Part 14

Keskellä ankarinta vainoaikaa liikkui Sebastianus taistelukentällä kuin sotapäällikkö, joka verivirtojen vuotaessa vain ajattelee voittoa. Mitä useamman ystävän hän menetti, sitä köyhemmäksi tosin tuli hänelle maailma, mutta sitä rikkaammaksi taivas, ja hänkin oli valmis uhraamaan henkensä, niinkuin tätä ennen kuolleet kristityt taistelijat olivat tehneet. Usein ajatteli hän armasta Pankratius ystävää ja seisoi mietteissään siinä paikassa, jossa aikaisin kehittynyt nuorukainen oli puhunut siitä, mikä täytti hänen sydämensä. Mutta yksin jäänyt tunsi kaikissa tapauksissa olevansa melkein yhtä lähellä suojattiaan kuin silloin, kun lähetti hänet Campaniaan, ja iloitsi siitä mahdollisuudesta, että hän pian saisi yhtyä hänen kanssaan taivaassa iankaikkisesti. Hän oli tullut täyteen varmuuteen siitä, että se aika oli lähellä. Sen vuoksi ryhtyi hän jo valmistuksiin, myi tavaransa, jolla oli arvoa, ja jakoi siitä karttuneet tulot köyhille, joten keisarin ja ilmiantajien osaksi ei paljoakaan jäänyt.

Fulviuksen saama osa kristittyjen jälkeenjääneestä omaisuudesta ei tosin ollut vähäinen, mutta yleensä hän kuitenkin tunsi pettyneensä toiveissaan. Vaikk'ei hän tänä aikana ollutkaan pakotettu turvautumaan peljätyn keisarin rahoihin, ei hän kuitenkaan ollut saanut mitään säästetyksi itselleen. Paitsi sitä oli hänen joka ilta tehtävä tili kovalle Eurotaalle siitä mitä hän päivän kululla oli saanut aikaan, ja kestettävä monta katkeraa soimausta, monta häijyä muistutusta. Kuinka iloinen olikaan hän, voidessaan ilmoittaa ankaralle herralleen ja valtijalleen, että hän nyt saattoi pyydystää jalompia otuksia, että hän nyt tähtäsi keisarin suosikkiin, joka epäilemättä keisarin palveluksessa oli koonnut itselleen melkoisen omaisuuden.

Tilaisuus mainitun jalon otuksen kaatamiseen oli pian tarjoutuva hänelle. Tammikuun 9 päivänä oli nimittäin suuri vastaan-otto keisarillisessa palatsissa, ja siihen saapuivat ne henkilöt, joiden oli joko jotakin armoa anottava tahi joilla oli syytä peljätä keisarin vihaa. Fulviuskin, joka muutoin vain vastahakoisesti tuli keisarin näkyviin, oli nyt saapunut. Tavallisuuden mukaan odotti häntä kylmä vastaan-otto. Hän ei kumminkaan niin hevillä hämmentynyt, huolimatta niistä kirouksista ja haukkumasanoista, joita sinkautettiin häntä vastaan, vaan astui rohkeasti lähemmäksi, lankesi polvilleen tyrannin eteen ja aloitti puheensa seuraavaan tapaan:

"Keisarillinen herra! Sinä, jumalainen, olet usein syyttänyt minua siitä, että palvelukseni ovat olleet niin vähäiset, verrattuina armoosi ja anteliaaseen käteesi. Mutta nyt on mitä hävyttömin salahanke ja ilkein kiittämättömyys tullut tietooni. Molemmat ovat välittömässä yhteydessä jumalaisen personasi kanssa".

"Konna, mitä tahdot sillä saada sanotuksi?" ärjäsi tyranni kärsimättömästi. "Puhu verukkeitta, muuten käsken haalia sanat kurkustasi rautakoukulla!"

Fulvius nousi ja vastasi kylmäverisellä tyyneydellä, osoittaen samassa keisarillista tribunia: "Sebastianus on kristitty".

Vihan vimmassa karkasi Maksimianus ylös hallitus-istuimeltaan ja huusi: "Sinä valehtelet, konna! Sinun on joko todistettava puheesi oikeaksi tahi kuoltava niin tuskallisella, vitkallisella kuolemalla, jollaista ei yksikään kristitty koira vielä ole saanut kärsiä!"

