Part 7

Liikutettuna siitä sydämellisyydestä, jolla isällinen ystävä oli nuo salaperäiset jäähyväissanat lausunut, hämmästyi Fabiola huomatessaan Torkvatuksen pidättävän hänen vaunujansa jo ennenkuin oli päässyt portillekaan. Silmiinpistävä eroavaisuus tämän nuoren miehen, jos kunnioittavankin, niin kuitenkin varsin vapaan, tuttavallisen käytöksen ja tuon kunnianarvoisan äijän lempeän totisuuden välillä, tuntui Fabiolasta vastenmieliseltä. "Anteeksi, että häiritsen, jalo Fabiola", puhutteli nuorukainen häntä; "saanko kysyä, onko sinusta tärkeää, että tämä kirje joutuisasti perille toimitetaan?"

"On kyllä", kuului vastaus. "Minulle on hyvin tärkeää, että isäni niin pian kuin suinkin saa sen käsiinsä".

"Sen pikainen perille toimittaminen käynee minulle mahdottomaksi. Minä kun suoritan matkani vain jalkaisin tai paraimmassa tapauksessa käyttämällä huokeata kulkuneuvoa, on minun viipyminen muutamia päiviä matkalla", vastasi Torkvatus.

Hetkisen emmittyään Fabiola vastasi: "Sallisitko minun tarjota sinulle jotakin, millä suorittaisit erikois-kulut niin nopeasta matkasta kuin suinkin?"

"Jos sillä voin palvella sinua ja perhettäsi, otan kiitollisuudella vastaan hyväntahtoisen tarjouksesi", vastasi sanansaattaja hetkeäkään arvelematta. Fabiola ojensi hänelle silloin kukkaron, jonka sisältö ei ainoastaan runsaasti korvannut matkakuluja, vaan sisälsipä vielä paitsi tätä kelpo palkkionkin. Torkvatus sieppasi sen ilmeisellä tyytyväisyydellä ja katosi täysine kukkaroineen erääseen sivukäytävään. Hänen olentonsa oli tehnyt vastenmielisen vaikutuksen Fabiolaan; hänen mielestänsä Torkvatus ei lainkaan soveltunut yhteen hänen vanhan rakkaan ystävänsä kanssa. Mitähän Chromatius olisi sanonut, jos hän olisi osunut todistajaksi kohtaukseen ja nähnyt, mitenkä ahnaasti Torkvatus tarttui kukkaroon! Eiköhän se olisi muistuttanut hänelle Gehasia, Elisan palvelijaa, jopa Juudasta, joka petti Vapahtajansa? --

Eräs seikka tuossa odottamattomassa tapahtumassa tuntui Fabiolasta sentään mieluiselta, nim. tieto siitä, että hän lahjoittamansa rahasumman kautta oli vapautunut kaikesta velvollisuudesta kirjeenviejää kohtaan. Sentähden otti hän nyt esiin tarpeettoman pergamenttilehden, jolle oli merkinnyt hänen nimensä ja osoitteensa, ja oli juuri repiä sen palasiksi, kun hän huomasi, että takasivullakin oli jotakin kirjoitettuna. Siinä oli sanoja jostain hänelle oudosta teoksesta. Siinä luki: "Mutta minä sanon teille: Rakastakaa vihollisianne, siunatkaa niitä, jotka teitä sadattelevat, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat, ja rukoilkaa niiden edestä, jotka vainoovat ja vahingoittavat teitä; että te tulisitte Isänne lapsiksi, joka on taivaissa, sillä hän antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin".

