Part 13

Ylipäällysmiehen täytyi, vaikka väkinäisestikin ja äristen, mukautua pakon vaatimuksiin ja hän saattoi nuo vastenmieliset lähettiläät väljemmälle paikalle. Joukko työmiehiä pystytti siinä paraillaan yhtä niistä suurista graniittipylväistä, jotka olivat hakatut yhdestä ainoasta kivestä ja määrätyt asetettavaksi suuren salin kulmiin. Catulus erotti joukosta heti kaksi nuorta miestä, jotka olivat varreltansa muita vahvemmat.

"Nuo kaksi täytyy minun saada, Rabirius", sanoi sitten tuo villien eläinten nöyrä hankitsija. "Ne sopivat mainiosti. Epäilemättä ovat he kristittyjä; sen näkee siitä iloisesta mielestä, jolla he tekevät työtä".

"Mutta juuri noita minä en voi mitenkään luovuttaa. Ne ovat minulle yhtä arvokkaat kuin kuusi muuta tai kuin pari hevosia. Odota kunnes raskaimmat työt saadaan tehdyksi, niin sitten joutavat he", vastasi ylipäällysmies. "Molemmat, Largus sekä Smaragdus, polveutuvat tosin arvokkaasta suvusta, mutta tekevät työtä kuin plebeijit, eikä heidän olisi ensinkään vastenmielistä seuraamaan sinua".

"No hyvä, sen kunnian he tulevat saamaan!" vastasi Corvinus nauraen. "Minä kirjoitan heidät, mutta pidä huolta siitä, että ne täysikelpoisessa kunnossa sitten jätetään minulle".

Ylipäällysmiehen täytyi vasten tahtoansakin katsella, kuinka tuo ovela Catulus valikoitsi jommoisenkin joukon hänen paraimpia työmiehiään, jotka Corvinus sitten otti haltuunsa. Lopulta saapuivat he erään ryhmän luokse, jonka oli suotu hetken levähtää työstään. Ryhmän keskellä istui kunnian-arvoinen ukko, jolla oli pitkä, valkoinen, ryntäille ulottuva parta; hänen vieressään oli kaksi nuorukaista, jotka olivat ottaneet tehtäväkseen oman työnsä ohessa niin paljon kuin suinkin olla avullisina vanhukselle ja muille vähäväkisille veljille. Marmorijärkäleellä ukon edessä istui muita vankeja kuunnellen niin hartaasti niitä ukon puheita, että he näyttivät kokonaan unhottaneen raskaat kärsimyksensä. Tämä isä Kristuksessa teroitti heidän mieliinsä, "ettei tämän nykyisen ajan vaivat ole sen kunnian verta, kuin meille ilmoitetaan"; hän muistutti heille sitä, "että katoomaton, puhdas ja ikuinen perintö on taivaassa tallella pantu niille, jotka Jumalan voimalla varjellaan uskon kautta autuuteen". Näistä kalliista totuuksista lämmenneenä puhui hän ihastuksella siitä ajasta, "jolloin he saavat iloita, jotka nyt vähän aikaa -- oi, niin peräti vähän, verraten pitkän iankaikkisuuden rikkomattomaan iloon! -- saavat murehtia monenlaisissa koettelemuksissa".

Semmoisenkin miehen sydämessä kuin Corvinuksen näytti tämän joukon näkeminen synnyttävän paremman, vaikka heti haihtuvan tunteen. Valitettavasti haihtui se jo seuraavana silmänräpäyksenä, ja hän kysäsi välinpitämättömästi, mikä äijä on nimeltään. "Hänet saat kernaasti ottaa", vastasi Rabirius, "hänestä ei ole ruuankaan verosta tekijää".

"Sinäpä olet aika vekkuli", vastasi Corvinus nauraen. "Kelpaisi sitä arenalla katsella! Miltähän näyttäisi, jos katsojain eteen pantaisiin taistelemaan ikäloppu ukon rahjus! Ei, nuoria niiden pitää olla, jotka eivät hevillä suostu jalopeurain ja pantterien revittäviksi. Mutta kas, tuollahan on yksi, jonka nimeä et ole meille vielä ilmoittanut, tuo, joka seisoo kasvot poispäin käännettyinä, ilman kahleita ja vanginpukua".

