Part 5

Tämän vanhan perheen täydellisen ihailun ja toiveiden yhteisenä keskuksena oli talon ainoa tytär, jalo Agnes neiti. Vasta myöhäisellä iällä, kun arvoisa pari ei enää vanhempain-iloa itselleen toivonutkaan, oli tämä rakastettu tyttönen heille syntynyt, ja hänestä tuli vanhempain ylpeys ja ilo sekä kodin päivänsäde. Saatuaan hurskailta vanhemmiltaan jo aikaisin opetusta kristinopissa, osoittautui Agnes aina erittäin vilpittömäksi ja lapsellisen sävyisäksi ja voitti, kuten olemme kuulleet, herttaisella, ystävällisellä olennollaan kaikkien sydämet, jotka tulivat tekemisiin hänen kanssaan niin hyvin halvimman orjan kuin ylhäisen patriisin. Maailman kunnia ja maallinen rikkaus eivät häntä suuresti viehättäneet; rakkauden osoittaminen, kyynelien poispyyhkiminen, hädän ja puutteen lieventäminen -- siinä hänen korkein ilonsa. Lisäksi oli hänellä vanhempainsa yksinkertainen mieli, josta johtui, että heidän talossaan, jos kohta se olikin kaunis ja mukavasti sisustettu, ei ollut merkkiäkään siitä ylellisestä loistosta ja komeudesta, mistä heidän vähempivaraistenkin säätyveljiensä asunnot olivat kuuluisat. Ei kummaa siis, jos he syrjäisten kesken olivat tulleet huutoon muka ahneuden tähden. Suuri osa tuota vanhaa rakennusta käytettiin yksinomaan kristittyjen kokouksia ja laupeuden-harjoituksia varten, mutta siitä ei liene muilla kuin osanottajilla ollut aavistusta.

Miksikä tähän taloon juuri tänä varhaisena aamuhetkenä niin suuri joukko köyhiä ja puutteenalaisia keräytyi, siihen oli erityinen syy, jonka arvoisa lukija helposti arvaa, jos muistaa sen nöyrän pyynnön, minkä nuori Pankratius joitakuita aikoja sitten esiintoi vanhemmalle ystävälleen. Suurella toimellisuudella ja tunnetulla tarkkuudella oli Sebastianus kaikki järjestänyt ja ehdottanut, että karttuneet rahat jaettaisiin tässä talossa, jonka isäntäväki oli sukuja hänelle. Sen oli nyt määrä tapahtua, ja sitä tarkoitusta varten olivat, paitsi apua tarvitsevia ja muutamia diakoneja, myös Sebastianus ja Pankratius saapuneet.

Corvinus liittyi kuin liittyikin erääseen köyhäin joukkoon ja hänen onnistui päästä sisään lausumalla tunnussanan, jota kuuli muittenkin käyttävän: "Deo gratias" ("Jumala olkoon kiitetty"). Hänestä alkoi kumminkin heti alusta tuntua tukalalle, huomatessaan kutsumattomana seisovansa keskellä ihmisjoukkoa, jossa kaikki olivat tuntemattomia. Lopulta, kun heidät toinen toisensa jälkeen oli huudettu ottamaan lahjansa ja lopulta hän vain yksin oli jäljellä, valtasi tuskan ahdistus hänen rintansa. Mitä jos hänen petoksensa tulisi ilmi; jos hän urkkijana ylhäisessä talossa tunnettaisiin ja haastettaisiin oikeuteen; mitäs jos hän sen nimellisenä saatettaisiin oman isänsä tuomio-istuimen eteen ja oman isän täytyisi tuomita rangaistukseen moisesta rikoksesta? -- Hädissään oli hän tuntevinaan, että kaikkien silmät läpitunkevina katselevat häntä; oli niinkuin sokeatkin olisivat katsoa tuijottaneet häneen kiillottomilla silmillään ja raajarikkoiset vain odottaneet käskyä, antaakseen kainalosauvoistaan iskujen sadella hänen selkäänsä. Hän katseli syrjin karin ovelle päin, mutta sisäänkäytävää vartioi niin tarkasti vanha haudankaivaja Diogenes ja hänen kaksi väkevää poikaansa, että oli mahdoton päästä pakenemaan. Tässä pahassa pulassa oli hänen ainoana lohdutuksenaan se, ettei näistä ihmisistä kukaan häntä tuntenut, ja että hän vihdoin jonkin tekosyyn nojalla pääsisi ehkä livahtamaan pois.

