Part 18

Joitakuita vuosia ennen kertomuksemme alkua eli kauniissa Antiokian kaupungissa Orontes virran varrella mies, joka, vaikka ei kuulunutkaan vanhimpiin sukuihin, kumminkin liikkui tämän uhkean kaupungin ylempien seurapiirien keskuudessa. Ylellisen komeuden ja omaisuutensa huolimattoman hoidon kautta joutui hän suuriin velkoihin. Hänen vaimonsa oli erittäin herttainen ihminen, joka ensin salaisesti, sitten miehensä tieten ja suostumuksella tunnusti kristin-uskoa ja antoi heidän molemmille lapsilleen, pojalle ja tyttärelle, huolellisen kasvatuksen. Ensinmainittu, jolle kauniin virran mukaan oli annettu nimi Orontius, sai aina viidennentoista ikävuotensa loppuun asti hurskaalta äidiltään tunnollista opetusta kristin-opin totuuksissa, osoittamatta siltä vähintäkään taipumusta niiden omaksumiseen. Äidin suruksi varttui tuosta itsepäisestä, viekkaasta pojasta nautinnonhaluinen nuorukainen, joka vain etsi tyydytystä maailman huveissa. Ei siis kummaa, että poika lähentelihe isää ja ilolla vetäytyi äidin vaikutuspiirin ulkopuolelle sekä tunnusti vallalla olevaa valtion-uskontoa. Hän oli muutoin hienosti sivistynyt. Paitsi kreikankieltä, jota siihen aikaan yleisesti käytettiin Antiokiassa, puhui hän myös sujuvasti latinaa sekä maan kieltä, jota perhepiirissä ja puheissa orjien kanssa käytettiin.

Äiti, joka ei voinut itseltään salata, että pojan irstaileva elämä saattaisi syöstä ei ainoastaan hänet itsensä, vaan tuon rakastettavan tyttärenkin turmioon, oli testamentannut melkoisen omaisuutensa jälkimäiselle, ja lisännyt testamenttiin sen nimenomaisen määräyksen, että tyttären kuoltua omaisuus ei ole joutuva hänen kevytmielisen puolisonsa eikä tuhlailevan poikansa käsiin. Kuolinvuoteellaan oli hän määrännyt tyttären pyhäksi velvollisuudeksi olla mitään muuttamatta tässä säädöksessä.

Hänen kuolemansa jälkeen joutuivat perheen asiat yhä kurjemmalle kannalle; jo oli useampiakin heidän tiloistaan mielettömän tuhlauksen kautta menetetty. Silloin esiintyi näyttämöllä yht'äkkiä mies, ilkeä näöltään, -- Eurotas, jonka tunnemme. Perheen-isä yksin näkyi tuntevan hänet ja piti häntä näköjään sekä siunauksena että kirouksena, sekä pelastajana että turmiontuojana.

Eurotas oli perheen-isän vanhempi veli. Lieneekö ollut niin, että hän, raaka- ja jylhäluontoinen kun oli, ei ollut tuntenut halua jäädä kotiin hoitamaan vanhempien omaisuutta, vai toivoiko hän, suunnattoman kunnianhimon ja rahan-ahneuden kannustamana, hankkivansa suvulleen suurempaa arvoa ja rikkautta, kummin hyvänsä, -- -- hän oli tyytynyt kohtalaiseen rahasummaan ja sitten lähtenyt kaukaisille maille.

Vietettyänsä Indiassa pitemmän aikaa oli hän onnistunut kaikissa kauppa-yrityksissään ja palasi nyt syntymäkaupunkiinsa, tuoden mukanaan jommoisenkin omaisuuden ja kokoelman kallis-arvoisia jalokiviä. Hämmästyksekseen havaitsi hän perheen varallisuus-suhteiden tuntuvasti vähenneen. Siitä huolimatta pysyi hänen sukuylpeytensä lannistumatonna. Monia katkeria soimauksia sinkautettuaan maksoi hän veljensä velat ja oli lopulta vähäisen, jäljellä olevan omaisuuden yksinomaisena isäntänä. Se seikka, että he olivat veljeksiä, pysyi kumminkin salassa koko talonväeltä.

