Part 3

"Tavalliset pahantekijät", kuului vastaus, "ovat aivan haluttomia työhön, ja heitä täytyy ruoskalla pakottaa siihen; paitsi sitä ovat he raakoja ja riidanhaluisia. Kristityissä sitä vastoin, joita olen nähnyt samallaisessa työssä, olen huomannut aivan päinvastaista. Pitääkö päällysmies heitä silmällä vai on pitämättä, on aivan yhdentekevää; he ovat aina ahkeroita ja tottelevaisia. Aasiassa olen tavannut nuoria patriisejakin, jotka eivät koskaan ole pidelleet kirvestä käsissään tai kantaneet minkäänlaista taakkaa hartioillaan, mutta siitä huolimatta ovat he väsymättä suorittaneet tuota heille niin outoa työtä. Ja kuitenkin saavat he useasti maistaa ruoskaa, ja syystäpä saavatkin, sillä jumalallisen keisarimme tahto on, että heidän tilansa tehdään heille niin raskaaksi kuin mahdollista. Kuitenkaan en ole kuullut heidän koskaan valittavan".

"Enpä juuri voi sanoa, että ihailisin moista oikeudenkäyttöä", huomautti Fabiola. "Mutta mitä ihmeen ihmisiä nuo kristityt sitten ovat? Minä tahtoisin tietää, mikä heidän käskee olemaan niin tyhmiä tai luonnottoman tunnottomia!"

"Sen voinee Calpurnius epäilemättä selittää", vastasi Prokulus. "Hänhän on filosoofi ja voi tuntimäärin puhua yhdestä aineesta, joko Alppivuorista tai muurahaiskeosta".

Kyseissä oleva henkilö, joka oli hyvin ylpeä luullusta oppineisuudestaan ja mielissään tästä kehoituksesta, aloitti kohta juhlallisella äänellä: "Kristityt ovat ulkomainen uskonlahko, jonka perustaja eli Kaldeassa monta vuotta sitten. Hänen oppinsa tuotiin Roomaan vähän ennen Vespasianuksen hallituksen aikoja kahden, Pietari ja Paavali nimisen veljen toimesta. He kuuluivat olleen kaksoisveljekset, joita juutalaiset nimittivät Moosekseksi ja Aaroniksi. Jälkimäisen sanotaan myyneen esikoisoikeutensa edelliselle pienestä kauriista, jonka nahasta hänen piti valmistaman hansikkaita. Mutta minun nähdäkseni tämä ei pidä yhtä asian todellisen laidan kanssa, sillä juutalaisten mystillisissä kirjoissa kerrotaan, että toinen veljeksistä, joka lintujen lennosta oli havainnut suotuisampia enteitä veljensä uhrin kelpaavaisuudesta, tappoi tämän johdosta veljensä, kuten Romulus teki Remukselle. Sentähden antoi kuningas Mardochaene Makedonialainen heidän sisartensa pyynnöstä hirttää hänet viidenkymmenen jalan korkuiseen hirsipuuhun. Kuten sanottu, Pietari ja Paavali tulivat Roomaan. Edellinen huomattiin olevan muuan Pontius Pilatukselta karannut orja, ja hänet ristiinnaulittiin herransa käskystä Janikulus vuorella. Molempain lukuisat uskolaiset tekivät ristin vertauskuvakseen ja rukoilivat sitä. He pitivät suurimpana kunnianaan tulla ruoskituiksi ja kuolla pikaisella kuolemalla; siten he myöskin luulevat paraiten noudattavansa opettajainsa esimerkkiä ja pääsevänsä heidän luoksensa johonkin otaksumaansa paikkaan pilvien keskellä".

Pöytävieraat olivat kaikki, paitsi kahta, kuunnelleet jännitetyllä tarkkuudella kertomusta. Nuori upseeri loi kysyväisen katseen Agnekseen, mutta tämä pani sormen huulilleen ja katsoi häneen niin merkitsevästi ja rukoilevasti, että hän vaikeni.