"Tästä löydät riittäviä todistuksia", vastasi ilmiantaja ja ojensi polveaan notkistaen pergamenttikääryn vimmastuneelle hallitsijalle. Itsevaltias oli juuri vastaamaisillansa närkästyneesti, kun Sebastianus lähestyi häntä ja levollisella äänellä lausui: "Keisarillinen herrani, minä tahdon päästää sinut tutkimisen vaivoista. Minä olen kristitty ja olen ylpeä kristitystä nimestäni".

Keisari, joka tosin oli kelpo soturi, mutta sivistyksestä kokonaan osattomaksi jäänyt, ja joka tyynenä ollessaankin oli kykenemätön osapuilleenkaan kunnollista latinaa käyttämään, ei vihapäissään saanut kuin katkonaisin lausein ilmaistuksi kiukkuista sisuaan. Semmoinen oli hänen mielentilansa nyt. Ei ihmettä siis, että hän Sebastianuksen silmille syyti koko herjausten tulvan, syytti häntä jos joistakin rikoksista ja haukkui häntä hurjimmilla haukkumasanoilla, joita hänellä oli koko runsas varasto. Äänekkäimmin ja kiivaimmin soimasi hän kuitenkin Sebastianuksen kiittämättömyyttä ja petollisuutta. Hän, keisari, oli elättänyt käärmettä, skorpioonia, pahaa henkeä rinnoillaan ja ihmetteli vain, että hän vielä oli elossa.

Kristitty upseeri pysyi yhtä järkähtymättömänä ja tyynenä tämän vihaisen puheen kestäessä kuin hän tappelutantereella odotti vihollisen hyökkäystä. "Kuule minua, keisarillinen herrani!" alotti hän arvokkaan ryhdikkäästi. "Se tapahtuu ehkä viimeisen kerran. Että minä, kuten olen tunnustanut, olen kristitty, se on ollut paraimpana vakuutena turvallisuudestasi. Jos niin muodoin haluat itsellesi henkivartijoita, jotka vuodattaisivat viimeisen veripisaransa puolestasi, niin valitse miehiä kristityistä, niistä, jotka vankiloissa nääntyvät tai piinapenkillä tuskia kärsivät. Käske että heidät, vaikka jo puoleksi silvottuinakin, kuitenkin temmataan tiikerin kynsistä; anna näille uuvutetuille ja rääkätyille aseet käteen, usko itsesi heidän huostaansa, ja minä sanon sinulle, he osaavat uskollisemmin ja suuremmalla rakkaudella puolustaa sinua kuin kaikki dakialaiset ja pannonialaiset legionasi. Puolet heidän verestään olet ryöstänyt heiltä, ykskaikki, toisenkin puolen he kernaasti vuodattavat edestäsi".

"Hulluutta! Mielettömyyttä!" huusi raivostunut pilkallisesti. "Mieluummin valitseisin susia läheisimmiksi seuralaisikseni kuin noita vihattuja kristittyjä! Petoksesi on kyllin riittävä tätä aiettani vahvistamaan".

"Ja jos olisin ollutkin petturi, niin mikä olisi estänyt minua milloin hyvänsä petturina menettelemästä?" vastasi tribuni. "Enkö minä aina ole päässyt luoksesi öin sekä päivin, ja olenko koskaan käyttäynyt petturin tavalla? En, kukaan ei ole ollut uskollisempi minua. Mutta minä palvelen myös toista, korkeampaa Herraa, joka kerran on tuomitseva meidät molemmat, sinut ja minut, ja jonka käskyt merkitsevät minulle enemmän kuin sinun".

"Ja miksi olet sitten pelkurimaisen raukan tavoin niin tarkoin salannut uskontosi minulta? Arvatenkin, koska olet peljännyt sitä katkeraa kuolemaa, jonka olet ansainnut", ivasi tyranni.

"Etten ole pelkurimainen raukka enemmän kuin petturi, tiedät sinä paraiten, keisarillinen herrani. Mutta niin kauan kuin luulin voivani olla veljilleni avuksi, en ole uhkamielisesti pannut henkeäni kaupan. Nyt on minusta heille hyötyä tuiki vähän, josko ollenkaan; kiitän sentähden sydämestäni Fulviusta, että hän ilmiantonsa kautta on tehnyt minulle tarpeettomaksi valinnan joko hakea kuolemaa tai kestää elämää".

