Part 4

"Kaunis ajatus, Pankratius poikani", vastasi ystävä. "Senkautta on oleva helpompi nostaa huntua, joka erottaa taistelevan ja riemuitsevan kirkon toisistaan".

"Suo anteeksi", jatkoi nuorukainen, luoden ystäväänsä saman mielevän katseen, jolla hän muinoin oli tähystänyt äitiään kasvoihin, "suo anteeksi, että minä Tituksen kunniaportin päällä näen toisen portin avoinna, jonka kautta pääsö iankaikkiseen kirkkauteen meille yhtäkkiä aukeaa. Kas, tuossa se on, noiden sisäänkäytävien alla, jotka vievät arenalle. Mutta kuule, mitä se oli?"

"Jalopeuran kiljuntaa", vastasi Sebastianus hämillään.

"Minä en tiennyt, että petoja taasen on vivariumissa. Eilen ei siellä mitään ollut."

"Niin, kuule", jatkoi Pankratius innoissaan, "ne ovat pasunoita ja torventorahduksia, jotka kutsuvat meidät taisteluun, soittoa, jonka kaikuessa meidät viedään voittoon!"

Näitä sanoja seurasi taasen juhlallinen hiljaisuus, jonka vielä kerran Pankratius rikkoi. Varmana siitä, etteivät odotetut ystävät vielä hyvään aikaan saavu, kääntyi hän isällisen ystävänsä puoleen, pyytäen häneltä neuvoa eräässä asiassa, joka joitakin aikoja oli painanut hänen mieltään. Saadakseen häiritsemättä keskustella ystävänsä kanssa, vei Sebastianus hänet makuuhuoneeseensa, joka antoi terassille päin, ja kohta oli hän selvillä siitä asiasta, jota nuori ystävä oli pitänyt niin tärkeänä. Ja mikä se oli? Pankratiuksella oli kaikellaisia arvokkaita hopeakaluja, jotka hän nyt halusi luovuttaa köyhien hyväksi, kristittyyn seurakuntaan kuuluvien leskien ja orpojen auttamiseksi. Aivan ujosti ilmaisi hän ajatuksensa ystävälleen. "Mutta mitä jalo Lucina siihen sanoo?" kysyi Sebastianus, joka nähtävästi liikutettuna oli kuunnellut nuorukaisen sanoja.

"Tietysti on äitini aivan yhtä mieltä kanssani siitä", vastasi Pankratius. "Ilman hänen luvattaan tai vasten hänen tahtoaan en liikuttaisi pienintäkään kultajyvästä. Mutta vaikeinta on asian salassa pitäminen. Minä en mitenkään tahtoisi, että joku aavistaisi mistä päin lahja tulee. Mitenkä tässä kohden olisi paraiten meneteltävä, siitä tahdon saada sinulta neuvoa".

"Ja siinä kohden minä olen kernas sinua auttamaan, rakas nuori ystäväni", vastasi vanhempi. "Mutta hiljaa, etkö sinäkin juuri nyt kuullut jalon Fabiolan nimeä mainittavan?" jatkoi hän kuiskaten. "Kuule, nyt taas, ja totta tosiaan hyvin vähän mairittelevalla lisänimellä höystettynä".

Kuulumattomasti astuivat sen jälkeen molemmat ystävät ikkunaan ja kuulivat kahden henkilön, miehen sekä naisen -- äänen, voimatta kumminkaan nähdä puhujia. Hetken kuluttua siirtyivät nämä sen verran lähemmäksi, että heidät selvästi erotti kuutamossa.

"Minä tunnen tuon neekeri-naisen", kuiskasi Sebastianus; "se on Fabiolan musta orjatar Afra".

"Ja mies on minun entinen koulutoverini Corvinus", lisäsi Pankratius yhtä hiljaa.

Ettei ilkimyksillä ollut hyviä aikeita mielessä, oli kuuntelijoille selvää selvempi, ja vaikka he eivät useita sanoja kuulleetkaan, varmistuivat he varmistumistaan siinä tiedossa, että asia koski Fabiolaa.