"No niin, pää-asia on, että kylpylaitokset pian valmistuvat", huomautti Prokulus. "Mimmoisia juhlapäiviä meille onkaan tulossa, jos, kuten kerrotaan, jumalallinen Diokletianus itse saapuu niitten vihkiäisiin!"

"Se on melkein varmaa", virkkoi Fulvius. "Mutta eihän meidän ole tarvis niinkään kauan odottaa juhlapäiviä. Jo ennen talvea aiotaan vissiä tarkoitusta varten lähettää tänne suuri joukko jalopeuroja ja panttereita Numidiasta". Hän jatkoi sitten, silmäillen tutkivasti Sebastianusta: "Semmoiselle urholliselle soturille kuin sinä, Sebastianus, tarjonnee näytelmien katseleminen amfiteatterilla erinomaista nautintoa, varsinkin kun taistelu on suunnattu korkean keisarin ja valtakunnan vihollisia vastaan".

Puhuteltu kohosi leposohvalle istualleen ja, katsoen vieruskumppania tuimasti silmiin, vastasi tyynesti: "Fulvius, minä en ansaitsisi nimeä, minkä sinulta kuulin, jos kylmin verin, vieläpä huvittelunakin saattaisin katsella petoeläimen taistelua avutonta lasta tai ukkoa tai naista vastaan. En! Ilolla vetäisin miekkani keisarin tai valtakunnan vihollisten torjumiseksi, mutta yhtä halukkaasti käyttäisin sitä niitä jalopeuroja ja panttereita vastaan, jotka, vaikkapa keisarillisestakin käskystä, hyökkäävät viattomien ja turvattomien päälle".

"Emme siis saane koskaan nähdä sinua amfiteatterilla?" Tällä häijyllä äänellä lausutulla kysymyksellään kääntyi tuo näennäisesti niin lempeä nuorukainen Sebastianuksen puoleen.

"Se, joka tapaisi minut siellä, näkisi minut turvattomien, eikä petojen puolella", oli vastaus.

"Sebastianus on oikeassa", huudahti Fabiola, lyöden käsiään yhteen. "En ole koskaan kuullut Sebastianukselta muuta kuin jaloja, ylevämielisiä ajatuksia".

Siihen päättyi keskustelu; mutta Fulvius puraisi huultansa kiukusta.

Isäntä oli sillä aikaa ollut syventyneenä kokonaan muihin ajatuksiin, nimittäin sukulaisensa Agneksen naittamis-tuumiin. Koska, kuten tiedetään, roomalaiset tytöt jo kahdentoista vuotiaina pidettiin naima-ikäisinä, emme saata sanoa moisia tuumia ennenaikaisiksi. Niistä hellistä silmäyksistä, joita tuo rakastettava muukalainen tuontuostakin loi hänen lemmikkiinsä, luuli hän voivansa tehdä sen johtopäätöksen, että nuorukainen oli rakastunut Agnekseen. Sen lisäksi luuli hän, ettei Agneskaan ollut kylmäkiskoinen muukalaista kohtaan. Mitä saattoikaan hän siis paremmin toivoa kuin että noista kahdesta tulisi pari! Vakuutettuna siitä, että hän oli nähnyt oikein, oli hän varmasti päättänyt koettaa parhaimpansa mukaan edistää heidän yhteenliittymistään ja sitten, kun kaikki oli onnistunut, hämmästyttää tytärtään älykkäisyydellään.

Mutta me jätämme toistaiseksi tuon hienon seuran, nähdäksemme kuinka haavoitetun orjattaren on käynyt. Kun Syra näytti Eufrosynelle haavansa, peljästyi hyvänsävyinen vanhus ja ilmaisi sääliään äänekkäillä huudahduksilla. "Onneton raukka", sanoi hän pestessään ja sitoessaan haavaa, "tämähän on kauhea isku! Mitä olet tehnyt? Millä olet saattanut itsesi näin kovan rangaistuksen alaiseksi? Kai olet kauheasti rikkonut velvollisuuksiasi! Semmoinen haava -- ja kuitenkin on se mitä lempeimmän käden tuottama! Lapsi parka, miten mahtanetkaan kärsiä! Tule, vahvista itseäsi, ettet mene tainnoksiin liiallisesta verenvuodosta. Kai oli Fabiola pakotettu rankaisemaan sinua".