Mutta tästäkin toiveesta oli onnettoman pakko luopua. Kuka voi kuvata hänen hämmästystään, hänen tuskaansa, kun Pankratius yht'äkkiä seisoo hänen edessään, kuten viimeksi silloin, kun he seisoivat vastatuksin tiellä koulusta päästyään! Mutta mitenkä olikaan asiain tila muuttunut! Silloin seisoi Pankratius, josta siitä saakka oli varttunut komea nuorukainen, ympärillään joukko hurjia koulutovereja, jotka ilmeisesti olivat hänen vastustajansa puolella. Nyt sen sijaan oli hän täällä, ystäväpiirin keskellä, josta lempeitä, rakastavia katseita luotiin häneen. Corvinus oli vallan masentunut; hän olisi halunnut vaipua maan sisään häpeästä ja kiukusta. Mutta mitenkä hämmästyikään hän, kun hän hyvin ansaittujen nuhteiden, jopa korvapuustienkin sijasta, joita hän ei missään tapauksessa olisi ollut antamatta yllätetylle viholliselle, kuuli Pankratiuksen lempein äänin lausuvan seuraavat sanat: "Corvinus, sinäkö täällä? Onko sinusta todellakin tullut köyhä ja rampa? Miksi olet jättänyt vanhempiesi kodin?"

"Oh, niin pitkälle ei vielä olla tultu", vastasi ilkiö jurolla äänellä, sillä hänen luullun vastustajansa sävyisyys paisutti hänen rohkeuttaan. "Tietysti sinä sydämestäsi iloitsisit, jos niin olisi".

"Enpä suinkaan. Minä en kanna minkäänlaista vihaa sinua kohtaan. Siis, jos apua tarvitset, niin sano minulle. Huomion välttämiseksi menemme siinä tapauksessa viereiseen huoneeseen".

"Suoraan sanoen, olen tullut tänne vain huvin vuoksi. Jos nyt tahdot tehdä minulle hyvän työn, niin päästä minut kenenkään huomaamatta pois".

"Corvinus", vastasi nuorukainen totisella ankaruudella, "sinä olet sen kautta tehnyt itsesi syypääksi suureen rikokseen? Mitähän isäsi sanoisi, jos nuo nuoret miehet, jotka, mikäli heistä näen, eivät muuta tarvitsisi kuin viittauksen minun puoleltani siepatakseen sinut kiinni, tekisivät sen ja veisivät sinut semmoisena kuin tässä seisot, avojaloin, orjan valepuvussa, oikeuden eteen Forumille ja syyttäisivät sinua rauhanhäiritsemisestä ja kotirauhan pyhyyden rikkomisesta, josta kaikesta laki säätää ankaran rangaistuksen".

"Jumalten tähden, hyvä Pankratius, älä rankaise minua niin julmasti", pyyteli Corvinus.

"Sinä tiedät, Corvinus, että, jos sen tekisin, niin täytyisi isäsi joko menetellä kanssasi niinkuin Lucius Junius Brutus aikoinaan, tahi sitten erota virastaan".

[Brutus oli roomalainen konsuli, joka tuomitsi molemmat poikansa kuolemaan heidän osallisuudestaan erääseen salaliittoon. Poikiensa ja kansan rukouksista huolimatta ei hän tuomiotaan muuttanut, vaan seurasi itse järkähtymättömällä tyyneydellä sen täytäntöönpanoa.]

"Kaiken kautta mikä on sinulle pyhää ja kallista, rukoilen sinua, älä saata minua moisen häpeän alaiseksi. Se olisi koko meidän perheemme häviö. Polvillani tahdon pyytää sinulta anteeksi entisiäkin pahoja tekojani, jos sinä vain olet armollinen minua kohtaan".

"Hiljaa, hiljaa; olenhan jo sanonut sinulle, että ne ovat aikaa sitten anteeksi annetut. Mutta kuule nyt minua. Lukuun ottamatta läsnä olevia sokeita, on täällä useita todistajia, niin että sinut sadoilla vieraillamiehillä voidaan todistaa syylliseksi rikokseesi. Jos sinä siis otat puhuaksesi tästä kokouksesta jotakin tahi uskallat sortaa ketään meikäläisistä, niin on meillä yhä vieläkin valta haastaa sinut isäsi tuomio-istuimen eteen. Ymmärrätkö?"