"Sen kysymyksen ratkaisen minä", vastasi keisari. "Kuolema! kuuluu tuomiosi, ja on se oleva vitkallinen kuolema. Mutta", jupisi hän itsekseen, "se ei saa tapahtua julkisesti, vaan on suoritettava kaikessa hiljaisuudessa, muuten voisi pettuus levitä laajemmalle. Tule tänne, Qvadratus", huusi hän kovasti, "vangitse kristitty tribunisi. Etkö kuule, hölmö? Miksi et liikuta itseäsi?"

"Siksi, että minäkin olen kristitty."

Uusi vihanpurkaus, uusi sättimisten ja haukkumasanojen tulva oli suoranaisena seurauksena tästä tunnustuksesta, jonka jälkeen väkevä centurioni vietiin ulos paikalla mestattavaksi. Mutta Sebastianuksen suhteen piti meneteltämän toisin.

"Kutsu tänne Hyfaks", huusi tyranni.

Hyfaks, kookas, puoli-alaston numidialainen, astui muutaman silmänräpäyksen kuluttua sisään. Tavattoman iso jousi, kirjavaksi maalattu viini täynnä nuolia, ne olivat afrikkalaisen jousimiehen aseita sekä koristimia. Suorana ja ylväänä kuin kaunis pronssipatsas seisoi hän, silmät loistavina, keisarin edessä.

"Hyfaks, minulla on työtä sinulle. Se on tehtävä huomen-aamulla varhain, mutta tehtävä hyvin!" lausui Maksimianus hänelle.

"Kyllä", vastasi numidialainen irvistäen, niin että hänen valkoiset hampaansa paljastuivat.

"Näetkö päällikköä Sebastianusta? On tullut ilmi, että hän on kristitty".

Jos Hyfaks kotimaassaan olisi äkkiarvaamatta tallannut kyykäärmeen päälle tai skorpioonin pesään, ei hän olisi enemmän säikähtynyt kuin tämän uutisen kuultuaan. Hänessä, joka ei mitään rikosta, mitään verityötä kammonut, hänessä synnytti pelkoa ja kauhistusta jo se ajatus, että hän seisoi kristityn läheisyydessä.

"Ota Sebastianus mukaasi kortteeriisi", käski Maksimianus, "ja jo huomis-aamuna -- kuuletko, ei tän'iltana, jolloin kaikki olette humalassa siis huomis-aamuna, käsienne lujina ja vakavina ollessa, sidotte hänen puuhun Adoniin lehdossa ja ammutte hänet hitaisesti kuoliaaksi. Huomaa, _hitaisesti_! Minä en käske, että jonkun parhaimmista ja osuvaisimmista jousimiehistänne on ammuttava nuoli hänen sydämensä tai aivojensa läpi, vaan minä tahdon, että oikein monta nuolta ammutaan ja sillä tavalla, että hänen verensä hitaisesti juoksee kuiviin. Ymmärrätkö? Nyt vie mies pois! Mutta ei sanaakaan tästä, muuten..."

Mutta huolimatta kaikista yrityksistä saada asia salassa pidetyksi, oli pian se tieto levinnyt kaikkiin hovin piireihin, että keisarillinen tribuni oli tunnustanut olevansa kristitty ja sen johdosta määrätty ammuttavaksi seuraavana aamuna. Kukaan ei siitä liene enemmän tyrmistynyt kuin Fabiola.

Sebastianus kristitty? Oliko se mahdollista, että hän, tuo jaloin, puhtain, viisain ylhäisistä roomalaisista oli liittynyt tähän lahkoon? Mahdotonta! Oliko Fabiola siis erehtynyt hänestä? Eikö Sebastianus ollut se mikä hän näytti olevan? Oliko hän, joka näytti siveelliseltä, kuitenkin salaisesti taipuvainen paheisiin? -- Ei, niin ei voinut olla asianlaita! Eikö hän, Fabiola itse, ollut selvin todistus siitä? Sillä eikö Sebastianus aina ollut kohdellut häntä suurimmalla säädyllisyydellä ja hienotunteisuudella, -- vaikka hän varsin hyvin tiesi, että tarvittiin vain sana hänen puoleltaan, niin sai hän olla varma siitä, että Fabiola ja hänen omaisuutensa tulisivat hänen omakseen? -- Niin, Sebastianus oli se, miltä hän näyttikin, ei päältä kullattu, vaan kauttaaltaan puhdasta kultaa. Siihen johtopäätökseen tuli Fabiola. Mutta kuinka hän kristittynä saattoi olla se, mikä hän oli? Että hän oli siveellisyyden sankari, vaikka olikin kristitty, se täytyi Fabiolan myöntää; mutta että hän yhdisti itsessään kaiken hyvän ja jalon, juuri siksi, että hän oli kristitty, semmoista ei juolahtanut Fabiolan mieleenkään. -- Sen sijaan että hän olisi koettanut tarkemmin perehtyä Chromatiuksen pergamenttikääryyn, oli hän päin vastoin sitä uutterammin etsinyt tyydytystä ja hauskutusta pakanallisten kirjailijain teosten lukemisesta, mutta hän ei ollut löytänyt sitä, mitä etsi. Kenties Chromatius lopultakin oli oikeassa, ja eikö siinä tapauksessa ollut väärin, ett'ei Fabiola ollut vähintäkään välittänyt kristin-uskon totuuksista ja opetuksista. Hän soimasi nyt itseään mitä katkerimmin.

