Part 2

Fabius oli perin hyvä ja sääliväinen isäntä. Hänen talouttaan hoiti mitä paraimmalla tavalla suuri joukko orjia, ja kun kaikellainen vaivannäkö oli hänestä peräti vastenmielistä, jätti hän kernaasti suurten maatilojensa ja kartanojensa hallitsemisen vapautettujen orjiensa asiaksi.

Me emme kuitenkaan niin paljoa halua tutustua talon-isäntään kuin hänen ainoaan tyttäreensä, joka isänsä mukaan on saanut nimen Fabiola. Marmoriportaat johtavat hänen huoneisiinsa, joiden sisustus ei todista ainoastaan tuon nuoren patriisittaren rikkautta, vaan hänen hienoa aistiaankin. Hän itse valmistautuu parhaillaan illan seuroihin ja tarvitsee jokseenkin pitkän ajan hiustensa kähertämiseen ja pukeumiseen. Hän on kaksikymmentä vuotta täyttänyt ja on jo hyljännyt monta kosijaa. Mitä käytökseen ja luonteeseen tulee, on hän isänsä täydellinen vastakohta. Ylpeä ja kopea, vallanhimoinen ja ärtyinen kun on, hallitsee hän ympäristöään kuin keisarinna ja vaatii kaikilta, jotka häntä lähestyvät, nöyrää kunnioitusta. Ollen ainoa lapsi -- äiti kuoli kohta hänen syntymisensä jälkeen -- oli hän saanut kaikki, mitä mielensä teki, hyväluontoiselta, myöntyväiseltä isältään. Isä oli paraimpien opettajien avulla hankkinut hänelle hienon, perusteellisen kasvatuksen ja suostunut kaikkiin hänen mielitekoihinsa. Luopua jostakin, siitä ei Fabiolalla ollut minkäänlaista käsitystä.

Vietettyään enimmät ajat yksin, oli hän lukenut paljon, varsinkin oppineitten kirjoja. Siten oli hänestä kehkeytynyt oikea filosoofi, joka omaksui hienostuneen epikurolais-opin semmoisena kuin se jo oli kauan ollut vallalla Roomassa. Kristinuskosta ei hän oikeastaan tiennyt mitään, mutta piti sitä jonakin raakana ja aineellisena ja halveksi sitä liiaksi, koettaakseen perehtyä sen oppiin. Pakanuutta jumalineen, paheineen ja taruineen halveksi hän tosin myöskin, mutta noudatti sitä kuitenkin ulkonaisesti. Oikeastaan uskoi hän vain ajallisen elämän; tämän elämän hienostunut nautinto se oli yksinomaan hänen ajatuksiensa esineenä. Sitäpaitsi esti ja suojeli ylpeys häntä lankeamasta paheisiin. Pakanallisen seuraelämän rappiotila tuntui hänestä vastenmieliseltä; hän halveksi niitä kevytmielisiä nuorukaisia, jotka puhuivat hänelle tavanmukaisia kohteliaisuuksia ja imartelivat häntä. Hän oli kylmä ja itsekäs, mutta siveydellisessä suhteessa moitteeton.

Me näemme hänet nyt leposohvallaan, yhdessä kädessään hopeapeili, toisessa ase, jota ei olisi odottanut näkevänsä niin kauniissa naisenkädessä. Se oli terävä, suippokärkinen stiletti, kauniisti leikellyssä norsunluisessa varressa, -- sen aikuinen mieluinen ase Rooman naisilla, jotka käyttivät sitä orjiaan rangaistessaan tai purkaessaan vihaansa heihin.

Tällä hetkellä on kolme orjatarta toimessa nuoren haltijattarensa ympärillä. He kuuluvat eri kansanheimoihin, ja heidät on sekä ulkomuotonsa että taitavuutensa takia ostettu kalliista hinnasta. Yksi heistä on musta-ihoinen, numidialainen. Hän on etevä kasvien tuntija, joista hän osaa valmistaa monenlaisia lääkkeitä, mutta hän ymmärtää myös käyttää niitä vaarallisiin tarkoituksiin. Hänellä on kotimaansa mukaan nimenä Afra.