Jonkun vuoden kuluttua kuoli veli. Kuolinvuoteellaan uskoi hän pojalleen sen masentavan tiedon, että hänellä ei ollut mitään hänelle jättää, että kaikki, yksin kattokin heidän päänsä päällä, oli hänen ystävänsä Eurotaan omaa. Hänen tahtonsa alle oli pojan edelleenkin kaikessa ehdottomasti taipuminen. Näin ollen joutui nautinnonhaluinen, ylpeä ja kunnianhimoinen nuorukainen isänsä kuoltua synkän, tunnottoman miehen käsiin, joka elämänsä päämääräksi oli asettanut sukunsa loiston palauttamisen entiselleen, tapahtui se sitten minkä keinon kautta tahansa.

Tähän tarkoitukseen ei Antiokia ollut oikea paikka heidän asua ja toimia; Eurotas arvelikin, että kelpo omaisuudella ja toisessa paikkakunnassa voitaisiin jotakin saada aikaan. Sentähden oli hän iskenyt silmänsä Mirjamin rahoihin. Näitten rahojen saattaminen itselleen tuli tästä lähin voitonahnaan vanhan miehen ainoaksi pyrinnöksi, ja hänen onnistui helpolla saada tuo hänen valtaansa uskottu veljenpoikakin tuumaansa taivutetuksi. Kaikki heidän pyyntönsä ja rukouksensa, että Mirjam luovuttaisi omaisuutensa heille, ellei muuten niin korkeata korkoa vastaan, eivät mitään auttaneet. Mirjam suostui vain antamaan veljelleen melkoisen osan tuloistaan, mutta pysyi sen sijaan järkähtämättä ja jyrkästi kiinni siinä, että äidin tahto oli pidettävä pyhänä, ja sen mukaan omaisuus siis koskemattomana säilytettävä. Mutta siihen ei Eurotas mitenkään tyytynyt. Kun eivät rukoukset eivätkä kuvittelut näyttäneet mitään vaikuttavan, alkoi hän viittauksilla tehdä selväksi, että henkilö, joka oli niin suurena haittana hänen tuumainsa toteuttamiselle, oli mihin hintaan hyvänsä raivattava tieltä pois.

Orontius kyllä alussa kauhistui tällaista puhetta, mutta Eurotas osasi saada hänet vähitellen niin kiintymään tähän ajatukseen, että hän viimein katsoi melkein ansioksi itselleen, jos hän verta vuodattamatta saattoi riistää sisareltaan tuon halutun omaisuuden. Hän otti salaa Mirjamilta tuon rikkaasti kirjaillun huivin, joka jo on mainittu 3:nnessa luvussa. Koska Mirjam oli perinyt sen rakastetulta äidiltään, oli se hänestä äärettömän arvoinen. Sen tiesi ovela veli.

Kuinka suuri olikaan Mirjamin hämmästys, kun hän eräänä päivänä avasi pienen lippaan, jossa hänen oli tapana säilyttää tuota kallis-arvoista huivia ja sen sijasta löysi kirjelipun, joka hänelle ilmoitti, että mitä hän haki, se oli hänen veljellään hyvässä tallessa ja voitiin häneltä lunastaa takaisin. Heti riensi Mirjam veljensä luo ja tapasi hänet yhdessä tuon synkän miehen kanssa, jonka läheisyydessä Mirjam aina vapisi. Mirjam heittäytyi polvilleen veljensä jalkojen juureen ja pyysi liikuttavasti häntä antamaan takaisin sen, mikä oli hänelle kaikkein kalliin maan päällä. Orontius oli vähältä antaa myöten, heltyneenä hänen kyynelistään ja rukouksistaan, mutta ankara katse, jonka Eurotas häneen loi, ikäänkuin hervahdutti hänet. Veljen sijasta kääntyi vanhus rukoilijan puoleen ja virkkoi:

"Mirjam, me tahdomme nähdä onko puheessasi totuutta; jos huivi todellakin on sinusta niin kallis-arvoinen, niin pane nimesi tämän kirjoituksen alle". Hätäisesti silmäiltyään läpi paperin otti Mirjam kynän ja allekirjoitti sen.

