Part 17

Käskemättä tietysti istahti Fulvius vastapäätä yllätettyä naista ja alkoi: "Sinulla ei ole syytä olla vihainen siitä, että minä äkkiarvaamatta olen astunut sisään ja kuullut tuumittelusi. Sinä itse olet ollut minulle opettajana siihen Tulliuksen vankilassa. Mutta minun on palauttaminen muistiisi aikaisempia yhtymisiä. Kun ensi kerran olin kutsuttu kunnian-arvoisen isäsi luo, kohtasin siellä erään -- minun ei ole tarvis mainita hänen nimeään -- jonka katseet ja sanat heti saivat minut rakastumaan, ja sydämessään paloi hänellä samallaiset tunteet minua kohtaan".

"Julkea mies!" huudahti Fabiola. "Kuinka tohdit edes kajota semmoiseen! Ei ole totta, että semmoista tunnetta koskaan on liikkunut teidän kummankaan sydämessä".

"Mitä jaloon Agneeseen tulee", pitkitti Fulvius, "niin tiedän sen luotettavalta taholta; oma isäsi ilmoitti minulle, että hänen veljentyttärensä oli tunnustanut hänelle rakastavansa minua. Monen monta kertaa isäsi kehotti minua jatkamaan kosintaani".

Fabiola tunsi itsensä syvästi nöyryytetyksi. Eihän hän saattanut kieltää tämän väitteen todenperäisyyttä! Hän muisti isänsä viittaukset mielettömistä luuloistansa.

"Minä kyllä tiedän", vastasi hän, "että rakas isäni erehtyi tässä suhteessa; mutta minä, jolta tuo kallis tyttönen ei mitään salannut..."

"Paitsi uskontonsa", puuttui Fulvius hänen puheeseensa, katkerasti naurahtaen.

"Vaiti!" jatkoi Fabiola. "Se sana kuuluu jumalan-pilkkaamiselta sinun suussasi. Minä tiedän, ett'ei hän sinua kohtaan tuntenut muuta kuin inhoa ja vastenmielisyyttä".

"Niin, sittenkuin sinä olit saanut ne tunteet hänessä hereille. Ensi kohtaamisemme hetkestä saakka olet sinä yhdessä tuon petollisen upseerin kanssa, joka on saanut niittää palkkansa, ollut katkera, leppymätön viholliseni. Hänelle olit sinä ajatellut sitä paikkaa, jota minä ajoin takaa. Hillitse kiukkusi; sillä sinun täytyy kuulla minua loppuun asti. Sinä olet hävittänyt maineeni, sinä myrkytit hänen tunteensa, sinä sait rakkauteni muuttumaan leppymättömäksi vihaksi!"

"Sinun _rakkautesi_?" puuttui Fabiola närkästyneesti hänen puheeseensa. "Ellei kaikki mitä olet sanonut, olisi ilkeätä valetta -- mitä rakkautta sinä olisit saattanut tuntea häntä kohtaan? Mitäpä muuta arvoa sinä olisit voinut panna hänen teeskentelemättömään säveyteensä, hänen luonnolliseen vilpittömyyteensä, hänen harvinaiseen ymmärrykseensä, hänen viattomaan puhtauteensa, kuin mitä susi panee lampaan kärsivällisyyteen tai korppikotka kyyhkysen säveyteen? -- Ei, hänen rikkauttaan, hänen korkeata asemaansa, hänen aateluuttaan sinä ajoit takaa. Minä luin sen liekehtivistä silmistäsi, kun ensi kerran tähystelit häntä basiliskikatsein!"

"Ei ole totta! Jos tarjoukseni olisi otettu vastaan, jos olisin sattunut saamaan arvokkaan puolison, olisin tuottanut asemalleni kunniaa; olisin ollut kodikas, tyytyväinen, lemmekäs, yhtä kelvollinen omistamaan tämän ystävän..."

"Kuin kuka hyvänsä", liitti siihen Fabiola, "joka tarjotessaan hänelle kätensä sanoo olevansa yhtä valmis kolmen tunnin kuluessa aviokseen ottamaan tai murhaamaan hänet. Mutta tyttö suostuu mieluummin jälkimäiseen, ja kosija pitää sanansa. Mene pois näkyvistäni! Sinä saastutat ilman, jossa liikut!"