Ja mikä vahinko, ett'ei hän ollut enemmän puhunut Sebastianuksen kanssa näistä tähdellisistä asioista! Mutta nyt oli myöhäistä; huomenna ei Sebastianusta enää ole! Tämä varmuus tunki hänen sielunsa läpi kuni terävä nuoli.

Iltahämärissä istuessaan vaipuneena surullisiin mietteisiin, huomasi hän Afran odottamatta kantavan sisään valtijattarensa ilta-aterian. Ylenmäärin puuhatessaan illallispöydän laittamisessa musta orjatar yht'äkkiä kysäisi: "Oletko jo kuullut uutisen, jalo hallitsijatar?"

"Minkä?" oli vastaus.

"Keisarillisesta tribunista, joka huomenna ammutaan. Mikä vahinko! Hän on niin pulska nuori mies!"

"Ellei sinulla ole muuta sanottavaa minulle, niin ole vaiti", käski Fabiola.

"Tokihan tiedän muutakin", vastasi viekas numidiatar. "On lisäksi tullut ilmi, että hän kuului noihin kurjiin kristittyihin!"

"Älä vaivaa minua lörpötyksilläsi asioista, joita et käsitä", sanoi Fabiola närkästyneesti.

"Taitaapa olla yhdentekevää sinusta, mitenpäin hänen kohtalonsa kääntyy, jalo hallitsijatar. Ja niin on tietysti minustakin. Ei hän ole ensimäinen hengiltä tuomittu, jonka maanmieheni ovat ampuneet. Monta ovat he tosin -- tietysti paljaasta sattumuksesta -- pelastaneetkin". Orjattaren lausuttua viimeiset sanat merkitsevällä äänenpainolla, välähti yht'äkkiä Fabiolan päässä ajatus, että orjalla oli ollut jokin erikoinen tarkoitus noin puhuessaan. Fabiola avasi nyt silmänsä suuriksi ja tähysteli orjaansa läpitunkevin, tutkivin katsein; mutta Afra jatkoi niin luontevasti työtään, kuin jos ei olisi mitään tavatonta virkkanut. Vieläpä kun Fabiola suoraan kysyikin häneltä, mitä hän oikein oli tarkoittanut, vastasi hän, kasvoissa mitä yksinkertaisin, viattomin ilme: "Oh, en mitään! Mitäpä köyhä orja raukka voisi tietää, vielä vähemmin tehdä!"

Mutta siihen ei Fabiola millään muotoa tyytynyt; hän kyseli orjalta tarkemmin, kunnes tämä läheni häntä ja kuiskasi valtijattarensa korvaan, sittenkun ensin oli varovasti katsellut ympäriinsä joka taholle: "Pidätkö Sebastianuksen pelastumista hyvinkin tärkeänä?"

"Pidän kyllä!" vastasi Fabiola, kavahtaen kuohuvin mielin ylös. Afra pani sormen suulleen merkiksi hallitsijattarelleen, että tämä puhuisi hiljaa ja kuiskasi sitten tuskin kuultavasti: "Mutta se tulee maksamaan paljo".

"Sano mitä vaadit!" oli vastaus.

"Sata sestertiota [sestertio = 190 markkaa] ja vapauteni".

"Päätetty; mutta mitä voit antaa minulle vakuudeksi?"