"Epäilemättä oli syy minussa", vastasi Syra raukeasti hymyillen; "kuka käski minun sanoa hallitsijatartani vastaan".

"Sanoa vastaan, sanoa _häntä_ vastaan?" vastasi vanhus, uskomatta korviaan. "Oi, kautta jumalien, milloinka on kuultu, että orjatar inttäisi jaloa hallitsijatartaan vastaan, semminkin niin oppinutta vastaan kuin hän on! Sitä ei Calpurniuskaan olisi uskaltanut tehdä. Ei siis kummakaan, jos ei hän kiivaudessaan tiennyt, millaisen kivun hän sinulle tuotti. Mutta me pidämme asian salassa; kukaan ei saa tietää, että olet ollut niin röyhkeä. Eikö sinulla ole huivia tai muuta, minkä voisimme köyttää käsivarren ympäri ikäänkuin koristeeksi? Noilla toisilla kyllä olisi, mutta sinä et ole koskaan pitänyt väliä kauniista kappaleista. No, kai sellainenkin saadaan".

Niin sanoen veti hän Syran viereiseen makuuhuoneeseen, aukaisi hänen kirstunsa ja veti tuokion kuluttua esiin kallis-arvoisen, taidehikkailla kirjauksilla ja helmillä runsaasti koristetun huivin. Syra punastui ja pyysi hartaasti, että se pantaisiin takaisin paikoilleen ja vahvisti pyyntöään tunnustuksella, että se oli hänen rakkaan äitinsä ja entisten, onnellisempien päivien muisto. Sen vuoksi oli hän vuosikausia huolellisesti tallettanut sitä ja tahtoi niin eteenkinpäin tehdä. Mutta Eufrosyne oli taipumaton. Hänen vakaa aikomuksensa oli vain pitää salassa emäntänsä virhettä, jonka tähden hän somasti sitoikin huivin haavoitetun käsivarren ympäri.

Myöhemmin näemme Syran kantavan kädessään pientä huolellisesti kätkettyä koria, menossa portinvartijan asunnon vastassa olevaan huoneeseen, jossa ylemmän palvelusväestön oli lupa ottaa vastaan vieraitaan. Samassa kuuli hän kevyitä askelia takanaan, ja tunsi erään tyttösen syleilevän häntä; tämän kasvot olivat tosin ilosta loistavat, mutta hänen kiillottomat silmänsä ilmaisivat hänen olevan sokean.

"Istu, Cecilia", lausui Syra, mitä hellimmästi vastattuaan sydämelliseen tervehdykseen. "Tänään saat olla oikein niinkuin kesteissä, minulla on oikea juhla-ateria sinulle tarjottavana".

"Saanhan juhla-aterioita joka päivä", vastasi sokea.

"Saat kyllä, mutta tänään on aivan erikoista. Hyvä hallitsijattareni on lähettänyt tämän minulle omasta pöydästään, ja sinä tiedät, kuinka iloinen olen, voidessani jakaa sen kanssasi". Iloisesti juteltaessa nautittiin herkkupalat; kiitollisin sydämin poistui sitten sokea, ja Syra palasi takaisin tyhjä vati kädessään. Peljäten orjakumppaniensa kateutta tai heidän kiusailevia kysymyksiään, irroitti hän huivin käsivarrestaan, ennenkuin astui keittiöön; mutta ettei herättäisi Eufrosynen tyytymättömyyttä, sitoi hän sen jälleen ympärilleen niin hyvin kuin voi yhdellä kädellä.