Orontius, huomattuaan sisaren luovuttaneen koko omaisuutensa Eurotaalle eikä hänelle, suuttui silmittömäksi. Eurotas oli voittanut hänet viekkaudessa. Mutta mitä se auttoi, että petetty polki jaloillaan maata? Tehtyä ei voinut enää miksikään muuttaa. Sitä paitsi oli hän nyt entistä lujemmalla tuon sydämettömän miehen rautakourissa, joka jäljestäpäin pakotti tuon arkaluontoisen tytön kaikkien Rooman lain muotojen mukaan uudistamaan omaisuutensa luovuttamisen.

Ensi aikoina ei petetyn tosin tarvinnut valittaa nurjaa kohtelua; mutta ennen pitkää annettiin hänen tietää, että kun veli iällisemmän ystävänsä seurassa aikoi lähteä matkalle Nikomediaan, olisi hänenkin viisainta jättää Antiokia. Sisaren pyynnöstä oli hänet määrä silloin lähettää Jerusalemiin, jossa hän toivoi löytävänsä työtä ja leipää sikäläisten kristittyjen keskuudessa. Sen vuoksi veivät he hänet, ainoastaan vähillä rahoilla varustettuna, erääsen laivaan, jonka kapteeni ei suinkaan ollut hyvässä maineessa.

Sen sijaan että olisi purjehtinut Joppea tahi jotakin muuta Jerusalemin suunnassa olevaa satamaa kohden, ohjasi kapteeni ulos aavalle merelle, juurikuin jokin kaukomaa olisi ollut hänen päämääränään. Mitä aikeita hänellä oli mielessään, oli vaikea arvata. Sittenkun laiva muutaman päivän oli ollut tuulen ja aaltojen ajeltavana, törmäsi se erääsen luotoon, ei kaukana Kyprosta. Paitsi Mirjamia oli muutamia muitakin, jotka pääsivät rantaan; mutta nämä muut luulivat olevansa ainoat eloonjääneet, ja, palattuaan sittemmin Antiokiaan, kertoivat he siellä, että Mirjam oli hukkunut laivaväen ja muitten matkatoverien mukana, sillä hehän eivät muuta tienneet.

Mirjamin löysivät rantarosvot ja jättivät orjakauppiaalle, joka myi poloisen hyljätyn ja kodittoman tytön eräälle ylhäiselle miehelle Tarsossa, jonka luona hän sai lempeätä kohtelua osakseen. Mutta kun Fabius myöhemmin antoi asiamiehilleen Aasiassa toimeksi hankkia millä hinnalla hyvänsä luotettavan, sivistyneen nais-orjan hänen tyttärelleen, niin valittiin siksi Mirjam, ja niin astui hän nimellä Syra roomalaisen patriisittaren palvelukseen.

Kahdeskymmenes Luku.

Vihdoin löydetty.

Muutamia päiviä sen väkivallanteon jälkeen, johon Fulvius oli tehnyt itsensä syypääksi jalon Fabiolan kodissa, ilmoitettiin talon valtijattarelle, että vanhanpuoleinen mies, joka näytti olevan suuressa sielun-ahdistuksessa, pyysi armollisesti puheillepääsyä. Kun Fabiola sen johdosta meni ulos ja kysyi puheille-pyrkijältä hänen asiaansa, vastasi tämä nöyrällä äänellä: "Minun nimeni on Efraim, jalo nainen. Olen tullut luoksesi erään suuren saatavan johdosta, jonka suorituksesta jalon Agneen omaisuus annettiin minulle vakuudeksi. Koska olen kuullut, että hänen omaisuutensa on joutunut sinulle, pyydän sinua maksamaan velan. Muuten minä olen hävinnyt mies!"