"Minä menen, jahka olen toimittanut asiani, ja kun minä lähden, on sinulla hyvin vähän syytä olla iloinen. Sinä olet niin ollen vakaalla aikomuksella ja ilman syytä tehnyt kaikki rehelliset aikeeni tyhjiksi, hävittänyt ainoan toiveeni, riistänyt minulta yhteiskunnallisen asemani, arvoni ja perheellisen onneni. Mutta ei siinä vielä kyllin. Kaiken päälliseksi olet sinä ollut syyllinen kaikessa siinä, mistä nyt syytät minua. Olet salaa kuunnellut keskustelujani, olet tänään, unhottaen naisellisen arvokkuutesi, esiintynyt Forumilla minua vastaan julkisesti päättääksesi sen, minkä hiljaisuudessa olet alkanut, olet vastoin oikeutta ärsyttänyt tuomarit ja ihmiset minua vastaan ja sen kautta tehnyt minut vihattavaksi keisarinkin edessä. Jollei väkevämpi tunne kuin pelko olisi ajanut minua tänne, olisin kuin pyytäjiään pakoileva susi koettanut karata ulos lähimmästä kaupunginportista".

"Ja minä sanon sinulle, Fulvius, että niin pian kuin sen teet, on hyveiden mitta tässä jumalattomassa kaupungissa oleva suurempi kuin se nyt on", vastasi Fabiola. "Vielä kerran käsken sinua ainakin poistumaan talostani, tai lähden itse ulos!"

"Emme ole tulleet vielä loppuun", pitkitti Fulvius. Hänen kasvonsa olivat sillä välin käyneet yhä tulisemmiksi, hänen huulensa olivat verettömät. "Sinua on minun kiittäminen siitä, että nyt olen pakotettu lähtemään Roomasta rutiköyhänä, kodittomana karkulaisena, yhteiskunnan hylkynä; olet riistänyt minulta tuon armaan tytön, rauhan, kunnian ja kodin, mutta lisäksi olet vienyt minulta vaivalla ansaitun, laillisen omaisuuteni".

"Julkea, hävytön mies, joka tohdit soimata minua varkaaksi omassa talossani!" huudahti jalo roomatar vihastuneena. "Se on tuleva sinulle kalliiksi!" Fabiola tahtoi kavahtaa ylös, mutta sillä uhkauksella, että hänen ensi avunhuutonsa myöskin tulisi olemaan hänen viimeisensä, painoi Fulvius hänet alas leposohvalle ja jatkoi kylmäverisesti: "Minä toistan vielä, mitä olen sanonut. Eikö sitä syystä voida nimittää minun omakseni, minkä olen hankkinut niin paljolla vaivalla ja taistelulla ja viettämällä niin monta unetonta yötä. Nimitä verirahoiksi niitä jos tahdot -- hyvä se, mutta sitä katalampaa on, että sinä niin häpeällisellä tavalla riistät ne minulta. Eikö ole sama, kuin jos rikas ottaisi koiralta pois saaliin, sittenkun koira on tullut verisesti haavoitetuksi sitä pyytäessään?"

Tähän saakka oli Fabiola urhoollisesti tukahuttanut kaiken pelon, mutta nyt valtasi hänet kammo, kuultuaan nämä sanat. Hän oli yhtäkaikki aivan avutonna sekä kokonaan väkevän, raivokkaan miehen vallassa, jonka hänen luulonsa mukaan, ainoastaan mielettömyys saattoi johdattaa sellaisia puhumaan. Kooten kaiken mielenmalttinsa vastasi Fabiola siis näköjään tyynenä, katsoen rohkeasti häntä silmiin: "Pyydän sinua, mene nyt. Jos haluat rahoja, niin saat; mutta pyydän, että menet pois, ettei vihasi vie sinulta järkeäsi".

"Mitä sinä oikeastaan kuvittelet mielessäsi?" vastasi Fulvius ivallisesti.

"Että sinä väärin luulet minun tämmöisenä päivänä voivan edes unissani ajatella serkkuni omaisuutta tahi käyttää hänen väkivaltaista kuolemaansa omaksi hyväkseni".

"Ja kuitenkin on asianlaita niin. Keisari on itse sanonut minulle, että hän on lahjoittanut sinulle kaikki. Ja ethän tahtone uskotella minulle, että tämä antelias, jalomielinen ruhtinas koskaan on lahjoittanut pois penniäkään, ilman että häntä on rukousten kautta saatu siihen taivutetuksi?"