"Hänen nimeään en tiedä", vastasi puhuteltu. "Tiedän vain hänestä, että hän on kunnon nuorukainen, joka uhraa täällä pahantekijäin hyväksi melkoisen osan aikaansa, auttaa heitä ja toimittaa monenlaisia töitä heidän sijastaan. Tästä oikeudesta hän tietysti maksaa kelpo rahat, ja niinpä en ole tuosta tietävinänikään".

"Mutta sillä ei minusta vielä ole hyvä", huusi Corvinus pilkallisella äänellä ja niin kovaa, että muukalainen kuuli sen ja ehdottomasti käänsi kasvonsa puhujaan päin. Silloin karkasi Corvinus saaliinsa niskaan kuin peto ja huusi riemuissaan: "Vangitkaa hänet heti paikalla! Tällä kertaa et enää pääse käsistäni, Pankratius!"

Viidestoista Luku.

Taistelun kautta voittoon.

Yhdessä parinkymmenen muun uskolaisen kanssa vietiin Pankratius vangittuna Rooman katuja pitkin Mamertinolaiseen vankilaan. Vankiraukkojen avuttomina ja turvattomina käydä raahustaessa päämääräänsä kohden, tyrkkivät ja kolhivat heitä vartijat säälimättä, vieläpä mukana seuraava roistoväkikin haukkui heitä pahanpäiväisesti, viskellen kiviä ja likaakin heidän päälleen. Vankilassa tapasivat he muita, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, jotka samaten kuin hekin oli katsottu uhreiksi. Ennenkuin Pankratius pantiin käsirautoihin, ennätti hän vain salaa pistää kukkaronsa erään sotamiehen käteen ja pyytää, että tämä antaisi jalolle Lucinalle tiedon hänen tilastaan.

Vankila vanhassa Roomassa oli todellakin kauhea olinpaikka, eikä suinkaan, kuten meidän päivinämme usein nähdään esimerkkejä, asunto, joka ei isostikaan pelota eräitä pahantekijöitä, koska heille siellä on tarjona parempaa ruokaa ja hoitoa kuin heidän omissa oloissaan.

Mamertinolaiseen vankilaan kuului kaksi maanalaista, päällekkäin sijaitsevaa, neliskulmaista kamaria. Yhdestä ainoasta katossa olevasta ympyriäisestä aukosta pääsi valo ja ilma tunkeumaan huoneeseen. Samasta aukosta vangit itsekin sekä heidän ruokansa ja mitä heille oli välttämätöntä laskettiin sinne alas. Mitä puutteita ja vaivoja vanki parkojen tämän johdosta täytyi kärsiä, ei käy kielin kertominen. Ei ihmettä, jos moni uhri, joka oli määrätty petojen revittäväksi, jo täällä nääntyi tuskiinsa, olletikin kun tuo kamala, ummehtunut vankila oli täysi.

Jotta Rooman laki ainakin muodollisesti tulisi noudatetuksi, vietiin kristityt tuomarin eteen tavanmukaisesti kuulusteltaviksi. Pankratiuskin ynnä hänen kristikumppaninsa vietiin hekin tätä tarkoitusta varten tuomiosaliin. Kiiru oli sitä suurempi, kun taisteluleikkien oli määrä alkaa kolmen päivän perästä.

Kuulusteltuansa useita kristittyjä, jotka kaikki pysyivät lujina -- paitsi yhtä, joka toisten suureksi suruksi uhkauksilla ja kauhean kuoleman pelotuksilla saatiin luopumaan, -- kääntyi tuomari Pankratiuksen puoleen ja puhui hänelle seuraavasti: "Ja sinä, rajupäinen nuorukainen, joka olet uskaltanut repiä alas jumalaisen keisarin ediktin, sinäkin olet saava armon, jos suostut uhraamaan jumalille. Osoita hetipaikalla, että olet säveä ja ymmärtäväinen! Olethan tuskin vielä päässyt lapsenkenkiä kuluttamasta!"