Orjatar on meille jo ennestään tuttu; myöskin tiedämme, että Corvinus oli prefekti Tertulluksen poika. Viimeksi mainittu oli kutsuttu nykyiseen toimeensa Siciliasta, ei sen vuoksi että hän oli julmuudestaan kuulu, vaan sentähden, että hän kylmäverisenä miehenä oli tunnettu siitä, ettei hän antanut hellämielisyyden tahi puolueellisuuden johtaa itseään harhaan. Isän oikeussali oli pojan ensimäinen koulu. Jo pienenä poikana oli hän istunut isänsä jalkojen juuressa ja huvikseen katsellut hirmuisia näytelmiä ja vihastunut, kun joku julistettiin vapaaksi. Siten varttui pienestä viikarista tylstynyt, raaka poika ja nuorukainen, jonka pöhöttyneet, töykeät kasvot todistivat, jo ennenkuin hän oli ehtinyt keski-ikään, että hän oli rappiolle joutunut, irstaileva ihminen. Tajuamatta mitään mikä oli hienoa ja jaloa, sekä ollen haluton ja kykenemätön mitään oppimaan, yhdisti hän itsessään jonkinlaiseen eläimelliseen rohkeuteen ja ruumiilliseen väkevyyteen melkoisen määrän raakaa sukkeluutta. Ylevät tunteet eivät koskaan hänen elämässään olleet elähyttäneet häntä, hän ei koskaan ollut itsessään tukahuttanut mitään pahaa intohimoa. Kukaan ei ollut vielä tähän saakka, tieten tai tietämättään, loukannut häntä, jolle hän ei olisi koettanut kostaa. Kahdelle henkilölle oli hän erityisesti vannonut ikuista kostoa, opettajalle, joka usein oli kurittanut häntä hänen itsepintaisen jäykkyytensä takia, ja koulutoverille, joka rakkaudella oli palkinnut hänen vihansa. Vilpittömyys ja rakkaus, vastaanotetut hyvättyöt ja solvaukset, -- ne eivät häntä liikuttaneet.

Niin kuin luultavaa oli, ettei hänen isänsä Tertullus jättäisi rikkauksia jälkeensä, niin puuttui pojaltakin taitoa ja kuntoa rikkauden hankkimiseen. Ja kuitenkin oli hänen hartain toivomuksensa tulla rikkaaksi. Rikkaus välikappaleena mielitekojen tyydyttämiseen oli hänen nautinnonhimoisissa silmissään onnen korkein määrä. Ei siis ihmettä, että rikas perijätär tahi oikeammin tämän rikkaus oli kaikkien hänen pyrintöjensä tarkoitusperänä. Ollen liian kömpelö ja liian tyhmä hankkimaan itselleen pääsön aristokraattisiin perhepiireihin, koetti hän muilla sopivilla keinoilla saavuttaa tarkoituksensa. Mitä lajia nämä keinot olivat, selviää kohta hänen puhelustaan mustan orjattaren kanssa.

"Nyt on neljäs kerta, kuin olen tullut sinua näin myöhällä tapaamaan. Mitä tietoja minulle tuot?" lausui hän soimaavasti musta-ihoiselle.

"En muita kuin että valtijattareni huomenna matkustaa huvilalleen Cajetan lähellä. Voidakseni jatkaa puuhiani sinun hyväksesi tarvitsen enemmän rahaa".

"Vielä enemmän? Etkö sitten tiedä, että olen antanut sinulle kaikki, mitä viime kuukausina olen saanut isältäni?"

"Tiedän, mutta tiedätkö sinä myöskin, kuka Fabiola on?"

"Tiedän hyvinkin, Rooman rikkain perijätär".

"Ja kun semmoinen vielä on kylmä ja kopea, niin ei sitä niin vähällä voiteta".

"Mutta lupasithan, että sinä pienillä taikajuomillasi saattaisit hänet tai ainakin hänen rikkautensa omakseni. Kuinka nämä voivat olla niin kalliita?"

"Niiden valmistamiseen tarvitaan mitä harvinaisimpia yrttejä, jotka tietysti maksavat rahaa. Ja luuletko sinä kenties, että niinä rupeaisin yön aikaan kulkemaan hautojen välissä Appiuksen tiellä, jollei minulle kunnollisesti maksettaisi siitä? Mutta millä tavalla sitten aiot kannattaa puuhiani? Kuten jo sanoin, sinun täytyy jouduttaa asian onnistumista".

"Mitenkäs minä voisin sen tehdä? Tiedäthän, ett'en ole niin luotu enkä myöskään osaa saada kenenkään rakkautta puoleeni. Mieluummin minä turvaan sinun loihtutaitoosi".

