Part 15

Emme yritä lukijalle kuvaamaan Sebastianuksen tunteita. Kun on toivonut marttyriutta, rukoillut sitä ja kestänyt kaikki sen tuskat, niin pitkälle kuin se inhimilliselle tajunnalle suinkin on mahdollista, kun on kuollut siihen ja sulkenut silmänsä tälle maailmalle -- ja sitten herää siinä jälleen, ei marttyrinä, vaan tavallisena toivioretkeläisenä -- se on todellakin paljoa kovempi koetus kuin itse marttyrikuolema. Eikö hänen kohtalonsa ollut sama kuin miehen, joka on yrittänyt purjehtia myrskyisenä yönä pauhaavan merenvirran poikki ja, tuntimääriä taisteltuansa, kun hänen pieni venheensä on keikkunut sinne tänne aalloissa ja ollut vähällä mennä kumoon, hän taas näkee olevansa samalla rannalla, mistä lähtikin? Eikö hänet oltu palautettu maailmaan, annettavaksi, kuten apostoli Paavali, uudelleen saatanan enkelin valtaan, jonka tuli lyödä häntä poskille, sittenkuin hän oli ollut paratiisissa ja kuullut taivaallisia sanoja, joita ei kenenkään ihmisen ole sallittu puhua? -- Mutta ei sittenkään yhtään valituksen sanaa kuulunut hänen huuliltaan. Ääneti taipui hän Jumalan tahdon alle siinä varmassa toivossa, että hänen kumminkin suotaisiin kuolla marttyrinä. Hän toivoi niin hartaasti marttyrinkruunua, että hylkäsi kaikki pako- tai piileymis-ehdotukset.

"Minulla on nyt kahta suurempi oikeus", tapasi hän sanoa, "puhua rohkeasti ja empimättä vainotuille. Tätä oikeutta aion käyttää hyväkseni niin pian kuin kykenen vuoteelta nousemaan. Hoitakaa sentähden minua hyvin, että se sitä pikemmin voisi tapahtua".

Seitsemästoista Luku.

Taistelevasta riemuitsevaan kirkkoon.

Ennenkuin seuraamme Sebastianuksen elämänvaiheita loppuun asti, tahdomme ensin pikimiten katsahtaa, mitä hänen ilmiantajansa tällä välin on toiminut. Tuskin tarvitsemme sanoa, että Fulvius tunsi kovasti pettyneensä toiveissaan, mitä tulee hänen osuuteensa kuolemaan tuomitun luullusta suuresta omaisuudesta. Hänen katala tekonsa ei ollut tuottanut hänelle oikeastaan mitään. Tuiman setänsä pilkan ja naurun kannustamana hän silloin turvautui toiseen keinoon. Rahojahan täytyi kaikissa tapauksissa saada hankituksi, sitä hänelle Eurotas joka päivä muistutti. Mutta eikö rahoja ollut yllinkyllin rikkaan Agneen hallussa? Ja eikö Agnes ollut täydellisesti hänen vallassaan, sittenkun hän oli saanut tietää Agneenkin olevan kristityn?

Kun hyljätty kosija ei uskaltanut toivoa mahdolliseksi saada suullisesti viedä perille pyyntönsä, kääntyi hän sentähden kirjallisesti Agneen puoleen, ilmaistakseen kohteliain sanoin yhä kasvavan, vilpittömän taipumuksensa ja pyytääkseen häntä mitä hartaimmin suostumaan hänen tarjoukseensa. Kirjoituksensa lopussa hän viittailemalla huomautti, että jos hänen nöyrin pyyntönsä ei sattuisi tulemaan huomioon otetuksi, hänen velvollisuutensa silloin mahdollisesti pakottaisi hänet valitsemaan muita keinoja.