"Sen, että olet lupauksesi kautta sidottu ainoastaan siinä tapauksessa, että hän elää neljäkolmatta tuntia teloituksen jälkeen".

"Ja mitä vaadit minulta takaukseksi?" kysyi Fabiola.

"Sanasi on mulle kyllin riittävä takaus, jalo hallitsijatar".

"Mene sitte, Afra; älä hukkaa silmänräpäystäkään!"

Afrikalaisten jousimiesten päällikkö hämmästyi melko lailla, kun Jubala -- siten oli hänellä tapana kutsua maalaistaan -- myöhään illalla saapui hänen kortteeriinsa. "Miksi tulet tänne näin myöhään, Jubala? Etkö tiedä, ett'ei tänään mikään juhlapäivä ole?"

"Tiedän, Hyfaks; mutta minun on sovittava tärkeästä asiasta kanssasi; se koskee sinua ja minua ja vankiasi".

"Katsoppa häntä!" vastasi barbari, osoittaen kädellään pihaan. "Ei luulisi, että hän on määrätty ammuttavaksi huomenna. Katso miten rauhallisesti hän nukkuu! Eikö näytä siltä, ikäänkuin aikoisi hän huomenna pitää häitä, sen sijaan että hänen on mentävä kuolemaan?"

"Niinkuin sinä ja minä, Hyfaks, vietämme häitä ylihuomenna", tokasi Afra.

"No, sitä vielä kestänee odottaa; sinä tiedät, että ennen sitä on täytettävä muutamia ehtoja. Ensiksikin täytyy sinun olla vapaa, sillä minä en voi ottaa aviokseni orjatarta; toiseksi se ei voi tapahtua ilman myötäjäisiä, ja ne pitää olla hyvät, sillä minä en ole vielä koskaan ollut semmoisessa kiipelissä rahasta kuin nyt".

"Hyvä, kaikesta siitä on pidetty huolta. Minä en ainoastaan saata viettää häitämme vapaana, vaan voin vielä tarjota sinulle nuo halutut myötäjäisetkin. Paljonko odotat saavasi?"

"Vähintäin neljäkymmentä sestertiota", kuului vastaus.

"Minulla on kahdeksankymmentä sinulle", vastasi tuleva puoliso nähtävästi voitonriemuisena.

"Mainiota!" huudahti Hyfaks, ihmeissään ja samalla iloisena. "Mutta, Jubala, mistä olet yhtäkkiä saanut niin paljo rahaa. Keltä olet varastanut, tai kenen olet myrkyttänyt, ihmeteltävä papittareni? Miksi tulee meidän odottaa ylihuomiseen? Miksi ei viettää häitä jo huomenna tai kernaasti minun puoleltani vaikka jo tänä iltana".

"Kärsivällisyyttä, Hyfaks! Rahat ovat oikealla tavalla ansaitut, mutta niihin liittyy myöskin ehtoja. Niinkuin jo sanoin, olenkin tullut luoksesi vangin tähden".

"No, mitä hänen sitten on tekemistä häittemme kanssa?"

"Paljonkin".

"Kuinka niin?"

"Hän ei saa kuolla".

Nämä sanat kuultuaan afrikkalaisten jousimiesten päällikkö katsoi maalaiseensa tuijottavin silmin, joista yht'aikaa kuvastui viha ja typeryys. Näytti melkein siltä, kuin olisi hän mielinyt käydä käsiksi numidiattareen. Tämä taasen seisoi pelotonna hänen edessään ja katseli hievahtamatta häneen mustilla silmillään. Tämä tytön katse näytti vaikuttavan lumoavasti häneen, niinkuin hänen kotimaassaan käärmeen silmä lumoo korppikotkan. "Oletko järjiltäsi?" huudahti Hyfaks vihdoin. "Olisit yhtä hyvin oitis pyytänyt päätäni. Jos olisit nähnyt keisarin muodon, kun hän jätti vangin huostaani, niin olisit ollut yhtä varma siitä kuin minäkin, että hän tarkoitti totta vangin suhteen".

"Tietysti täytyy sen näyttää siltä kuin olisi hän kuollut, ja siksi hän ilmoitetaankin, mutta neljäkolmatta tuntia hänen luullun kuolemansa jälkeen täytyy hänen vielä olla hengissä. Hänen uskolaisensa pitävät kyllä huolta hänen poisviemisestään", selitti nainen järkähtymättömällä tyyneydellä.