"Kuule sitte mitä sinulle neuvon. Ellei sinussa itsessäsi ole kykyä saamaan puolellesi Fabiolan rakkautta..."

"Rikkautta kai tarkoitat".

"Niitä ei käy erottaminen toisistaan. Mutta yksi keino on, jolla on vastustamaton voima, turvaa siihen: se on kulta".

"Sitähän minä juuri haenkin; mitenkä voin saada sitä hankituksi?"

"Miksi et voisi hankkia sitä samalla tavoin kuin Fulviuskin?" vastasi neekerinainen ilkeästi hymyillen.

"Kuinka sitten?" kysyi ahnehtija kiihtyneenä.

"_Veren_ kautta. Minä olen tehnyt tuttavuutta vanhan palvelijan kanssa, joka samalla on Fulviuksen huoneenhaltijana. Jos kohta hänen ihonsa väri ei ole yhtä musta kuin minun, on hänen sydämensä sitä mustempi. Kielemme ovat niin läheistä sukua toisilleen, että haitatta ymmärrämme toistemme puhetta. Hän tutkisteli minulta tarkoin myrkkyjuoman valmistamis-tapaa, lupasipa suorastaan ostaa minut vapaaksi ja tehdä minut vaimokseen. Mutta minulla on paljoa parempaakin toivossa kuin tämä. Kuitenkin onnistui minun saada häneltä tietää kaikki mitä halusin".

"Ja se oli?"

"Että Fulvius on saanut vihiä suuresta salaliitosta Diokletianusta vastaan. Mutta viekkaan ukon vilkkuvista silmistä minä selvästi huomasin, että salaliitto ei ollut muuta kuin Fulviuksen keksintöä. Hän on sitä tarkoitusta varten saapunut Roomaan ja hänellä on tärkeitä suosituskirjeitä muassaan".

"Mutta minulla ei ole kykyä salaliittojen ilmisaamiseen eikä niitten keksimiseen", valitti Corvinus.

"On tässä muitakin keinoja. Ajattele vain kristittyjä. Eiköhän jonkinlainen vaino liene niitä vastaan hankkeissa?"

"On kyllä, jopa hyvin ankarakin, ettei julmempaa ole ennen nähty".

"Seuraa sitte neuvoani: ota tilaisuudesta vaari".

"Minä ymmärrän", vastasi prefektin poika, nähtävästi paljoa keventyneemmällä mielellä. "Sinäkään et siis ole mikään kristittyjen ystävä?"

"_Ystävä?_ Minä _vihaan_ koko joukkiota. Ne henget, joita minä palvelen, ovat kristittyjen pelkän nimenkin tuimimpia vihollisia. Minua aavistaa", lisäsi hän, vetäen suutaan irviin ja puhuen kuiskaavalla äänellä, "että yksi orjakumppaneistani kuuluu noihin vihattaviin. Oi, kuinka minä vihaan heitä!"

"Kuuleppas! Minä kävin tänään muurien ulkopuolella kohtaamassa maanmiehiäsi; niitä tuli koko joukko", kertoi Corvinus, "mutta totisesti, sinä viet voiton heistä kaikista!"

"Todellakin", virkkoi Afra iloissaan. "Keitä ne olivat?"

"Paljaita afrikkalaisia", vastasi Corvinus nauraen. "Jalopeuroja, panttereita ja leopardeja".

"Konna, sinä tohdit pilkata minua?"

"Ole rauhassa. Ne ovat vartavasten tulleet tänne nielläkseen vihatut kristittysi. Erotkaamme muutoin ystävinä. Tästä saat rahaa, mutta tiedä se, että ne ovat viimeiset, ja ilmoita minulle, milloin lemmenjuoma rupee vaikuttamaan. Viittaustasi kristittyjen ja heidän rahojensa suhteen minä en unhota. Se on aivan minun mieleni mukaan".

Sitten erosi tämä pari. Afra, joka oli poikkeavinaan Palatinon ja Coeliumin kukkulain välitse kulkevalle tielle, kääntyi pian takaisin ja puhui itsekseen: "Sinua höpäkköä, joka näyt luulevan että minä uskaltaisin sinun tähtesi ryhtyä hankkeisiin Fabiolan kaltaista henkilöä vastaan!"