Piakkoin saikin hän tyynen ja kohteliaan, mutta samalla selvin sanoin laaditun vastauksen, jossa suoraan lausuttiin, että avioliitto hänen kanssaan ei voinut koskaan tulla kysymykseen. Tämä toistamiseen annettu kieltävä vastaus sammutti senkin tunteen kipinän, joka mahdollisesti tähän saakka vielä oli Fulviuksen sielussa tuikkinut. Nyt tahtoi hän, tosin kaikkea älykkäisyyttä noudattamalla, esiintyä jyrkästi ja säälimättömästi Agneeta vastaan. Sen oli hän lujasti päättänyt.

Fabiola, saatuaan varmasti tietää, ettei Sebastianus millään muotoa suostu pakenemaan, oli tehnyt sen arveluttavan päätöksen, että hän koettaa pelastaa Sebastianuksen vastoin hänen tahtoaan, hankkimalla hänelle keisarilta armahduksen. Voi, kuinka vähän Fabiola tunsi ihmissydämen pahuutta! Hänessä asui se varma luottamus, että Maksimianus, niin tulinen kuin hän saattoi ollakin vihansa kuohahtaessa, ei kuitenkaan toistamiseen tuomitsisi ihmistä kuolemaan. Eihän kaikki sääli ja armahtavaisuus sentään liene sammunut hänen sydämessään, ajatteli Fabiola, ja toivoi sitä paitsi, että hänen rukouksensa ja kyynelensä saisivat nämä paremmat tunteet vireille, samaten kuin kesän helle loihtii ilmi kätkössä olleen nesteen kovasta puusta. Hän lähetti sentähden, anomuskirjan keisarille pyytäen puheillepääsyä, ja että tähän armollisesti suostuttaisiin, liitti hän anomuskirjansa oheen kallis-arvoisen jalokivisormuksen, sillä tyrannin ahneus oli hänelle kyllin tunnettu.

Lahja kyllä kelpasi, mutta ei tehnyt toivottua vaikutusta. Fabiolan annettiin muitta mutkitta tietää, että hän yhdessä toisten armon-anojain kanssa maaliskuun 20 p:nä saisi odottaa Palatinon palatsin luona ja ojentaa anomuksensa keisarille hänen tullessaan isoja portaita alas matkalla uhraamaan. Niin vähän kuin tämä vastaus antoikin aihetta toiveihin, päätti Fabiola panna kaiken tarmonsa liikkeelle, päästäkseen tarkoitustensa perille.

Pukeutuneena surupukuun liittyi ylhäinen patriisitar määrättynä päivänä pitkään riviin, äitien, lasten ja sisarusten joukkoon, jotka olivat tulleet ojentamaan esiin supliikkejaan vankiloissa nääntyväin tai epäterveellisissä vuorikaivoksissa työskenteleväin omaistensa puolesta. Siinä oli niin monta murheen-alaista, että Fabiolan toiveet suotuisan vastauksen saamisesta alkoivat kovasti horjua. Viimeinen toivonkipinä hänen sydämessään sammui, kun hän näki keisarin tulevan portaita alas, vaikka huomasikin tuon säteilevän jalokivisormuksen hänen sormessaan. Fabiola näki, kuinka suurissa määrin anomuskirjoja hänelle ojennettiin, mutta näki myöskin, että hän äkäisesti heitti useimmat luotaan, luomatta niihin edes katsettaankaan; ainoastaan ylen harvoin jätti hän jonkun kirjoituksen sihteerilleen, joka näytti melkein yhtä käskevältä kuin hänen herransakin. Kuinka vähän tämmöinen näky oli omiaan luomaan rohkeutta armonanojain mieliin!

Vihdoin viimein oli Fabiolan vuoro tullut. Keisari seisoi vielä kaksi askelmaa ylempänä häntä. Fabiolan sydän tykytti melkein kuultavasti, vähemmin pelosta tyrannia kohtaan, kuin siksi, että hetki, joka oli ratkaiseva hänen ystävänsä kohtalon, oli käsissä. Hän olisi tahtonut rukoilla tai ainakin lähettää huokauksen ahdistetusta rinnastaan ylös kaikkivaltiaan auttajan puoleen mutta tämähän oli hänelle vielä tuntematon Jumala!