"Ymmärrän", vastasi pulaan joutunut surkealla äänellä. "En kuuna päivänä minä tule kenellekään ilmaisemaan, että olen käynyt tässä kauheassa paikassa. Vannon kautta -- -- --"

"St! täällä ei kysytä mokomia valoja. Tule, ota minua kädestä ja seuraa minua!" Tämän kehotuksen lausuttuaan kääntyi Pankratius ympärillä seisovien puoleen ja huomautti vain, että hän tunsi tämän miehen; mutta nämä, jotka tuon raukan rukoilevien liikkeiden johdosta olivat päättäneet hänellä olevan raskaita kärsimyksiä koettavana, kannattivat tuon poloisen luultuja rukouksia ja pyysivät Pankratiusta, ettei hän suinkaan laskisi häntä menemään nälkäisenä ja almuja saamatta.

"Jättäkää se minun asiakseni", vastasi nuorukainen ja kääntyi ovea päin, jonka vahtina olevat miehet auliisti avasivat hänelle ja tuolle yhäti liikkaavalle petturille hänen vieressään. Heidän tultuansa ulos, päästi nuorukainen Corvinuksen menemään, virkkaen hänelle: "Älä unhota lupaustasi!"

Sillä välin oli Fulvius sopimusta myöten koetellut onneaan talon pääoven luona. Se oli hänen tullessaan roomalaisen tavan mukaan avoinna. Ja kukapa olisi voinut otaksuakaan, että ketään vieraita näin tavattomaan aikaan astuisi siitä sisään? Portinvartijan asemesta tapasi Fulvius siinä yksinkertaisen, noin kolmen- tai neljäntoista vuoden vanhan maalaistytön ovenvartijan virkaa toimittamassa. Kun ei muita ketään ollut saapuvilla, oli rauhanhäiritsijän mielestä nyt erittäin sovelias tilaisuus saada varmuutta niihin epäluuloihin, jotka olivat hänessä heränneet. Hän kysyi siis pieneltä ovenvartijalta: "Mikä on nimesi, lapsi, ja kuka sinä olet?"

"Minä olen Emerentia, jalon Agneen rintasisar", kuului vastaus.

"Oletko siis kristitty?" uteli Fulvius edelleen terävällä äänellä.

Tyttöparalta menivät silmät suuriksi ja hän vastasi vallan yksinkertaisesti: "En", ja kun tuon viattoman lapsen koko olento vahvisti tämän todeksi, tyytyi Fulvius siihen. Tytön äiti oli muuan maalaisvaimo, joka oli ollut Agneen imettäjänä. Kun vaimo sitte hiljakkoin oli kuollut, oli Agnes vanhempiensa luvalla ottanut orvoksi jääneen lapsen kotiinsa, saamaan kristillistä kasvatusta. Koska tyttönen vasta joitakuita päiviä oli oleskellut uudessa kodissaan, tiesi hän kristinopista hyvin vähän, tokkopa ollenkaan. -- Mitä nyt oli tehtävä? Fulvius oli hämillään ja neuvotonna; yksinäisyys teki hänen asemansa yhtä tukalaksi kuin Corvinuksen keskellä taajaa ihmisjoukkoa. Hän aprikoi, eikö olisi viisainta kääntyä takaisin mutta sitenhän olisivat hänen tuumansa menneet myttyyn. Toiselta puolen ei hän itseltään salannut, että hän kauemmaksi tunkeutumalla saattoi tuottaa itselleen suuria ikävyyksiä. Tänä pulmallisena hetkenä näki hän talon nuoren valtijattaren astelevan kevyesti pihan poikki, ilon ja päivänpaisteen ilmeisenä juurikuvana. Nähtyänsä Fulviuksen hän heti seisahtui, ikäänkuin odottaen, että Fulvius jotakin sanoisi. Tämä taasen läheni häntä mitä miellyttävimmästi hymyillen ja kohteliaimmasti kumartaen sekä puhutteli Agnesta seuraavin sanoin: "Olen tullut ennen tavanmukaista vierailuaikaa, jalo Agnes, jotenka minun siis katsottanee käyttäytyvän epähienosti; mutta minä en voinut odottaa tavallista käynti-tuntia, kirjoituttaakseni itseni alamaisimmaksi klientiksi tähän ylhäiseen patriisitaloon".