Kulkiessaan takaisin näki hän erään vieraista kulkevan silmät maahan luotuina pihan poikki ja sitten asettuvan pilarin taa. Vieraan odottamaton näkeminen sai hänet pysähtymään ikäänkuin kauhun valtaamana. Hänen sydämensä tykytti melkein kuultavasti, hänen polvensa tutisivat, kylmät hikikarpalot vierivät hänen otsaansa pitkin. Samaten kuin lintu, joka vastustamattomasti antautuu sihisevän käärmeen lumottavaksi ja pitää silmänsä herkeämättä luotuina veriviholliseensa, samaten seurasi hänkin tuijottavin katsein tämän ilkimyksen kaikkia liikkeitä. Seuraavassa tuokiossa katosi hän kuni varjo esiripun taa, ja Fulvius hän se oli -- lähestyi sitä paikkaa, missä Syra äsken oli seisonut. Ilmeisesti säikähtäen jotakin esinettä edessään maassa, Fulvius peräytyi askelen taapäin. Hänellä vapisi joka jäsen. Töin tuskin hän sai mielensä rohkaistuksi, ja vilhuttuaan kaikille tahoille vakautuaksensa, ettei ketään ollut näkemässä, kumartui hän ottamaan maasta esinettä. Se oli, kuten helposti arvaamme, Syran huivi. Mutta ruvetessaan käärimään sitä kokoon, kätkeäksensä sen pukunsa alle, huomasi hän kauhukseen tuoretta verta, joka oli tunkeutunut sidosliinan läpi. Sitten läksi hän, horjuen kuin juopunut, astumaan asunnolleen.

Kalmankalpeana kulkea hoipersi hän makuusuojaansa ja epäsi jyrkästi nöyräin orjien avun, viittasi vain tuntemallemme uskolliselle saattajalle ja osoitti ääneti kirjailtua, veripilkkujen tahraamaa huivia, jonka oli heittänyt eteensä pöydälle. Synkkä mies ei tosin puhunut sanaakaan, mutta hänen kavalat kasvonsa kävivät miltei yhtä kalpeiksi kuin Fulviuksenkin.

"Epäilemättä sama huivi", alkoi vanhus, jonkun ajan kuluttua, vieraalla kielellään, "mutta hän ei kuitenkaan enää ole elossa".

"Oletko siitä niin varma?" kysyi nuorempi, silmäillen vanhusta läpitunkevin katsein.

"Niin varma kuin ihminen ylimalkain voi olla siitä, mitä itse ei ole nähnyt", oli vastaus. "Mutta mistä olet tämän löytänyt ja mistä siihen on tullut verta?"

"Huomenna kerron sinulle kaikki; tänään en jaksa. Mistä siihen on tullut verta, joka vielä oli tuoretta, kun sen löysin, sitä en tiedä. Kenties ennustaa se kostoa, kostoa niin kovaa ja musertavaa kuin vaan raivottaret voivat keksiä, kostoa siitä verestä, jota ei vielä ole vaadittu meiltä".

"Hiljaa, hiljaa! Nyt ei ole aikaa haaveksimiseen! Näkikö kukaan, että otit... otit... ylös maasta tämän?"

"En luule".

"Sitten ei meidän ole mitään peljättävänä. Meidän käsissämme on se paremmassa tallessa kuin muiden. Nukuttuamme yön vahvasti on meidän helpompi tuumitella enemmän asiasta huomenna".

"Niin, mutta makaa tämä yö minun kamarissani; minä en tahdo olla yksin", vastasi Fulvius.

Molemmat paneusivat sitten levolle, Fulvius pehmeälle vuoteelle, Eurotas yksinkertaisemmalle alukselle. Kyynäspäähän nojaten katseli hän kauan mustilla silmillään rauhattomasti nukkuvaa nuorukaista, jonka uskollinen ohjaaja ynnä samalla -- pahahenki hän oli.