"Kenenkä sanoja nämä ovat? Ei roomalaisen eikä kreikkalaisen filosoofin. Ne ovat joko kokonaan vääriä tai täydellisesti tosia. Seuraako kukaan tätä oppia, tai onko se vain eksyttävä haavekuva? Mutta minä en huoli vaivata päätäni sillä. Tai voisiko ehkä Syra antaa minulle selityksen tähän asiaan? Sanat ovat hyvin yhteenkäypiä hänen miellyttävien, vaikka käytännössä mahdottomien mielipiteittensä kanssa. Mutta ei, parasta on, etten häneltä kysy. Hän valtaa minut ylevillä opeillaan, joita hän niin helposti noudattaa, mutta jotka minulle tuntuvat mahdottomilta. Henkeni tarvitsee lepoa; minun on karttaminen kaikkea, mikä häiritsee rauhallisuuttani. Pois siis tämä pergamentti!"

"Seis, Formius, juokse heti ottamaan tuo kirjoitettu pergamentti, jonka pudotin!" käski Fabiola, täten päättäen keskustelun itsensä kanssa. Palvelija totteli, mutta epäili kuitenkin vahvasti, että kirjoitus vahingossa olisi pudonnut hänen valtijattarensa kädestä.

Varhain seuraavana aamuna pysäytti opas muulinsa Chromatiuksen huvilan edustalle. Kuormasatula, sisältävä Torkvatuksen kapineita, pantiin muulin selkään. Useat ystävistä olivat jo nousseet tilaltaan, ollakseen läsnä toverin lähtiessä ja vastaanottaakseen rauhansuutelon häneltä. Monta kehoittavaa, ystävällistä sanaa siinä hänelle kuiskattiin; hän taasen lupasi, ja tietysti täyttä totta tarkoittamalla, pysyä uskollisena ja vaeltaa Kristuksen evankeliumin mukaan. Toiset, joille matkamiehen köyhyys oli tunnettu, pistivät pienen lahjan hänelle käteen, pyytäen häntä karttamaan entisiä tuttaviaan. Mutta Polykarpus, opetuslapsen hengellinen johtaja ja opettaja, otti hänet erinänsä ja rukoili häntä kyynelin ja mitä liikuttavin sanoin, että hän valvoisi ja rukoilisi, jottei hän jälleen astuisi synnin viettävälle tielle, vaan sen sijaan tuottaisi kristityn nimelle kunniaa. Viljavia kyyneliä vuodattaen Torkvatus lupasi kaikki, ja kun iäkäs opettaja sitten hartaassa rukouksessa oli sulkenut hänet Jumalan huomaan, jätti hän nuorukaiselle, paitsi mukaan aiottuja suosituskirjeitä, myös pienen summan rahaa matkakustannusten suorittamiseksi.

Vihdoinkin oli kaikki valmiina. Viimeinen onnentoivotus, viimeinen hyvästijätön sana oli lausuttu. Saattajan astuessa rinnan, ajoi Torkvatus hitaisesti muulillaan lehtokujaa pitkin, joka vei veräjälle. Toisten jo aikaa sitten palattua huoneisiin, seisoi Chromatius yhä ulkona ja katseli miettiväisenä pois ratsastavaa, silmissään kyyneliä ja povessaan tunne, samallainen kuin tuhlaajapojan isän sydämessä lienee liikkunut, kun hän katseli pois matkustavaa poikaansa. Huvila kun oli loitolla maantiestä, niin oli muuli palkattu saattamaan matkustajaa ja hänen tavaroitaan Fondiin, eli silloiseen Fundiin, joka oli lähin kaupunki ison valtatien varrella.

Maakunta, jonka kautta matkustaja kulki, oli mitä ihaninta seutua. Miellyttäväin huvilain ja maalaistalojen peittämältä Lyriin rannalta vei tie pienemmän laakson läpi erääseen Apennini-vuorten laaksoon, jossa rehoitti myrttipensaita, aloekasveja ja metsäviiniköynnöksiä ja jota joka puolelta ympäröivät kalliot. Vuohet, jotka olivat etempänä laitumella, näyttivät melkein kuin lumelta; tuossa tien vieressä ryöppyää pieni oikukas puro, vyöryen niin vuolaasti kuin olisi se pyrkinyt vuorivirran vertaiseksi ja laulanut omaa korkeata ylistystään kuohumalla ja kohisemalla. Korkeammalla avautui avarampi näköala yli Campanian suurten puutarhain, somana taustanansa Cajetan lahti, jossa lukuisat valkoiset purjeet näyttivät kauempaa katsottuina lintulaumalta, joka päiväpaisteessa lekottelee vilvoittavalla vedellä.