"Kuinka se on mahdollista?" kysyi Fabiola ihmeissään. "En voi uskoa, että serkkuni koskaan olisi tehnyt velkoja".

"Ei hän", vastasi juutalainen hieman hämmentyen, "vaan muuan nuori mies nimeltä Fulvius. Minä olen etukäteen antanut hänelle suuria summia tuota omaisuutta vastaan". Fabiola oli jo aikeessa muitta mutkitta käskeä koronkiskurin mennä tiehensä, mutta muistellessaan karkuun lähteneen sisarta, pidätti hän itsensä. Hän sanoi olevansa valmis maksamaan velat, mutta ainoastaan laillisten korkojen mukaan, välittämättä mitään liikaa voittoa kiskovista välipuheista.

"Mutta, jalo Fabiola, ajattelehan kuinka uskallettua moisten suurien summien velaksi antaminen on ollut! Vaatimukseni ovat todella olleet varsin vähäiset", vakuutti liikemies.

Fabiola ei kuitenkaan antanut Efraimin liukastelevan käytöksen eikä hänen vakuutuksiensa pettää itseään, vaan neuvoi hänet huoneenhaltijansa tykö, joka tarkkaan tutkittuaan asiaa, huomasi koronkiskurin toista vertaa suurentaneen saatavansa. Juutalainen sai siis vain sen, mikä hänelle oikeutta myöten oli tuleva. Kun tämän lisäksi vielä tuli selville, että Corvinus tosiaankin oli isänsä kautta hankkinut sen keisarillisen lahjakirjan, jonka kautta Fabiolan laillinen perintö oli takavarikkoon-panon välttänyt, määräsi Fabiola maksettavaksi Corvinukselle melkoisen summan, joka varasi hänelle runsaat tulot koko hänen elinajakseen. Corvinuksen pyynnön päästä hänen puheilleen, Fabiola sen sijaan ihan jyrkästi kielsi.

Nämä taloudelliset toimet päätettyään ryhtyi hän yhä täydellisemmin hoitamaan rakasta sairastansa ja valmistautumaan pyhään kasteesen. Toivoen virkistävän maan-ilman tehoisasti vaikuttavan Mirjamin täydelliseen parantumiseen, muutti Fabiola Mirjamin ja muutamain palvelijainsa kanssa paikkaan, joka oli heille kummallekin rakas, nimittäin Agnes-vainajan huvilaan.

Mirjamin haava oli jo tosin mennyt umpeen, mutta huolimatta erinomaisesta, huolellisesta hoidosta, jota hän sai nauttia, palasivat voimat varsin vitkaan, tuskin huomattavasti. Fabiola toivoi kuitenkin paljo virkistystä maalla-olosta. Kuinka hyvää on tekeväkään parantuvalle virua lauhkeassa kevät-ilmassa avonaisen ikkunan ääressä tahi kannettuna ulos puistoon johonkuhun niistä ihanista paikoista, jotka ennen olivat olleet rakastetun Agneen lempisijoja! Ja kuinka Fabiola omastakin puolestaan iloitsi tuosta aiotusta kesänvietosta maalla luonnon helmassa! Mitä kalliita tilaisuuksia tarjoutuikaan hänelle antautua tuon kokeneen kristityn ystävän ohjattavaksi armon totuuksien syvällisempään käsittämiseen ja puhelemaan hänen kanssaan siitä, mikä oli heille kummallekin niin kallista ja rakasta!