"Olen Jeesuksen Kristuksen palvelija", vastasi Pankratius levollisesti. "Häntä minä tunnustan suullani, hänessä riipun kiinni sydämelläni, häntä ainoata minä palvelen. Tunnustan ainoan totisen Jumalan; mutta sinun jumalasi ja niitten palvelijat ovat turmelukseen tuomitut".

"Lyökää herjaajaa vasten suuta ja ruoskikaa häntä vitsoilla!" käski sen jälkeen tuomari vihastuneena. "Kiitän sinua", vastasi jalo nuorukainen nöyrästi, "että tuomitset minut samaan rangaistukseen, kuin Herrani ja Vapahtajani on kärsinyt, minun edestäni".

Kohta sen jälkeen nousi tuomari ja julisti tavallisessa muodossa kuolemantuomion: "Lucianus, Pankratius, Rustinus sekä heidän toverinsa, ja samaten naiset Secunda ja Rusina, jotka kaikki ovat tunnustaneet olevansa kristittyjä ja kieltäytyneet tottelemasta pyhää keisaria ja rukoilemasta Rooman jumalia, ovat heitettävät petojen eteen Flaviuksen amfiteatterilla".

Ilosta ja raivosta ulisten saattoi roistoväki uskolliset tunnustajat takaisin vankilaan. Moni ei tosin voinut poistaa mielestään sitä vaikutusta, minkä pilkattujen arvokas käytös sekä ilmeinen tyytyväisyys ja iloisuus olivat tehneet, ja vetäytyi häpeissään pois. Oi, jospa nämä olisivat voineet luoda silmäyksen kolkkoon, tukehuttavaan vankilaan ja nähdä, mikä rauha ja ilo siellä loisti noiden kuolemaan tuomittujen kasvoista! Jospa he olisivat kuulleet, miten paksut, jykevät kiviseinät kaikuivat kiitosvirsistä, joita Pankratius viritti, vieläpä miten vangitkin syvyydestä, alimmaisesta vankilasta siihen yhtyivät, väkivaltainen kuolema silmäinsä edessä veisaten psalmeja ja hengellisiä virsiä!

Kuten tavallisesti suotiin vangeille muutamia etuja teloituksen edellisenä päivänä. Noista eduista herätti etenkin heissä iloa heidän omaisilleen annettu lupa käydä heidän luonaan. Nämä käyttivät ahkerasti hyväkseen tätä lupaa ja lähtivät vankilaan, lausuakseen viimeiset jäähyväisensä. Illan tullen tuotiin vangit tyrmästä kestitettäviksi niin kutsutulla vapaalla aterialla, jossa kaikkea oli niin yltäkyllin, kuin jos olisi ollut juhla. Pöydän ympärillä oli joukko pakanoita, jotka olivat uteliaina tunkeuneet sinne katselemaan kuolemaan tuomituita. Ihmeekseen eivät katsojat huomanneet merkkiäkään siitä kerskailevasta kuoleman halveksimisesta, siitä katkeruudesta tai pelvon-alaisuudesta, jolla kuolemaan tuomitut tahallisesti söivät kuolin-ateriaansa. Tyynellä iloisuudella ja hiljaisesti keskustellen nauttivat kristityt tätä viimeistä yhteistä ateriataan maan päällä, pitäen sitä todellisena rakkauden-ateriana. Pankratius ei kuitenkaan voinut pitäytyä nuhtelemasta tungettelevia heidän tunnottomuudestaan ja raaoista huomautuksistaan, jonka jälkeen ainakin kunnollisemmat hiipivät pois.

Sebastianus kun oli tuttu vankilan päällysmielien kanssa, oli hän vaikeuksitta päässyt joka päivä käymään vankien luona ja hankkinut heille monenlaista lievitystä. Tänäänkin, päivistä viimeisenä, oli hän tullut sanomaan hyvästit paraimmalle, hartaasti rakastetulle ystävälleen, joka puolestaan ikävöiden oli odottanut isällistä toveriaan. Molemmat vetäytyivät hieman syrjään, ja Pankratius aloitti: "Muistatko, Sebastianus, kun me sinä iltana kuulimme petojen kiljuntaa ja näimme ikkunasta amfiteatterin monilukuisien holvikaarien ikäänkuin avautuvan kristittyjen riemusaatoille?"

