Part 6

Kuten tiedämme, lueskeli Fabiola enimmästään filosoofisia teoksia. Hämmästyksekseen havaitsi hän, että usein yksinkertainen muistutus hänen esilukijansa puolelta saattoi näennäisesti kiistämättömän perustotuuden horjumaan, tahi että hän, esittäessään kirjailijain pöyhkeileviä lauselmia, paljasti koko niiden onttouden ja lausui julki korkeamman käsityksen siveellisistä totuuksista kuin moni kirjailija, joita Fabiola siihen asti oli rajattomasti ihaillut. Ei niin, että Syra olisi ollut erittäin teräväjärkinen tai harvinaisen paljon lukenut -- päin vastoin; ne kirjat, joita hän nyt luki, olivat hänelle suurimmaksi osaksi outoja. Mutta hänellä näytti olevan jokin totuuden salainen tunnusmerkki, jokin pää-avain, jolla hän saattoi kaikkinaiset siveelliset avut ilmivaloon, käsitys, joka oli mitä puhtaimmassa sopusoinnussa kaiken oikean ja hyvän kanssa, kuten hyvin viritetty soittimen kieli, mutta joka vieroi kaikkea pintapuolista, rietasta ja huonoa.

Kuinka mielellään olisikaan oppinut patriisitar halunnut tietää, missä se orja-raukan salaisuus piili, josta moinen henkinen valistus johtui, valistus, jota hän ei ollut niin suuressa määrässä tavannut vielä koskaan. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt sille uskonnollisen tietoisuuden kannalle, että olisi voinut käsittää sen, mikä saattoi Vapahtajamme lausumaan seuraavat kiitossanat: "Minä kiitän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet kätkenyt nämä viisailta ja toimellisilta ja ilmoittanut sen yksinkertaisille".

Eräänä ihanana lokakuun aamuna olivat emäntä ja orjatar lukemassa hyvin tunnetulla lempipaikalla lähteen luona, kun ensinmainittu, joka oli kyllästynyt ikävystyttävään teokseen, katseli itselleen huvittavampaa luettavaa. Ottaen lippaasta uuden kääryn, hän virkkoi: "Pane pois tuo pitkäveteinen kirja, Syra. Tässä on yksi, joka vasta äsken on ilmestynyt, ja jota sanotaan erittäin hauskaksi. Se on uutta meille molemmille".

Esilukija totteli käskyä, katsahti hänelle ojennetun kirjan nimilehteen ja punastui. Silmäiltyään ensimäisiä rivejä, huomasi hän varomisensa todeksi: se oli muuan niitä kelvottomia kyhäyksiä, joista Justinus marttyri valittaa, että niitä saadaan vapaasti julaista, jota vastoin hyvien, kristillisten kirjain levittämistä ehkäistään tahi saavat niiden levittäjät taistella niin suuria vaikeuksia vastaan kuin suinkin. Tyynellä päättäväisyydellä laski hän kirjan alas ja lausui rukoilevasti: "Korkea valtijatar, älä vaadi minua lukemaan itsellesi tätä kirjaa. Tätä sopii minun yhtä vähän lukea kuin sinun kuulla".

Fabiola hämmästyi. Että hänen täytyisi luettavansa valinnassa suostua rajoituksiin, ei ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensä. Senvuoksi hän hymyillen kysyi: "Mitäpä vahinkoa se meille tuottaisi? Minä en ollenkaan epäile, ettei siinä kerrota monista rikoksista ja iljettävistä teoista, mutta eihän se siltä saa houkutelluksi meitä tekemään niitä. Eikö sitten ole huvittavaa lukea semmoista muista? Me emme kuitenkaan missään tapauksessa itse antaudu semmoiseen".