Tuskallisten unien vaivaamana nukkuja heittelihen sinne tänne vuoteella. Hänen edessään häämöttää etäisyydessä kaupunki, jonka läpi virtaa kirkasvetinen joki. Virralla nostaa eräs laiva ankkurin; laivan kannella seisoo joku, joka viuhtoo hänelle jäähyväisiksi kirjatulla huivilla. -- -- Kuva muuttuu toisellaiseksi. Laiva taistelee korkeassa aallokossa hirmumyrskyä vastaan, mutta sama huivi liehuu ylhäällä mastossa. Nyt törmää laiva karille ja uppoaa, laivassa olijain kamalasti huutaessa syvyydestä. Ainoastaan päämasto loistavine viirineen näkyy vielä kuohuvien aaltojen yläpuolella, kunnes mustasiipinen olento, ympärillään vesilintuja ja kädessään soihtu, lentää sinne, riuhtaisee viirin irti mastosta ja pitelee sitä raivoisassa vihan vimmassa nukkuvan edessä, joka näkee siihen leimuvin kirjaimin kirjoitetun sanan "Nemesis". -- --

Mutta jo on aika meidän katsoa, miten on laita Syran, joka sillä välin ei ole turhaan rukoillut ja taistellut. Myrsky hänen sydämessään oli laannut; hän oli saavuttanut rauhan. Semmoinen oli hän, kun Agnes, ilosta loistavana, saapui hänen luoksensa ilmoittaakseen, että hänellä oli iloinen uutinen kerrottavana. "Hallitsijattaresi on luovuttanut sinut minulle", sanoi hän; "huomenna annan noutaa sinut, ei orjana palvellaksesi minua, vaan tullaksesi vapaaksi, tullaksesi minun sisarekseni".

Mutta Syra, sen sijaan että olisi iloinnut, muuttui kasvoiltaan aivan surulliseksi ja vastasi vapisevalla äänellä: "Onhan kovin ystävällistä sinun puoleltasi, jalo Agnes, että niin paljon ajattelet minun parastani, mutta suo anteeksi pyyntöni: anna minun pysyä sinä mikä olen".

"Mutta miksi?" kysyi Agnes ihmeissään.

"Siksi", vastasi puhuteltu, ja suuret kyynelkarpalot vierivät hänen poskiaan pitkin, "koska luulen, että minä täällä olen sillä paikalla, minkä Jumala on minulle määrännyt. Minä tiedän, että Fabiola on sinulle rakas. Mimmoinen jalo sielu, mimmoinen ymmärrys hänellä on! Mimmoiset lahjat ja ominaisuudet! Jospa vain totuuden valo häntä elähyttäisi, mitäpä saisikaan hän aikaan kristittynä! Ja että hän saataisiin kristinoppiin taipumaan, sitä rukoilen yötä päivää, se on minun pää-ajatukseni. Elää hänen edessään kristillistä elämää, vaikkapa heikkoudessakin, ja opettaa häntä rakastamaan sitä -- sen olen minä ottanut tehtäväkseni".

"Sinä olet voittanut, sisko!" huudahti Agnes syvästi liikutettuna. "Minä luovun sydämeni mielihalusta. Pitkitä niinkuin olet alkanut, uskovana, rukoilevana, ja työsi ei ole jäävä hedelmiä vaille!" Samassa astui huoneeseen orja ja ilmoitti, että kantotuoli odotti ulkona. Nuori patriisitar sanoi nyt sydämelliset jäähyväiset ja poistui.

Neljäs Luku.

Yöllisinä hetkinä.

Sill'aikaa kuin Agnes kantotuolissaan lähestyy vanhempainsa kotia, on Fabiuksen talossa noussut aika meteli, ainakin siinä osassa rakennusta, joka oli orjattarille määrätty.