Ja mitkä ajatukset pitivät nyt tuon nuoren matkustajan mieltä vireillä noitten moninaisesti vaihtuvien kuvien keskellä? Hän tuskin näkikään kaikkea sitä ihanaa kauneutta, joka ympäröi häntä. Hänen katseensa liihoitti täältä kauas pois maailmankaupungin varjoisiin pylväskäytäviin ja vilkkaille kaduille. Pölyiset puutarhat, keinotekoiset suihkukaivot ja marmorikylpylät maalattuine holvikattoineen miellyttivät häntä enemmän, kuin syksyisessä kauneudessaan loistavat viinimäet ja puhdas lähdevesi sekä purppuranpunainen meri ja sinertävä taivas.

Hän ei ajatuksineen viipynyt tietysti Rooman paheissa, hän ei luonut katsettaan ylelliseen, kevytmieliseen ja jumalattomaan elämään, mässäämiseen ja irstaisuuteen, valheeseen ja petokseen joka vallitsi maailmankaupungissa -- ei, kuinka hän kristittynä olisi saattanut halaita sellaisiin paheisiin? Ja kuitenkin -- eikö hän sittenkin tavannut itseänsä innokkaasti katselemassa kiihkeitä pelureita yhdessä suuren kylpylaitoksen pelihuoneessa, eikö hän tuntenut kauan tukahdettua, polttavaa himoa tarttua vietteleviin pelinoppiin? Mutta mitä näkee hän hengessään pelipöydän takana? Eivätkö ne ole Polykarpuksen silmät, jotka katsovat häneen sanomattoman surumielisesti ja lempeästi? -- Toisen kerran oli hän istuvinaan rikkaasti katetun pöydän ääressä, jossa tulista Falernon viiniä tarjottiin miehestä mieheen kultaisessa pikarissa; mutta oikeissa ajoin kohtaa häntä toisesta päästä pöytää kunnianarvoisan Chromatiuksen totinen katse, joka pidättää häntä ottamasta osaa irstaileviin kekkereihin.

Sen jälkeen käänsi hän ajatuksensa keisarikaupungin vaarattomampiin, viattomiin huveihin: kävelyihin, musikkiin, maalauksiin, komeuteen, mutta ei hän siinä ohessa ajatellut sitä vaaraa, mikä kaikissa noissa ihanuuksissa piilee. Nuorukais-parka! Hän arveli voivansa astua tulen läpi, polttamatta itseään! Koi-parka, joka luulee voivansa lentää tulen läpi, kärventämättä siipiään!

Mielikuvituksen tällä tavoin hillittömästi liidellessä oli hän ratsastanut erään solakon läpi, jonka yli riippui kallioita. Tultuaan solakosta ulos, näki hän äkkiä edessään merenlahdelman ja huomasi siellä kalastajavenheen, joka pysyi liikkumatonna paikallaan. Tämä näky johdatti ehdottomasti hänen mieleensä erään lapsena kuulemansa kertomuksen, tosiko lienee ollut vai ei. Hän oli melkein näkevinänsä sen tapahtumapaikan silmiensä edessä. Kertomus saakoon tässäkin sijansa.

