Part 16

"Niin lupaa siis, että viivyttelemättä tahdot tutustua kristin-uskon opetuksiin. Minä tiedän, että sinä tulet omaksumaan ne sekä elämään ja kuolemaan samassa uskossa, joka antaa voimaa voittamaan maailman ja synnin!"

Kun Fabiola monin kyynelin oli pyydetyn lupauksen antanut, huudahti Agnes ilon-ihastuksessa: "Kuule! Jo tulevat! jo tulevat! Sinä kuulet vain sotamiesten määränperäisiä askelia, mutta minusta ne ovat noudemiehiä, jotka tulevat noutamaan minua! Niin, lamppuni on valmistettu, minä menen ulos ylkää vastaan. Hyvästi, rakas Fabiola! Älä itke minua! Oi, jospa voisit minun kanssani tuntea, kuinka autuasta on kuolla Kristuksen tähden! Jumala siunatkoon sinua!" Fabiola painoi rakastetun ystävänsä suonenvetoisesti rintaansa vasten, ja Agnes vastasi hellästi hänen syleilyynsä, viimeiseen maan päällä. Fabiolan poistuttua, antautui hän vartijain käsiin, jotka kunnioittavasti lähestyivät häntä, viedäkseen hänet Forumille.

Katsojain joukossa oli kaksi henkilöä, jotka vetivät puoleensa toisten huomion. Toisella puolen sitä puoliympyrää, jonka suuri yleisö muodosti, seisoi nuori mies, kääriytyneenä toogaansa, hattu painettu niin syvään silmille, ett'ei voinut tuntea hänen kasvojensa piirteitä. Häntä vastapäätä seisoi ylhäinen nainen, varreltaan kookas ja pää pystyssä; ilmeistä oli, että hänet ensi kertaa nähtiin Forumilla moisessa tilaisuudessa. Häntä verhosi kiireestä kantapäihin kallis-arvoinen viitta, jopa niinkin kallis-arvoinen, että keisarinnan ei olisi tarvinnut hävetä kantaa sitä. Hänen vieressään seisoi palvelijatar, kasvot yhtä huolellisesti peitettyinä kuin hänen valtijattarellaankin. Liikkumattomina seisoivat siinä nuo molemmat naiset, ja heidän ajatuksensa näkyivät olevan suunnattuina yhteen ainoaan esineeseen.

Vanki vietiin nyt tuomarin eteen; mutta koska hänen ajatuksensa olivat kaukana tuomiopaikasta, ei hän huomannut noita kahta naista enemmän kuin muitakaan ympärillä seisovia.

"Miks'ei hän ole raudoissa?" kysyi prefekti tiuskaten.

"Sitä ei tarvita. Hän käy aivan vapaaehtoisesti", vastasi Catulus, "ja hän on niin nuori".

"Mutta hän on yhtä vastahakoinen kuin mikä vanha akka. Pane heti raudat hänen käsiinsä!"

Pyöveli haki käsirautojen joukosta sopivia ja, löydettyään kaikista köykäisimmät ja pienimmät, kiinnitti hän ne syytetyn ranteihin. Agnes pudisti hymyillen käsiään, ja samaten kuin apostoli Paavali muinoin ravisti kyykäärmeen irti kädestään, niin putosivat käsiraudat kalisten hänen jalkoihinsa.

"Meillä ei ole pienempiä", huomautti pyöveli; "pitäisi noin nuoren ihmisen kantaa toisenlaisia rannerenkaita".

"Vaiti, mies!" keskeytti hänet vihastunut tuomari; kääntyen vangin puoleen, jatkoi hän sitten hieman leppeämmällä äänellä:

"Agnes, nuoruutesi, asemasi ja huonon kasvatuksesi tähden minä säälin sinua. Tahtoisin jos mahdollista pelastaa sinut. Malta mielesi, nyt kun vielä aikaa on! Luovu kristin-uskon vääristä, turmiollisista opetuksista, tottele keisarillisia käskyjä ja uhraa jumalille!"