"Kyllä, poikani; se ilta pysyy iäti mielessäni. Kaiketi oli sinulla jo silloin aavistus siitä, mikä odottaa sinua siellä huomenna".

"Olet oikeassa", vakuutti nuorukainen. "Minä olin mielessäni varma siitä, että minä olisin ensimäisiä uhreja, jotka inhimillinen julmuus oli syöksevä niiden raadeltavaksi. Mutta oi, Sebastianus, mikä olen minä, ollakseni mahdollinen saamaan sen armon, että jo huomenna -- ei, kuule! vartija Capitoliumissa ilmoittaa puoliyön hetkeä, -- jo tänään! saan nähdä Hänet kasvoista kasvoihin, Hänet, sieluni rakastetun, ja saan vastaan-ottaa Hänen puhkaistusta kädestään palmunoksan ja kruunun! Ja kuitenkin, Sebastianus", jatkoi hän, tarttuen ystävän molempiin käsiin, "on se totta; se on totisesti niin!"

"Onnellinen Pankratius!" huudahti Sebastianus, kun ystävä suurella ihastuksella oli puhunut taivaallisesta ihanuudesta, joka odotti häntä tuon lyhyen kamppailun jälkeen. "Sinähän nautit jo ennakolta taivaan iloa ja autuutta!"

Seisottuansa siinä kotvan aikaa ikäänkuin hurmaantuneena, tuli nuorukainen äkkiä ajatelleeksi äitiään. Häntä ajatellessa kiertyi kyyneliä tuon hellästi rakastavan pojan silmiin. "Rakkahin äitini!" sanoi hän liikutettuna. "Mutta minä saan ennen taistelua vielä kerran nähdä hänet, kuten sovittu on, vielä kerran kuulla hänen rakkaan äänensä. Minä tiedän, että hän ei ole tekevä minua heikoksi. Ja nyt, Sebastianus", jatkoi hän ja heittäytyi nyyhkien ystävän rinnoille, "kiitos sinulle kaikesta uskollisesta rakkaudestasi! Mutta yhtä vielä sinulta pyydän: pysy tänään, kunnes kaikki on loppu, minun läheisyydessäni ja ota huostaasi viimeinen perutavarani, jonka annat äidilleni!"

"Mielelläni sen teen, maksakoon se vaikka henkeni!" vakuutti ystävä. "Eromme ei tule kestämään kauan, ystäväni, veljeni! Mene nyt, syö ja juo" -- ja hän osoitti ilta-ateriaa, jolla kristittyjen tuli vahvistaa itseään viimeistä retkeään varten -- "syö ja juo, sillä sinulla on vaikea taival kuljettavana!"

Viileähkö, ihana aamu on koittanut. Loistavat auringonsäteet näyttävät pukeneen templin kultakoristeet ja muut yleiset rakennukset juhlapukuun. Kadut täyttyivät vähitellen ihmisistä komeissa juhlapuvuissa pukeuneina. Kaikkien on matka Flaviuksen amfiteatteriin, myöhemmin Colosseum-nimellä tunnettuun; jokainen ohjaa askelensa sitä porttia kohden, minne hänen pääsykorttinsa näyttää. Ennen pitkää täyttää epälukuinen joukko ihmisiä tuon suunnattoman rakennuksen, kunnes kaikki rivit, jotka penkerittäin kohouvat toinen toistaan ylempänä, yltympärinsä ovat täynnä ihmiskasvoja, ja tuon mahtavan rakennuksen jykevät seinätkin näyttävät liikkuvan aaltoilevan ihmisjoukon kera.

Hovikuntansa saattamana ja kaiken sen loiston ympäröimänä, minkä tämä juhlapäivä vaati, saapui vihdoin keisari. Keisarillinen syntymäpäivä --; lapsi ei ole vähemmin kärkäs näkemään veristä näytelmää kuin kukaan hänen alamaisistaankaan. Hekumoiden katsella kaatuneiden verta, se oli hirmuvaltijaasta nautintoa. Hänen valta-istuimensa sijaitsi itäisellä puolella, jossa suuri, erittäin komeasti koristeltu looshi pidettiin häntä ja hänen hoviaan varten varalla.