Maksimianus kurotti juuri kätensä ottamaan anomuskirjaa, jota hänelle ojennettiin, kun hän yht'äkkiä veti sen takaisin ja kääntyi katsomaan sinnepäin, josta oli kuullut nimeään kovaan huudettavan. Fabiolakin katsahti ylös; ääni oli hänelle tuttu. Hänen edessään, korkealla valkoisessa marmoriseinässä, sijaitsi se avattu ikkuna, josta valoa pääsi Irenen asunnolle johtavaan solaan. Siinä ikkunassa näki hän Sebastianuksen, kalpeana ja huonona, kirkastetuin kasvoin, tyynenä ja vakavana -- ihana, mieltä liikuttava kuva. Sebastianus oli kuullut keisarin tuloa ilmaisevat torventorahdukset ja asettunut ikkunaan, tervehtiäkseen häntä.

"Maksimianus", huusi hän kuivankolahtavalla äänellä.

"Kuka olet sinä, konna, joka niin julkeasti uskallat mainita keisarisi nimeä?" huusi tyranni.

"Minä olen kuin kuolleista noussut varottaakseni sinua! Varo itseäsi! Koston ja vihan päivä on lähellä! Olet kastanut tämän kaupungin maaperää Jumalan pyhien verellä ja heitättänyt heidän ruumiinsa virtaan tai rikkatunkiolle! Kaikkien rikostesi ja kauhistavain tekojesi tähden olet Jumalan tuomion alaiseksi joutunut; pian on hänen vihansa polttava sinut. Sinä olet kärsivä hirmuvaltiaan kuoleman, mutta Jumala on antava kirkollensa keisarin oman mielensä jälkeen. Käänny sentähden, sinä jumalaton, kun vielä aikaa on! Pyydä Jumalalta armoa ja anteeksi-antoa ristiinnaulitun nimessä, jota tähän asti olet vainonnut!"

Äänetön, juhlallinen hiljaisuus vallitsi näitä mahtavia, profetallisia sanoja lausuttaessa. Keisarikaan ei voinut karkoittaa povestaan kunnioituksen ja pelvon sekaista vaikutusta; hänen kielensä oli kuin rampeutunut. Mutta ei kauan. Hyvin kohta hän jälleen tointui hämmästyksestään ja huusi julmistuneena: "Halloo! Menköön joku heti ylös ja tuokoon tänne tuon", -- hän vältti lausumasta nimeä. "Hyfaks, tule tänne!" Mutta Hyfaks, joka ensi silmäyksellä oli tuntenut Sebastianuksen, oli oitis lähtenyt käpälämäkeen eikä tuntenut itseään varmaksi ennenkuin omassa kortteerissaan. Corvinus, jonka keisari sattui näkemään, lähetettiin häntä noutamaan. Raskain mielin totteli tämä tuota peljättyä käskyä.

Hänen tullessaan oli jousimiesten kortteeri täydessä puolustustilassa. Viisikymmentä miestä oli asetettu järjestykseen kahden puolen pihaa, ja etunenässä seisoivat Hyfaks ja Jubala. Nuo mustat haamut, jotka seisoivat siinä äänettöminä ja liikkumattomina, käsivarret ja rinnat paljaina, jouset vireissä ja surmaa tuottavat nuolet suunnattuina sisäänkäytävää kohden, näyttivät basalttipatsailta, jotka riviin asetettuina muodostivat sisäänkäytävän egyptiläiseen templiin.

"Hyfaks", huusi Corvinus vapisevalla äänellä, "keisari käskee kutsua sinua".

"Sano hänelle alamaisimmasti minun nimessäni", vastasi maurilainen, "että väkeni on vannonut olla päästämättä ketään portista sisään, ilman että sata nuolta on lävistänyt hänen rintansa, niin kauan kuin ei keisari merkin kautta osoita, että hän on antanut meille anteeksi".