"Tarpeetonta on kiusata minua kauemmin", vastasi Agnes. "Päätökseni on peruuttamaton. Minä halveksin vääriä jumaliasi ja voin palvella ainoastaan elävää Jumalaa. -- Iankaikkinen Jumala, avaa suuriksi taivaan portit, jotka ennen olivat ihmisiltä suljetut! Korkeasti ylistetty Kristus, kutsu luoksesi se sielu, joka pysyy kiinni sinussa!"

"Kyllä näkyy, että minä vain kulutan aikaa", sanoi malttamaton prefekti, joka huomasi säälin ilmauksia kansanjoukon keskuudessa. "Sihteeri, kirjoita päätös".

"Me tuomitsemme Agneen keisarillisen ediktin halveksimisesta miekalla mestattavaksi".

"Minkä tien varrella ja monenko peninkulmakiven luona on tuomio toimeenpantava?" kysyi mestaaja. [Mestaaminen toimitettiin tavallisesti kaupunginporttien ulkopuolella toisen, kolmannen tai neljännen peninkulmakiven luona.]

"Se on heti toimeenpantava", oli vastaus.

Agnes nosti kätensä korkeutta kohti ja laskeutui sen jälkeen tyynesti polvilleen. Omin käsin veti hän silkinhienoiset hiuksensa silmilleen ja taivutti niskansa miekan katkaistavaksi. Silmänräpäyksen keskeytys seurasi sen jälkeen, sillä pyöveli vapisi liikutuksesta eikä kyennyt miekkaa heiluttamaan. Polvillaan olevaa tyttöstä tuossa valkoisessa puvussaan, käsivarret ristissä rinnalla, pää alaspäin kumartuneena, niin että hänen kiharansa miltei koskivat maahan ja peittivät hänen kasvonsa, sopi kait verrata harvinaiseen kasviin, jonka hento varsi, valkoinen kuin lilja, taipui suunnattomain kukkain painosta.

Vasta kun tuomari kovilla sanoilla oli nuhdellut pyöveliä tämän viivyttelemisestä ja vaatinut häntä tekemään velvollisuutensa, rohkaisi tämä mielensä. Miekka välähti ilmassa, ja seuraavassa tuokiossa oli kukka erotettu varrestaan; lempeä neitonen, suloinen taimi oli siirretty taivaalliseen yrttitarhaan.

Kahdeksastoista Luku.

Nemesis.

Sill'aikaa kuin tuntematon nuori mies, voitonriemuinen hymy huulillaan, silmiään pois kääntämättä oli katsellut mestausta, oli ylhäinen nainen kääntynyt poispäin, siksi kunnes syvää hiljaisuutta seurannut sorina ilmaisi hänelle, että kaikki oli lopussa. Nyt astui hän pelkäämättä esiin, riisui päältään upean indialaisen viittansa ja levitti sen ikäänkuin käärinvaatteeksi mestatun yli. Yleinen mielihyvän hälinä seurasi tätä aito naisellista hienotunteisuutta todistavaa tekoa.

Jalo patriisitar seisoi nyt surupuvussaan tuomarin edessä. "Herra tuomari", lausui hän syvästi liikutettuna, mutta sentään selvällä, ylhäisellä äänellä, "minä pyydän sinulta yhtä armon-osoitusta. Älä anna sotamiesten raakojen käsien enää häväistä sen jäännöksiä, joka oli minulle kaikista rakkain maan päällä; salli minun kannattaa hänet isiensä perhehautaan. Hän oli yhtä hyvä kuin hän oli jalo".

Tertullus, joka nähtävästi oli ärtyisällä tuulella, ei kuitenkaan ollut vähintäkään halukas suostumaan tähän pyyntöön, vaan käski Catuluksen muitta mutkitta heittää ruumiin Tiberiin tai katsoa, että se tuli poltetuksi.