Kuten usein on laita, että juuri ne, jotka ovat sairasta lähinnä, eivät ollenkaan huomaa hänen heikkouttaan ja uhkaavaa kuoleman vaaraa, olkoon kysymyksessä rakastettu lapsi tai vaimo, kallis puoliso tai isä -- samoin oli Fabiolankin laita. Hän ei huomannut arveluttavia ruusuja Mirjamin poskilla; samaten ei hän pitänyt minään yskää, joka ilmautui, vaikk'ei sairas itse suinkaan itseltään salannut, että hänen päivänsä olivat luetut. Kuitenkin oli Mirjamin suotu täällä alhaalla viettää se päivä, joka tuli suurimmaksi juhlapäiväksi Fabiolan, hänen vanhan hoitajansa Eufrosynen sekä Graian ja Emerentian elämässä. Se oli se päivä, jolloin valtijatar ja hänen kolme palvelijaansa kastettiin katakombeissa.

Kun Fabiola tämän pyhän toimituksen jälkeen, jolloin hän myös ensi kertaa oli tullut osalliseksi Herran pyhästä Ehtoollisesta, vihdoin palasi huvilaan, vastaan-otti hänet Mirjam sydämellisellä syleilyllä. Autuaalliset ilokyyneleet kostuttivat molempien poskia. Ei ollut Fabiola koskaan ollut niin ylpeä mistään puvusta, kuin siitä valkoisesta kastepuvusta, johon hänet oli puettu heti kasteen jälkeen, ja jota hänen tuli kantaa yhden viikon aika.

Mutta karvasta murhetta oli pisarainen pudonnut hänen riemumaljaansa. Ystävän syleillessä, oli hän hämmästyksellä huomannut tämän lyhyen, raskaan hengityksen. Sen johdosta lähetti Fabiola seuraavana päivänä kutsumaan arvoisata Dionysiusta. Tämän unohtumattoman päivän illalla istuivat kastetut orjattaret yhdessä emäntänsä kanssa saman pöydän ympärillä; Mirjamkin otti osaa juhla-ateriaan. Ei ollut koko elinaikanaan patriisitar istunut yhtään iltaa seurassa, joka olisi tuottanut hänelle niin suurta iloa.

Seuraavana aamuna veti Mirjam ystävättärensä rintaansa vasten ja virkkoi sydämellisemmällä, hellemmällä äänellä kuin konsanaan ennen: "Rakas sisko, mitä aiot tehdä, kun minä olen jättänyt sinut?"

Fabiola tuli tuskalliseen mielenliikutukseen näitten odottamattomien sanojen johdosta. "Aiotko siis jättää minut?" kysyi hän suruisena. "Minä olin toivonut, että aina asuisimme yhdessä sisarusten tavalla. Mutta jos pidät parempana lähteä pois Roomasta, niin salli minun ainakin seurata sinua, hoitaakseni ja palvellakseni sinua".

Kyynel kiilsi Mirjamin silmässä, hänen tarttuessaan ystävänsä käteen ja osoittaessaan ylöspäin. Fabiola ymmärsi mitä hän aikoi sanoa, ja huudahti valtavasti liikutettuna: "Ei, ei, rakas sisar, ei vielä! Mikä minut perisi ilman sinua! Sinä olet pian taas tunteva itsesi terveeksi. Campanian lauhkea ilma on ennen pitkää saattava sinut jälleen voimiisi. Silloin istumme taas niinkuin ennenkin yhdessä lähteen reunalla ja iloitsemme jostakin paremmasta kuin filosofiasta".

Mutta Mirjam pudisti päätään, pyytäen ett'ei toinen sallisi toiveittensa viedä häntä harhaan. "Jumala on antanut minun elää", pitkitti hän, "kunnes sain tervehtiä sinua kristittynä, ja oi, kuinka kiitänkään häntä siitä! Mutta minä tiedän vallan hyvin, että päiväni ovat luetut ja minä halajan pian eritä täältä ja olla Kristuksen kanssa!"

"Oi, älä jätä minua niin pian!" rukoili Fabiola nyyhkien.

"Toivoakseni en ennen, kuin olet riisunut kastepukusi", vastasi sairas lempeästi. "Tiedän, että haluat kantaa surupukua minun kuoltuani; mutta mielelläni tahtoisin viipyä täällä niin kauan, että voisit valkoisen pukusi vaihettaa kuolinvaatteisiin".