"Siitä en tiedä mitään", vastasi Fabiola. "Mutta sen tiedän, että kernaammin olisin kuollut puutteeseen kuin pyytänyt itselleni pienintäkään ropoa sellaisista rahoista".

"Pitäisikö minun sitten uskoa, että joku tässä kaupungissa on ollut niin jalomielinen, että pyytämättä on tehnyt sen sinun puolestasi? Ei, se olisi liiaksi uskomatonta. Mutta mitä tämä on?" Samassa sattuivat hänen silmänsä lahjoituskirjaan, joka oli pöydällä; hän silmähti hätäisesti sen läpi ja jatkoi sitten kiristäen hampaitansa kiukusta: "Nyt todistan sinut syylliseksi siihen halpamielisyyteen, ahneuteen, julmuuteen ja muihin paheisiin, joista olet minua soimannut. Sinä olet itse paljoa suuremmassa määrässä syypää niihin. Katsos tätä kauniilla käsialalla kyhättyä asiakirjaa ja uskalla sitten väittää, ett'ei kaikki ollut valmistettu jo ennen serkkusi kuolemaa! Ja tätä sinä, teeskentelijä, et ole häikäillyt tekemästä, seistessäsi suojelevaisena ja vesissä silmin tuon pahaa aavistamattoman sivulla!"

"Lakkaa, sinä hurjapäinen", huusi Fabiola voimatta kestää tuon raivostuneen liekehtivää katsetta. Mutta Fulvius jatkoi vielä kiihkoisemmalla äänellä: "Ja nyt, kun olet ryöstänyt minut niin häpeällisellä tavalla, nyt tarjoat minulle rahoja! Tehtyäsi suunnitelmani tyhjäksi, tarjoat minulle sääliäsi! Saatettuasi minut kerjäläiseksi, uskallat tarita minulle almua, almua omasta palkastani, semmoista jota helvettikin suopi kadotetuille uhreilleen!"

Fabiola nousi uudestaan, mutta Fulvius tarttui häneen ja piti häntä rautakourin kiinni. "Ja kuule nyt, mitä vielä viimeksi tahdon sanoa sinulle", jatkoi hän käheämmällä äänellä. "Anna pois minulle, mitä vastoin oikeutta olet itsellesi anastanut. Se on väärin, että minä olen tehnyt työn ja sinä kannat maksun siitä. Luovuta omaisuus minulle vapaaehtoisena lahjana, niin minä lähden tieheni. Jollet sitä tee, niin olet allekirjoittanut oman kuolemantuomiosi". Näitä sanoja säesti hurja, uhkaava katse.

Semmoiseen pyyntöön ei ylpeän roomattaren taipumaton sydän kuitenkaan voinut millään ehdoin suostua. Vaaran yltyessä kasvoi hänen rohkeutensakin. Jalolla arvokkuudella veti hän toogan tiiviisti ympärilleen ja vastasi tyynesti ja järkähtämättömästä "Fulvius, kuule minun sanojani, viimeisiä, joita kanssasi puhun! Antaako sinulle se omaisuus? Ei koskaan! Kernaimmin lahjoitan sen ensimäiselle spitaliselle, jonka kohtaan kadulla. Ota kullastani niin paljon kuin haluat, mutta siitä, mikä on ollut hänen, en minä anna pois rahtuakaan, en mistään maailman hinnasta. Sinä olet pannut valittavakseni saman kuin hänellekin, joko antaa perään sinulle tahi kuolla. Agneelta olen oppinut, kumpaa on mieluisempana pidettävä. Vielä kerran sanon sinulle: mene pois!"

"Jotta sinä saisit hallita sitä, mikä on minun? Minäkö jättäisin sinut, jotta sinä saisit iloita siitä, että olet minut viekkaudella voittanut; minäkö tietäisin sinun olevan kunnioitetun, sen sijaan että itse saan kärsiä häpeää? Sinäkö olisit rikas, ja minä perinköyhä -- sinä onnellinen, minä onneton? Ei koskaan? Minä en tosin enää saata pelastua siitä hornan kuilusta, johon sinä olet minut syössyt, mutta minä saatan estää sinua tulemasta siksi, mihin sinulla ei ole oikeutta. Sentähden olen tullut tänne; tämä on minun palkanmaksopäiväni. Nyt on aikasi kuolla!"