Tätä vastausta viemään riensi Corvinus takaisin. Nauraen kuunteli häntä keisari. Afrikkalaiset jousimiehet olivat ihmisiä, joiden kanssa hän ei halunnut joutua vihoihin. Hän tarvitsi heitä liiankin hyvin; ne olivat hänelle aivan välttämättömät, kun piti toimittaa pois epämieluisia uhreja. "Ovelat veijarit!" huudahti barbari nauraen. "Se, vie tämä sormus päämiehen mustalle eukolle!" Niin sanoen veti hän sormestaan Fabiolan hänelle lahjoittaman mainion sormuksen ja ojensi sen sanansaattajalle, joka toistamiseen juoksi tunnetulle kortteerille ja, lausuttuaan asiansa, nakkasi sormuksen portista pihaan. Jouset painuivat heti alas ja kaikki jänteet riippuivat höllällä. Ilosta ulisten juoksi Jubala ja otti ylös sormuksen; siitä syntyi kuitenkin jo heti riita hänen ja hänen ahneen herransa ja miehensä välillä, joka katsojain äänekkäiden mielihyvän ilmaisujen kaikuessa paiskasi hänet maahan ja otti häneltä pois aarteen. Eiköhän tuo nuori vaimo jo näinkin lyhyen yhdys-elämän jälkeen ollut tullut siihen vakaumukseen, että hän orjuudesta oli siirtynyt toiseen ja monta vertaa raskaampaan orjuuteen?

Ollen viekkaudessa arvoisan puolisonsa veroinen, ei puolinaisen tekonsa puolustaminen ollut Hyfaksille mikään vaikea tehtävä. Väittäen keisarillisen käskyn epäselvyyden olevan syynä kaikkeen, ei hän sanonut olevansa vastuun-alainen mistään.

"Kuinka lieneekin, olen minä tällä kertaa itse pitävä huolen siitä, että työ kunnollisesti suoritetaan", vastasi Maksimianus ja käski sen jälkeen kahden, kurikoilla varustetun miehen astua lähemmäksi. Sebastianus raahattiin alas ja tapettiin hirmuvaltiaan edessä, joka kylmäverisenä katseli tätä kamalaa toimitusta. [Maksimianuksesta ja hänen nimenomaisesta kiellostaan huolimatta vietiin marttyrin ruumis katakombeihin.] Kun keisari huomasi Fabiolan ja otaksui hänen olevan tuon jalon patriisittaren, joka oli lahjoittanut hänelle jalokivisormuksen, kysyi hän ainakin hieman kohteliaammalla tavalla kuin muutoin: "No, mikä sinun pyyntösi sitten on?" Mieli valtavasti järkytettynä siitä, mitä äsken oli tapahtunut hänen silmäinsä edessä ja tuskin kyeten saamaan sanaa suustaan, vastasi Fabiola vapisevalla äänellä: "Herra, minä pelkään sen jo olevan myöhäistä!"

"Minkätähden myöhäistä?" kysyi Maksimianus hätäisesti silmäten pergamenttia. Sitten jatkoi hän leimuvin katsein: "Kuinka, tiesitkö sinä Sebastianuksen elävän? Oletko sinä kristitty?"

Miksikä Fabiolan oli niin vaikea vastata siihen kieltävästi? Mikä vaikutti, että hän hädintuskin sai sanan sujumaan huuliltaan? -- "Mutta oletpa oikeassa, se on myöhäistä", jatkoi keisari ystävällisellä äänellä ja salli armonpyytäjän, joka uupumuksesta oli vähällä lyykistyä maahan, poistua paikalta. "Mutta nytpä johtuu mieleeni", sanoi hän ja pidätti Fabiolan, "että olen unhottanut kiittää sinua siitä kauniista sormuksesta, jonka lahjoitit minulle. Minä saatoin Hyfaksin vaimon onnelliseksi sillä. Mustassa kädessä on se säteilevä vielä paremmin kuin minun sormessani. Hyvästi!"

