristityn palvelijattaren sydämen tykyttämään! Kuinka kalliit hänelle olivat nuo äsken esitetyt värsyt 3:nnesta luvusta, joihin Fabiola kysyvin katsein osoitti!

"Minulle annettiin tämä kirjoitus lähtiessäni Chromatiuksen luota", aloitti Fabiola hetken vaitiolon jälkeen. "Sanoja en kyllä käsitä, mutta eivät ne sittenkään anna minulle rauhaa. Sano minulle, Syra, mitä tämä, _sillä kaikki ovat syntiä tehneet_, merkitsee? Et kai sinä kumminkaan pitäne itseäsi niihin kuuluvana?"

Kristityn nöyrä vastaus tuli kokonaan toisellainen kuin Fabiola oli odottanut. Että kukaan ei ole pyhä tahrattoman, puhtaan, pyhän Jumalan edessä, ei yksikään, ei siis hänkään, tuo köyhä orja parka, se oli tuon siveellisesti ylpeän roomalaisnaisen mielestä kovin outoa ja töykeätä, ja vielä oudompi oli hänestä se väitös, että Jumala ei katso ihmisen muotoa, vaan katsoo sydämeen, etteivät ainoastaan ensimäisessä luvussa luetellut tekosynnit ole hänelle kauhistus, vaan kaikki synnilliset ajatukset ja himotkin, jotka sydämestä lähtevät. Syra olisi ilomielin puhunut enemmänkin siitä, mitä hänen sydämensä oli täynnä, Jumalan ainosyntyisestä Pojasta, syntisten Vapahtajasta, joka antaa meille kaikki syntimme anteeksi ja auttaa meitä kaikista vioistamme, olisi puhunut lunastuksesta hänen verensä kautta, mutta Fabiola keskeytti hänen puheensa. "Oo, Syra", lausui hän liikutettuna, "millaisiin pohjattomiin syvänteisiin ja samalla millaisiin huimaaviin korkeuksiin sinä minua johdat? Lopeta siihen, minä en kykene tajuamaan tätä!"

"Kuinka mielelläni johdattaisinkaan sinut _siihen_, kallis valtijattareni", vastasi orja, osoittaen säteilevin silmin viidennen luvun ensimäistä värsyä, "näitten sanojen autuaalliseen tuntemiseen: 'Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!'"

Ryhtymättä sillä kertaa laajemmin näitä asioita käsittelemään, teki Fabiola Syralle antamansa merkin kautta ymmärrettäväksi, että hän halusi olla yksin. Heti kuin Syra, viittausta totellen, oli poistunut, otti Fabiola esiin lempiteoksensa, osaksi hankkiakseen itselleen huvia, osaksi löytääkseen niistä vastanäytteitä niille totuuksille, jotka niin voimallisesti olivat vallanneet hänen mielensä. Mutta kuinka typeriltä ja pintapuolisilta hänestä tänään tuntuivat noitten suurten, pakanallisten ajattelijain teokset! Hän tunsi itsensä niin peräti kyllästyneeksi niitä selaillessaan, että hän viimein tuskastuneena heitti ne luotaan. Alinomaa veti halunsa häntä jälleen tutkimaan kristittyjen teoksia. Mutta kauan vielä kesti, ennenkuin usko pääsi voitolle järjestä, kunnekka vihdoin sana rististä ei ollut hänelle enää hulluus, vaan Jumalan voima.

Kymmenes Luku.

Eräs kokous keisarin palatsissa.

Kristittyjen vaino oli jo raivonnut joitakuita aikoja itäisessä maailmassa Diokletianuksen ja Galeriuksen hallituksen aikana; julistus sen alkamisesta läntisessäkin osassa valtakuntaa oli jo Maksimianuksen käsissä. Sen tarkoituksena ei ollut ainoastaan kristin-uskon sortaminen, vaan sen täydellinen hävittäminen. Ei yhtäkään sen tunnustajista saanut säästää. Ensiksi oli käytävä käsiksi rikkaisiin ja ylhäisiin; sen jälkeen oli määrä saattaa köyhiä ja alhaisia joukottain telotettaviksi. Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi vaadittiin, että nuo erilaiset välikappaleet saatettiin toimimaan yksimielisesti toinen toisensa apuna, ja että kaikkia keinoja käytettiin täydellisen menestyksen hankkimiseksi. Tavan, millä keisarillinen käsky oli saatettava julki, piti antaman iskulle vielä hirvittävämmän leiman.