Mutta Fabiola ei ollut niin helpolla karkoitettavissa. Hän, tuo ylpeä roomatar, joka eläissään ani harvoin, niin, tuskinpa milloinkaan oli mitään pyytänyt, hän turvautui nyt rukouksiin ja pyysi niin hartaasti, niin liikuttavin sanoin, että yleinen myötätuntoisuuden hyminä alkoi kuulua kansanjoukon keskeltä. Tätä tukahduttaakseen kysäsi Tertullus häneltä terävällä äänellä: "Oletko sinäkin kristitty?"

Fabiola vitkasteli hetkisen, mutta vastasi sitten pontevalla äänellä: "En, mutta minun täytyy tunnustaa, että jos mikään voisi taivuttaa minut siihen, niin juuri se, mitä tänään olen sattunut näkemään".

"Mitä tarkoitat?"

"Että valtion-uskonnon suojaamiseksi pitää kuolemaan mennä semmoisen henkilön, jonka sinä juurikaan olet mestauttanut", tässä kyyneleet melkein tukauttivat hänen äänensä -- "sill'aikaa kuin pedot, petomaiset hirviöt, jotka ovat häpeäpilkkuna ihmiskunnalle, saavat elää ja ovat onnellisia. Mutta, herra, te ette tiedä, kenenkä te tänään olette poistaneet maan päältä! Hän oli puhtain, armain ihminen, mitä maa milloinkaan on kantanut, ja, vaikka vielä niin nuori, oli hän sukupuolemme kaunistus. Ja olisi kaiketi hän vieläkin elossa, ellei olisi ylenkatseellisesti hyljännyt erästä seikkailevaa kosijaa, joka kaikkialla on ahdistellut häntä naimatarjouksillaan, ei ainoastaan hänen ollessaan yksin maatalollaan ja kodin pyhäkössä, vaan vieläpä vankikammiossakin. Siksi että hän ei ole ollut halukas rikastuttamaan aasialaista urkkijata maatiloillaan ja rahoillaan eikä naimisen kautta aateloimaan sitä, jota saattoi vain inhota, -- siksi on hänen päänsä joutunut mestauskirveen alle".

Puhumasta herjettyään loi hän kylmän, halveksivan katseen Fulviukseen, mutta tämä juoksi esiin ja huusi vihan vimmassa: "Kaikki on valhetta ja häpeällistä parjausta! Eikö Agnes avoimesti tunnustanut olevansa kristitty?"

"Kuule minua vielä kerran armollisesti", jatkoi Fabiola, kääntyen arvokkuudella jälleen tuomarin puoleen. "Kun minä nyt todistuksilla osoitan hänet syylliseksi, on hänen muotonsa osoittava minun totta puhuvan. Etkö sinä", pitkitti hän kääntyen Fulviukseen, "etkö sinä vielä tänä aamunakin vankikammiossa ahdistanut tuota viatonta lasta ja luvannut hänelle, että jos hän suostuisi tulemaan sinulle puolisoksi, hän saisi elää ja keisarillisesta ediktistä huolimatta pitää kristillisen uskonsa?"

Ikäänkuin salaman satuttamana seisoi. Fulvius siinä kalman kalpeana, kykenemättä virkkamaan sanaakaan, kun tuomari julmistuneella äänellä lausui: "Fulvius, kasvosi ilmaisevat sinut! Minulla olisi valta heti kohta vangituttaa sinut, mutta minä annan sinulle ystävällisen neuvon: pakene täältä! Älä koskaan enää näyttäy Forumilla tahi missään Rooman julkisissa paikoissa! Jos tämä jalo nainen kumminkin vaatii, niin minä paikalla saatan sinut syytteen-alaiseksi". "Onko lupa kysyä", jatkoi hän sen jälkeen, kääntyen mitä kohteliaimmasti tuntemattoman puoleen, "mikä on nimesi, ylevä nainen?"