Noilta turmantuojilta marmori-portailta horjuili Fabiola Irene emännän hiljaiseen asuntoon. Samoinkuin hän itse olivat äiti ja tytärkin syvästi murheissaan, -- mutta mistä johtuu, että kristityt kantoivat kovia tuskiakin tykkänään toisella tavalla kuin hän itse? Tämä ajatus tunkihen ehdottomasti lohduttoman patriisittaren mieleen. Kansajoukon hajaannuttua lähti hän, sydämelliset jäähyväiset sanottuaan, miettiväisenä asuntoonsa.

Murhemielin ja itseensä vaipuneena haki hän yksinäisyyttä ja istui siinä kauan, synkissä ajatuksissa. Hänet havautti mietteistään kreikkalainen orjatar Graia, joka jätti hänelle kirjeen. Mutta kuinka säikähtyikään tyttö, kun hän, joka kunnioituksen vaatiman matkan päässä odotti hallitsijattaren käskyä, päätyi näkemään minkä vaikutuksen kirje teki häneen.

Fabiola oli näet pikaisesti vilkaistuaan siihen kavahtanut ylös, kovaan huutaen ja lyöden yhteen käsiään, ja vaipui sitte surkealla äänellä valittaen leposohvalleen. Maattuaan siinä muutamia tuokioita näköjään tiedottomana, kouristuksen tapaisesti pidellen kirjettä molemmilla käsillään, kysyi hän tyynesti, kooten kaiken tahdonlujuutensa, kuka oli kirjeen tuonut ja käski, että sanantuoja saatettaisiin sisään.

"Mistä tulet?" tällä kysymyksellä kääntyi hän sisäänastuvan sotamiehen puoleen.

"Minä olen vahtimiehenä Tertulluksen vankilassa".

"Kuka antoi sinulle tämän kirjeen?"

"Jalo Agnes itse".

"Miksi hän raukka on siellä?"

"Eräs mies nimeltä Fulvius on antanut hänet ilmi kristittynä".

"Onko siinä kaikki? Sano jalolle Agneelle, että minä kohta tulen hänen luokseen, ja ota tämä vaivoistasi".

Sotamies poistui. Mutta Fabiola kääriytyi paksuun viittaan ja lähti matkalle seuralaisitta.

Vaikeuksia kokematta sai hän tulla siihen koppiin, joka oli määrätty nuorelle patriisittarelle hänen ylhäisen syntyperänsä ja annettujen runsaiden lahjoitusten vuoksi.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Fabiola kiihtyneenä, sittenkun oli syleillyt serkkuaan.

"Muutama tunti takaperin minut vangittiin ja tuotiin tänne", vastasi Agnes tyynesti.

"Ja onko tuo Fulvius sitten niin hullu, että syyttää sinua semmoisesta, mikä heti voidaan näyttää perättömäksi?"

"Mistä syyttää?"

"Että olet kristitty".

"Se minä olen, Jumalan kiitos!" vastasi vanki hymyillen.

Fabiola ei siitä ollenkaan kiivastunut, kuten hän ennen olisi tehnyt. Tämä tieto ei näköjään ollut hänelle niinkään odottamaton. Koska hän kerran oli nähnyt kaikki miehuuden avut yhdistyneinä kristityssä Sebastianuksessa, mitenkä hän niin ollen olisi saattanut oudoksua sitä, että henkilö, jota hän aina oli pitänyt naisellisuuden esikuvana, myöskin tunnusti samaa uskoa! Melkein kunnioittavasti painoi hän alas päänsä ja kysyi: "Kuinka kauan olet ollut kristittynä?"

"Kristitty olen ollut koko ikäni", oli vastaus. "Olen niin sanoakseni äidinmaidossa imenyt sisään kristin-uskon".

"Mutta miksi olet salannut sen minulta?" kysyi Fabiola, ja hänen sanansa kaikuivat niin vienosuruisesti, juurikuin hellä nuhde.