Toinen orjanainen, kreikkatar, on mainio siitä, että hän aistikkaasti osaa järjestää pukuja ja puhuu puhtaasti ja sointuvasti kaunista äidinkieltään, kreikkaa. Hänen nimensä on Graia. Kolmannen nimestä näkyy, että hän on kotoisin Aasiasta. Hän on Syra nimeltään ja tunnettu erinomaisesta ompelutaidostaan ja väsymättömästä ahkeruudestaan. Hän on hiljainen ja tyyni, kokonaan kiintynyt siihen työhön, mikä tällä hetkellä on hänen määräksensä pantu. Hänen toverinsa ovat siihen sijaan suulaita ja pintapuolisia ja pitävät suurta ääntä erilaisista taidoistaan. Toinen pyrkii voitolle toisesta imartelevien puheiden lausumisessa nuorelle emännälleen, tahi koettavat he saada hänet suostumaan johonkuhun hänen kosijoistaan, siihen houkuteltuina näiltä saamiensa lahjojen kautta.

"Kuinka suloista olisikaan, jalo valtijatar", aloitti musta orjatar, "jos saisin nähdä sinua astuessasi trikliniumiin (ruokasaliin) ja millaista hämmästystä tämä uusi stibiumi (muudan silmänluomi-väri) on herättävä vieraissa! Paljo on minulta kysytty vaivaa sitä niin kauniiksi saadakseni, mutta niinpä uskallankin väittää, ettei sen tapaista ole ennen Roomassa nähty".

"Mitä minuun tulee", virkkoi viekas kreikkatar, "en koskaan tohtisi vaatia itselleni niin suurta kunniaa. En huoli muusta kuin että saisin esiripun läpi katsoa, millaisen ihastuttavan vaikutuksen tämä tunikka on tekevä, joka saapui Aasiasta viime kultalanka-lähetyksen mukana. Se on verrattoman kaunis. Paljo vaivaa on minulle tuottanut sen valmistaminen semmoisella tavalla, joka soveltuu tälle oivalliselle silkkikankaalle".

"Entä sinä, Syra", kysyi Fabiola ja kääntyi halveksivasti hymyillen kolmannen puoleen, "olisikohan _sinulla_ mitä sanomista? Mitä _sinä_ toivoisit tai mitä sinulla on lausuttavana työsi kiitokseksi?"

"Minulla ei ole muuta toivomusta sinulle, korkea valtijattareni, kuin että aina olisit onnellinen", vastasi puhuteltu, "ja mitä itseeni tulee, niin en ole tehnyt mitään, millä kannattaisi kehua. Olenhan tehnyt vain velvollisuuteni".

Orjattaren vaatimaton ja suora vastaus ei kuitenkaan näyttänyt olevan ylpeän emännän mieleen, ja hän jatkoi ärtyisällä äänellä: "Minusta näyttää, orja, niinkuin et liiaksi tuhlaisi kiitostasi. Harvoin kuulee suustasi lauhkeata sanaa".

"Mitäpä arvoa semmoisella olisi mielestäsi? Mitä köyhän orjanaisen imartelu merkitsisi korkealle patriisittarelle, jota kaunopuheiset huulet yhtämittaa ylistelevät? Uskotko niitä, kun ne tulevat _siltä_ taholta? Etkö halveksi niitä, kun kuulet niitä _meiltä_?"

Orjakumppanit loivat uhkaavia vihansilmäyksiä toveriin, ja emäntä oli miltei yhtä paljon suutuksissaan siitä, minkä hän piti itseään kohtaan sinkautettuna moitteena. Miten uskalsi orja ajatella ja puhua sillä tavalla!