"Olisin toivonut, että olisit sanonut kaksitoista neljänkolmatta asemasta", virkkoi Hyfaks.

"Oh, tiedän sinut varmaksi laskijaksi, joka kyllä pystyt suorittamaan osasi hyvin. Viidentenäkolmatta tuntina hän kernaasti kuolkoon; mitä se minuun koskee!"

"Se on mahdotonta, Jubala, hän on siksi korkea-arvoinen henkilö, ettei se käy päinsä".

"No, sitten ei kaupoistamme tule mitään", vastasi numidiatar näköjään välinpitämättömänä. "Ainoastaan mainituilla ehdoilla maksetaan rahat ulos. Kylläpä pidät sata sestertiota vähässä arvossa!" Niin sanoen kääntyi hän ovea päin ikäänkuin lähteäkseen pois.

"Äläs! äläs! älähän tuota niin kiirehdi!" huusi Hyfaks, jonka povessa ahneuden pahahenki sai ylivallan. "Katsotaanpa! Puolet rahoista menevät kuin menevätkin väkeni lahjomiseen". Kaikki hänen epäilyksensä haihtuivat kumminkin, kun Jubala ilmoitti hänelle, että hänellä sitä tarkoitusta varten vielä oli kaksikymmentä sestertiota; mutta nämä rahat olivat ainoastaan siinä tapauksessa varmasti saatavissa, että vanki eli vähintään neljäkolmatta tuntia mestauksen jälkeen. "Päätetty, prinsessani, lumoojattareni!" vastasi ahnehtija irvistäen. "Ja sitten vietämme iloiset häät!"

Sebastianuksella, joka vielä makasi sikeässä unessa pihanmuurin luona, ei ollut tietysti aavistustakaan siitä sopimuksesta, minkä nämä kaksi olivat keskenään hänen hengestään hieroneet. Nukuttuansa muutamia tunteja kovalla marmorialustalla, heräsi hän virkistyneenä ja voimistuneena, ja kun kaikki hänen ympärillään oli hiljaa, nousi hän kohotetuin käsin rukoillakseen tai oikeimmiten ylistääkseen ja kiittääkseen siitä kunniasta, joka hänelle Jeesuksen Kristuksen sotamiehenä tänään oli tuleva osaksi. Jos hän ennen oli pelvotta katsellut kuolemata silmiin, taistellessaan sotatantereella maallisen ruhtinaansa puolesta, niin kuinka äärettömästi iloisempana saattoikaan hän mennä kuolemata kohti taivaallisen Herransa puolesta, olletikin kun voitonpalmu epäilemättä häntä sen jälkeen odotti!

Kun Hyfaks aukaisi oven ja näki vankinsa seisovan siinä ihastuksissaan, aamuruskon valaisemana, tunsi tämä raaka julmurikin sen niin vaikuttavan itseensä, että hän olisi saattanut ryömiä pihan poikki ja rukoilla häntä kasvot maahan päin kumartuneina. Mutta -- rahat, nuo sata sestertiota, ne täytyy saada ansaituksi! Hänellä oli siis tärkeämpiäkin tehtäviä, kuin osoittaa kunnioitustaan luullulle jumalanpojalle. Siinä tarkoituksessa valitsi hän sadasta jousimiehestään viisi taitavinta, uskoi heille tuumansa ja sai heidät helpolla yritykseen suostumaan, sittenkuin tietysti oli ilmoittanut heille mikä suuri palkkio tässä oli ansaittavana. Paitsi sitä olivat kristityt jo tarjonneet melkoisen summan ruumiista ja tilanneet kaksi orjaa kuljettamaan sitä pois. Tästäkin summasta saavat osansa nuo viisi uskottua, joiden vaiteliaisuuteen johtajan kävi täydellisesti luottaminen.

Kohta sen jälkeen Sebastianus vietiin mestauspaikalle. Sidottuna puuhun ja ympärillään nuo valitut jousimiehet, odotti hän vain surmannuolta. Mies mieheltä jännitti jousensa, nuoli toisensa jälkeen sattui turvattomaan ja tuotti hänelle kovia tuskia. Katsojat nauroivat ja laskivat pilaa, ikäänkuin olisivat katselleet jotakin huvinäytelmää. Verta vuotaen useista haavoista lyyhistyi marttyri raukka vihdoin alas ja näytti kuolleelta, jonka tähden Hyfaks, sittenkun oli päästänyt auki köydet, laski hänet maahan ja poistui miehineen paikalta.