"Ja kuitenkin", huomautti Syra, "on henkesi osallisena siinä kuullessasi tai lukiessasi sitä, ja jos nuo asiat, kuten sanot, huvittavat sinua, niin todistathan sillä, että sinä mielihyvällä ajattelet moisia tekoja. Mutta sen kaltaiset kuvat ovat hyljättäviä, sellaiset ajatukset synnillisiä".

"Mutta kuinka se on mahdollista? Eikö paha vasta tekona ilmetessään ole syntiä?" kysyi Fabiola ihmeissään.

"Tavallaan tosin on minun yhtyminen sinun mielipiteeseesi, jalo valtijatar, mutta mitähän ajatus muuta onkaan kuin sisimmän olentomme eli sielumme toimintaa? Halu, joka toivoo toiselle kuolemaa, on tämän sisimmän, näkymättömän olennon tointa, jota vastoin sivallus, joka teon toimeenpanee, on ruumiin näkyväistä toimintaa. Mutta kumpiko voima on nyt oikeastaan käskevä, kumpi totteleva? Kummanko siis on teosta vastaaminen?

"Minä käsitän sinua", vastasi Fabiola hetkisen kuluttua. "Mutta yksi vaikeus on vielä ratkaisematta. Kuten sinä otaksut, on meidän vastaaminen niin sisällisestä kuin ulkonaisesta toiminnasta. Kenelle meidän sitten on vastaaminen? Jos ulkonainen teko seuraa sisällistä toimintaa, ollaan joka tapauksessa edesvastauksen alaisia yhteiskunnalle, laeille, oikeuden periaatteille, koskapa pahalla teolla saattaa olla haitallisia seurauksia. Mutta kun sisällinen toiminta ainoastaan on kysymyksessä, saattaako silloin olla puhetta edesvastauksesta? Kuka sen näkee? Kuka olisi niin rohkea, että ottaisi sitä tuomitakseen?"

"Jumala", vastasi Syra syvällisen totisesti.

Fabiola ei nähtävästi ollut tyydytetty. Hän oli odottanut jotakin uutta oppia, jotakin selvää peruslausetta; sen sijaan neuvottiin häntä siihen, jota hän piti taikauskona, vaikk'ei aivan samalla tavalla kuin ennen. "Kuinka, Syra, uskotko siis todellakin Jupiteriin ja Junoon tahi meidän Minervaan, kreikkalaisten Pallas Atheneen? Uskotko heidän pitävän huolta meistä?" kysyi hän.

"En, kaukana siitä! Jo niiden pelkkä nimi minua inhottaa, ja sadut niistä ovat minulle kauhistuksena. En ole puhunut jumalista enkä jumalattarista, vaan ainoasta, totisesta, elävästä Jumalasta, Jumalasta taivaan ja maan, olen puhunut hänestä, joka hallitsee valkeudessa, ja joka itse on valkeus, kaikkialla oleva ja muuttumaton, kaikkitietävä. 'Jumala on valkeus eikä hänessä ole yhtään pimeyttä. Hänen tykönänsä on elämän lähde, ja hänen valkeudessansa me näemme valkeuden'. Hän on se, joka on ja on ollut ja on oleva -- ilman alkua tai loppua! Voima, viisaus, hyvyys, rakkaus, vanhurskaus, oikein tuomitseminen kuuluvat hänen jumalalliseen olentoonsa, ja ovat, kuten sekin, iankaikkisia ja äärettömiä. Hän yksin voi luoda ja ylläpitää, hän yksin voi tehdä tyhjäksi!"

Fabiola oli usein kuullut ja lukenut erään Sibyllan eli oraakeli-papittaren haltijoihinsa joutumisesta, mutta nyt hän näki ensi kertaa jotakin senkaltaista. Hänen orjattarensa kasvot loistivat, hänen silmänsä hehkuivat; liikkumatonna hän siinä seisoi sanojen valuessa hänen huuliltaan. Koko hänen olentonsa hurmaus saattoi Fabiolan ihmeihinsä. "Kuinka itämaalainen mieli sentään on haaveksivainen ja herkkä!" ajatteli hän. "Eipä ihmettä, että itämaita pidetään runouden ja valistuksen maana!" "Mutta Syra", aloitti hän vihdoin uudelleen, "uskotko siis tosiaankin, että olento, josta olet kertonut, joka on kaikkia taruja niin paljoa korkeampi, tahtoisi lakkaamatta olla toimessa, valvoakseen miljonien olentojen tekoja, jopa ajatuksiakin?"