"Etkö siis vieläkään ole oppinut", tiuskasi kiihoittunut emäntä, "että sinä olet orja, että olet minun, että minä olen ostanut sinut kalliista hinnasta, ja että sinun pitää palvella minua niin kuin minä tahdon? Minulla on yhtä suuri oikeus kielesi kuin käsiesikin palvelukseen, ja jos minä tahdon, että sinä imartelisit tai ylistäisit minua, niin sinun _täytyy_ se tehdä, tahtonet tahi et. On tosiaankin aivan uutta, että orja saattaa tahtoa jotakin muuta kuin hänen valtijattarensa, jonka oma hän _kokonaan_ on".

"Tosin kyllä", vastasi Syra tyynesti ja arvokkaasti, "henkeni on sinun, samoin kuin kaikki, mikä tämän elämän mukana lakkaa: aika, terveys, voimat, ruumis ja henki. Kaiken sen olet sinä hankkinut itsellesi kullallasi, se on tullut sinun omaisuudeksesi. Mutta minulla on kuitenkin jäljellä jotakin, jota ei kukaan keisari voi kullallaan ostaa, ei orjakahleet sitoa, jotakin, mikä ei ole tämän elämän kanssa loppuva".

"No, ja mitähän se olisi?" kysyi Fabiola ivallisesti.

"Sieluni!"

"_Sielusi?_" toisti ylpeä roomatar, joka tuskin uskoi korviaan. "Kuinka, orjallako olisi sielu? Sano, tyttö, mitä sillä tarkoitat?" jatkoi hän mieli kuohuvana.

"Minusta ei ole oppineiden puheiden pitäjäksi", vastasi puhuteltu; "mutta sen tiedän, että povessani asuu jotakin, mikä ei voi päättyä tämän elämän kanssa, mitä kuolema ei voi hävittää. Sentähden että minulla on tämä näkymätön aarre, on kaikkinainen valhe ja imartelu minusta inhottavaa".

Orjakumppanit olivat toverinsa uhkarohkeudesta niin ymmällä, etteivät olisi saaneet sanaa suustaan. Fabiolankin mieleen oli tämä peloton vastaus nähtävästi vaikuttanut; mutta valitettavasti tekivät ylpeys ja pöyhkeys tämän vaikutuksen tyhjäksi, ja hän huudahti terävästi ja halveksivasti: "Mistä olet oppinut moisia hullutuksia? Keltä olet oppinut puhumaan tuolla tavalla? Minä olen opiskellut vuosikausia ja tullut siihen johtopäätökseen, että kaikki käsitykset sielusta ja sen kuolemattomuudesta ovat haaveita ja valekuvia, runoilijain unelmia ja sofistain viisasteluja, ja semmoisina halveksin niitä. Mutta sinä, sivistymätön, taitamaton orja, sinä luulet röyhkeydessäsi enemmän tietäväsi kuin valtijattaresi! Vai luuletko todellakin, että kun ruumiisi heitetään toisten orjain ruumiitten sekaan, jotka ovat surmanneet itsensä tai tulleet ristiinnaulituiksi tai ruoskituiksi hengiltä, heitetään palamaan samalle häpeälliselle polttolavalle -- luuletko, että kun tuhkasi yhdessä heidän tuhkansa kanssa haudataan samaan kuoppaan, sinä kuitenkin yhä olet elossa, vieläpä, että sinulla on toiveita saavuttaa vapaa, riemullinen elämä?"