Kohta sen jälkeen tulivat orjat noutamaan ruumista, kuten sovittu oli. Kun he kannettavineen poikkesivat katakombeihin vievälle tielle, kuiskasi heille musta naisen haamu: "Hän elää vielä!" Sentähden eivät kantajat pitemmältä seuranneet sitä tietä, vaan kääntyivät Irenen asunnolle päin. He saattoivat sitä varmemmalla uskalluksella menetellä niin, koska keisari edellisenä iltana oli lyhyemmäksi aikaa muuttanut lempilinnaansa asumaan. Lääkäri Dionysius, joka heti kutsuttiin, ilmoitti, ettei yksikään haavoista ollut kuolettava, vaan että verta oli kuitenkin vuotanut siksi viljalti, ett'ei sairas viikkokausiin kykenisi vuoteeltaan nousemaan.

Neljänkolmatta tunnin kestäessä tuli musta orjatar joka tunti kuulustelemaan haavoitetun vointia. Määräajan loppuunkuluttua vei hän Fabiolan Irenen asuntoon, jotta hän itse saisi nähdä haavoitetun vielä hengittävän, joskin heikosti. Sen jälkeen Fabiola heti kirjoitti orjattarelleen vapauskirjan ja maksoi hänelle ennen määrätyn summan. Tämän johdosta kaikui vielä samana iltana koko Palatinon kukkula hurjista juomingeista, jotka yhdessä mitä raaimpain, iljettävimpäin tapojen kanssa kuuluvat afrikkalaiseen häitten viettoon.

Fabiola tiedusteli niin sydämellisellä osanotolla Sebastianuksen tilaa, että Irene luuli häntä kristityksi. Ensimäisen kerran tyytyi hän siihen, että ovella kyseli hänen vointiaan ja pisti ystävänsä rakasmielisen hoitajattaren käteen melkoisen rahasumman kulunkien suorittamista varten. Mutta kun potilas muutamien päivien kuluttua oli jonkun verran toipunut, suostui Fabiola mielellään emännän ystävälliseen pyyntöön, ja astui nyt ensi kerran elämässään täysin tietoisena kristillisen perheen keskuuteen.

Ireneen olemme jo pikapäiten tutustuneet. Hän oli jonkun aikaa sitten jäänyt leskeksi, mutta hänen ja hänen kahden tyttärensä oli sallittu pitää asunto, jossa hän oli kokenut niin paljon sekä iloa että kärsimyksiä yhdessä Cartulluksen kanssa. Talon molempain tytärten välillä oli paljo erilaisuutta, sen huomasi Fabiola varsin hyvin, lähemmin tutustuttuaan heihin. Toinen käyttäytyi uppiniskaisesti ja laaduttomasti lempeätä äitiä kohtaan sekä näytti pitävän perheen monivuotista ystävää talossa vastuksena. Nuoremman tyttären käytös sitä vastoin oli täysi vastakohta tälle. Irene itse oli tosikristityn perheen-emännän kuva, aina niin sävyisä ja tyyni, niin ahkera ja ymmärtäväinen, niin omaa voittoa pyytämätön ja sydän täynnä innokasta rakkautta. Fabiola tunsi ehdottomasti mieltymystä tuohon lempeään, yksinkertaiseen rouvaan. Tämä, jolla alussa ei ollut aavistustakaan siitä, että tuo jalo patriisitar ei ollut kristitty, ei muuttanut käytöstään häntä kohtaan sittenkään, kun oli saanut tietää asian oikean laidan. Fabiola taas havaitsi nöyryytyksekseen, että tuo häijy tytär oli pakana, niinkuin hänkin. Tiheät käynnit kristityssä kodissa haihduttivat suuressa määrin Fabiolan ennakkoluuloja kristin-uskoa kohtaan.

Vaikka Sebastianuksen paraneminen kävi kovin vitkaan, teki Fabiola yhdessä hänen uskollisen hoitajansa kanssa suunnitelmia hänen muuttamisekseen Campaniassa olevaan huvilaan. Sebastianuksen hengittäessä raitista maanilmaa ja saadessa siitä uusia voimia, oli Fabiolalla oleva tilaisuutta puhella hänen kanssaan kristin-uskosta. Tämmöiset olivat hänen tuumansa -- mutta Jumala oli päättänyt toisin.