"Onko auringolle sitten mikään työ lähettää säteitään tämän kristalli-kirkkaan veden läpi aina noihin pienoisiin kiviin asti pohjalla? Katsos, aivan samalla tavoin ja yhtä helposti tuopi se näkyviin sekä sen, mikä kaunista on, että sen, mikä on rumaa ja veden peittämää; kultakalan, joka lekottelee sen paisteessa, se valaisee yhtä hyvin kuin iljettävän madonkin, joka koettaa piiloutua syvälle pimeihin lymyreikiin. Onko se auringolle mikään työ ja vaiva? Pikemmin saattaisi sanoa, että sen kävisi työlääksi ja vaivaksi koettaa pidätellä säteitään tunkeutumasta tuon läpikuultavan alkuaineen läpi. Ja mitä aurinko vaikuttaa täällä, sen se yhtä helposti vaikuttaa seuraavassa virrassa ja kaikkein kaukaisimmassa virrassa samaten. Ja vaikka virtoja olisi kuinka paljo, ei auringolta puutu voimaa tunkeutua niiden kaikkien läpi".

"Sinun selityksesi ovat aina kauniita, Syra", huomautti Fabiola, kun oli kotvan aikaa katsellut tutkivasti lähteeseen, juurikuin olisi hän halunnut koetella äsken kuulemainsa sanojen totuutta. "Vieläpä enemmänkin", lisäsi hän hetkisen vaitiolon jälkeen, "ne kuulostavat totuudelta. Mutta mitenkä hirvittävältä tuntuukaan ajatella, että ei koskaan ole voinut salata yhtäkään toivomusta tai salaisuutta, ei mielettömintäkään, ylpeästä, lapsellisesta sydämestä lähtenyttä oikkua olennon edessä, jonka olet kuvannut niin täydelliseksi! Kauheaa on ajatella, jos olet puhunut totta, että meitä aina katselee silmä, johon verrattuna auringon valo on kuin pelkkä varjo vaan. Eikö tämä tuskastuttava tieto voi saattaa ihmistä itse lopettamaan päivänsä, kun hänen tekee mieli tuosta valvonnan alaisuudesta päästä? Ja kuitenkin, kuinka todelta kuuluukaan kaikki, mitä olet puhunut!"

Yhä paisuvalla mielenliikutuksella oli Fabiola lausunut nämä sanat. Hänen korskea, pakanallinen sydämensä nousi kapinaan hänen ajatellessaan, ettei hän milloinkaan enää voi olla yksin ajatuksineen, ja että oli olemassa olento, jolla hänen salaisimmat toiveensa ovat tiedossa. "Ja sittenkin, kuinka totta!" se ajatus palasi ehtimiseen. Niinkuin kotka tappelee käärmeen kanssa, niin taisteli hänen voimakas sielunsa, hänen parempi itsensä, niiden intohimoisten tunteiden kanssa, jotka hänen povessaan temmelsivät, kunnes hän vihdoin tyyntymistään tyyntyi kovan kamppauksen jälkeen, joka selvästi oli kuvastunut hänen kasvoissaan ja liikkeissään. Ensi kertaa elämässään oli hänellä aavistus korkeammasta olennosta, jota hän pelkäsi, mutta myöskin olisi tahtonut rakastaa; ensi kertaa taipui hänen henkensä ja tunnusti, että silläkin oli herra, jota sen täytyi totella. Hiljaa tarkaten valtiattarensa tärkeätä, ratkaisevaa taistelua, rukoili uskollinen orja hartaasti hänelle sitä armoa, että valkeuden ja rakkauden Jumala ilmoittaisi itsensä tuolle taistelevalle ja lahjoittaisi hänelle rauhansa.