[Arvollisempiin patriisitaloihin liittyi tavallisesti suuri joukko köyhiä sukulaisia sekä vapautettuja orjia ja näiden jälkeläisiä, jotka pysyivät talon suojeluksen alaisina. Näitä nimitettiin klienteiksi eli suojateiksi, ja kyseissä oleva patriisi nimitettiin heidän turvaherrakseen ("patronus").]

"Meidän talollamme", vastasi nuori neitonen, "ei ole kunnia ottaa vastaan klienttejä; me emme vaadi itsellemme mahtavuutta ja vaikutusvaltaa".

"Anteeksi; moisen päämiehen hallitsemana on talolla mitä suurin vaikutusvoima ja mahti semmoinen, joka helpolla voittaa sydämet ja tekee nöyriä orjia".

Vähintäkään huomaamatta, että nämä sanat saattoivat viitata juuri häneen itseensä, vastasi nuori neitonen luonteisella teeskentelemättömällä suloudellaan: "Oi, kuinka totta olet puhunut! Tämän huoneen Herra hallitsee todellakin kaikkien sen jäsenten sydämiä!"

Nämä rakastettavan tytön sanat ynnä vielä enemmän hänen ihastuksensa ja loistava muotonsa saattoivat Fulviuksen kovasti hämilleen. Hän tointui sentään kohta entiselleen, ja kun hän ei tahtonut päästää suotuisaa tilaisuutta käsistään, lausui hän julkeasti: "Sinusta minä juuri puhuin, ja pyydän sinun vastaanottamaan sanani vilpittömän ihailuni ja rajattoman rakkauteni osoitteena". Niin sanottuaan notkisti hän polvensa neitosen edessä ja pyysi tarttua hänen käteensä, mutta Agnes kääntyi punastuen ja vavisten hänestä pois.

Seuraavassa tuokiossa kavahti konna ylös maasta. Hän näki Sebastianuksen lähenevän. Tämä oli tullut kutsumaan Agnesta köyhäin luo, jotka odottivat häntä. Agnes vetäytyi pois, jota vastoin Sebastianus, katse totisena, ankarana, astui rauhanhäiritsijää vastaan, joka aivankuin menehtyneenä loi silmänsä maahan. "Fulvius, sinä täällä? Mikä on saattanut sinut tänne?" kysyi talon vanha ystävä.

"Minä arvelen", vastasi puhuteltu, rohkaisten luontoaan, "että koska minä yhtä hyvin kuin sinäkin olemme yhdessä talon tyttären kanssa olleet vieraina samassa perheessä, niin ei minulla ole vähempää oikeutta kuin muillakaan klienteillä käydä hänen luonaan kunniaterveisillä".

"Mutta eihän kuitenkaan näin sopimattomaan aikaan", vastasi Sebastianus tyynesti.

"Se aika, joka ei ole sopimaton nuorelle upseerille", vastasi konna, "ei liene sopimattomampi tavallisellekaan kuolevaiselle".

Loukatun sotilaan oli kestettävä kova taistelu, ennen kuin hän voi hillitä suuttumustaan. "Malta mielesi, Fulvius", jatkoi hän arvokkaasti; "ja ota huomataksesi, että kaksi henkilöä saattaa olla vallan erilaisessa suhteessa samaan perheeseen. Mutta ei pitkäaikaisinkaan tuttavuus, sitä vähemmin siis jokin satunnainen yhtymys, saata puolustaa sitä julkirohkeata, hävytöntä käytöstä, johon äsken teit itsesi syypääksi".

"Hohhoo; huomaanpa, että olet mustasukkainen, urhakka päällikkö", huudahti Fulvius halveksuvalla äänellä. "Sinähän olet, kuten hoetaan, Fabiolan suosima kosija. Hän on nyt maalla, ja epäilemättä halunnet saada kiedotuksi jommankumman Rooman rikkaimman perijättären omaisuuden käsiisi. Kaksi jännettä yhteen jouseen, mitäpä enää parempaa".

Jollei urhollinen upseeri olisi ollut kristitty, olisi hävytön parjaaja varmaan saanut hengellään maksaa tämän solvauksen; mutta Jumala antoi syvästi loukatulle voimaa ilmileimahtaneen vihan voittamiseen. "Ei ole sinulle eikä minulle hyödyksi, että viivyt täällä kauemmin", sanoi hän, ja tarttui tukevalla kädellä kutsumatonta vierasta käsivarteen ja veti hänet ovelle. Ennen kuin jälleen päästi hänet vapaaksi, Sebastianus lisäsi: "Saat nyt mennä rauhassa, mutta muista, että olet arvottomalla käytökselläsi rikkonut valtionlakeja vastaan. Minä säästän sinua, kunhan itse vain ymmärrät salata häpeäsi. Olkoon kumminkin hyödyksesi mainittu, että minä olen selvillä asioistasi ja toimistasi täällä Roomassa. Ole varuillasi siis! Ja vielä kerran, mene rauhaan!"