Fabiolan mainittua nimensä, muuttui tuomari siinä tuokiossa ihankuin toiseksi mieheksi. Eikähän ihmekään. Hengessään hän näki äkkiä edessään tulevan miniänsä! Monin sanoin ensin kiiteltyään tämän korkeata sivistystä ja yleviä avuja, tuomari ilmoitti, että koska Fabiola on tämän, petoksen uhrina suistuneen neiden likin sukulainen, on hänellä myös lähin oikeus ruumiiseen. Hän saa siis tehdä sen kanssa mitä tahtoi. Tuomarin sanoja keskeyttivät äänekkäät hysitykset ja vihellykset, jotka kuitenkin tarkoittivat Fulviusta, tämän kalpeana häpeästä ja kiukusta hiipiessä tiehensä.

Fabiola kiitti prefektiä, ja emäntänsä viittauksesta antoi Syra, joka suojelijana oli seurannut valtijatartaan, merkin neljälle orjalle astua paarien kanssa lähemmäksi. Fabiola ei sallinut, että kukaan muu, kuin hän ja Syra, sai koskea ruumiiseen. Syran avulla nosti hän sen paareille, levitti tuon kallis-arvoisen käärinvaatteen sen ylle ja saattoi viimeiseen leposijaansa nuot rakastetun ystävättären maalliset jäännökset.

Tertullukselle tai oikeammin hänen pojallensa oli asia siis saanut semmoisen käänteen, että sen parempaa tuskin saattoi toivoa. Tertullus läksi heti hoviin esittämään keisarille tavanmukaisen virallisen kertomuksen asiasta, otettuaan mukaansa kauniisti piirretyn asiakirjan, jonka hän eilen illalla myöhään oli sepittänyt ja kirjoittanut, ja joka koski mestatun omaisuuden luovuttamista lähimmälle sukulaiselle. Ilmoitettuaan nuoren patriisittaren kuoleman, kuvasi hän liioitellen yleisön tyytymättömyyden mestaukseen, minkä seikan hän kokonaan luki Fulviuksen syyksi. Paitsi sitä arvasi hän Agneen omaisuuden melkoista pienemmäksi kuin se todella oli ja huomautti lopuksi, että kansa pitäisi suuressa arvossa semmoista armon-osoitusta, jos keisarillinen hallitsija luovuttaisi mestatun omaisuuden lähimmälle perijättärelle. Ei hän myöskään unhottanut kuvata Fabiolaa harvinaisen lahjakkaaksi, jaloksi naiseksi, joka lisäksi oli keisarin uskollisimpia alamaisia.

"Ha ha, hänet minä tunnen", vastasi Maksimianus kovasti nauraen, niin kuin jotakin hyvin lystillistä olisi juolahtanut hänelle mieleen. "Sehän ihmis-raukka lahjoitti minulle kallis-arvoisen jalokivi-sormuksen ja pyysi minua säästämään Sebastianuksen henkeä, juuri kun hänet oli keritty lyödä kuoliaaksi. Niin, niin, pikkuinen perintö on joka tapauksessa lohduttava häntä tuon pojan menettämisen johdosta. Laita asiakirja valmiiksi, niin minä kirjoitan sen alle".

Tertullus antoi silloin esiin kirjoituksen, jonka oli ennakolta laatinut, niinkuin hän sanoi, keisarillisen hallitsijansa tunnettuun jalomielisyyteen luottaen. Kun Maksimianus oli luovutuskirjan alle kirjoittanut nimensä -- ohimennen sanoen niin epäselvästi, että koulupoikakin olisi sellaisia koukeroita hävennyt -- sai prefekti poistua, ja hän läksikin ihastuksissaan saavuttamastaan menestyksestä. Kirjoituksen jätti hän odottavalle Corvinukselle edelleen toimitettavaksi.