Silloin kohotti Fabiola päänsä ja lausui tavattoman hiljaisesti ja lempeästi: "Syra, sinä olet tänään avannut uuden maailman minun sielulleni; sinun tulee neuvoa minulle enemmän. Sano minulle tänään vain yksi asia: onko sekin yhteydessä uskontosi kanssa, mitä ennen olet sanonut, nimittäin, että erotus hallitsijan ja orjan välillä on vain ulkonaisesti olemassa? Muistatko vielä sen päivän! Oi, Syra, oletko antanut minulle anteeksi?"

Tämä oli jo liikaa nöyrälle kristitylle naiselle. Tunteittensa valtaamana heittäytyi hän polvilleen ja pyysi tarttua valtiattarensa käsiin; mutta tämä esti sen ja lankesi itkien polvistuneen orjattaren kaulaan. Kun mielten kuohu oli jonkun verran asettunut, jatkoi hän keskustelua.

"Vielä yksi seikka, Syra, saako rukoilla sitä olentoa, josta olet puhunut? Eikö hän ole liian suuri, liian korkea puhuteltavaksi?" kysyi hän.

"Hän ei ole kaukana yhdestäkään meistä, jalo hallitsijatar", vastasi orjatar. "Samaten kuin kuljeskelemme auringon valossa, samaten liikumme hänen voimansa, hänen viisautensa ja hyvyytensä loisteessa. Hänessä me elämme ja liikumme ja olemme. Hän ei ainoastaan kuule meitä, vaan meidän sydämemme toivomus tunkee välittömästi hänen sydämeensä".

"Mutta", jatkoi Fabiola hieman epäröiden, "eikö ole mitään suurta palvelevaa toimitusta, jotakin sen tapaista kuin mitä uhraamisella tarkoitamme, jolla häntä julkisesti kunnioitetaan? Ja enkö minä voisi", jatkoi hän vielä nöyrempänä, "teidän koulussanne tulla oppimaan, mitenkä hänelle voisin tuoda tämän kunnioituksen?"

"Pelkäänpä, jalo Fabiola, ett'ei niin ole laita. Uhrilahjan tulee olla jumaluuden arvoinen".

"Niin, tietysti", vastasi Fabiola. "Sonni lienee kylliksi hyvä Jupiterille ja vuohi Bakkhukselle; mutta mistäpä saada uhri, joka olisi sille kelpaava, josta olet puhunut minulle?"

"Sen tulee olla kaikissa suhteissa hänen arvonsa mukainen: saastumaton, puhdas, verrattoman suuri ja täysin otollinen".

"Ja mikähän se olisi, Syra?"

"_Vain hän itse_".

Fabiola kätki kasvot käsiinsä ja jatkoi sitten, katse tutkivasti luotuna Syraan: "Minä en tosin sinua ymmärrä, mutta kuvattuasi niin selvästi minulle edesvastauksen tunteen, olen vakuutettu, ett'eivät nämäkään sanasi ole todellista, suurta merkitystä vailla".

"Yhtä varmasti kuin jokainen sanani on tullut kuulluksi, yhtä varmasti kuin kaikki sydämeni ajatukset ovat olleet nähtävinä, yhtä varmasti on totta se, mitä olen puhunut", vakuutti Syra.

"Minä tunnen, etten pitemmältä jaksa viipyä näissä aineissa; henkeni tarvitsee levätä". Niin sanottuaan Fabiola vetäytyi hiljaa ja miettiväisenä takaisin huoneisiinsa.

Seitsemäs Luku.

Huvila ja sen asukkaat.