"Koska näin, kuinka pinttynyt sinä olit ennakkoluuloihin kristin-uskon suhteen; koska tiesin, kuinka sinä halveksit kristittyjä, pitäen heitä naurettavaan taika-uskoon langenneina ja mitä kauhistavimpia rikoksia harjoittavina ihmisinä. Sinä et huolinut kuulla mitään meistä, ja minä en uskaltanut kristin-uskoa ylistelemällä lietsoa ilmituleen tuota jalossa sydämessäsi kytevää vihaa".

"Voi, rakas Agnes", sanoi Fabiola liikutettuna. "Jos olisin tiennyt, että te molemmat, Sebastianus ja sinä, kuuluitte kristittyihin, en olisi voinut heitä niin vihata, kuin valitettavasti olen tehnyt! Mutta", jatkoi hän, kun oli hieman tyyntynyt, "tottahan tulet vaatimaan, että Fulviuksen on todistuksilla osotettava syytöksensä todeksi?"

"Oi, miksikä? Se olisi tarpeetonta, rakas Fabiola. Minä olen jo tunnustanut olevani kristitty, ja aion huomenna julkisesti uudistaa saman tunnustuksen".

"Huomenna? Jo huomenna?" vastasi Fabiola, kauhulla ajatellen niin pian odotettavaa erohetkeä.

"Ja eikö se ole suloisen riemullinen sanoma, kallihin serkku?" vastasi Agnes eloisasti, ja tarttui Fabiolan käteen. "Oi, ajatteles, niin pian jo olen pääsevä Herrani ja Vapahtajani luo, ja minä olen varma siitä, että sinäkin, Fabiola, olet tuleva hänen luokseen, ja me molemmat tulemme sanomattoman autuaiksi hänen luonaan taivaassa!" Fabiola oli syvästi liikutettu. Luvaten tulla uudestaan ennen päivän koittoa seuraavana aamuna, lähti hän paluumatkalle. Eikö kaikki, mitä hän tänään oli kokenut, ollut unta?

Melkein samaan aikaan oli kaupunginprefektin talossa ollut tärkeä neuvottelu isän ja pojan välillä. Sen aiheena olivat juuri nuo molemmat serkukset tai oikeammin Agneen omaisuus ja Fabiolan persoona. Niin uskomattomalta kuin kuuluneekin, oli Corvinuksella aikomuksena pyytää tuon rikkaan patriisittaren kättä, ja voitonhimoinen isä hyväksyi täydelleen hänen tuumansa. Kavalan Afran kuiskattua Corvinukselle, että Fabiola epäilemättä suostuisi hänen aviokseen, jos hän voisi tarjota hänelle paljon kultaa, oli Corvinus lakkaamatta ajatellut sitä. Mutta mistä saada tuo niin silmittömästi tavoiteltu rikkaus? No niin, nythän siihen näytti suotuisa tilaisuus tarjoutuvan. Fulvius, joka ilmiantajana tulee vaatimaan itselleen puolet jalon Agneen omaisuudesta, saisi epäilemättä tyhjin käsin mennä tiehensä, keisari kun arvatenkin pidättää hänen osuutensa ja haalii kaikki itselleen, arveli prefekti. Mutta vaikk'ei tyranni suostuisikaan Fulviukselle antamaan hänen osaansa, voisi hänet kenties saada kehoitetuksi luovuttamaan se lähimmälle sukulaiselle -- ja juuri Fabiolalle. Ja kun jalon patriisittaren sitten on kiittäminen prefektin poikaa niin suunnattomasta rikkaudesta, ei hän varmaankaan voisi kieltäytyä tulemasta hänen omakseen.

Corvinuksen mielestä oli isän tuuma tietysti mainio, ja isä vetäytyi viimein yksityiskammioonsa, luvattuaan mietiskellä valmiiksi suunnitelman tämän suuren tarkoitusperän saavuttamiseksi.