Kun näet Syra toisen kerran tahtoi sidottaa haavansa, kaipasi hän tuota kirjailtua huivia; mutta Eufrosyne sanoi, että sen täytyy löytyä ja lähti orjattarien kanssa sitä etsimään. Etsiminen oli kuitenkin turha. Suopea hoitajatar-vanhus, joka arveli orjatyttö-paran kätkeneen kallisarvoisen huivin, ostaakseen sillä vastedes itsensä vapaaksi, valitti haikeasti sen katoamista, ja Syran itsensä mielestä oli se, vaikka toisista syistä, vieläkin haikeampaa. Että kukaan ylhäisistä vieraista olisi juljennut viedä jotakin vierasvaraisen isännän talosta, niin, kenenpä päähän se olisi juolahtanut! Kun ei sitä tarkimmallakaan etsimisellä löydetty, uskoi Eufrosyne lopulta ihan varmasti, että se oli noitumisen kautta kadonnut, eikä hän voinut muuta luulla kuin että musta Afra, jonka silmätikkuna hän tiesi Syran olevan, oli tyttö parkaa kiusatakseen tämän ilkeän tempun toimeenpannut. Numidiatarta pidettiin toisena Canidiana (Canidia on Horatiuksen teoksista tunnettu kuuluisana noita-akkana Keisari Augustuksen ajoilta). Sillä tekosyyllä, että hän muka keräili ruohoja ja kaunistus-aineita, joilla oli tehoisa vaikutus ainoastaan siinä tapauksessa, että ne poimittiin täysikuun aikana, lähti Afra, Eufrosynen voimatta sitä estää, valmistamaan, kuten vanha hoitaja epäili, kuolettavia myrkkyjä tahi ottaakseen osaa fetishi-pappien irstailupitoihin tahi yhtyäksensä niitten kanssa, joille hän maksua vastaan jakeli neuvojaan tahi kauppasi taikakeinojaan.

Kun Syra tämän runsastapauksisen päivän iltana vielä kerran tyynesti ajatteli kaikkia tapahtumia järjestään, niin asia yhtäkkiä selveni hänelle itsestään. Eikö se ollut juuri samassa paikassa, missä hän oli seisonut, kuin Fulvius oli pysähtynyt ja kohta sen jälkeen nopeasti poistunut? Epäilemättä oli Syra pudottanut huivinsa siihen, ja Fulvius oli sen ottanut. Ettei Fulvius välinpitämätönnä voinut mennä sen ohi, sen Syra tiesi ja oli varma siitä, että huivi oli nyt Fulviuksella. Kauan vielä mietittyänsä, mitä seurauksia siitä mahdollisesti voisi olla, pääsemättä silti tyydyttävään loppupäätökseen, jätti hän hartaassa rukouksessa asian päättymisen Jumalansa huostaan.

Agneesta erottuaan oli Fabiola vetäytynyt yksinäisyyteen huoneisiinsa ja päästänyt sinä iltana toimessa olevat orjattaret ystävällisemmin kuin milloinkaan menemään. Sitten istahti hän samalle leposohvalle, missä ensi kerran näimme hänet orjainsa ympäröimänä. Mitenkä peljästyikään hän, kun hän siinä näki pistinpuukon, jolla hän oli Syraan tuon verisen haavan iskenyt! Kauhistuneena heitti hän sen muutamaan laatikkoon, vakaasti päättäen, ett'ei hän vastedes enää koskaan moista rangaistus-asetta käytä, ja otti vihdoin kirjan käteensä. Mutta -- onko se sama kirjakaan, mikä häntä ennen niin suuresti viehätti? Kuinka pintapuoliselta, kevytmieliseltä sisällys nyt hänestä tuntuukaan! Ja lukematta sivuakaan panee hän pergamentin pois ja antaa ajatustensa vapaasti liidellä.