Dionysius, joka ei ollut pitkään aikaan käynyt sairaan luona, huomasi hänen paljo muuttuneen. Mitä hän salaa oli peljännyt, se oli tapahtunut. Tikari oli tunkeutuessaan rintaan, puhkaissut rintakalvon, josta keuhkotauti oli seurannut, ja tohtori tuli ainoastaan vahvistamaan todeksi sen, mitä sairas kauan oli itse tiennyt.

Siitä hetkestä käsin nähtiin arvoisa Dionysius joka päivä potilaansa vuoteen ääressä, vähemmin oikeastaan lääkärinä kuin uskollisena sielunpaimenena ja lohduttajana. Sairashan itse kävi ilomielin kuolemata vastaan; mutta oi, kuinka suuresti kaipasikaan jäljelle jäävä Fabiola hengellisessä suhteessa lohdutusta ja hoivaa! Kuitenkin tyyntyi hän vähitellen niin, että saattoi hiljaisesti kuunnella kuolevan viimeisiä toivomuksia hautapaikkansa suhteen. Mutta mitä Mirjam tarkoitti lausuessaan, että toivioretkeläinen tulisi itäisiltä mailta tuoden hyviä sanomia, -- se oli hänelle sillä hetkellä aivan käsittämätöntä. Jälkeenpäin oli hän käsittävä, mitä kuoleva oli nähnyt hengessä ja profetallisin katsein ennustanut.

Mirjam erosi suloisesti ja autuaasti täältä, jättäen syvään suruun olletikin kristityt toverinsa. Fabiolan tuska oli myös syvä, hän itki ja murehti, mutta ei enää niinkuin ne, joilla ei mitään toivoa ole.

Me menemme nyt ajassa koko joukon edelle, jättäen kajoomatta niihin pitkiin vuosiin, jolloin vaino mitä julmimmasti riehui, aikaan, jolloin vähin jo ajateltiin pystyttää patsas, johon olisi kirjoitettu, että kristitty-nimi oli kokonaan hävitetty. Hirmuvaltias, kristinuskon sortaja seurasi toistaan. Semmoisina tulivat paitsi Diokletianusta, Galeriusta ja Maksimianusta muita kuulummiksi vielä Licinius itäisessä valtakunnassa sekä Maksiminus ja Maksentius länsimaissa. Vieläpä sittenkin, kun Konstantinus oli kääntynyt kristinuskoon ja ottanut sen suojeluksensa alle, riehui vielä useita vuosia vaino kristittyjä vastaan siellä ja täällä. Sillä ei ylety paraimmankaan, toimellisimmankaan keisarin valta kaikkialle! Mutta "kun Kristus suojelee kirkkoaan, niin on helvetti voimatonna!" Hän, joka on sanonut seurakunnastaan: "Helvetinportit eivät voi sitä voittaa", on vaikeimpinakin vainonaikoina osoittanut, että hän täyttää tämän lupauksensa, että hän totisesti on niin yksityisen ihmisen kuin koko seurakunnankin mahtavin apu ja turva. Ja vainon kestäessä sekä siitä huolimatta, voitiin kristittyihin sovittaa se sana, joka ennemmin oli lausuttu sorretusta Israelin kansasta: "Ja kuta enemmän heitä vaivattiin, sitä enemmän he lisääntyivät ja levisivät".

Ja mitenhän sitten kävi noitten hurjain kristin-uskon sortajain? Diokletianus sai surullisen lopun itsemurhan kautta, kuten luullaan, sittenkun hän väsyneenä hallitustoimiin oli heittänyt päältään purppuraviitan, vetäytyäkseen yksinäisyyteen, jossa hän kuitenkin, omantunnon tuskien kalvamana, vietti surkeata elämää. Vielä hirmuisemman kuoleman sai Galerius, joka tuskallisissa omantunnon vaivoissa joutui elävältä matojen ruuaksi ja julkisessa ediktissä tunnusti ajaneensa vääriä asioita. Maksimianus Herkuleus, tunnettu hirmuvaltias, kuristi itsensä; Maksentius hukkui Tiber-virtaan; Maksiminus -- -- -- mutta, olkoon jo tästä kyllin; luettelo kristinuskon sortajain kamalasta lopusta puhuu tarpeeksi selvää kieltä.