"Minä en ole kokonaan kuoleva, kuten muuan runoilijoistanne (Horatius) sanoo", vastasi orjatar, tosin kaikessa nöyryydessä, mutta tyynesti ja silmät vakaasti luotuina ivalliseen hallitsijattareensa. "Enemmänkin", jatkoi hän luottavaisesti; "minä tiedän ja uskon, että voimallinen ääni on kutsuva tuhkani esiin tuosta kauheasta kuopasta! Minä tiedän lunastajani elävän; ja hän on viimeisenä päivänä herättävä minut maasta; ja minä olen saava uuden ruumiin ja olen lihassani näkevä Jumalan. Hänen minä olen näkevä, ja minun silmäni katsovat häntä eikä ketään vierasta! Ei orjana, vaan vapaana, iankaikkisessa riemussa ja kirkkaudessa, rakastavana ja rakastettuna iankaikkisesti, semmoisena olen katseleva häntä -- tämä varma toivo elää minussa".

"Mimmoisia itämaisen mielikuvituksen houreita, jotka tekevät sinut kykenemättömäksi velvollisuuksiasi täyttämään!" huudahti Fabiola yhä yltyvällä kiivaudella. "Moiset hullutukset ovat perattavat _sinusta pois_. Missä koulussa olet oppinut sellaisia mielettömyyksiä? Minä en ole latinalaisilla enkä kreikkalaisilla kirjailijoillani tavannut mitään sentapaista".

"Eräässä koulussa kotimaassani", oli vastaus, "eräässä koulussa, jossa ei tehdä eroitusta kreikkalaisen ja raakalaisen, vapaan ja orjan välillä".

"Mitä?" huudahti ylpeä roomatar silmittömäksi suuttuneena. "Sinä et siis tyydy luuloteltuun kuolon jälkeiseen olemassa-oloosi, vaan pyrit nyt jo minun verrakseni; lopuksi tahdot ehkä päästä vielä korkeampaan asemaan kuin minä? Kuule, sano minulle heti ja ilman verukkeita, oletko hautonut semmoisia korkealentoisia ajatuksia päässäsi?"

Odottaen ilmeisesti jännittyneenä vastausta, istui hän supisuorana, silmät säkenöitsevinä orjattaren edessä, joka siitä huolimatta pelottomasti vastasi: "Kuinka minunlaiseni halpa, köyhä orja tahtoisi pyrkiä sinun verraksesi, korkea hallitsijatar, sinun valtasi ja asemasi, sinun oppineisuutesi rinnalle! Mutta", lisäsi hän vapisevalla äänellä, "päätä itse, onko orja parka toiveineen iankaikkisen elämän suhteen itse asiassa köyhempi ja halvempi, kuin mikä ihminen hyvänsä -- olkoon hänellä kuinka korkea asema, kuinka suuret rikkaudet ja vielä syvemmät tiedot -- ellei hän tunne ja etsi jotakin korkeampaa päämäärää kuin tämä _maallinen_ elämä?"

Ensi kertaa elämässään nöyryytettynä, soimattuna, oli Fabiola äärettömästi suutuksissaan. Siepaten pistinpuukon syöksi hän sen vihanvimmassa turvatonta Syraa kohden. Veri, joka tulvasi rääkätyn palvelijan käsivarresta, todisti liiankin selvään, että terävän aseen tekemä haava oli tavattoman syvä. Orjattaren silmät täyttyivät kyynelillä, mutta Fabiola, joka jo seuraavassa tuokiossa katui julmuuttaan, tunsi itsensä tämän tekonsa kautta toisten orjattarien läsnäollessa vielä enemmän nöyryytetyksi.

"Mene, mene", sanoi hän Syralle, joka nenäliinallaan pyyhki pois verta, "mene Eufrosynen luo ja anna sitoa haavasi. Aikomukseni ei ollut haavoittaa sinua tuolla tavoin. Mutta odota hetkinen; minun täytyy hyvittää se". Sen sanottuaan otti hän pöydällä olevien koristusten joukosta kallisarvoisen sormuksen ja lahjoitti sen palvelijalle, ilmoittaen samalla, ettei hän tänä iltana enää tarvitse häntä. Antamalla näin kallis-arvoisen lahjan käskyn-alaiselleen, Fabiola luuli täydellisesti sovittaneen virheensä. Mutta hurskas piispa Polykarpus, joka seuraavana sunnuntaina näki jalokivisormuksen köyhänlahjain joukossa, ei ollenkaan aavistanut kuka oikea lahjan-antaja oli.