Tuskin olivat isä ja poika lähteneet palatsista, kun Fulvius, uskaltamatta toivoa sanottavasti mitään, ilmestyi heidän sijaansa. Hän oli kotona jo ennemmin pukeutunut hovipukuun ja koettanut hyvänhajuisissa kylvyissä poistaa kaikki ne merkit, jotka varhaisesta aamusta käsin hänen rinnassaan riehuneet intohimot olivat hänen kasvoihinsa painaneet. Viimeinen keskustelu Eurotaan kanssa sekä tän-aamuiset tapaukset olivat täyttäneet hänen mielensä tuskallisilla aavistuksilla. Näytti siltä kuin yksi ihminen olisi ollut varta vasten luotu tekemään kaikki hänen aikeensa tyhjäksi. Mutta tässähän tuo yksi ei ainakaan kykene asettamaan esteitä hänen tielleen. Aamulla oli se samainen tosin ainaiseksi hävittänyt hänen maineensa, mutta eihän hän kuitenkaan saata riistää Fulviukselta hänelle oikeuden mukaan tulevaa palkkiota. Jos hänen oli onnistunut tehdä Fulvius kirotuksi, kaikkialta karkoitetuksi henkilöksi, ei hänen kuitenkaan ollut onnistunut saattaa häntä kerjäläisenä maantielle. Näin lohdutti Fulvius itseään. Siitä huolimatta uskalsi hän ainoastaan epätoivon pakosta astua esiin, vaatimaan itselleen oikeutta myöten tulevaa osaansa jalon Agneen takavarikkoon otetusta omaisuudesta ainoalta vastustajalta, jota hänen oli varottava, nimittäin keisarilta itseltään. Kaikkein alamaisimmasti hymyillen astui hän vastaanotto-huoneeseen ja notkisti polvensa peljätyn keisarin edessä.

"Mitä sinä tahdot?" ärjähti hirmuvaltias hänelle.

"Olen tullut, korkea keisarillinen herrani, pyytääkseni keisarilliselta oikeudeltasi, että tahtoisit antaa minulle osani jalon Agneen omaisuudesta. Minun ilmiantoni johdosta hän kristittynä on saanut hyvin ansaitun palkkansa".

"Kaikki se olisi, niinkuin olla pitää, jos korviimme ei olisi tullut, että sinä tapasi mukaan olet hoitanut asiasi niin kömpelösti, että tyytymättömyyttä ja nurinaa on kuulunut kansan keskuudesta. Mitä ennemmin sinä siis pudistat tämän kaupungin tomun jaloistasi, sitä parempi sinulle itsellesi. Ymmärrätkö? Tapamme ei ole antaa semmoista neuvoa kahta kertaa".

"Minä noudatan silmänräpäyksessä tätä korkeimman tahtosi vihjausta", vastasi Fulvius. "Mutta minä olen melkein kokonaan vailla varoja. Käske sentähden, että osuuteni maksetaan minulle, niin minä hetkeäkään viipymättä lähden Roomasta".

"Ei sanaakaan enää!" jyrisi itsevaltias. "Lähde matkaan, ja heti paikalla! Se omaisuus, jota sinä väenväkeen pyydät omaksesi, ei sinuun nähden enää saata tulla kysymykseen; me olemme sen kokonaisuudessaan luovuttaneet eräälle ansiokkaalle naiselle, jalolle Fabiolalle".

Fulvius ei saanut sanaakaan vastatuksi. Mykkänä suuteli hän keisarin kättä ja poistui palatsista murtuneena miehenä. "Niin ollen on hän sittenkin tehnyt minut kerjäläiseksi!" mutisi hän, päästyään kappaleen matkaa palatsista. Eurotas näki heti ensi silmäyksellä, millä kannalla asiat olivat ja ihmetteli itsekseen veljenpojan tyyneyttä, mutta huomautti vain aivan kuivasti: "Huomaan että kaikki on mennyttä".

"Oletko tehnyt valmistuksesi?" kysyi pettynyt.