Sebastianus päätti niin pian kuin mahdollista varoittaa Fabiolaa, mutta toistaiseksi täytyi hänen odottaa, kunnes Fabiola palaisi maalta. Sen jälkeen menivät hän ja Pankratius huoneeseen, jossa useita kristittyjä ystäviä jo oli koolla. Kaiken epäluulon poistamiseksi, jos niin sattuisi, että joku kutsumaton yhtäkkiä ilmautuisi, oli pöytä katettu yksinkertaista ateriaa varten. Koolla oli hyvin sekalainen joukko miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja; olipa joukossa muutamia "keisarinkin huoneesta".

Sebastianus, joka nautti keisarin rajatonta luottamusta, käytti kaiken vaikutusvoimansa, taivuttaakseen keisarillisessa palatsissakin pakanoita kristinuskoon, eikä hän sitä turhaan tehnytkään. Semmoisia oli tänäkin iltana saapunut keisarin palatsista ja sen läheisyydestä, olipa Castuluskin, jolla oli korkea virka hovissa, saapunut hurskaan vaimonsa Irenen kanssa. Kaikki tämä oli suureksi osaksi keisarillisen tribunin ansio.

Tänpäiväisessä kokouksessa piti keskusteltaman siitä, mitenkä paraiten saataisiin pakanallisen ympäristön huomio johdetuksi pois vastakääntyneistä, ja mitenkä samalla evankeliumin totuudet voitaisiin näille tehdä perinpohjin tunnetuiksi. Oli ehdotettu, että joukko nuoria kristittyjä uskottaisiin entisen kaupunginprefektin Chromatiuksen huostaan, ja tämä tuuma saavutti yksimielisen hyväksymyksen. Tultuaan kristityksi, oli Chromatius ottanut eron virastaan, ja Sebastianus oli keisarilta hankkinut hänelle luvan siirtyä maatilalleen Campaniaan. Kun kaikki tähän vuodenaikaan muuttivat maalle ja keisarikin oli aikonut lähteä matkalle Napoliin ja sieltä kulkea kautta koko eteläisen Italian, oli aika nuorten kristittyjen siirtymiseen sovelias. Tuuma arveltiin helposti voitavan panna toimeen huomiota herättämättä.

Muuan vapautettu nuorukainen, nimeltä Torkvatus, jonka ei ollut kiittäminen keisarillista tribunia ainoastaan hengestään ja vapaudestaan, vaan vielä siitäkin, että hän oli tullut käännetyksi kristinuskoon, ei tuossa kokouksessa kuitenkaan käyttäytynyt siten kuin olisi odottanut kristityn nuorukaisen käyttäytyvän vanhempia ja kokeneempia kristittyjä kohtaan. Pöyhkeänä ja suurentelevaisena hän puheli ja pani vastaan, kaiken suhteen oli hänellä jotakin moittimista, vieläpä hän säädetyt varokeinotkin leimasi suorastaan arkuudeksi ja ihmispeloksi. Tuhmanrohkeasti kehui hän itse olevansa valmis seuraavana päivänä menemään Forumille, kaatamaan siellä maahan jonkun alttarin ja ilmoittamaan sitte itsensä tuomarille kristityksi. Koeteltiin kaikin tavoin saada hänet malttamaan mielensä ja taivutetuksi lähtemään muitten mukana maalle. Lopulta ilmoitti hän, jos kohta vastahakoisesti, suostuvansa siihen. Sittenkuin yhteinen harras rukous oli pidetty, päätettiin yöllinen kokous, ja kun kaikki, sydämelliset jäähyväiset sanottuaan, olivat lähteneet pois, tahtoi Sebastianus itsepintaisesti lähteä saattamaan rakastettua turvattiaan kotiin.

"Minua ei tuo Torkvatus miellytä. Minä pelkään, että hän saattaa meille vielä paljo tekemistä", huomautti Pankratius, jäätyään ystävänsä kanssa kahden kesken.

"Suoraan sanoen, olen minäkin aivan samaa mieltä", vastasi vanhempi, "ja minä toivoisin, että hän olisi vähemmin intoileva. Mutta emme saa unhottaa, että hän on vasta-alkaja kristillisyyden alalla. Suokoon Jumala, että hän kasvaisi armossa ja viisaudessa".