"Italian etelärannikolla eli kerran rohkea nuori kalastaja. Eräänä pimeänä, myrskyisenä yönä, kun ei hänen isänsä eikä veljensä tahtoneet uskaltaa lähteä vahvasti raketulla venheellään myrskyn myllertämälle, kuohuavalle merelle, päätti hän, kaikista rukouksista ja varoituksista huolimatta, lähteä yksin pienessä purressa. Vaikka hirmumyrsky raivoisana riehui, taisteli hän mitättömässä pikku venheessään urhoollisesti tyrskyjä ja aaltoja vastaan, kunnes aurinko kohosi lämpimänä ja kirkkaana, valaisten tyyntä, peilikirkasta meren pintaa. Väsymyksestä ja lämpimästä uupuneena meni rohkea kalastaja nukuksiin ja makasi, kunnes kova huuto hänet herätti. Katsahdettuaan ympärillensä hän näki isänsä tutun venheen ulapalla. Miehistö huusi suurella äänellä ja viittoili hänelle, että hän kääntyisi takaisin, mutta ei yrittänytkään tulemaan hänen tykönsä. Mitähän se merkitsi? -- Hän tarttui peräsimeen ja koetti parilla voimakkaalla aironvedolla päästä viittoilevia lähemmäs, mutta silloin hän hämmästyksekseen havaitsi, että vene, jota kohden hän oli laskenut, oli hänen takanaan ja kohta taasen vastapäisellä puolella, vaikka hän oli ohjannut pientä pähkinäkuortaan suoraa sitä kohden. Silminnähtävästi oli hän kulkenut ympyrässä, vieläpä niin tavoin, että kehän loppukohta oli lähempänä keskipistettä kuin alku oli ollut. Hänen alottaessaan toista pienempää ympyrää tunkihen hirvittävä ajatus hänen sieluunsa. Hän heitti tunikan päältään ja souti kuin mielipuoli; mutta vaikka hänen paikka paikoin onnistuikin tempautua ympyrän ulkopuolelle, kulki hän yhtäkaikki aina samaa kiertoa ja tuli yhä lähemmäksi keskipistettä, jossa hän oli huomannut pursuavan, kuohuvan, suppilomaisen pyörteen. Silloin heitti hän epätoivoisena peräsimen kädestään, kavahti seisoalleen ja väänteli tuskissaan käsiänsä kuin mielipuoli. Vesilintu, joka lenti ohitse ja rääkyen lähenteli häntä, kuuli onnettoman kovasti huutavan: 'Kharybdis!' [Italian ja Sicilian välillä oleva pyörre.] Kohta ei ympyrä ollut kuin ainoastaan hiukkasen suurempi venheen omaa pituutta. Silloin heittäytyi poloinen nuorukainen venheen pohjalle, ummisti silmänsä, sulki korvat käsillään ja pidätti henkeään, kunnes aallot peittivät hänet ja hän vajosi syvyyteen".

"Lieneekö tuho todellakin ketään ihmistä tuolla tavoin kohdannut?" ihmetteli Torkvatus itsekseen. "Vai lieneekö se vain kuvallinen kertomus, ja mikä on siinä tapauksessa sen tarkoitus? -- Voiko joku samalla tavoin tulla vähitellen vedetyksi perikatoon? Onko ehkä se ajatuspiiri, jossa äskettäin liikuin, ensimäinen noita tuollaisia ympyröitä ja -- -- --"

"Fundi!" huusi saattaja ja osoitti pientä kaupunkia läheisyydessä, ja muutamain tuokioiden kuluttua olivat matkamiehet jo sen kaduilla. Kuljettaja saattoi nuorukaisen pieneen majataloon ja, saatuaan välttävän palkkion, lähti pois. Torkvatus taasen haki esille ne kirjeet, jotka hänen oli jättäminen Fundiin, ja löysi helpolla sen, jolle kirjeet oli osoitettu. Tämä ei ollut kukaan muu kuin entinen tuttumme, koulumestari Cassianus. Hän otti Torkvatuksen varsin ystävällisesti vastaan, ja vieraan nauttiessa yhdessä isännän kanssa yksinkertaista ateriaa, kertoi tämä hänelle elämänsä vaiheet.