"Melkein", oli vastaus. "Jalokivet, huonekalut ja orjat olen myynyt vähillä tappioilla; meillä on ainakin sen verran, että mukavasti voimme matkustaa Aasiaan. Stabion, luotettavan orjan, olen pidättänyt itsellemme; hän voi ottaa vähät matkatavaramme hevosensa selkään. Paitsi sitä pidän kaksi hevosta varalla sinua ja itseäni varten. Yksi asia on minulla enää suoritettavana. Myrkkyä, jonka luvan mukaan piti olla valmiina jo eilis-iltana, en saa ennenkuin jälkeen puolisten".

"Mitä sinä myrkyllä aiot?" kysyi Fulvius.

"Kai sen arvannet kysymättäkin", vastasi vanhus, väräyttämättä yhtäkään kasvojen lihasta. "Tahdon vielä kerran koettaa toisessa paikassa, mutta se vaan on peruuttamattoman varmaa: isäni suku ei saa kuolla köyhyydessä; kunniakkaasti täytyy sen sortua".

Fulvius purasi huultaan. "Niinkuin tahdot", vastasi hän, "minä olen kyllästynyt elämään. Lähde talosta niin pian kuin mahdollista, että se olisi tyhjä Efraimin tullessa, ja laita niin, että tapaan sinut yön tullen Latiumin tiellä kolmannen peninkulmakiven luona. Minullakin on tärkeä asia suoritettavana ennen matkalle lähtöämme".

"Mikä niin?" kysyi Eurotas hämmästyen. "Sen täytyy toistaiseksi pysyä minun salaisuutenani", vastasi Fulvius. "Mutta ellen olisi paikalla kaksi tuntia jälkeen auringonlaskun, niin pidä minua menneenä miehenä ja koeta pelastua ilman minua".

Tämän vastauksen jälkeen kiinnitti Eurotas terävän, läpitunkevan katseensa veljenpoikaan, nähdäkseen, aikoiko tämä ehkä karata hänen luotaan. Mutta kun Fulvius avoimesti ja tyynesti katsoi häntä silmiin, antamatta siltä tuota haluttua selitystä, ei vanhus enempää kysynyt.

Tämän keskustelun aikana oli Fulvius riisunut hovipukunsa ja paneutunut matkapukuun. Hänen aikomuksensa ei ollut enää palata vanhaan asuntoon; se näkyi siitä, että hän otti mukaansa aseensa ja paitsi miekkaa, joka riippui vyössä, pisti mekkonsa alle teräväksi tahkotun tikarin, jommoisia ainoastaan itämailla käytettiin.

Eurotas läksi oitis talosta ja poikkesi Numidialaiseen kortteeriin vievälle tielle. Hänen kysyttyään Jubalaa, ilmestyi kohta tuo meille tunnettu neekerinainen. Tämä antoi Eurotaalle hänen tilaamansa kaksi pientä pulloa ja oli juuri antamaisillaan ohjeita niiden käyttämiseen, kun Hyfaks puoleksi päihtyneenä äkkiarvaamatta lähestyi heitä. Eurotas ehti hätimiten hänen huomaamattaan kätkeä ne levättinsä alle ja pistää kultarahan Jubalan käteen.

Jubala oli kertonut miehelleen siitä naimatarjouksesta, jonka vanhus useita kertoja oli hänelle tehnyt, ja nyt, luullen syyrialaisen tulleen taaskin samassa aikeessa, syöksyi mustasukkainen, kuumasisuinen afrikkalainen vimmastuneesti hävyttömän kimppuun, sittenkun ensin oli tylysti sysännyt syrjään vaimonsa. Eurotas sai panna kaiken puhetaitonsa liikkeelle pelastuakseen julmistuneen jousimiehen käsistä, joka päästi hänet vasta sitten, kun ilkiö oli luvannut, ett'ei hän enää koskaan näyttäytyisi siellä.