Tultuaan keisarillisen palatsin uloimpaan pihaan, kuulivat yölliset kulkijat sekavaa, kammottavaa huutoa viereisestä pihasta, missä numidialaiset joutsimiehet pitivät majaa. Kysyttyään vahtiin asetetulta sotamieheltä, sai Sebastianus tietää, että musta-ihoinen orjatar, joka oli kihloissa numidialaisen päällikön kanssa, oli saapunut sinne heidän yölliseen uskonnolliseen juhlaansa. Hänen siellä ollessaan pidettiin aina noin suurta melua. Kenties, arveli vartija, ovat nuo afrikkalaiset niin kutsuttuja kristittyjä.

"Miksikä niin luulet?" kysyi upseeri.

"Olen kuullut puhuttavan, että kristityt yön aikana kokoontuvat laulamaan inhottavia lauluja ja harjoittamaan mitä riettaimpia rikoksia", vastasi vahtisotamies. "Kerrotaan sitäkin, että he teurastavat lapsen ja syövät sen lihan. Kauheasta hälinästä päättäen on siellä jotakin sentapaista ehkä tekeillä".

Tämä selonteko oli kipeästi koskenut Kristuksen opetuslapsen mieleen. "Eikö ihmeellistä", alotti hän kotvan perästä yksivakaisella äänellä, "että yhä vieläkin, vaikka kristinoppi on kolmesataa vuotta vanha, sen tunnustajat asetetaan yhdenvertaisiksi kamalimman taikauskon harjoittajien kanssa, että uskontomme sekoitetaan mitä iljettävimpiin epäjumalan- ja synninpalveluksiin, että syyksemme luetaan mitä häpeällisimpiä paheita? Emmekö pyydä elää jumalisesti ja kunniallisesti, emmekö pyydä vaeltaa valkeudessa? Oi, Herra, kuinka kauan!"

Viides Luku.

Susi ja kettu.

Mustan Afran viittaukset eivät olleet vaikutusta tekemättä kunnottoman Corvinuksen mieleen. Tämän orjanaisen viha kristinuskoa ja kristittyjä kohtaan johtui siitä, että hänen entinen hallitsijattarensa, kristityksi tultuaan, oli päästänyt kaikki orjattarensa vapaiksi, paitsi Afraa. Niin vaarallisen henkilön vapaaksi päästämistä oli mainittu nainen pitänyt liiaksi uskallettuna ja sentähden luovuttanut hänet toiselle omistajalle.

Corvinus oli monta kertaa kohdannut Fulviuksen kylpylaitoksissa tai huvipaikoilla ja kadehtinut muukalaisen ylhäistä käytöstä, hänen hienoja vaatteitaan ja seurustelutaitoaan; mutta hän ei ollut vielä kertaakaan rohjennut puhutella häntä. Nyt sitävastoin, kun hän oli saanut tietää, että hienolla, nuorella miehellä oli yhtä halpamainen luonne, ehkäpä vielä huonompikin, kuin hänellä itsellään, niin oli asian tila hänestä yhtäkkiä muuttunut. Kenties saattoi muukalaisesta tulla hänelle tärkeä liittolainen; mitä häneltä itseltään hienoudessa ja kyvykkyydessä puuttuu, sen saattaa hän, Corvinus, ruumiinvoimillaan ja huimapäisyydellään korvata; hän ja Fulvius voivat siten täydentää toinen toistaan. Niin aprikoi tuo muuten hieman paksupäinen veijari. Kun hän sitäpaitsi varsin hyvin tiesi, että hänellä Afran paljastusten kautta oli nuori muukalainen vallassaan, päätti hän koettaa solmia liiton miehen kanssa, josta muuten saattoi koitua hänelle vaarallinen kilpailija.

Kymmenen päivää oli ehkä kulunut tuon yöllisen keskustelun jälkeen, kun Corvinuksen nähtiin kävellä laahustelevan ilman tarkempaa päämäärää Pompeiuksen puutarhoissa. Nämä erosivat muista puutarhoista pitkien plataani-kujain kautta, jotka muodostivat mainioita varjokäytäviä. Kiveen veistetyt petoeläinten kuvat, suihkukaivot ja keinotekoiset lammikot lisäsivät suuresti puiston kauneutta. Väliäpitämätönnä kuljeskellessaan paikasta toiseen Corvinus kohtasi Fulviuksen ja astui muitta mutkitta suoraan häntä vastaan.

"Mitä tahdot minusta?" kysyi muukalainen, luoden halveksivan katseen tungettelijan vaatteisiin.