Ja nyt toiseen taloon, jossa melkein yksin ajoin niin-ikään perheneuvottelua pidettiin. Se oli Fulviuksen ja hänen setänsä. Viimeksi mainittu, tultuaan myöhään illalla kotia, näki veljenpojan istuvan miettiväisenä huoneessaan. "No, Fulvius, onko tyttö varmassa tallessa?"

"Niin varmassa kuin hän lukkojen ja salpojen takana ikinä olla saattaa, mutta hänen mielensä on yhtä vapaa ja itsenäinen kuin konsanaan".

"Se on yhdentekevä. Pyövelin kirves sellaisen mielen kohta taltuttaa. Mutta onko hänen kohtalonsa päätetty, ja ovatko seuraukset varmat? Se on pääasia", lausui Eurotas.

"Ensimäinen kylläkin, ellei arvaamattomia esteitä satu", kuului vastaus; "mitä jälkimäiseen tulee, riippuu se siitä, millä tuulella keisari on. Mutta minun täytyy tunnustaa, että olen pahoillani, miksi niin nuoren elämän olen saattanut surman suuhun, kun ei tiedä, mitä hyötyä siitä on".

"Fulvius", vastasi siihen vanhus ankaralla äänellä, ja hänen kasvojensa piirteet olivat niin kovat kuin graniitti-kallio aamusumussa, "pois kaikki hentous tässä asiassa! Tiedätkö mikä päivä on huomenna?"

"Kyllä; maaliskuun yhdeskolmatta".

"Se on aina sinuun nähden ollut ratkaiseva päivä. Saadaksesi toisen henkilön omaisuuden aloit sä sinä päivänä -- -- --"

"Pidä suusi, jos saan luvan sanoa!" keskeytti nuorempi, hirveässä tuskassa, vanhuksen puheen. "Kuinka saatat sinä aina uudestaan ja uudestaan muistuttaa minulle kaikkea sitä, minkä kernaimmin tahtoisin unhottaa?"

"Hyvässä tarkoituksessa! Sinä tahdot unhottaa oman itsesi, mutta sitä et saa tehdä. Minun täytyy poistaa kaikki tekosyyt, joiden nojalla sinä saattaisit antautua omantunnon, siveellisyyden tai oman kunniantuntosi johdettavaksi. On hullua puhua säälistä ihmistä kohtaan, joka estää sinua saavuttamasta onneasi, erittäinkin moisella tavalla".

Fulvius puri kiukuissaan huultansa ja peitti kasvot molemmilla käsillään. Eurotas ei ollut tästä milläänkään, vaan jatkoi leppymättömällä ankaruudella:

"No, huomispäivä on siis jälleen ratkaiseva, kenties kaikin puolin ratkaiseva päivä sinulle. Pohtikaamme tyynesti, mitä mahdollisia toiveita se meille tarjoo! Sinä menet siis keisarin luo ja pyydät, mitä sinulle oikeutta myöten on tuleva. Ja jos saat osuutesi -- -- --"

"Niin myyn kaikki niin pian kuin mahdollista, maksan velkani ja muutan semmoiseen maahan, missä nimeäni ei ollenkaan tunneta".

"Mutta jos pyyntösi hyljätään?"

"Niin ei voi käydä! Se on mahdotonta!" huusi Fulvius ikäänkuin kiristyspenkissä, kun vain ajattelikin sitä. "Se on oikeudellinen, ansionmukainen vaatimus. Sitä ei voida minulta kieltää".

"Älä hätäile liiaksi, nuori ystäväni! Moni on, kuten sananlasku sanoo, satulansakarasta tuiskahtanut maahan. Entäpä siis, jos oikeutesi sinulta kielletään?"

"Silloin minä olisin mennyttä miestä! Samassa olisivat kaikki toiveeni porona. Siinäkin tapauksessa minun täytyy pois täältä".

"Luuletko siis, että Efraim koronkiskuri, jolle olet niin paljon velkaa, ilman muuta päästää sinut karkuteille? Etkö huomaa, että kaikki, mitä sinulle voi tapahtua, riippuu yksistään siitä, mitä huomispäivä tuo mukanaan? Mutta terästä luontosi. Kaiken tämän olen esiintuonut kehottaakseni sinua rohkeuteen".