Kuten tavallista ei katsojia erikoisemmin viehättänyt gladiaatorien kevyempi ottelu toistensa kanssa, jolla juhla alotettiin; ei haavoitettujen eikä surmattujenkaan gladiaatorien veri, joka peitti hietaa, voinut tyydyttää tuhansia ja jälleen tuhansia. He halusivat kristittyjen verta melkein yhtä kiihkeästi kuin julmat pedotkin. "Kristittyjä! Jalopeuroja!" ulvoi kärsimätön roistoväki.

Varhain aamulla oli vangit viety erääseen vahvaan kammioon, niin kutsuttuun Spoliarumiin. Kahleet oli päästelty heidän käsistään, mutta kun yritettiin heitä pukea juhlaan pakanallisiksi papeiksi ja papittariksi, vastustivat he tätä jalolla arvokkuudella ja menestyksellä. Ensimäiset aamuhetket he viettivät rauhassa, vahtien heitä häiritsemättä. Toinen vahvisti toistaan sydämellisellä puhelulla. Lopuksi virittivät he yhteisesti kiitosvirren, joka ei tauonnut sittekään, kun heidän äänensä hupeni yhä taajenevan ihmisjoukon kamaliin huutoihin ja jalopeurain kuopista kaikuvaan kiljuntaan.

Samoihin aikoihin nähtiin Corvinuksen tulevan. -- Kääntyen voitonriemuisin katsein Pankratiuksen puoleen, huudahti hän: "Jumalille olkoon kiitos! Vihdoin on koittanut päivä, jota kauan olen halainnut. Pitkä, kova taistelu on riehunut välillämme; minä olen viimeinkin voittanut!"

"Mitä sanotkaan, Corvinus? Milloin ja missä olen minä taistellut kanssasi?" kysyi Pankratius ihmeissään.

"Lakkaamatta ja kaikkialla", kuului vastaus. "Sinä olet seuraillut minua unissani, olet häälynyt virvatulena edessäni, ja turhaan olen koettanut saada sinua kiinni. Jo vanhastaan olet ollut minun kiusanhenkeni, minun hornanpeikkoni. Minä olen vihannut sinua, olen vihkinyt sinut manalan jumalille, olen manannut ja sadatellut sinua, nyt on kostonpäiväni tullut".

"Minusta", vastasi Pankratius hymyillen, "ei se mitään taistelua ole ollut, kun sitä on käyty ainoastaan yhdeltä puolelta. Minä puolestani en ole koskaan suostunut mihinkään riitaan sinun kanssasi".

"Mitä, tuotako minun pitäisi uskoa, kun lakkaamatta olet paneutunut ikäänkuin käärme tielleni pistääksesi minua?"

"Missä niin?" kysyi Pankratius hämmästyneenä.

"Kuten sanottu, kaikkialla. Koulussa, jalon Agneen kodissa, Forumilla, katakombeissa, oman isäni tuomioistuimen edessä, Chromatiuksen huvilassa, niinkuin sanoin, joka paikassa".

"Ja kenties silloinkin, kun vaunusi pirstautuivat Appiuksen tiellä?" huomautti Pankratius. "Mutta kuuntelehan tyynesti minua, Corvinus", jatkoi hän. "Me seisomme tässä viimeisen kerran silmätysten. Kun olin vanhalle opettajallemme Cassianukselle osoittanut viimeisen palveluksen ja matkustin kumppalini seurassa takaisin Roomaan, kuulin hurjasti kiitävien vaunujesi raminaa, kannustin ratsuani ja ehdin parahiksi sinua pelastamaan. Tainnoksissa olit sinä, hänen murhaajansa, hänen, joka oli minulle kallis ja rakas; sinä olit vallassani ja minä kostin!"

"Millä tavalla?" kysyi Corvinus säpsähtäen, kuullessaan puhuttavan vanhan opettajan kuolemasta.