Tämän julman kohtauksen lopun näki vasten tahtoansa muuan syrjäinen, joka huomaamatta astui sisään, juuri kun Syra oli poistumaisillaan valtijattarensa huoneesta. Tulija oli noin kolmentoista vuotias tyttönen, yllään huikaisevan valkoinen puku ilman minkäänlaisia koristuksia, -- herttainen ilmiö. Hänen silmistään loisti rakkautta ja ystävällisyyttä; hän oli ilmeinen alttiuden kuva, sellainen olento ei muista itseänsä, se huolehtii vaan muista.

Syra melkein kauhistui, nähdessään edessään tuon armaan, enkelimäisen olennon. Agnes, se oli nuoren patriisityttären nimi, tarttui siitä huolimatta hänen käteensä ja kuiskasi hänelle: "Minä tiedän jo; odota minua eteishuoneessa".

Kun Fabiola huomasi sisään-tulijan, niin tumma puna peitti hänen kasvonsa. Syystäpä otaksui hän, että serkku oli nähnyt hänen arvottoman käytöksensä. Käskettyään kylmällä kädenviitteellä orjattaret poistumaan, nousi hän ja tervehti tulijaa erittäin sydämellisesti. Niiden harvain onnellisten joukkoon, joille kylmän, ylpeän Fabiolan vallanhimoisuus ei tuottanut kärsimyksiä, kuului tämä nuori serkku sekä Eufrosyne, muuan vapautettu orjatar, Fabiolan entinen hoitaja.

Eufrosyne, joka piti huolen kaikista kotoisista toimista, oli niin ihastunut hoidokkaaseensa, että Fabiola hänen mielestään oli kaikista täydellisin olento sekä samalla viisain ja kaikissa suhteissa etevin kaikista Rooman naisista.

"Olitpa todellakin oikein kiltti, Agnes kulta", sanoi Fabiola, "että niin alttiisti noudatit odottamatonta kutsuani. Isäni toi mukanaan muutamia outoja vieraita, ja etten yksinomaan tarvitsisi seurustella heidän kanssaan, lähetin pyytämään sinua meille. Olenpa hieman uteliaskin näkemään noita vieraita. Yhden nimenä on Fulvius, jonka hienosta käytöksestä, rikkaudesta ja sivistyksestä paljo puhutaan, vaikk'ei kukaan oikeastaan tiedä tarkemmin hänen säätyään ja sukuperäänsä".

"Sinä tiedät, kuinka mielelläni tulen luoksesi ja kuinka mielellään hyvät vanhempani aina sen sallivat", vastasi Agnes lempeästi.

"Ja kuten tavallisesti tulet tänäänkin koristuksitta ja jalokivittä, yksinkertaisesti puettuna lumivalkoiseen pukuusi. Sinä olet todellakin aina pikku morsiamen näköinen", huomautti Fabiola puoleksi leikillään. "Mutta mitä tuo on?" jatkoi hän peljästyneenä. "Oletko satuttanut itsesi? Tiedätkö, että tunikassasi on veripilkku? Sinun tulee pukeutua toiseen pukuun; minä annan sinulle yhden leningeistäni".

Mutta tähän Agnes ei tahtonut suostua. Tahra on orjanverta, sanoi hän, mutta hänen mielestänsä olisi se jalompaa kuin hänen omansa sekä Fabiolan.

"Sinä tahdot siis koko maailmalle ilmoittaa, että minä niin kiivaasti olen rangaissut oikullista orjaa?" lausui Fabiola. "Todellakin, Agnes, minusta on usein näyttänyt, kuin panisit liian suurta arvoa noihin halveksittuihin ihmisiin. Mitä he sitte oikeastaan ovat?"