Mutta tuskin oli Sebastianus päästänyt irti vastustajansa, kun hänen itsensä kimppuun yhtäkkiä hyökättiin jättiläisvoimin. Hyökkääjä oli Eurotas. Fulvius oli vanhukselle ilmoittanut luvanneensa kohdata Corvinusta; mutta kun ukko, sen perusteella, mitä Afra oli hänelle kertonut tämän nuoren miehen luonteesta, ei sanottavaksi luottanut kaupunginprefektin poikaan, vaan päinvastoin pelkäsi tällä olevan aikomuksena houkutella Fulviusta johonkin satimeen, niin oli vanhus huomaamatta hiipinyt turvattinsa jäljissä. Luullen hyvästijättöä ovella riidaksi ja Sebastianusta prefektin pahamaineiseksi pojaksi, hyökkäsi hän raivoisana kuin jalopeura pahaa aavistamattoman niskaan. Mutta hän sai pian kokea, ettei vastustajansa ollut tavallisia ihmisiä, sillä vaikka hänellä oli Fulvius apunaan, oli hänen turha koettaa saada soturi paiskatuksi maahan. Kun hän pitemmän aikaa kamppailtuaan huomasi, ettei se hänelle onnistunut, sieppasi hän vyöltään pienen kuolettavan aseen. Juuri kun hän parhaallaan heilutteli sitä ahdistetun pään päällä, temmattiin se äkisti hänen kädestään, ja hän joutui itse kahden ikäänkuin rautaisen käsivarren runneltavaksi, jotka viimein sinkauttivat hänet ulos tielle.

"Pelkäänpä, että kohtelit poika parkaa liian kovakouraisesti, Qvadratus", virkkoi Sebastianus centurionilleen, oikealle jättiläis-olennolle, joka hänkin oli saapunut olemaan läsnä kristittyjen kokouksessa. Centurioni oli kuitenkin sitä mieltä, että konna oli kavaluutensa tähden moisen rangaistuksen ansainnut.

Noloina hiipivät sillä välin molemmat muukalaiset pois. Eräässä kadunkulmassa kääntyessään näkivät he jonkun matkan päässä Corvinuksen, vähääkään ontumatta, luikkivan pois minkä ketaroiltaan kerkesi. Usein nämä kaksi oivaa toverusta tämän jälkeen vielä kohtasivat toisensa, mutta eivät he koskaan sanallakaan kajonneet tämän aamuiseen kohtaukseen. Toinen tiesi toisesta, että hänellä oli vain häpeätä ollut siitä, ja molempien täytyi itselleen tunnustaa, että Roomassa oli ainakin yksi lauma, jota ei kettu eikä susi pystynyt vahingoittamaan.

Kuudes Luku.

Fabiola ja hänen orjansa.

Lokakuu on ihana aika Italiassa. Aurinko on tosin menettänyt jonkun verran hehkustaan, vaan ei loisteestaan, ja heloittaa yhtä kirkkaasti kuin sydänkesällä. Kuten indialainen ruhtinas, vastaanottohuoneeseensa tullessaan, heittelee täysin kourin kultaa ja jalokiviä kansalle, niin heittelee tämä nouseva taivaan valtijatarkin kultasateita yli heräjävän luonnon. On kuin vuoret kurottelisivat rosoisia päitään, metsät ulottuvia käsivarsiaan kaihoisasti, vastaanottaakseen sen kuninkaallisia lahjoja. Ja kun aurinko on suorittanut kulkunsa yli pilvettömän, siintävän taivaan ja saavuttanut päämaalinsa, laskee se lännen mailla vuoteelleen kullan-kimaltelevan meren syliin, ja sen yli kohoilee silloin purppurainen katos, hesureunainen. Viimein, ennenkuin se mereen vaipuu, soukkenee se pitkäksi juovaksi. Se näyttää nyt sanovan jäähyvästijään; mutta tuskin on se häipynyt, niin jo lähettää se siltä puolelta maata, missä se nyt vierailee, terveisensä loistavain lähetteinsä kautta, jotka sydäntä ilahuttavat ja ennustavat sen pikaista palajamista. Ja vaikkeivät sen säteet syksyin olekaan niin hehkuvia, ovat niiden vaikutukset sitä silmiinpistävämmät. Se on tarvinnut kuukausia, loihtiakseen mehuttomista, kuivista rungoista siemeniä ja lehtiä, köynnöksiä, kukkia ja kovia marjoja. Vitkalleen on kasvullisuus edistynyt. Mutta mikä mainio lehvistö peittääkään nyt vaipan tavoin rungot ja varret, kuinka erinomaisiksi rypäletertuiksi ovatkaan pikkuruiset yksinäiset marjat paisuneet, joista toiset jo ovat saaneet tuon hohtavan ambra-värin, toiset taasen koreilevat yhtä kauniilla opaali-värillään, luvaten ennen pitkää pukeutua hehkuvaan kuninkaalliseen purppuraan.