"Siten että vedin sinut ylös vedestä, ystäväni avulla hieroin ja lämmitin sinua, kunnes sydämesi jälleen rupesi tykyttämään, ja jätin sinut sitten seuralaistesi huostaan, kuolemasta pelastettuna".

"Valehtelet!" huusi raaka nuorukainen. "Minut vetivät ylös palvelijani etkä sinä! Sen ovat he kaikki todistaneet".

"Antoivatko he sinulle veitsenikin, joka putosi vyöstäsi yhdessä leopardin-nahkaisen kukkarosi kera?"

"Kukkaro, erään afrikattaren lahja, oli kaikissa tapauksissa sellainen kuin sinä sanot; mutta he väittivät sen hukkuneen kanavaan".

"Minä annoin sen miehillesi", vastasi Pankratius, "käskien jättämään sen sinulle; mutta veitsen, joka oli minun, otin itselleni. Tässä se on. Katsele sitä tarkoin! Uskotko nyt minua! Uskotko vieläkin, että lakkaamatta olen kiemurrellut käärmeenä tielläsi?"

Kun ei Corvinus ollut kyllin jalomielinen, tunnustaakseen olevansa voitettu, ei hän voinut muuta kuin hävetä vanhan koulutoverinsa edessä. Ja tuo häpeä tuntui polttavan aina hänen sielunsa sisimpään. Hän oli vähällä vaipua rauenneena maahan, hoiperteli pois ja katosi. Hän kirosi taisteluleikit, keisarin, äänekkään hälinän, petojen kiljunnan, hevosensa ja vaununsa, isänsä ja itsensä, sanalla sanoen kaikki -- paitsi yhtä. Kirota Pankratiusta -- sitä hän ei enää olisi voinut, vaikka hänen henkeänsä olisi kysytty.

Juuri kun hän aikoi lähteä, asettui Pankratius hänen tielleen, tarttui hänen käteensä ja sanoi lemmekkäällä, mutta totisella äänellä: "Corvinus, minä olen antanut sinulle sydämestäni anteeksi. Mutta tuolla ylhäällä on Jumala, joka ei anna anteeksi ilman katumusta ja parannusta. Etsi häneltäkin syntein anteeksiantoa! Ellet sitä tee, niin sanon sinulle jo edeltäkäsin, että sinä kerran olet kuoleva samalla kuolemalla, kuin minun nyt on kärsittävä".

Hiiskumatta yhtään sanaakaan hiipi Corvinus ulos, eikä tullut enää koko päivässä näkyviin. Se nautinto, jota hän kuukausmääriä oli odottanut, ei hänelle enää kelvannut; hän pikemmin pelkäsi sitä näkyä, jonka oli kuvaillut mielessään niin ihanaksi. Juhlapäivän iltana tapasi hänen isänsä hänet ihan päihtyneenä. Onneton ei ymmärtänyt paremmalla tavalla vaimentaa soimaavaa omaatuntoaan.

Tuskin oli Corvinus poistunut Spoliariumista, kun kristityt jo käskettiin viimeiselle retkelleen. Ei muuta kuin sydämellinen syleily, lyhyt jäähyväissana, suutelo tai kädenpuristus -- ja saattue lähti liikkeelle. Kun nuori sankarimme muiden; muassa kulki käytävätä, joka johti arenalle, huomasi hän yhdellä puolella Sebastianuksen ja hänen vieressään hunnulla verhotun naisen, kappa huolellisesti käärittynä ympärilleen. Pankratius tunsi hänet ensi silmäyksessä, lankesi polvilleen hänen eteensä, tarttui hänen käteensä, jota hän hellästi suuteli, ja pyysi: "Siunaa minua, rakas äiti!"

"Katso ylöspäin, lapseni, sinne missä Kristus on valmistanut sinua varten majan ja on pian tervehtivä sinua! Taistele uskon hyvä kilvoitus, ole uskollinen kuolemaan saakka, niin hän on antava sinulle elämän kruunun. Isäsi odottaa sinua jo ja minä olen pian tuleva luoksesi".