"Tahdon vaihtaa kanssasi puhetta, josta voisi olla hyötyä niin sinulle kuin minullekin", oli vastaus.

"Mitä sinuun koskee, lienee kyllä niin, mutta mitä minuun tulee, täytyy minun suuresti epäillä arveluasi". Tämä vastaus lausuttiin halveksivalla äänellä.

"Fulvius, minä olen mies, joka puhun suoraan, mitä ajattelen, enkä vaadi itselleni sivistyneen tai neron nimeä. Mutta me molemmat, sinä ja minä, harjoitamme samaa urheilua, ja sentähden on meillä samat edutkin kysymyksessä".

Kun naamari täten temmattiin hänen kasvoiltaan, säikähtyi ja punastui muukalainen aika lailla, mutta hän rohkaisi kuitenkin mielensä sen verran, että julkeasti kysyi: "Mitä sillä tahdot sanoa?"

"Jos puristat kättäsi nyrkkiin, näyttääksesi minulle säkenöivät sormukset pehmeissä sormissasi, niin olkoon menneeksi. Mutta jos luulet sillä pelottelevasi minua, niin pistä mieluummin kätesi takaisin toogasi laskoksiin. Se näyttäisi ainakin vähemmin uhkaavalta".

"Puhu lyhyesti, mies. Kysyn vielä kerran, mitä tämä merkitsee?"

"Tahdoin ainoastaan sanoa, että sinä olet vakooja ja kavaltaja, Fulvius", kuiskasi Corvinus kysyjän korvaan. Tämä säpsähti, mutta tointui pian hämmästyksestään ja kysyi: "Millä oikeudella uskallat sinä lausua noin hullun syytöksen minua vastaan?"

"Sinä olet saanut ilmi", vastasi Corvinus, ääntäen vahvalla korotuksella viimeiset sanat, "saanut ilmi salaliiton itämaissa, ja Diokletianus -- -- --"

Mutta Fulvius ei antanut heittiön puhua loppuun, vaan keskeytti hänet kysymällä: "Mikä on nimesi, ja kuka olet?"

"Olen Corvinus, kaupunginprefekti Tertulluksen poika", kuului vastaus.

Sukkela ajatus näytti nyt sävähtävän ovelan muukalaisen päähän, ja hän vastasi tukahutetulla äänellä: "Ei niin sanaa enää; näen ystäviä tulevan. Mutta huomen-aamulla varhain odotan sinua valepuvussa ylimyskadun varrella, holvikaarrosten alla. Siellä sopii meidän häiritsemättä jatkaa keskustelua".

Jotensakin tyytyväisenä ensimäisen diplomaatillisen kokeensa onnistumiseen palasi Corvinus kotiansa. Eräältä isänsä orjalta sai hän helposti puvun, joka oli vielä kuluneempi kuin hänen omansa, ja seuraavana aamuna oli hän jo ennen määräaikaa paikalla, missä hän kärsimättömänä odotti uuden ystävänsä tuloa.

Vihdoin tämä tulikin. Hän oli kääriytynyt suureen levättiin, jonka huppukaulus oli vedetty alas kasvoille. "Terve, toveri! Pelkäänpä, että olen antanut sinun odottaa liian pitkään viileässä aamuilmassa, liiatenkin kun näyt olevan jokseenkin ohuesti puettu", lausui hän odottavalle.

"Totta kyllä", vastasi toinen, "että minun olisi ollut kovin ikävä, ellen olisi sattunut näkemään jotakin, jonka johdosta olen vaivannut päätäni".

"Mitä se on?" kysyi tulija uteliaasti.

"Aina varhaisesta aamusta asti, ehkäpä jo ennen kuin tänne tulinkaan, on kaikilta tahoilta tänne tulvannut mitä viheliäisimpiä olentoja, kummallinen kokoelma rampoja, hervottomia ja sokeita. Ne katoavat erään takaoven kautta tuohon taloon, johon useat, nähtävästi korkeampisäätyiset, ovat pääovesta menneet sisään", kertoi Corvinus.

"Tiedätkö, kenen tuo vanha talo on?" kysyi Fulvius.

"Se lienee erään hyvin rikkaan patriisin, jota kuitenkin pidetään saiturina. Mutta kas, tuolta tulee vielä lisää!"

Samassa läheni heitä vuosien kangistama ukko, jota ystävällinen tyttö kädestä talutti. "Kohta olemme perillä", virkkoi iloisesti haasteleva lapsi, "sitten saat istua ja levätä".