On kuitenkin jo aika, että teemme selkoa Fabiolan vaiheista. Vallan väsyneenä niin edellisen kuin tämän päivän järisyttävistä tapauksista vetäytyi hän huoneisiinsa. Haluten olla täydellisesti rauhassa, käski hän, ett'ei kukaan saisi oleksia sillä pihalla, joka oli hänen salinsa puolella, kuin myös, ett'ei ketään saisi laskea hänen puheilleen. Sitä mielenmalttia, sitä hämmästyttävää tarmoa ja tahdonlujuutta, jota olemme hänessä ihmetelleet, oli nyt seurannut täydellinen hervahtuminen ja sanomaton alakuloisuus. Hän itki rakkaan Agneensa kadottamista, niinkuin äiti itkee ainoata, häneltä äkkiä riistettyä lastansa. Milt'ei yhtä haikeasti suri Fabiola kallista ystävää Sebastianustakin. Ja sittenkin, kuinka toisin olikaan tuntunut hänestä, nähdessään tuon väkivaltaisella kuolemalla poiskutsutun ystävänsä, verraten siihen, millä mielellä hän oli seisonut isänsä paarien ääressä! "Kuinka omituista", sanoi hän itsekseen, "että juuri niiden, jotka vastaavat siveellisyyden korkeinta ihannetta, pitää olla kristittyjä! Onko mahdollista, että niin jalojen siveellisyyden esikuvien pitäisi katooman? Ei, mahdotonta! Jollakin tavalla, jollakin korkeammalla tavalla, täytyy näiden kahden olla onnellisia, muuten sanalla 'oikeus' ei ole mitään merkitystä. Mitä on pakanamaailma näiden kahden rinnalla!" Ajatuksen irtauduttua näistä jaloista, ihmeteltävistä ja ylevistä kuvista, tunkeusi ehdottomasti hänen sieluunsa uusia, edellisille vastakkaisia, kun hänen mieleensä johtuivat Fulvius ja Tertullus, Calpurnius ja keisari, jopa hänen oma isänsäkin. Häntä pöyristytti.

Hänen mietteensä häiriytyivät äkisti vieraan sisälletulon kautta, joka sanoi olevansa "keisarin sanansaattaja". Ovenvartija oli tosin kieltänyt häneltä sisäänpääsyn ja neuvotonna kääntynyt hovimestarin puoleen, mutta tämä oli ollut sitä mieltä, että keisarillinen sanansaattaja oli pidettävä poikkeuksena ja päästettävä sisään.

Fabiolaan tämä vaikutti ilkeän hämmästyttävästi, mutta keisarilliseksi sanansaattajaksi nimitetyn hassunkurinen ulkomuoto lepytti hänet hetikohta. Ellei Fabiola olisi ollut niin syvän surun valtaamana, ei hän olisi voinut pitäytyä hymyilemästä. Se oli Corvinus, joka kömpelömäisesti läheni häntä. Kaunis-sanaisella puheella, jonka hän kuitenkin oli huonosti oppinut, esiinkantoi hän Fabiolalle, keisarillisen lahjoituskirjan ohessa, vakuutuksen vilpittömästä rakkaudestaan sekä pyysi saada laskea jalon Agneen omaisuuden ynnä itsensä hänen jalkojensa juureen.

Keisarillisen sanansaattajan puhetta oli Fabiolan mahdoton käsittää, eikä hänellä ollut kaukaisinta aavistustakaan siitä, että lahjan vastaanottaminen oli aiottu välikappaleeksi sanansaattajan itsensä vastaan-ottamiseen. Hän ei osannut muuta kuin lähettää sanansaattajan kautta alamaisimman kiitoksensa sekä käskeä sanomaan korkealle antajalle, että hän tällä haavaa on niin pahoinvoipa, ett'ei kykene personallisesti sitä tekemään. Hämillään ja neuvotonna koetti Corvinus sen jälkeen selittää tuolle jalolle naiselle, että hänen isänsä oli tämän kaiken hänen hyväkseen toimittanut. Mutta Fabiola arveli, että prefektin ei olisi maksanut ottaa sitä vaivaa päälleen. Jälkeenjäänyt omaisuus oli jo aikaa sitten hänelle testamentattu ja oli se joutunut hänelle samana hetkenä, jona... Hän ei saattanut lopettaa lausetta.