Ensinnä väikkyy hänen mielessään nuoren serkun kuva. Mikä herttainen tyttö, tuo Agnes, niin epä-itsekäs, niin puhdas, niin koristelematon -- ja kuitenkin niin ymmärtäväinen ja viisas! Fabiola päättää ruveta tuon viattoman lapsen uskolliseksi suojelijattareksi, olla hänelle vanhemman sisaren asemassa. Hän, kuten isäkin, oli huomannut ne silmäykset, joita Fulvius oli luonut pahaa aavistamattomaan tyttöseen. Fabiolaan oli kuitenkin tämän hänelle niin vastenmielisen vieraan käytös tehnyt aivan päinvastaisen vaikutuksen. Hänen luja aikomuksensa oli kaikin keinoin koettaa tehdä Fulviuksen aikeet tyhjiksi ja pitää hänet loitolla Agneesta. Ja mitenkä hän oli ollutkin niin varomaton, että oli saattanut Agneen moiseen seurapiiriin! Samana hetkenä kuin nämä ajatukset risteilivät Fabiolan mielessä, samana hetkenä kenties tuli vuoteellaan vieritteleivä Fulvius siihen päätökseen, ett'ei hän koskaan enää astu Fabiuksen kynnyksen yli ja koettaa vastedes välttää hänen kutsujaan.

Teräväjärkinen Fabiola oli tyystin tutkinut vieraansa, oli läpitunkevalla katseellaan tarkannut hänen teeskennellyn käytöksensä ja viekkautensa, ja ehdottomasti tuli hän verranneeksi Fulviusta ja jaloa Sebastianusta toisiinsa. "Mikä ylevämielinen mies tuo Sebastianus!" sanoi hän itsekseen. "Kuinka erilainen kuin isän kaikki muut vieraat! Ei koskaan hänen huuliltaan valahda säädytöntä sanaa, en koskaan ole nähnyt häijyn katseen synkistyttävän hänen rehellisiä, kirkkaita silmiään! Ja miten kohtuullinen hän on ruuassa ja juomassa, aivan niinkuin sotamiehen tuleekin! Miten häveliäästi hän tuo esiin sotaisia urotekojaan, juuri niinkuin oikean sankarin sopiikin! Oi, jospa _hänessä_ olisi niitä tunteita vallalla minua kohtaan, joita toiset teeskentelevät!" Tässä keskeytti hän ajatustensa juoksun; syvä kaiho täytti hänen sielunsa.

Ei kummakaan, jos äskeinen kohtaus Syran kanssa, samaten kuin orjattaren sanat, elävästi muistuivat mietiskelijän mieleen. Miten tuskastuttavia moiset ajatukset lienevät olleetkaan, ei niitä käynyt noin tuostaan karkoittaminen. Hänestä tämä päivä oli aivan kuin käännekohta hänen elämässään. Orjansa nöyrryttämänä tunsi hän mielensä kuitenkin käyneen lempeämmäksi -- hän ei osannut selittää syytä siihen. Hänhän oli pakana, hän, tuo oppinut filosoofi, ei tiennyt mitään siitä, minkä psalmista sanoo olevan viisauden alun: Herran pelvosta. Hän ei tuntenut tätä Jumalaa eikä hänen poikaansa Jeesusta Kristusta; hänellä ei ollut aavistustakaan siitä vapahtaja-rakkaudesta, joka häntäkin etsi, eikä siitä uskollisesta rakkaudesta, jota hänen kristitty orjattarensa hänelle osotti saman Herran ja Vapahtajan tähden, ei myöskään hän aavistanut, mikä voima uskovan rukouksella ja esirukouksilla on. Istuttuaan vielä kauan mietteihinsä vaipuneena, Fabiola pani maata, mutta valveilla-oloa kesti kauan, kunnes viimein virkistävä uni sulki hänen silmänsä.

Me jätämme nukkuvan, tehdäksemme tuttavuutta Sebastianuksen kanssa ja käydäksemme katsomassa hänen asuntoansa. Se on kyllä aivan lähellä keisarin palatsia, mutta sittenkin kuuluu siihen vain muutamia yksinkertaisesti sisustettuja huoneita. Passaajina on hänellä muutamia vapautettuja orjia sekä eräs vanhahko nainen, hänen entinen hoitajansa, joka rakastaa häntä kuin omaa poikaansa. Koko talon väki, samaten kuin kaikki sotamiehet hänen joukossaan, ovat kristittyjä.