"Ihmisiä niinkuin mekin, joilla on yhtäläinen järki, yhtäläisiä tunteita, yhtäläinen ruumis kuin meilläkin. Vieläpä enemmänkin: he ovat meidän kanssamme yhtä perhettä; Jumala on niin hyvin heidän kuin meidänkin isämme; he ovat niin muodoin veljiämme ja sisariamme".

"_Orjat_ minun veljiäni ja sisariani? Jumala varjelkoon! He ovat meidän omaisuutemme, ja saavat vain liikkua -- -- --"

"Malta, malta", keskeytti Agnes varsin lempeästi serkkunsa, joka alkoi pikastua. "Minä näen silmiesi kyynelistä, etteivät sydämesi ja sanasi ole ihan sopusoinnussa keskenään. Mutta etkö suostuisi erääseen pyyntöön? Möisitkö minulle orjattaresi Syran? Luullakseni et kernaasti halua pitää häntä läheisyydessäsi".

"Sinä erehdyt, Agnes. Minä tahdon kerrankin voittaa ylpeyteni ja tunnustaa sinulle, että kunnioitan, jopa ihailenkin häntä. Minussa on tähän saakka itsellenikin vieras tunne vallalla häntä kohtaan".

"Mutta minä voisin ehkä tehdä hänet onnellisemmaksi, kuin hän nyt on", jatkoi Agnes.

"Sitä en epäile; sinun läheisyydessäsi täytyy jokaisen tuntea itsensä onnelliseksi. En ikänä ole nähnyt teidän talonne vertaista. Te näytte todellakin toteuttavan sen, mistä Syra puhui. Teillä ei tunneta erotusta vapaan ja orjan välillä. Kaikki ovat tyytyväisiä ja täyttävät mielellään velvollisuutensa. Ilmaise minulle se salaisuus, joka moista vaikuttaa. Niin, armahaiseni; minä luulen, että jos sinä olisit kristitty ja sinut heitettäisiin amfiteatterille petojen eteen, niin jalopeurat ja tiikeritkin paneutuisivat kuin lampaat nöyrästi maata sinun jalkojesi juureen. Mutta miksi olet niin totinen, lapseni? Minähän lasken vain leikkiä".

Agnes oli niin vaipunut ajatuksiinsa, että vasta hetkisen päästä vastasi: "Niin, Fabiola, kukapa tietää, mitä kunkin kohtaloksi on määrätty! Mutta jos niinkin hirmuista tapahtuisi, niin kenenpä mieluummin soisi olevan luonansa, kuin Syran kaltaisen henkilön. Luovuta hänet minulle!"

"Sinä et todellakaan saa ottaa leikillä lausuttuja sanojani niin vakavalta kannalta", vastasi Fabiola. "Minulla on liian korkea ajatus ymmärryksestäsi, voidakseni uskoa jotakin niin hirmuista mahdolliseksi. Mitä Syran uskollisuuteen tulee, yhdyn täydellisesti sinuun. Kun toissa kesänä olin kovasti sairaana ja toiset orjattaret pelkäsivät tarttumaa niin suuresti, että ainoastaan ruoskalla saatiin ajetuksi heidät minun läheisyyteeni, niin tämä orja raukka tuskin hievahti luotani, valvoi yöt päivät, ja hoiti minua semmoisella hellyydellä, että minun kenties suureksi osaksi on kiittäminen häntä paranemisestani".

"Ja etkö sen kautta oppinut häntä rakastamaan?" kysyi Agnes.

"Häntä rakastamaan? Orjaa rakastamaan, lapsi? Minä tietysti palkitsin häntä runsaalla mitalla, mutta minä en oikein tiedä, mihin hän panee lahjani. Mikäli toiset tietävät kertoa, ei hänellä ole mitään säästössä, eikä hän kuitenkaan hukkaa mitään itseään varten. Olen kuullut senkin, että hän jakaa jokapäiväisestä ruoka-annoksestaan eräälle sokealle kerjäläistytölle".