Näin puhuessaan oli Fulvius verkkaan painanut hänet leposohvaa vasten, sillä aikaa kuin hänen oikea kätensä vavisten hapuili jotakin hänen pukunsa laskoksista. Viimeiset sanat lausuttuaan oli Fulvius äkisti paiskannut hänet pitkälleen ja tarttunut häntä hiuksiin. Vastarintaa tekemättä ja huutamatta oli Fabiola antanut tämän kaiken tapahtua. Jo näki hän murha-aseen välkkyvän silmäinsä edessä. Seuraavassa tuokiossa tunsi hän ikäänkuin raskaan taakan pyrkivän tukehuttamaan häntä; yksin ajoin hulvahti lämmin verivirta hänen kasvojensa ylitse, ja lempeä, rukoileva ääni soi hänen korviinsa: "Anna olla, Orontius! Minä olen sisaresi Mirjam!"

"Se ei ole totta! Jätä minut rauhaan saaliineni!" huusi Fulvius äänellä, jonka raivokkuus pyrki tukehuttamaan.

Sen jälkeen vaihdettiin muutamia sanoja oudolla kielellä, jota ei Fabiola ymmärtänyt. Fulvius päästi hänen hiuksensa, viskasi tikarin lattialle ja syöksähti ulos huoneesta huudahtaen katkerasti: "O Herra Jeesus, tämä on sinun kostosi!"

Jälleen toinnuttuansa tunsi Fabiola että paino, joka lepäsi hänen päällään, lisääntymistään lisääntyi. Hänen onnistui vapautua sen alta, mutta sillä paikalla, missä hän oli maannut, loikoi nyt toinen olento verissään, silminnähtävästi kuolleena. Se oli uskollinen Syra, joka oli heittäynyt valtiattarensa päälle hänen sijastaan ottaakseen vastaan veljensä tikarinpiston.

Yhdeksästoista Luku.

Fabiola ja Mirjam Jeesuksen jalkain juuressa.

Fabiola aikoi ensin ehkäistä verentulvaa millä tahansa, mikä vain ensinnä sattuisi hänen käsiinsä. Hänen tätä puuhatessaan, syöksyi palvelusväki sisään. Ovenvartija, joka jo muutenkin oli käynyt levottomaksi vieraan pitkän viipymisen johdosta, tyrmistyi kokonaan kun näki tämän, verin tahrattuna, mielipuolen lailla törmäävän ovesta ulos. Ovenvartijan huutoihin riensi hetikohta koko palvelusväestö kokoon.

Fabiolan viittauksesta astuivat Eufrosyne ja kreikatar lähemmäksi, muun väen äimistyneenä pysähtyessä ovensuuhun. Sivumennen mainiten oli Graia, jouduttuaan pois Afran seurasta, hartaalla mieltymyksellä kiintynyt Syraan ja joutunut hänen siunatun vaikutuksensa alaiseksi. Viipymättä lähetettiin yksi orjista käymään lääkäriä. Kuinka suuri olikaan Fabiolan ilo, kun verenvuoto väheni ja haavoittunut hetkeksi loi auki silmänsä häntä kohden! Kuinka tuota katsetta seurannut ystävällinen hymyily teki hänelle hyvää!

Lääkäri saapui vähän ajan kuluttua, ja selitti tyystin tutkittuaan sairasta, ett'ei haava ollut hengenvaarallinen. Murhaaja oli tikarilla tavottanut iskeä suoraan sydämeen, mutta hänen juuri kohottaissa kättään surman-iskuun, oli Syra hiipinyt sisään suojellakseen ilmeisen kuoleman uhkaamaa emäntäänsä. Hän oli nimittäin, kiellosta huolimatta, levotonna pysytellyt valtijattarensa läheisyydessä ja niin muodoin kuullut tuon kovalla äänellä lausutun uhkauksen. Ruveta taisteluun murhaajan kanssa olisi ollut turha vaiva, sen tiesi Syra vallan hyvin, sillä hän tunsi veljensä voiman ja taitavuuden. Yhtä turhaa olisi ollut huutaa apua. Ainoa keino oli siis uskaltaa henkensä valtijattarensa hyväksi. Mutta estääkseen, jos mahdollista, veljeään rikoksenteosta, mainitsi orja hänen sekä oman nimensä ja ilmaisi itsensä sen kautta murhaajan sisareksi. Saattaa siis kuvailla mielessään, mikä kova sisällinen taistelu tytön oli ollut kestettävänä ennen tätä uhrautumista, kuinka rakkaus emäntään ja pelko tehdä ainut veli, joka jo kantoi Kainin merkkiä otsallaan, toistamiseen sisarenmurhaajaksi, olivat taistelleet keskenään vallasta.