"Kiitos sinulle, tyttöseni. Sinä olit kiltti, kun tulit niin varhain minua noutamaan".

"Sen tein niin mielelläni", oli vastaus. "Harvoin on minun suotu olla kenellekään hyödyksi. Siitä, että olen saanut auttaa sinua, on itsellenikin ollut hyötyä. Sen sijaan että minä olen ollut 'ramman jalkoina', olet sinä ollut 'sokean silmänä'!"

"Tyttö on sokea", huomautti Fulvius, kääntyen Corvinuksen puoleen. "Etkö sinäkin huomannut, miten jäykästi hän astui, katsomatta oikealle tahi vasemmalle?"

"Eihän tuo vain liene se paikka, josta niin paljo puhutaan, minne kerjäläisiä kaikenmoisia kokoontuu kemuja pitämään ja missä sokeiden sanotaan näkevän ja rampain käyvän? Varmaa vain on, että kaikki ne, jotka minä tänä aamuna olen tarkannut, ovat tykkänään toista maata kuin kärttelijäät ruikuttelija-kerjäläiset Arician sillan luona. Kaikki he ovat olleet säädyllisen ja tyytyväisen näköisiä; ei ainoakaan ole pyytänyt minulta almua". Niin jutteli Corvinus.

"Kummallista! Aivan varmaan tässä piilee jokin salaisuus, jonka perille minä tahtoisin päästä. Siitä voisi kenties lähteä hyvää voittoakin. Sanoithan, että vanha patriisi olisi muka hyvin rikas?"

"Mahdottoman rikas!"

"Hm! Eikö voisi keksiä mitään keinoa päästä sinne sisään?"

"Se on minulla jo valmiina! Minä tekeydyn ontuvaksi ja pujahdan rohkeasti sisään toisten raajarikkoisten mukana", huudahti Corvinus. "Paitsi minua on muitakin, jotka eivät ole talossa ennen käyneet, se on ilmeistä, sillä hyvin useat ovat minulta kysyneet, onko tuo jalon Agneen asunto".

"Kenen?" kysäisi Fulvius hämillään.

"Kas, miksikä noin säikähdit? Tosin se on hänen vanhempiensa talo, mutta heidän tyttärensä nimi on paremmin tunnettu, epäilemättä, koska hän on rikas perijätär, melkein yhtä rikas kuin Fabiola".

Fulvius vaikeni, mutta ei millään tavoin kumminkaan ilmaissut niitä ajatuksia, mitkä tiedonanto hänen sielussaan herätti. Tuokion perästä virkkoi hän suurella malttavaisuudella: "Tuumasi ei kai liene hulluimpia. Voisithan ainakin koettaa. Kun minä jo kerran ennenkin olen talon tyttären tavannut, tahdon minä puolestani koettaa onneani pääoven kautta. Sitten on meillä kahta vertaa suuremmat menestymisen toiveet".

"Sanonko sulle, mitä ajattelen?" kysyi Corvinus. "Jos me molemmat yhdistetyin voimin antaumme johonkin yritykseen, tulee asian toimeenpanolla aina olemaan kaksi puolta, aivan samaten kuin milloin kettu ja susi liittyvät yhteen karjalaumaa tuhoamaan". Tähän törkeään, hyvin vähän imartelevaan vertaukseen ei Fulviukselta riittänyt kuin halveksiva silmänluonti, johon tuo raaka veitikka vastasi häijyllä irvinaurulla. Näitten valmistusten jälkeen lähtivät liittokumppanit kumpikin asemilleen.

Koska emme ole halukkaat seuraamaan enemmän sutta kuin kettuakaan jalon Agneen vanhempain kotiin, valitsemme paljoa mukavamman keinon: siirrymme ajatuksissamme sinne.

Tämän nuoren roomalais-tytön vanhemmat olivat vanhaa ylimyssukua, joka jo monta polvea perätysten oli kuulunut kristinopin hartaihin tunnustajiin. Viimeksi kuluneiden sadanviidenkymmenen vuoden aikana olivat hyvin useat sen jäsenistä saaneet kuolla marttyreinä uskonsa puolesta. Siitä huolimatta oli perheen suku ja nimi kuitenkin säilynyt ja jaksanut kestää kaikki uudistuneet myrskyt.