Verraton nautinto on semmoisena vuodenaikana istua kirja kädessä kukkulan rinteellä ja antaa jostakin rauhaisesta varjopaikasta katseen liidellä yli tuon ihanan maiseman. Lempeän tuulahduksen loihtiman tai viinimäkien eri korkeuksista syntyvän värien moninaisuuden läpi levitteleiksen koko maisema kirjavana mattona ihastuneitten silmiemme eteen. Paitse sitä näkee vielä lukemattomia muita vivahduksia ja värejä: tummat kypressit, vielä tummempi rautatammi, tuuheat kastanjat, rehevät hedelmätarhat, päivänpaahtamat sänkipellot, synkät piniat, jotka ovat Italialle mitä palmut idän maille, ja jotka kohoavat huviloita ympäröivien puksi- ja laakeripuitten yli -- siinä näky, jota ei pysty kuvaamaan! Ja nuo huvilat, kukkuloille rakettuina tai niiden välitse häämöttävinä, huvilat vesiputouksineen ja korkealle loiskivine suihkuineen, komeine puutarhoineen ja kukkaisine niittyineen! Niinkuin sanottiin, mahdotonta on luetella kaikkia niitä luonnon-ihanuuksia, joita auringonpaisteinen Italia tarjoo juuri lokakuussa, ja jotka sydämiä riemastuttivat tämän kertomuksenkin aikoina. Ei kummaa siis, että Rooman rikkaat ja ylhäiset mielellään pakenivat joksikuksi aikaa pois maailmankaupungin pölystä ja tungoksesta maa-elämän hiljaisuuteen.

Niihin onnellisiin kuului Fabiolakin. Sen jälkeisenä päivänä, kuin hänen ilkeä, musta orjattarensa ja prefektin poika olivat keskustelleet toistensa kanssa, kuten jo ennen on kerrottu, matkusti hän maahovilleen, jota romanttisen asemansa vuoksi syystä saattoi lukea Italian kauniimpain helmien joukkoon. Huvila sijaitsi erään kukkulan rinteellä, joka vähitellen aleni Cajetan merenlahdelmaa kohden ja oli, kuten kotitalo Roomassa, mainio rikkaasta, aistikkaasta sisustuksestaan. Mitä kauniimmat kasvit ja kukat olivat täällä saaneet tyyssijan, ja olivat turvatut niin kylmältä kuin polttavalta kuumuudelta.

Fabius oleskeli harvoin kuin moniaan päivän tässä herttaisessa paikassa. Huvilassa piti hän oikeastaan vain pientä lomaa matkallaan johonkin vilkkaampaan huvipaikkaan, missä ylhäisen maailman ihmisiä kosommalta liikkui, ja missä hänkin mieluummin oleskeli, sanoen asioiden muka sitä vaativan. Fabiola oli siitä syystä tavallisesti yksin ja nautti täysin määrin maa-elämän hiljaisuutta. Huvilaan oli hankittu hyvin lajiteltu kirjasto, joka käsitti vanhempia ja uudempia teoksia kaikilta aloilta. Aamuhetket hän vietti jollakin valitulla lempipaikalla tavallisesti lueskellen. Mutta kylläpä olisi vieras hämmästynyt, jos hän yhtäkkiä lähestyen, olisi nähnyt tuon ylpeän patriisittaren, ei, kuten tavallista oli, yksin vaipuneena kirjansa tutkimiseen, vaan nais-orjan seurassa! Lukija, joka muistaa, mitä ennen on tapahtunut talon tyttären ja hänen orjansa välillä, ei tätä kuitenkaan suuresti oudoksune.