Toivehikkaina palajamme jälleen Fabiolaan. Tosin ei hänestä vielä saata sanoa: "yö on kulunut". Mutta olemme iloksemme nähneet, että "päivä jo koittaa." Ja eikö tämä koitto, tämä aamun sarastus tiedä päivän valkenemista ja nousevan auringon kohoamista ennen pitkää täyteen loistoonsa? Eikö Jumalan sana anna meille sitä rohkaisevaa lupausta, että "Jumala antaa apunsa oikeamielisille", ja että "joka etsii, hän löytää"? Ja eikö tämä jalo patriisitar tietämättänsäkin kuulunut noihin etsiviin, kuten niin monet muut jalommista pakanaperheistä kristinuskon alkuaikoina? Emmekö siis ole täysin oikeutetut katselemaan häntä toivehikkain silmin?

Fabiolasta tuntui kuin olisi hän tehnyt suuren keksinnön, joka johti hänet korkeihin, ennen aavistamattomiin piireihin. Mutta kauhistuneena koetti hän paeta sitä edesvastausta, jota uusi valkeus vaati. Ja mitenkä hän ilman tukea ja johtoa voisi saavuttaa sen päämäärän, joka hänen orjattarensa sanojen ja käytöksen kautta oli käynyt hänelle niin viehättäväksi?

Seuraavana aamuna oli hän päättänyt käydä, niinkuin hänellä oli tapana aina kerran tehdä, oleskellessaan maalla, terveisillä entisen prefektin Chromatiuksen luona, joka ammoisista ajoista saakka oli ollut talon taattu ystävä. Lukija muistaa kaiketi hänet neljännestä luvusta, sekä tietää, että nuoret kristityt saivat perusteellisempaa opetusta kristinopissa hänen maatilallaan. Olihan tosin monenlaisia kummallisia huhuja huvilassa vallitsevista elintavoista saapunut Fabiolan kuuluville, mutta asiain todellisesta tilasta ei hänellä kumminkaan ollut vähintäkään aavistusta. Sanottiin Chromatiuksen tarjoovan suojaa monille sellaisillekin vieraille, joita ei koskaan ennen oltu huvilassa nähty. Hänen kerrottiin päästäneen kaikki orjansa vapaiksi, mutta nämä eivät olleet halunneet poistua hänen luotaan. Vielä sanottiin perheen lukuisain jäsenten viettävän onnellista elämää, vaikka siellä ei milloinkaan pidetty kestejä eikä valmistettu suurenmoisia juhla-aterioita tahi pantu toimeen meluavia huveja. Eipä ihmettä siis, jos Fabiola tällä kertaa jännitetyllä odotuksella hankkiutui lähtöön.

Kevyissä, varmojen hepojen vetämissä vaunuissa ajoi hän rivakasti tasaista tietä pitkin onnellista Campaniaa. Syksyinen sadekuuro oli sitonut haitallisen pölyn ja sirotellut välkkyviä jalokiviä viiniköynnöksille, jotka kiemurtelivat pitkin tietä puusta puuhun. Verrattain lyhyen ajan kuluttua alkoi näkyä matala kukkula, jolla pieni, viehättävä huvila kohosi puksipuiden, lääkereiden ja kypressien ympäröimänä. Ensi silmäykseltä tulijaa hämmästytti kartanon muuttunut ulkomuoto, vaikk'ei hän kuitenkaan saattanut tehdä itselleen selvää, mikä se muutoksen oikeastaan oli aikaansaanut. Vasta kun hän oli ajanut portista sisään, muistuttivat häntä lukuisat tyhjät piedestaalit ja komerot, että huvila oli kokonaan menettänyt entiset mainiot koristeensa: monilukuiset kauniit kuvapatsaat, jotka olivat näyttäneet niin kauniilta tasaisiksi leikeltyjä kautsupuita vastaan, -- eikä enää siis vastannut nimeään "Ad Statuas" (kuvapatsaitten huvila).