Fulvius uskoi hänen sanansa vasta sitten kuin tyttö äidinkielellään oli lausunut: "Muista huivia, jonka täältä anastit!" Nämä sanat säväyttivät hänen sieluunsa äkkiä muiston niin kauheasta perhekohtauksesta, että, jos maa sillä hetkellä olisi auennut hänen jalkainsa edessä, hän olisi syöksynyt syväriin, haudatakseen siihen tuskansa ja häpeänsä. Tuolla puheena olevalla huivilla oli ollut omituinen tenhovoima Fulviukseen siitä asti kuin se oli hänen haltuunsa joutunut. Hankkiutuessaan matkalle, oli hän pistänyt sen huolellisesti pukunsa alle, mutta sitten, vetäessänsä tikarin esiin, huomaamattansa pudottanut sen maahan. Se löydettiin sitten samasta paikasta mistä tikarikin, joka kyllä ei ollut osunut uskollista palvelijaa sydämeen, mutta oli sentään saattanut hänelle syvän haavan rintaan.

Sittenkuin Dionysius, sama lääkäri, jonka olemme tavanneet Sebastianuksen luona, oli sitonut haavan ja saanut sopivalla hoidolla sairaan virkoamaan, määräsi hän, että haavoitetun tuli maata liikahtamatta vuoteellaan. Muutamat sanat, jotka hän lähtiessään kuiskasi sairaan korvaan, saivat tämän kasvoille sanomattoman onnellisen hymyn. Dionysius näet ilmoitti hänelle olevansa sekä kristitty että myös kristittyjen kesken hyvin uskottu sananpalvelija, joka usein, kutsuttuna pakanallisten sairaiden luo, sen kautta juuri oli voinut neuvoa heille Gileadin oikeata voidetta, osoittaa heitä ainoan vapahtajan, ruumiin sekä sielun parantajan tykö.

Fabiola oli kannattanut uskollisen pelastajansa omaan vuoteesensa ja tahtonut kaikin mokomin itse hoitaa häntä. Ainoastaan viereisessä huoneessa salli hän muutamien naispalvelijani valvoa öisin. Että murhaaja oli haavoitetun oma veli, siitä ei orjakumppaneilla tietysti ollut aavistustakaan.

Vaikka Fabiola oli perin uupunut ja kovasti hermostunut kahden edellisen päivän mielenliikutuksista, ei hän hetkeksikään väistynyt sairaan vuoteen luota. Vasta kun puoliyö oli kulunut ja hän oli sairaalle antanut lääkärin määräämiä lääkkeitä, paneutui hän pariksi tunniksi tilalle, joka oli laitettu lähelle sairaan vuodetta. Mutta jo ennen päivän sarastusta oli hän taas ylhäällä ja ryhtyi uudelleen sairasta hoitamaan.

Lupauksensa mukaan tuli lääkäri uudestaan jo varhain seuraavana aamuna ja ilmoitti sairaan tilan olevan tyydyttävän. Pyynnöstä jätettiin hänet hoidokkaansa kanssa kahdenkesken ja Dionysius ryhtyi nyt valmistuksiin antaakseen Mirjamille pyhän ehtoollisen. Siten hoiti arvoisa Dionysius lääkärinä ja sielunpaimenena sitä kaksinaista virkaa, joista sittemmin kirjoitus hänen hautakivelläänkin mainitsee.

Mirjam oli kyllä vielä varsin heikko, sillä siksi suuri oli verenvuoto ollut, ja lääkäri määräsi hänen vielä toistaiseksi pysymään liikkumatta, mutta ulkomuoto hänellä kumminkin oli sennäköinen, että uskollinen hoitajatar päivän kuluessa rohkeni hänelle hiljaa lausua: "Minusta näyttää, että sinä alat jo vahvistua, Mirjam".

"Olet oikeassa, jalo valtijatar", kuiskasi sairas.

"Minä pyydän, älä kutsu minua sillä nimellä", virkkoi Fabiola, johon nuo sairaan sanat olivat niin kipeästi koskeneet; "pikemmin tulisi minun kutsua sinua siksi. Mutta ei tämä nimitys enää minulle mitenkään sovellu. Se, mitä kauan olen aikonut, tapahtuu tänään. Vapaakirjasi tulee laadittavaksi. Vapaa sinun tulee olla, ei vapaaksi päästettynä, vaan vapaasyntyisenä".