Hän oli syntynyt Fundissa ja oli Roomassa perustanut koulun, jonka osaksi oli tullut mitä parhain menestys; mutta luullen olevansa tunnettu kristittynä ja peljäten vainoa, oli hän vetäytynyt takaisin syntymäkaupunkiinsa, pannakseen alulle koulun täälläkin. Etevimmät kaupunkilaisista olivat luvanneet lupa-ajan päätyttyä antaa poikansa hänen kasvatettavakseen. Kun pahaa aavistamaton koulumestari piti vierastaan todellisena kristittynä, veljenä Kristuksessa, puhui hän avoimesti ja peittelemättä onnen vaiheistaan ja toiveistaan. Mitenkä hän olisi voinut aavistaakaan, että hänen luottavaisuudellaan tulisi olemaan niin turmiolliset seuraukset!

Päivä ei ollut vielä pitkälle kulunut, kun Torkvatus lausui jäähyväiset ja, tekosyyllä, että muka hänellä oli paljo toimitettavaa kaupungissa, hän epäsi kohteliaasti isännän tarjouksen tulla häntä majatalolle saattamaan. Hän osti itselleen paremman vaatteuksen, meni paraimpaan ravintolaan ja tilasi parin hevosia ja ajomiehen. Jotta Fabiolan asia tulisi toimitetuksi, oli välttämätöntä matkustaa yötä päivää ja vaihtaa hevosia joka asemalla. Siten jatkoi hän matkaa yhtä mittaa, kunnes tuli Bovillae'hen Albanus vuorten juurella. Täällä hän pysähtyi, vaihtoi matkapukunsa toiseen ja ratsasti, lyhyen lepohetken jälkeen, hyvillä mielin sen kaupungin porttia kohti, jonka muurien sisällä oli vallalla enemmän sekä hyvää että pahaa kuin missään muussa osassa maailmanvaltakuntaa.

Kahdeksas Luku.

Lankeemus.

Hienosti puettuna lähti Torkvatus viipymättä Fabiuksen asunnolle. Kun hän oli asiansa toimittanut, pyysi Fabius häntä iltaruualle, ja Torkvatus suostui kutsuun kursailematta. Sitten haki hän itselleen nykyisiä rahavarojaan vastaavan asunnon, ja löysikin sellaisen aivan vähillä puuhilla.

Niinkuin tiedämme ei Fabiuksella ollut tapana pitää tyttärelleen seuraa maahovissa. Silloin tällöin vain pistäysi hän lyhyemmäksi aikaa tuohon kauniiseen huvilaan. Rooman seuraelämä viehätti tätä nautinnonhaluista miestä enemmän kuin viheriät niityt ja solisevat purot. Kun tyttären läsnäolo kotona Roomassa piti isää jonkinlaisessa pakonalaisuudessa ja hän usein sen kautta tunsi itsensä sidotuksi ja häirityksi, antautui hän, tyttärensä oleskellessa maalla Campaniassa, hillittömän nautinnonhalunsa tyydyttämiseen. Hänen talossaan pidettiin kekkereitä ja pitoja, ja niissä oli läsnä henkilöitä, joita hän ei koskaan olisi uskaltanut saattaa yhteyteen Fabiolan kanssa. Pahassa huudossa olevia miehiä oli tyttären poissa ollessa hänen vierainaan; ylellisiä aterioita jatkettiin tavallisesti myöhään yöhön noppapelillä ja hurjilla juomingeilla.

Pyydettyään nyt Torkvatusta jäämään, lähti hän kutsumaan vielä muitakin vieraita. Näitä ei ollutkaan vaikea löytää. Koskaan ei puuttunut hilpeämielisiä tyhjäntoimittajia, jotka vain liiankin kerkkäästi odottivat tunnetun auliin isäntämiehen kutsuja. Matkalla kotia Tituksen kylpylaitoksilta kohtasi hän kaksi miestä, jotka näköjään tärkeistä asioista keskustelivat toistensa kanssa. "Arvelet siis huhun olevan totta?" kysyi toinen.