Jätämme siis sikseen viimeisen raskaan vainon-ajan, joka alkoi vuonna 303 samassa kaupungissa, missä keisari Konstantinus suuri vastaanotti pyhän kasteen v. 337.

Noin viisitoista vuotta Mirjamin kuoleman jälkeen, jolloin Konstantinus, kristitty keisari, jo oli pitänyt valtion-ohjia viitisen vuotta käsissään ja kirkkoja oli saatu rauhassa rakentaa, tapaamme Fabiolan kulkemassa kotia huvilaansa sairashuoneelta, jonka hän oli rakennuttanut isältään perimällään maatilalla Roomassa. Matkalla kohtasi hän Torkvatuksen, joka syvän lankeemuksensa jälkeen todellakin oli kestänyt koetuksensa kristittynä ja jo kauan aikaa oli ollut haudankaivajan toimessa. Niistä tiedoista, jotka Fabiola häneltä sai, selkeni hänelle yht'äkkiä niitten sanojen ajatus, jotka kuoleva Mirjam oli lausunut. Jalon Agneen haudalla oli Torkvatus näet kohdannut muukalaisen, joka kauan oli rukoillut siinä, kyyneliä vuodattaen, ja jossa hän oli tuntenut entisen viettelijänsä Fulviuksen. Torkvatus ei ollut kuitenkaan rohjennut itseänsä hänelle ilmoittaa.

"Kun rukoilija oli noussut polviltaan", kertoi Torkvatus edelleen, "osuivat hänen silmänsä minuun, ja hän kysyi minulta, oliko tässä ehkä erään Mirjam-nimisen syyrialaisen tytönkin hauta. Vaieten osoitin seuraavaa hautaa. 'Tiedätkö miten hän kuoli?' kysyi hän. Kun minä siihen vastasin: 'Keuhkotautiin!' näytti kuin kivi olisi pudonnut hänen sydämeltään. Hän suuteli hautakiveä, ja minusta näytti, kuin olisi hänen ollut vaikea erota siitä".

"Niin, hän se on!" huudahti Fabiola liikutettuna; "ja minun täytyy puhutella häntä! Tämäkö se siis oli, rakkahin Mirjam, minkä kuoleva katseesi näki?"

Sillä aikaa oli toivioretkeläinen mennyt kaupunkiin. Forumilla näki hän ihmisten piirittävän miestä, jota he silminnähtävästi kiusasivat. Muukalainen olisi ilman muuta mennyt tästä ohi, ellei hän olisi kuullut huudettavan nimeä, joka oli hänelle tuttu. Hän kävi siis lähemmäksi ja näki miehen, joka oli häntä itseään nuorempi. Mutta samoinkuin Fulvius näytti vanhemmalta kuin hän todella oli, siksi että oli niin kalpea ja lopen laihtunut, niin näytti toinen aivan päinvastaisesta syystä vielä paljoa vanhemmalta. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja pöhöttyneet ja täynnä paisumia. Liikkeistään ja äänestään huomasi, että hän oli juomari. Hänen vaatteensa olivat likaiset, koko hänen ulko-asunsa huonosti hoidettu.

"Ha, ha, Corvinus", huusi muuan nuorukainen, häntä pilkaten; "etköhän sinä tulle saamaan palkkaasi nyt? Etkö ole kuullut, että Konstantinus tulee Roomaan ensi vuonna? Luuletko ett'eivät kristityt silloin kosta? Eiköhän silloin käyne niin, että iskut iskuin korvataan, polttajat roviolla poltetaan, pedot petojen revittäviksi heitetään?"

"Kuka sitä sanoo?" kysyi Corvinus kalveten.