On helposti ajateltavissa, miten kummastuneena Fabiola ennen mainitussa tilaisuudessa Agneelta oli kuullut, että Syra oli mieluummin jäänyt entisen emäntänsä palvelukseen kuin valinnut toiveen vapaaksipääsöstään. Fabiolan hämmästys oli sitä suurempi kuin hän sai kuulla, että rakkaus häntä kohtaan oli määrännyt orjattaren valinnan. Aiheeksi tähän valintaan ei Fabiola kuitenkaan saattanut lukea omaa hyvyyttänsä tahi jotakin osoittamaansa tunnustusta tai kiitollisuutta siitä orjattaren uhrautuvasta hoidosta, jota Fabiola runsain määrin oli saanut nauttia orjan puolelta ankaran kuumetautinsa aikana. Hän oli siis ensialussa taipuvainen luulemaan Syraa hourupäiseksi. Olihan hän tosin monasti lukenut ja kuullut kerrottavan uskollisuudesta ja rakkaudesta, jota orjat olivat osoittaneet koville ja julmillekin herroilleen, mutta moisia tapauksia oli hän aina pitänyt harvinaisina poikkeuksina. Ja mitäpä merkitsee kymmenkunta semmoisia esimerkkejä niihin tuhansiin ja taas tuhansiin verraten, jotka ovat todistaneet vihaa ja kostonhalua! Mutta tässä hänellä oli selvä, käteentuntuva uskollisuuden todiste välittömässä läheisyydessään. Siitä hetkestä rupesi hän tarkoin pitämään silmällä orjatarta, nähdäkseen, eikö hänen kiintymyksensä sittenkin olisi paljasta pöyhkeyttä ja itsetietoisuudella prameilemista ja eiköhän hänen kenties liene aikomuksensa antaa hallitsijattarensa tuntea, kuinka suuren uhrauksen orja on hänen tähtensä tehnyt.

Mutta mitään semmoista hän ei huomannut. Syra toimitti hiljaisesti ja ahkerasti tehtävänsä niinkuin aina, eikä millään tavoin osoittanut pitävänsä itseään parempana kuin ennen. Mitenkä olisi Fabiola, tämän huomattuaan, voinut sulkea sydäntään, mitenkä hän olisi voinut olla hellämieliseksi sulamatta ja tulematta vähitellen siihen vakaumukseen, ettei lopulta kuitenkaan ollut mahdotonta rakastaa orjatarta? Kuinka olisi hän pitemmältä enää voinut kieltää sitä, että on olemassa epä-itsekästä rakkautta, joka ei etsi omaansa, ei pyydä palkkiota?

Ensimäistä, meille tunnettua ja huomattavaa sananvaihtoa orjan kanssa seuranneista keskusteluista Fabiola tuli siihen päätökseen, että Syra oli saanut hyvän kasvatuksen. Koska ei ollut harvinaista, että orjain omistajat hankkivat nuorille orjille perinpohjaisen sivistyksen, kohottaakseen sen kautta heidän arvoaan, oli Fabiola siksi hienotunteinen, ettei hän huolinut tiedustella palvelijansa aikaisempia elämänvaiheita, vaikka hän olikin havainnut, että Syra sujuvasti ja käsittäen luki kreikkalaisia ja latinalaisia kirjailijoita ja kirjoitti yhtä helposti molempia kieliä. Toisten orjain suureksi harmiksi alkoi Fabiola yhä enemmän suosia syyrialaista orjatartaan. Hallitsijattaren käskystä ei Eufrosynen ollut ainoastaan antaminen hänelle erikoinen makuuhuone -- etu, josta Syra oli erittäin kiitollinen, -- vaan Fabiola valitsi hänet vielä esilukijakseenkin ja kirjurikseen. Siitä huolimatta Syra pysyi muuttumattomasti samana. Suotuisa käänne hänen elämässään ei tehnyt häntä suurentelevaiseksi eikä ylpeäksi. Jos joku orjakumppaneistaan käski häntä johonkin alhaisempaan työhön, ei hän koskaan kieltäytynyt sitä tekemästä. Kaikki toimitti hän yhtä mielellään ja ystävällisesti kuin ennenkin.