"Epäilemättä", oli vastaus. "Ihan varmaa on, että kansa Nikomediassa on noussut kapinaan, sytyttääkseen tuleen kirkon, jota kristityt rakentavat aivan keisarillisen palatsin edustalle. Isäni kuuli sen tänä aamuna omin korvin keisarilliselta sihteeriltä".

"Kuinka saattoivat nuo hullut ollakin niin röyhkeitä, että rakensivat basilikansa yhdelle kaupungin vilkkaimmista liikepaikoista!" jatkoi ensimäkien puhuja. "Olisihan heidän pitänyt käsittää, että kansan uskon-into ennemmin tai myöhemmin heräisi, ja että kansa siis hävittäisi tämän vieraalle uskonnolle raketun templin, joka usko on sille pahana silmätikkuna".

"Niinpä kyllä", myönsi toinen. "Minun isäni on sitä mieltä, että kristittyjen, jos heillä olisi vähääkään älyä, tulisi, kun armollinen keisarimme heitä niin suurella sääliväisyydellä ja kärsivällisyydellä kohtelee, mieluummin välttää kaikkea huomion herättämistä ja vetäytyä itäisimpiin ja syrjäisimpiin loukkoihin, eikä pitää päätään niin korkealla. Mutta koska he enemmän suosivat julkisia templejä kuin entisiä piilopaikkojaan, niin eivät he ansaitse sääliämme. Noita vihattuja sortamalla saattaisi hankkia itselleen kunniata ja voittoa".

"Saattaa olla. Mutta palaanpa asiaan. Onhan meidän kesken päätetty, että jaamme saaliit rehellisesti, jos saamme ilmi kristittyjä rikkaitten sukujen joukosta. Auttakaamme uskollisesti toinen toistamme. Sinä olet ehdottanut väkivaltaisia keinoja; minä en ole vielä oikein selvillä omista aikeistani. Mutta jokainen meistä pitäköön omanaan voiton, mikä hänelle lankeaa hänen omien ilmisaattojensa johdosta; sen sijaan saakoon jokainen määrätyn osansa siitä, mitä toimitamme yhteisin voimin". Siihen oli toinen, Corvinus, täysin tyytyväinen. Ennenkuin Fulvius pääsi keskustelua jatkamaan, keskeytti Fabius hänet väliintulollaan ja pyysi kohteliaasti molempia ystäviä luokseen iltaruualle.

Fulvius tosin esteli, sanoen lupautuneensa jo muualle, mutta siitä isäntä ei tahtonut kuulla puhuttavankaan. Fulviushan oli pysytellyt vallan näkymättömällä, siitä asti kuin hän jonkun aikaa sitten oli joutunut kiistaan Sebastianuksen kanssa. Luuliko hän ehkä ruton raivoovan Fabiuksen talossa vai oliko kenties numidiatar lumonnut hänet taikajuomallaan ja pitänyt häntä loitolla, virkkoi roomalainen tavalliseen veitikkamaiseen tapaansa.

"Olin toivonut toisenlaisen taikavoiman saavan sinut sinä iltana valtoihinsa", jatkoi hän puoleksi leikillään, "sillä minä kyllä huomasin miten halullisin silmin sinä seurailit pientä veljentytärtäni, Agnesta!"

"Mutta minä huomasin yhtä selvään tyttäresi tarkoituksen olevan estää, ettei siitä mitään lähempää väliä syntyisi", vastasi Fulvius.