Mirjam kiitti ystävällisin katsein; sanoihin ei Fabiola antanut hänen pukea tunteitaan, vaan väitti, että hän itse juuri oli se, jonka tuli kiittää. Mutta sitä Fabiola ei vielä uskaltanut hänelle ilmoittaa, että hän myöskin oli kiittänyt Jumalaa Mirjamin uhrautuvan teon tähden ja pyytänyt Jumalaa pitämään hengissä tätä hänen rakastettua pelastajaansa. Hän ei vielä uskaltanut kertoa rukoilleensa kristittyjen Jumalalta valoa ja viisautta omalle sielulleen, lyhyesti sanoen, rukoilleensa, että tämä Jumala tästä lähin olisi hänenkin Jumalansa.

Hän otti uudestaan käsille Chromatiuksen kallis-arvoisen pergamentin ja, sairaan uinuksissa ollessa, luki ja punnitsi sanoja sydämessään. Kaikki ennakkoluulot olivat hälvenneet. Kuinka olisi hän voinutkaan enää olla vasten, sittenkuin hänen silmänsä viime kuluneina päivinä olivat nähneet niin yleviä uskon esikuvia, sittenkuin hän oli tullut niin täydellisesti vakuutetuksi kristillisyyden ihmeellisestä rakkaudenvoimasta ja suurenmoisesta kärsivällisyydestä niin hyvin elämässä kuin kuolemassa!

Kuinka suuri olikaan hänen ilonsa, kun ystävällinen lääkäri muutamain päiväin kuluttua ilmoitti, että huolellinen hoito ja elimistöä vahvistava ruoka olivat vaikuttaneet niin edullisesti, ett'ei sairaan enää tarvinnut pysyä niin ehdottomasti liikkumattomana kuin tähän asti! Kuinka iloinen olikaan hän, kun lääkäri antoi hänelle luvan puhella sairaan kanssa! Kuinka olikaan hän toivonut saada avata sydämensä Mirjamille, -- ystävälleen, sisarelleen! Ja kuinka loistivatkaan uskollisen esirukoilijan silmät, hänen huomattuaan, että Herra oli kuullut hänen rukouksensa!

Kun Fabiola kyynelsilmin uudelleen kiitti kallista ystäväänsä, joka oli ollut valmis antamaan henkensä hänen edestään, vastasi Mirjam tyynesti: "Mitäs muuta minä sitten olen tehnyt kuin ainoastaan velvollisuuteni? Olihan sinulla täysi oikeus ottaa henkeni; sehän oli sinun". Hetken kuluttua jatkoi hän lempeällä ja tyynellä äänellä: "Kuule minua silmänräpäys! Käyttääkseni sinulle, kuinka kaukana päämäärästä vielä olemme kaikkine tekoinemme, salli minun kertoa sinulle eräs jutelma: Muuan raaka, kiittämätön, ynseä orja on noussut kapinaan jalomielisintä herraa vastaan. Surman-isku uhkaa kapinoitsijaa, ei salamurhaajan kädestä, vaan oikeudenpalvelijain puolelta. Miksikä nimittäisit sitä tekoa, jos herra sulasta rakkaudesta, ainoastaan pelastaakseen rikoksentekijän, ja saatuaan sitä ennen kestää häpeällisintä ruoskimista, laskisi oman päänsä mestauspölkylle ja sitäpaitsi vielä viimeisen tahtonsa kautta asettaisi orjan hänen arvonimiensä ja omaisuutensa perilliseksi ja tahtoisi, että tätä pidettäisiin hänen veljenään?"

"Oi, Mirjam, Mirjam, sinä olet eteeni luonut kuvan, joka on liian korkea, jotta sitä voisi todeksi uskoa! Sinä et ole saattanut omaa menettelyäsi varjoon, sillä minä puhuin _inhimillisestä_ hyveestä. Jos semmoinen menettely, jonka sinä vastikään kuvasit, voisi olla mahdollinen, ei siihen riittäisi vähempi kuin jumalallinen hyve!"

Mirjam painoi ristissä olevat kätensä rintaansa vasten ja, kiinnittäen ihastuneen katseensa Fabiolaan, virkkoi lempeän juhlallisella äänellä: _"Niin, Jeesus Kristus, joka sen kaiken on tehnyt ihmisten hyväksi, oli samalla totinen Jumala!"_

Fabiola kätki kasvot käsiinsä ja istui kauan aikaa mykkänä. Mirjam rukoili ääneti.