Kosija joutui yhä enemmin ymmälle ja esitti vihdoin rakkauden ilmoituksensa niin takaperoisesti, että Fabiola otaksui hänen pyytävän kohtuullista palkkiota siitä, että hän oli tuon tärkeän lahjoituskirjan perille tuonut. Fabiola siis vakuutti, että kaikki hänen vaatimuksensa niin pian kuin mahdollista täytetään, mutta pyysi, että Corvinus nyt jättäisi hänet rauhaan, koska hän tuntee itsensä hyvin heikoksi. Corvinus ymmärsi näiden sanojen merkitsevän paljasta hyvää ja läksi hyvillä mielin pois.

Jäätyään taas yksin, Fabiola antautui jälleen surunsa ja kolkkojen ajatustensa valtaan, luomatta edes katsettakaan pöydällä olevaan asiakirjaan. Niin elävinä kuvautuivat hänen mieleensä jälleen äsköiset tapaukset Forumilla, että hän ehdottomasti huudahti: "Jumalan kiitos, että nyt ainakin pääsen näkemästä tuota konnaa!"

Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun hän huomasi esirippua vedettävän syrjään. Oliko se hänen liiaksi kiihoittuneen mielikuvituksensa luoma harhanäky, vai oliko se totta? Siitä ei hän kauaksi jäänyt epätietoon. Seuraavassa tuokiossa kuuli hän nämä sanat: "Saanko kysyä, ketä sinä moisilla mairesanoilla kunnioitat?"

"Sinua, Fulvius!" vastasi Fabiola pelkäämättä ja kiihoittuneena. "Eikö siinä kyllin, että olet tunkeunut taloon, huvilaan ja vankilaan? Rohkenetko sen lisäksi syöstä syvimmän murheen vallassa olevan syrjäisimpään saliinkin, sen, jonka olet saattanut niin syvään suruun? Poistu heti paikalla tai käsken ajaa sinut häpeällä pois!"

"Vähän hiljemmin, rauhoitu hiukkasen!" vastasi rauhanhäiritsijä kääntymättä takaisin. "Tämä on kaikissa tapauksissa viimeinen kerta kun käyn luonasi; mutta meillä on vielä koko monta seikkaa sovittavana toistemme kanssa. Älä vaivaa itseäsi huutamalla apua; orjasi ovat liiankin täsmällisesti noudattaneet käskyäsi pysyä loitommalla sinusta. Kukaan ei kuule huutoasi".

Ja niin itse asiassa olikin. Tietämättään tai tahtomattaan oli Corvinus valmistanut tietä entiselle liittolaiselleen. Ovenvartija, joka ennemmin kaksi kertaa oli nähnyt oudon tulijan isäntä-vainajansa vieraana, oli tosin tahtonut käännyttää hänetkin ovelta ilmoittamalla, ett'ei hän, valtiattarensa käskyä noudattaen, päästä sisään ketään, olipa pyrkijä vaikka keisarillinen sanansaattaja; mutta kun Fulvius julkeasti väitti tulevansa keisarin lähettämänä, oli mies arvelematta avannut oven hänelle, vaikka itsekseen ihmetellenkin, että hänen valtiattarelleen jo toistamiseen tänä päivänä tapahtui se kunnia, että keisarillinen sanansaattaja kävi hänen luonaan. Kavala vieras pyysi, että vartija jättäisi oven auki, jotta hän, kiireellisissä asioissa kun liikkui ja tahtomatta saattaa hälinää aikaan surutalossa, esteettä pääsisi ulos, jos niin sattuisi, että hän, asiansa toimitettuaan ei tapaisi ovenvartijaa ovella.