"Niinkö luulet? No, se ainakin selittää syyn miksi olet kieltäytynyt uudistettuja kutsujani noudattamasta. Mutta Fabiola on filosoofi eikä ymmärrä moisia rakkauden-asioita. Olisi varsin mieluisaa minulle, jos hän heittäisi lukemiset sikseen ja ajattelisi omaa miehelle-menoansa, eikä esteleisi muita siitä. Mutta minä saatan siitä huolimatta antaa sinulle parempiakin tietoja, sillä luulen Agneen olevan yhtä paljon mieltyneen sinuun kuin sinä häneen. Astu vaan rohkeasti ja kosi, ja minä sanon sinulle, että sinä, huolimatta Fabiolan vastarinnasta, olet voittava. Siksi toiseksi ei sinun tänään ole mitään peljättävää Fabiolan puolelta; hän oleskelee paraikaa pienessä huvilassamme kaukana Roomasta, jonne hän joku aika sitten kaikkine palvelijoineen matkusti".

Tämä ratkaisi asian. Ei kumpaakaan näistä kahdesta toveruksesta, ei Fulviusta eikä Corvinusta, puuttunut heitä varten varatulta illalliselta. Ryhtymättä sen tarkemmin tekemään selkoa kestityksestä, mainitsemme vain, että vieraat ahkeraan maistelivat harvinaisen hienoja viinejä. Mutta kun kaikki sitten tulivat enemmän tai vähemmän juovuksiin, oli Fulvius yksin selvänä.

Keskusteltiin pääasiallisesti tuoreimmista uutisista, jotka valtakunnan itäosasta olivat saapuneet. Kristittyjen basilikan hävittämisen jälkeen Nikomediassa oli siellä olevassa keisarillisessa palatsissa vähäväliä keksitty murhapolton-yrityksiä. Tiedettiin tosin aivan varmaan, että muuan samaan aikaan hallitsevista keisareista, julma Galerius, Diokletianuksen vävy, oli niiden toimeenpanija, mutta epäluulon-alainen rikoksentekijä syytti siitä kristittyjä ja sai vastahakoisen Diokletianuksen ärsytetyksi siihen määrään, että tästä viimein tuli mitä hurjin kristinuskon sortaja. Seurauksena tästä odotettiin lähimmässä tulevaisuudessa mainitun keisarin julistusta, jota Maksimianus säälimättömällä kovuudella tulisi toimeen panemaan.

Vieraat olivat vain liiaksi halukkaat asettumaan sortajien puolelle. Ja kelläpä olisi ollut sydäntä ja rohkeuttakaan toimia kansaa ja yleistä mielipidettä vastaan. Suopeimmatkin löysivät kylliksi aihetta kieltääkseen kristityillä olevan minkäänlaista puolta. Kun yhden mielestä heidän salakähmäisyytensä oli liiaksi sietämätöntä, niin toista sapetti heidän huomattava edistymisensä, ja kun yksi arveli heidän olevan esteenä valtakunnan todelliselle suuruudelle, niin toinen piti heitä vieraana aineksena, joka olisi yhteiskunnasta perattava pois. Yksi katsoi heidän oppejaan turmiollisiksi, toinen heidän uskonnollisia menojaan ja tapojaan samallaisiksi.

Tämän keskustelun aikana Fulvius, annettuaan tähystävän, salaperäisen katseensa siirtyä toisesta vieraasta toiseen, oli viimein kiinnittänyt sen Torkvatukseen. Tämä nuori mies oli pysynyt äänettömänä, vuoroin vain punastuen, vuoroin kalveten. Viinikin oli tietysti vaikuttanut häneen, mutta tähän saakka oli hän vielä kyennyt jotenkuten itseään hillitsemään. Hän puristi käsiään nyrkkiin, painoi niitä poveaan vasten, hieroi muruiksi leipää sormiensa välissä tahi joi ajattelematta pikarillisen viiniä toisensa jälkeen -- mutta ei kuitenkaan virkkanut mitään. Kun viinin kiihoittamat pöytävieraat syyttämistään syyttivät kristittyjä mitä kauheimmista rikoksista, ja kun erittäinkin Fulvius kylmästi harkiten vakuutti heillä olevan tapana joka kokouksessaan surmata lapsi ja syödä sen lihaa, iski Torkvatus nyrkkinsä niin voimakkaasti pöytään, että pikarit ja haarikat kilahtivat, ja käheällä äänellä hän huusi: "Valhetta, mitä ilkeintä valhetta!"