Chromatius vastaanotti nuoren ystävättärensä mitä herttaisimmalla tavalla, ja kyseli innokkaasti miten hänen isänsä jaksaa. Vasta täällä sai tytär tietää, että isä piakkoin matkustaa Aasiaan; isä itse ei ollut hänelle sanallakaan maininnut aikeestaan. Chromatius, huomattuaan, kuinka tuskallisen vaikutuksen hänen ilmoituksensa teki Fabiolaan, koetti tätä haihduttaa huomauttamalla, että huhu kenties oli väärä, ja pyysi häntä sitten kerallensa kävelemään puistoon. Tämä oli niinkuin aina mitä suurimmalla huolella hoidettu, ja mitä kauniimpia kasveja oli sen koristuksena -- mutta mitään kuvapatsaita ei vaan näkynyt. Kun Fabiola saattajansa seurassa vihdoin tuli erääseen rotkoon, jota ennen luonnottaret ja vedenjumalat olivat koristaneet, mutta johon nyt vain oli soliseva suihkukaivo jätetty, ei hän voinut olla hämmästystään ilmaisematta.

"Minkä ihmeen tähden, Chromatius, olet poistanut kaikki kauniit kuvapatsaat ja siten riistänyt huvilaltasi sen ominaiset koristeet?" kysyi hän, isäntään kääntyen. Mutta tämä vastasi hymyillen, että hän oli antanut niiden mennä vasaran alle.

"Kuinka, ja sen kuulen sinulta nyt vasta? Olisihan sinun kuitenkin pitänyt tietämän, että minä kernaasti olisin ostanut niistä paljo", vastasi Fabiola melkein soimaavalla äänellä.

"Minähän en tarkoittanut huutokauppavasaraa, vaan sepänmoukaria", selitti ukko. "Jumalat ja jumalattaret ovat kaikki hakatut pirstoiksi; vielä voisin ehkä korkeintaan hankkia sinulle käsivarren tai sormen tai kenties nenättömän päänkin".

"Mikä barbaari on vanhasta harmaasta tuomarista tullutkaan!" huudahti Fabiola hämmästyneenä. "Kuinka sinä hennoit niin tehdä?"

"Eipä se ollut niin vaikeata kuin ehkä luulet", oli vastaus. "Minä olen nimittäin tullut siihen vakaumukseen, että Jupiter ja Juno ynnä niitten toverit ja ystävättäret ovat yhtä vähän jumalia kuin sinä ja minä; juuri siksi olen pitemmittä mutkitta antanut ne ruhjoa kaikki tyyni".

"Minä olen samaa mieltä jumaliin nähden kuin sinäkin; mutta miksi et pitänyt kuvapatsaita itselläsi yksistään arvokkaina taideaarteina?" kysyi Fabiola.

"Koska ne eivät semmoisina täyttäneet paikkaansa puutarhassani ja talossani, vaan olivat täällä juuri jumalina, siis väärän kilven alla, suorastaan pettureina. Etkö sinä esi-isiesi kuvien joukosta poistaisi vaikka mitä kuvapatsasta, joka vallan toiseen perheeseen kuuluvana olisi tungettelijana pujahtanut perhekuviesi joukkoon? Katsos, samoin oli laita jumalainkin kuvien; siitä syystä en voinut säilyttää niitä täällä enkä myydä niitä muuallekaan. Jälkimäisessä tapauksessa ne olisivat jatkaneet petostaan jonkun toisen luona".

"No mutta, tunnokas vanha ystäväni, eikö sekin sitten ole petosta, jos sinä, poistettuasi kaikki kuvapatsaat huvilastasi, vielä annat sen pitää entisen nimensä?"