Nukkumista ei Fulviuksen tietysti ollut ajatteleminenkaan. Rauhoittuakseen ja jäähdyttääkseen tulikuumaa otsaansa lähti hän ulos. Kylmän kipakka yö-ilma teki hänelle hyvää. Ilman varmaa päämäärää kulki hän rientäen eteenpäin, aina vaan eteenpäin, kunnes vihdoin seisottui Tertulluksen vankilan ulkopuolella. Olihan hän jo lukuisia kertoja uskotellut itseään, että tuo jalo roomatar oli pilkannut häntä ja häpeällisesti hyljännyt hänen naimatarjouksensa -- ja kuitenkin tunsi hän, että tytön käsi oli hänelle rakkaampi kuin hänen päänsä. Eikö kuolin-iskua vieläkin voisi väistää? Hän päätti vielä kerran koettaa ja, jos mahdollista, pelastaa hänet.

Päivän tunnussanan kun tiesi, oli hänen helppo päästä sisään, ja hän saatatti itsensä jalon Agneen koppiin. Agnes ei säikähtänyt eikä pyrkinyt pakoon, vaan seisoi tyynenä hänen edessään ja virkkoi lempeällä äänellä: "Fulvius, jätä minut rauhaan ainakin täällä. Minulla on elettävänä enää muutamia tunteja, anna minun viettää ne rauhassa".

"Minä olen tullut, jalo Agnes, tehdäkseni nämä tunnit vuosiksi ja tarjotakseni sinulle onnea rauhan asemesta. Vielä kerran uudistan tarjoukseni ja lupaan sinulle elämän yhdessä käteni kanssa. Tämä on viimeinen kerta".

"Enkö ole sanonut sinulle, että olen kristitty, ja tuhat kertaa mieluummin annan elämäni kuin kiellän uskoni".

"Sinulta ei vaadita kumpaakaan, jos tahdot seurata minua. Vankilan ovet ovat minulle avoinna. Pakene minun kerallani elääksesi kaikista keisarillisista edikteistä huolimatta onnellisena minun rinnallani!"

Mutta kun kaikki hänen hartaat pyyntönsä ja houkuttelevat uskottelunsa jättivät Agneen kylmäksi, menetti Fulvius vihdoin malttinsa. Taas oli hänet sysännyt tyköänsä -- lapsi, jonka pään päällä miekka häilyi! Hänen paremmat tunteensa saivat väistyä silmittömän suuttumuksen ja katkeran vihan tieltä, ja hän huusi leimuvin katsein ja kädellään uhkaavasti viitaten: "Kurja nainen, vielä kerran annan sinulle tilaisuutta pelastumiseen! Kummanko valitset, elämän minun rinnallani vaiko kuoleman?"

"Minäkin valitsen ennemmin kuoleman hänelle kuin elämän sinun-laisen katalan rinnalla", huusi muuan ääni ovelta.

"Hän on saava maistaa sen!" vastasi Fulvius, nyrkit puristettuina ja loi vimmastuneen katseen tulijaan. "Etkä sinäkään ole välttävä kostoani, jos vielä kerran uskallat astua tielle kirottuine varjoinesi". Sen kanssa hän lähti.

Viimeisen kerran oli Fabiola yksin Agneen kanssa, sittenkuin oli hetkisen syrjästä katsellut valkeuden ja pimeyden taistelua. Agnes tarttui hänen käteensä, kiinnitti häneen syvästi totisen ja sanomatonta rakkautta huokuvan katseen ja pyysi: Sinä et koskaan ole kieltänyt minulta mitään, Fabiola ystäväni, ja minä tiedän, että olet myös täyttävä kuolevan viimeisen rukouksen.

"Ei rukoilla, vaan vaatia, käskeä sinun tulee!" vastasi Fabiola syvästi järkähytettynä.