"Kuinka voit väittää sitä?" kysyi Fulvius mitä viattomimmalla muodolla.

"Siksi", vastasi kiihoittunut, "siksi, että minä itse olen kristitty ja olen valmis kuolemaan uskoni puolesta!"

Jos kauniit pronssipäiset alabasteripatsaat olisivat romahtaneet komeroissa olevilta jalustoiltaan alas marmorilattiaan ja murskautuneet, ei se olisi herättänyt suurempaa huomiota, kuin tämä odottamaton tunnustus. Oli kuin halvaus hetkeksi olisi lamannut heidät jokaisen, ja he mykistyivät säikähdyksestä. Vasta pitemmän ajan kuluttua saattoi lukea, mitä erilaisia ajatuksia kuvastui heidän palavissa kasvoissaan. Fabius oli surkean näköinen, ikäänkuin olisi hävennyt, että oli saattanut vieraansa niin arvottomaan seuraan, jota vastoin keimeä, oppinut Calpurnius vain huonosti kykeni salaamaan, miten häpeällistä hänestä oli, että hänelle pöytätoveriksi oli annettu mies, joka oli kyllin röyhkeä tietääkseen kristityistä enemmän kuin hän itse. Corvinus katsoa tuijotti kristittyyn eläimellisellä, tyytyväisellä irvinaurulla, sopisi sanoa melkein samallaisella kuin maamies katselee kärppää, jonka hän aamulla on tavannut loukkaasta. Olihan hän saanut käsiinsä miehen, jonka hän mielensä mukaan saattoi paiskata kiristyspenkille.

Mutta varsinkaan Fulviuksen kasvojen ilmeitä ei käy sanoin kuvaaminen. Ken joskus on tarkannut hämähäkkiä, joka, pitemmän aikaa paastottuaan, näkee lihavan kärpäsen lähenevän hänen verkkoaan, joka on nähnyt, kuinka tarkoin hän valvoo saaliinsa jokaista liikettä ja kuinka hän joka tuokio on valmis punomaan ensimäiset turmionlangat sen ympärille -- hänellä on jokseenkin selvä kuva, miltä Fulviuksen kasvot näyttivät, kun hän viekkaasti vaanien silmäili uhriaan. Se mitä hän kauan oli toivonut: saada käsiinsä kristitty, jonka helposti saattoi tehdä kavaltajaksi, oli äkkiä ja odottamatta täyttynyt. Sillä siitä hän oli täysin vakuutettu, että kristityssä, joka ottaa osaa juominkeihin tahi suulaasti kerskaa olevansa valmis kärsimään marttyrikuoleman, on sangen vähän, josko ollenkaan lujamielisyyttä.

Seura hajosi; kaikki vetäytyivät, ikäänkuin ruton saastuttamaa karttaen, etemmäksi hänestä, joka oli tunnustanut olevansa kristitty. Ei tuon hyljätyn mahtanut tuntua oikein hyvältä olla. Silloin astui Fulvius hänen luoksensa, vaihdettuaan muutamia sanoja isännän ja Corvinuksen kanssa, tarttui tuttavallisesti ja kohteliaasti hänen käteensä ja lausui: "Pelkäänpä, että olen punnitsemattomilla sanoillani houkutellut sinut lausumaan tunnustuksen, joka saattaa käydä sinulle kalliiksi".

"Minä en pelkää", vastasi puhuteltu, uudelleen tulistuen; "minä aion pysyä lipulleni uskollisena kuolemaani saakka!"