"Niinhän se kyllä olisi", vastasi äijä, riemuiten nuoren ystävättärensä teräväjärkisyydestä; "mutta sinä saat kohta nähdä, että olen istuttanut palmuja tänne yltympäri. Heti kun ne ovat kasvaneet hiukan suuremmiksi, tulee vanha nimi vaihdettavaksi 'Ad Palmas' nimeen (Palmujen huvila)". Tämä nimi saavutti Fabiolan täyden hyväksymisen.

Ystävykset kävelivät nyt kotvan aikaa puutarhassa. Vihdoin valitsi Chromatius kauniin paikan ja istahti siihen seuratoverinsa kanssa. "Tiedätkö, Chromatius", alkoi Fabiola, "että kaikenmoisia kummallisia huhuja on liikkeellä sinusta ja talosi asukkaista. Sanotaan niiden olevan yksinomattain ihmisiä, joita ei kukaan tunne; lisäksi kuuluu, että te kokonaan vetäydytte pois seuraelämästä ja vietätte filosoofillista, tasavaltaista elämää".

"Hyvin mairittelevaa", vastasi Chromatius hymyillen ja teki koomillisen kumarruksen.

"Mutta ei siinä vielä kaikki", jatkoi Fabiola; "teitä pidetään suorastaan saiturina".

Ei ollut Chromatiuksen hauska veisata omaa kiitostaan osottamalla nämä väitteet osittain vääriksi ja tekemällä lyhyesti selkoa siitä elämän tavasta, jota talon asujamet noudattivat. Hetkisen epäröityään otti hän kuitenkin tehdäkseen sen, minkä piti velvollisuutenaan pakanaa kohtaan. Se mitä hän kertoi, oli lähipitäen seuraavaa: "Me elämme tosin yksinkertaisesti ja kartamme kaikkea loistoa, mutta pyrimme sen ohessa siihen, ettei alueellamme löytyisi köyhiä tai apua tarvitsevia. Me nousemme varhain ylös; ensi aamunhetket käytämme hartauden harjoituksiin, ja sitten lähtee kukin työhönsä. Sillä aikaa kun toiset ovat lukuja kirjoitustyössä, puuhaavat toiset puutarhassa tai kedolla. Määräajoin kokoonnumme yhdessä lukemaan hyviä kirjoja tai veisaamaan hengellisiä lauluja tai kuulemaan etevien opettajien puhetta".

"Kaikki tuo on varsin kaunista", huomautti hänen vieraansa, "mutta minä en ole vielä sanonut sinulle kaikkea. Suo anteeksi, jos vielä lisään, että kuiskataan sinun muka olevan kristityn. Suuttuneena olen tietysti väittänyt tätä panettelua perättömäksi".

"Miksi suuttuneena, lapseni?" vastasi ukko lempeästi. "Oletko milloinkaan lukenut noitten ylenkatsottujen ihmisten kirjoituksia?"

"Oi, en; minua ei haluta tuhlata aikaani semmoiseen", vastasi Fabiola halveksivasti, tässä silmänräpäyksessä valitettavasti jälleen entisenä kauttaaltaan ylpeänä patriisittarena, vanhana, ennakkoluuloisena pakananaisena. "Ketäpä haluttaisikaan tutustua niiden oppiin ja noihin ihmisiin, jotka ovat kaiken edistyksen vihollisia, noihin maineeltaan epäiltäviin porvareihin, noihin pahantekijöihin, joiden mielestä julmimmatkin rikokset ovat luvallisia!"

"Juuri samoin ajattelin minäkin ensialussa kristityistä", vastasi Chromatius, "mutta olen jonkun aikaa ollut toista mieltä".

"Kaiketi sen johdosta, että sinun tuomarina usein tuli rangaista noita kurjia heidän alituisista lainrikkomuksistaan?" tarttui Fabiola hänen puheeseensa.