Muutamia päiviä tämän jälkeen näemme myöhään illalla Sebastianuksen erään tuntemamme nuorukaisen seurassa nousevan portaita ylös erääseen komeaan taloon. Nuori toveri, joka ei ollut kukaan muu kuin Pankratius, ei ainoastaan ihaillut keisarillista tribunia ja katsonut häneen kuin esimieheensä, vaan piti häntä isällisenä ystävänä, johon hän palavalla rakkaudella oli kiintynyt. Mutta vielä oli muutakin, mikä nuoren sotilaan yhdisti mitä hellimmillä siteillä vanhempaan. Hänessä ei Pankratius kunnioittanut ainoastaan yhtä caesarin upseereista, vaan ennen kaikkia Kristuksen sotamiestä, jonka jalomielisyyteen ja urhollisuuteen liittyi niin suuri määrä viisautta ja älykkyyttä, että hän oli saavuttanut kaikkien luottamuksen, joiden kanssa hän joutui tekemisiin. Sebastianuksen mieltymys avosydämiseen, suoraan ja hiljaiseen nuorukaiseen ei ollut vähemmin syvä ja harras. Hyvin oivaltaen sen vaaran, mihin innokas, tulinen nuori ystävä saattoi antautua jonkun ajattelemattoman, malttamattoman puheensa tai tekonsa kautta, oli hän sitä iloisempi nauttiessaan tämän rajatonta luottamusta, jotenka hän saattoi olla Pankratiukselle ohjaajana ja neuvonantajana. Katseltuaan jonkun aikaa seutua ympärillään ja ihailtuaan kuun hopeaista hohdetta, joka valaisi ympäristöä, lähtivät he kumpikin Sebastianuksen asuntoon. Suurempi huone siinä oli valaistu, silminnähtävästi odotetun seuran vastaanottoa varten. Tämän huoneen ulkopuolella oli terassi, joka ulottui talon koko yhtä seinää pitkin. Hiljainen kuutamoyö oli niin viehättävä, että molemmat ehdottomasti kulkivat huoneen läpi ja astuivat terassille. Kuu heloitti korkealla taivaan kannella, ei latteana kiekkona, vaan ymmyrkäisenä pallona, uiden omassa loisteessaan, niin että tähdetkin sen rinnalla näyttivät melkein himmeiltä. Se oli ihana ilta, samankaltainen kuin se, jona Monika myöhemmin iloitsi poikansa Augustinuksen kanssa, puhuessaan erään talon ikkunassa Ostiassa hänelle taivaallisista asioista.

Suurenmoisen ihanaa oli todellakin kaikki, mikä ympäröi heitä. Täällä Colosseum; tuolla Flaviuksen pyöröteatteri, tuolla suihkukaivon lempeätä tohinaa; tuossa, aivan heidän edessään, kohosi Coeliumin kukkulalla Caracallan oivallinen kylpylaitos, jonka marmoriseinät ja muhkeat pilarit kuutamon valaisemina tarjosivat hurmaavan näyn. Mutta näitten molempain ystäväin sydämet näyttivät enemmän kääntyneen toista ihanuutta kohti kuin se maallinen, mikä levittelihen heidän edessään. Vanhempi oli kiertänyt oikean käsivartensa nuoremman kaulaan; vaieten seisoivat molemmat toistensa vieressä.

"Oi, Sebastianus", aloitti vihdoin vilkas Pankratius, katkaisten juhlallisen vaitiolon, "jos ulompi taivaankansi, jota syntisen ihmisen silmä saa katsella, jo on näin ihana ja valoisa, niin millainenhan silloin onkaan ylempi puoli, johon Äärettömän silmä katsoo alas! Eiköhän se liene kullalla kirjatun hunnun kaltainen, jonka kankaan läpi muutamia kultasäikeitä loistaa alas päällemme? Kuinka ihana mahtaneekaan ylempi puoli olla, missä ainoastaan kirkastetut autuaat ja enkelit oleskelevat!"