"Hoo, sehän ainakin olisi ihan luonnollista", oli vastaus.

"Ja aivan oikeudenmukaista", tokaisi toinen.

"Ei tee mitään", sanoi Corvinus. "Kun vain rupeaa kristityksi, niin aina sitä pulmasta pääsee. Ja mieluummin minä rupeaisin vaikka miksi, ennenkuin seisoisin -- -- --"

"Siinä missä Pankratius seisoi", jatkoi joku pistävästi.

"Suus kiinni!" huusi juomari, puristaen nyrkkejään, ja ääretön vihanpuuska valtasi hänet. "Koetahan lausua tuo nimi vielä kerran!"

"Ha, ha, sanoihan hän, mikä kuolema sinut oli perivä", huusi nuorukainen ja juoksi tiehensä. "Ha, ha, pantteri Corvinuksen niskaan!"

Kaikki pakenivat nyt raivostuneen tieltä, ikäänkuin metsänpedon ajamina. Hän taasen kiroillen sinkautteli kiviä heidän jälkeensä.

Toivioretkeläinen oli taampaa katsellut tämän kohtauksen päättymistä ja läksi sitten edelleen. Verkkaan käydä horjuili Corvinus samanne päin sitä tietä myöten, joka vei amfiteatterille. Äkkiä kuului kovaa karjuntaa ja kimeää huutoa. Corvinus oli pysähtynyt aituuksen ääreen, jonka sisällä muhkea pantteri oli vankina, ja oli sanoin ja liikkein ärsyttänyt tuota julmaa petoa. "Haa, oletpa aivan sen näköinen, kun mielisit tehdä minusta lopun. Mutta näitten rautatankojen takana ei minun tarvitse peljätä sinua!" Tuskin olivat nämä sanat livahtaneet hänen huuliltaan, kun ärsytetty peto hyökkäsi esiin ja rauta-aidan suurten välysten kautta iski kynsillään hirmuisen haavan hänen kaulaansa.

Hänen kovien, sydäntä-särkeväin tuskanhuutojensa kaikuessa kiiruhti toivioretkeläinenkin sinne muitten mukana. Haavoitettu kannettiin asuntoonsa, joka tarjosi milt'ei yhtä pelottavan näyn. Muukalainen seurasi häntä sisään, lähetti siinä tuokiossa orjan -- joka näytti viinaan menevältä niinkuin hänen herransakin -- lääkäriä noutamaan, ja koetti sillä välin hillitä verenjuoksua, kunnes kutsuttu ennättäisi saapua.

Hänen sitoessaan haavaa, olivat Corvinuksen silmät koko ajan luotuina häneen, jotenka muukalainen viimein kysyi: "Tunnetko minua?" -- "Kyllä, en! Äläs huoli; minun johtuu mieleeni -- haa, kettu! Minun kettuni! Muistatko vielä, miten yhdessä vainosimme noita kunnottomia kristittyjä? Missä olet ollut koko tämän ajan? Kuinka monta olet ajanut surman suuhun? Ha, ha, ha!"

"Rauhoitu, Corvinus, muuten olet auttamattomasti hukassa! Paitsi sitä en soisi sinun puhuvan niistä ajoista, sillä nyt minä olen itsekin kristitty", oli yksitotinen vastaus.

"Sinä kristitty?" huusi Corvinus. "Sinä, joka olet vuodattanut enemmän verta heidän valittujensa joukosta kuin kukaan muu? Ovatko he sitten antaneet sinulle anteeksi? Oletko sinä sitten voinut nukkua rauhassa yhtäkään ainoata yötä? Eikö raivottaria ole käynyt pieksämässä sinua öisin? Eikö peikot ole sinua säikytelleet? Sano, mitenkä olet karkoittanut heidät, että minäkin voisin päästä heistä rauhaan! Vai vieläkö ne myöhemmin sinun kimppuusi käyvät? Miksipä sinua vaivattaisiin vähemmän kuin minua?"