Tämä huomautus nosti varjon äijän rauhallisille kasvoille. Sauluksen kuva, kristittyjen vainoojan haamu, astui ilmielävänä hänen sielunsa silmäin eteen. Fabiola, joka huomasi tuskan ilmeen kuvautuvan noissa äsken niin iloisissa kasvoissa, lausui lepyttävästi ja lempeä uhkuvalla äänellä: "Pelkäänpä että olen puhunut kovin ajattelemattomasi, ystävä vanhus, ja herättänyt sanoillani tuskallisia muistoja sielussasi. Suo minulle anteeksi! Puhukaamme muusta. Tiedätkö ketään, joka näinä päivinä aikoo matkata Roomaan? Minä pelkään, että isäni, kuten hän jo useita kertoja on tehnyt säästääkseen itseään ja minua eron haikeudelta, aikoo lähteä tuolle matkalleen hyvästiä sanomatta. Siksipä olisin kiitollinen, jos saattaisit neuvoa minulle luotettavan sananviejän, jolle voisin uskoa hänelle menevän kirjeen".

Ilokseen saattoi Chromatius toimittaa hänelle tämän avun. Muuan oppilaista oli juuri aikeessa lähteä pitemmäksi aikaa Roomaan. Hänen oli määrä jo huomenna matkalle. Isännän kehoitusta seuraten Fabiola lähti yhdessä hänen kanssaan lukuhuoneeseen, missä hän sai tutustua äsken mainittuun sananviejään sekä kirjoittaa kirjeensä. Sanotussa huoneessa oli useita kirja-arkkuja. Pöydän ääressä huoneen keskellä istui nuorukainen kopioiden pergamenttikääryä. Chromatius esitti hänet Fabiolalle Torkvatuksen nimellä ja ilmoitti hänelle asian.

"Palveluksen osoittaminen jalolle Fabiolalle ja korkeasti kunnioitettavalle Fabiukselle on aina oleva minulle ilo", vastasi nuori mies säädyllisesti, "semminkin, kun minulla oli kunnia yhdessä isäni kanssa olla jalon Fabiuksen palveluksessa, kunnes heikontunut terveyteni pakoitti minut ottamaan eron virasta".

Chromatius otti yhden niitä kauniita pergamenttilehtiä, jotka yhtäkokoisiksi leikattuina olivat pöydällä, nähtävästi käytettäviksi kirjojen kopioimiseen. Tämän ynnä mustetta tarjosi hän Fabiolalle, joka istui pöydän ääreen. Kohta oli hän kirjoittanut muutamia lemmekkäitä rivejä isälleen. Sitten taivutti hän kokoon lehden, sitoi nauhan sen ympärille ja sulki sen sinetillään. Voidakseen jäljestäpäin tilaisuuden sattuessa sopivalla tavalla palkita kirjeenkantajata, kirjoitti hän tarkoin muistiin hänen nimensä ja osoitteensa pergamenttiliuskalle, jonka sitten kätki tunikkaansa. Nautittuaan sitten hieman virvokkeita, lausui hän sydämelliset jäähyväiset isälliselle ystävälleen. Ennenkuin Fabiola nousi vaunuihin, antoi Chromatius hänelle sinetillä suljetun pergamenttikääryn, pyytäin häntä sitä lukemaan. Tuskinpa olisi hän kenellekään muulle pakanalle uskaltanut tarjota moista kirjateosta lahjaksi. Se oli jäljennös Roomalais-kirjeen ensimäisistä luvuista!

Eipä Fabiola koskaan sittemmin voinut unhottaa sitä katsetta, minkä tuo kunnian-arvoisa ukko lähtiessä häneen loi. Oli kuin hän olisi aavistanut, että ne olivat viimeiset jäähyväiset. Koskaan hän ei voinut unhottaa tuota henkevän hellää katsetta ja sitä rakkaudesta väräjävää ääntä, jolla hän lausui: "Hyvästi, lapseni! Ollos satakertaisesti siunattu sillä tiellä, jotas et vielä tunne!"