"Rakkahin Fabiola", huudahti Agnes, "minun täytyy saada hänet omakseni. Sano, paljonko hänestä tahdot, ja anna hänen jo tänä iltana lähteä mukaani!"

Ja mitenkä vanhempi serkku olisi voinut olla suostumatta nuoremman armaaseen, sydämelliseen pyyntöön! Mutta hintaa määräämättä kehoitti hän tuota vastustamatonta pikku pyytäjää seuraavana päivänä lähettämään jonkun sopimaan kaupasta hänen isänsä huoneenhaltijan kanssa ja pyysi häntä nyt tulemaan mukaan ruokasaliin. Nuoret tytöt lähtivät siis vierasten luo, talon tytär tällä kertaa tavallisuudesta poiketen, niinkuin Agneskin, ilman jalokivikoristuksia.

Kolmas Luku.

Erilaisia vieraita.

Nuorten neitojen tullessa olivat vieraat jo koolla. Niitten luku oli kuten tavallisesti roomalaisissa vieraspidoissa hyvin rajoitettu. Että rikkaan patriisin pöytä siitä huolimatta oli mitä koreimmaksi katettu ja yltäkylläisesti mainioimmilla ruuilla ja viineillä varustettu, tarvinnee tuskin mainita. Isä huomasi oitis, että hänen tyttärensä esiintyi ilman koristuksia, ja tytär joutui aivan ymmälle, kun häneltä kysyttiin syytä siihen. Avoimesti ja rehellisesti tunnustaa, että häntä ei haluttanut tänään niitä panna ylleen ja ilmoittaa syyn siihen, -- se ei voinut juolahtaa hänen mieleensä. Mutta Agnes, joka oli Fabiuksenkin lemmikki, auttoi hänet pulasta viattomalla, lauhkealla juttelullaan. Kaksi saapuvilla olevista vieraista, Calpurnius, muuan oppinut, ja Prokulus, joka erityisenä herkkusuuna ja hempuilijana oli usein nähty vieras siinä talossa, miellyttää meitä yhtä vähän kuin noita kahta nuorta neitosta, jotka ainoastaan kylmästi ja juhlallisesti vastaavat heidän kohteliaisiin tervehdyksiinsä. Sitä suurempaa mieltymystä herättää heissä kolmas, nimeltään Sebastianus, muuan tribuuni, ylhäinen upseeri keisarillisissa henkivartijoissa. Salaisena kristittynä oli tämä astunut keisarilliseen sotajoukkoon, pää-asiallisesti pelastaakseen vainottuja ja mikäli mahdollista edistääkseen pakanoiden kääntymistä. Hän ei tosin ollut kolmeakymmentä vuotta vanhempi, mutta oli urhollisuudellansa saavuttanut suuren maineen. Sekä itämaitten keisari Diokletianus että länsimaita hallitseva keisari Maksimianus Herkuleus pitivät häntä suosikkinaan ja olivat kohottaneet hänet korkeille kunniasijoille. Hän oli komea mies, luonnoltaan teeskentelemätön ja suora, ja vaikka hän olikin hieno seura-ihminen, ei pöytävierasten tyhjäsisältöinen ja kevytmielinen puhelu näköjään häntä huvittanut. Lyhyesti sanoen, hän oli kevytmielisille ikätovereilleen ja vertaisilleen malliksi kelpaava mies ja upseeri.