"Mirjam, minä kiitän sinua kaikesta sydämestäni", aloitti Fabiola vihdoin uudestaan. "Sinä olet täyttänyt lupauksesi. Olet ollut minulle uskollisena opastajana".

Ja mitenkä virvoittavaa olikaan tästä lähin ylpeästä, oppineesta roomattaresta istua kuni lapsi entisen orjansa jalkain juuressa ja kaikessa yksinkertaisuudessa kuunnella hänen kertovan ihmeellistä pelastuksen sanomaa. Kuinka kalliiksi hänelle tulivat varsinkin Roomalais-kirjeen sanat Mirjamin selitysten kautta, nuo sanat, jotka ennen olivat hänestä olleet niin käsittämättömiä, jopa suorastaan kiivasta suuttumusta herättäviä. Uudestaan ja yhä uudestaan kehoitti kokenut kristitty nainen kuuntelijata kääntymään ristiinnaulitun Jeesuksen Kristuksen tykö ja hakemaan pelastusta hänen veressään. Sana Jumalan ihmeellisestä rakkaudesta, hänestä, joka oli mennyt kuolemaan meidän edestämme, ei enää kauemmin ollut hulluutta tuon viisaan, oppineen patriisittaren mielestä. Tieto siitä, että arvoisa vanha lääkäri oikeastaan oli sananpalvelijoita, herätti nähtävästi Fabiolassa iloista hämmästystä. Hän päätti kohta tältä pyytää lähempää opastusta kristillisessä uskonnossa ja pyhän kasteen kautta tulla otetuksi kristillisen kirkon yhteyteen.

Dionysiuksen tullessa seuraavana aamuna, olivat potilas ja hoitaja molemmat niin iloiset, että lääkäri arvasi heidän viettäneen rauhallisen yön. Molemmat vakuuttivat hymyillen tämän otaksuman oikeaksi. Mirjam kertoi niinikään, mikä oli erikoisena syynä heidän iloiseen mielialaansa, ja esitti vihdoin Fabiolan hänelle katekuumenina, jonka teki mieli saada opetusta ja tulla valmistetuksi pyhään kasteesen.

Vanhuksen ilo oli suuri. Pannen kätensä tulevan nuoren kristityn päälle, lausui hän syvästi liikutettuna: "Ole hyvässä turvassa, tyttäreni! Sinä et ole ensimäinen tämän katon alla, joka on tullut johdatetuksi Kristuksen tykö. Monta vuotta sitten kutsui kristitty orja minua tähän samaan taloon, näennäisesti kyllä lääkärinä, mutta todellisuudessa kastamaan erästä nuorta kristittyä, joka kuoli muutamia tunteja sen jälkeen. Se oli Fabiuksen vaimo".

"Äitini?" huudahti Fabiola, joka tuskin uskoi korviaan. "Hän kuoli kohta synnytettyään minut. Kuoliko hän todellakin kristittynä?"

Vanhus vastasi myöntävästi. Mutta Fabiolan sydän oli niin ylen täysi, että hänen tunteensa sulivat kyyneltulvaan. Nämä olivat ilokyyneliä. Dionysius taasen sulki hartaasti rukoillen sekä vanhemman että nuoremman opetuslapsen Jumalan armoon ja ylisti suuresti Jumalan "rikkauden ja viisauden ja tunnon syvyyttä", jonka tuomiot ovat tutkimattomat ja tiet käsittämättömät.

Yksin ajoin valtijattaren kanssa otettiin myös vanha hoitajatar Eufrosyne sekä Graia, kreikkalainen orjatar, ynnä Emerentia, jalon Agneen rintasisar, katekuumenien joukkoon. Nautittuaan ensin perusteellista opetusta oli heidän määrä saada pyhä kaste pääsiäis-iltana. Fabiola oli ottanut Emerentian taloonsa testamenttina jalolta Agneelta, ja tyttö liikkui nyt väsymättömänä sanansaattajana sairashuoneen ja muun henkilökunnan huoneiden välillä.

Sinä aikana, jona Mirjam ei saanut lähteä sairashuoneesta, sai Fabiola siten vähitellen tietää hänen elämänvaiheensa, jotka tässä lyhyesti kerromme.