Hänen täydellinen vastakohtansa oli tuo jo mainittu uusi tähti Rooman aristokratisissa piireissä, Fulvius. Hän oli nuori, kasvot hienot, miltei tyttömäiset, erittäin komeasti puettu, kiiltävä sormus kussakin sormessa. Hän ilmaisi ajatuksensa valituin sanoin ja siroin puheenkääntein, oli tavattoman kohtelias sekä ilmeisesti säyseä ja hyväntahtoinen, Näillä ominaisuuksillaan oli hän osannut hankkia itselleen pääsön Rooman ylhäisempiin piireihin. Tästä oli hänen osaksi myöskin kiittäminen sitä seikkaa, että hänet oli nähty keisarillisessa hovissa. Seurassaan vain yksi vanhanpuoleinen kumppani, joka nähtävästi oli häneen hyvin kiintynyt, oli hän saapunut Roomaan; mutta oliko tämä tuon muukalaisen orja vai vapaa palvelija vai ystävä, sitä ei voinut kukaan varmuudella sanoa. He keskustelivat toistensa kanssa vieraalla kielellä, ja vanhuksen synkät piirteet sekä terävät, tuliset katseet ja salaperäinen ilme kasvoilla herättivät käskyn-alaisissa pelkoa.

Fulvius oli mitä komeimmin sisustanut asuntonsa ja hankkinut nuorenmiehen tarpeisiin nähden liiankin lukuisan joukon orjia palvelukseensa. Hänen talonsa ilmaisi tosin ennemmin liiaksi täyteen ahdattua komeutta kuin todellista rikkautta; mutta Rooman kevytmielisissä, pakanallisissa piireissä ei suuria välitetty muukalaisen salaperäisestä entisyydestä ja äkkinäisestä ilmestymisestä, hän kun osasi niin hyvin lumota mielet näennäisellä rikkaudellaan ja sukkelalla, miellyttävällä olennollaan. Oikealta ihmistuntijalta ei suinkaan olisi jäänyt huomaamatta nuo väijyvät, synkät, leimuvat katseet, joita vieras loi ympärilleen, aika-ajoin unhottautuen tai luullen, etteivät muut häntä huomaa. Nuo katseet ne silloin kylliksi ilmaisivat, että tämän näennäisesti lempeän, herttaisen nuoren miehen miellyttävän ulkomuodon alla kätkeiksen kavala ja häijy sydän.

Vieraat sijoittuivat kohta pöydän ympärille. Naiset söivät istuallaan, herrat asettuivat mukavasti sohville, niin kutsutuille triklineille. Vähitellen muuttui keskustelu yhä vilkkaammaksi ja kosketteli pää-asiallisesti, kuten tavallista oli, päivän tapahtumia. Prokulus oli mitä luotettavimmalta taholta kuullut, että lämpö-kylpylaitokset Diokletianon käskyn mukaan piti saataman valmiiksi kolmen vuoden kuluessa.

"Mahdotonta!" väitti Fabius. "Muutamia päiviä sitten kävin rakennuspaikalla ja huomasin työn sitte edellisen vuoden varsin vähän edistyneen. Vielä oli tavattoman paljon raskasta työtä suoritettavana, koko joukko marmorijärkäleitä ja pilareita hakattavana ynnä paljo muuta tekemistä".

"Aivan oikein", todisti Fulvius. "Mutta minä tiedän luotettavimmasta lähteestä, että on toimitettu laajalle käsky lähettää Roomaan niin paljon vankeja kuin suinkin, ynnä ne pahantekijät, jotka on tuomittu Espanjan ja Sardinian kaivoksiin. Kun näiden avuksi vielä saadaan muutama tuhat kristittyjä, niin tulee rakennus reippaasti edistymään".

"Ja miksi paremmin _kristittyjen_ kuin muiden pahantekijäin avulla?" kysyi Fabiola ihmeissään.

"No niin", vastasi Fulvius mitä herttaisimmasti hymyillen, "suoraan sanoen en minä osaa sanoa oikeaa syytä. Mutta sen voin huoleti sanoa, että jos ei olisi kuin yksi ainoa kristitty tekemässä työtä viidenkymmenen muun pahantekijän joukossa, voisin varmasti tuntea hänet".

"Mitenkä niin?" kysyivät useat yht'aikaa.