"Mitä noista tuollaisista hullutuksista?" huusi päällikkö lähestyen, ja antoi polvistuneelle kevyen iskun. Nuorukainen nousi, sankarillinen äiti peräytyi muutaman askelen. Mutta Sebastianus puristi pelvottoman nuorukaisen kättä ja kuiskasi hänen korvaansa: "Rohkeutta, rakas ystävä! Jumala siunatkoon sinua! Minä seison aivan keisarin vieressä, lähetä minulle viimeinen katseesi ja -- siunauksesi!"

"Ha, ha, ha!" Niin kuului ihan heidän takanansa. Oliko se hornan hengen inhaa naurua? Katsahdettuaan taaksensa näki Sebastianus pylvään taakse katoavan miehen levätin liikahtavan. Se ei ollut kukaan muu kuin Fulvius, mutta sitä hän ei voinut aavistaa. Urkkija oli tehnyt havainnon, joka oli arvaamaton. Nyt oli hänellä mitä selvin todistus siitä, että Sebastianuskin oli kristitty.

Muutamien tuokioiden kuluttua seisoi Pankratius keskellä taistelulavaa, viimeisenä uskollisesta marttyrijoukosta. Siinä toivossa, että muitten kärsimysten näkeminen saattaisi hänet horjumaan, oli hänen annettu jäädä viimeiseksi, mutta ei sittenkään. Kädet rukoukseen kohotettuina odotti hän tyynesti petojen hyökkäystä. Mutta katso niinkuin ei muinoin yksikään nälkäisistä pedoista jalopeurain luolassa koskenut Danieliin, niin näytti tässäkin enkeli pidättävän noita raivokkaita eläimiä -- kaikki hiipivät pelokkaina kauemmaksi hänestä.

Mutta kärsimättömän roistoväen mielenkuohu paisui tällä välin äärettömiin. Kun toinen peto toisen jälkeen kiljuen asteli nuoren marttyrin ympäri ja, sen sijaan että olisi syössyt hänen päällensä, juoksi ulvoen pois, yltyi kansan vimma miltei mielettömyydeksi; vertahimoovain ihmisten sorina kaikui järjettömäin, verta janoovain eläinten kiljunaa äänekkäämmin.

Kun raivokas sonni, joka oli päästetty marttyrien kimppuun, hurjasti puskettuaan eteenpäin vain tonkasi sarvillaan hietaan, niin että pölypilvi lemahti ilmaan, huusi keisari: "Ärsytä häntä, sinä pelkuri!"

Pankratius totteli kyllä käskyä, mutta kaikista hänen tempuistaan huolimatta ei sonni häneen kajonnut. "Hän on noita! Hänellä on kaulassa tenhokalu!" huusi muuan, ja kohta kaikui kaikilta haaroilta huuto: "Noita! Tenhokalu!" Mutta keisari, jonka käskystä hälinä heti oli asettunut, huusi nuorukaiselle: "Ota tenhokalu kaulastasi ja heitä se pois luotasi, muuten temmataan se sinulta väkisten!"

"Herra", vastasi nuorukainen soinnukkaalla äänellään, "se mitä minä kannan kaulassani, ei ole tenhokalu, vaan muisto isästäni, joka tässä samassa paikassa iloisin mielin on tunnustanut sen, mitä minä kaikessa nöyryydessä hänen jälkeensä toistan: 'Olen kristitty!' Rakkaudesta Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ja ihmisten Poikaan, annan ilomielin henkeni. Antakaa minun pitää isäni ainoa perintö-osa, jonka tahtoisin jättää perinnöksi eräälle toiselle. Koettakaa vain vielä yksi kerta! Se oli pantteri, joka auttoi isäni kruunun saantiin; kenties pantteri auttaisi minuakin siihen!"

Äänetön hiljaisuus seurasi. Kansa näytti olevan syvän liikutuksen vallassa. Uljaan nuorukaisen arvokas käytös, sulosointuinen ääni, miellyttävä olento, pelkäämättömyys ja ääretön innostus asiaansa, sanalla sanoen, kaikki oli yhtäkkiä aikaansaanut valtavan käänteen katsojain tunteissa ja ajatuksissa. Sen huomasi Pankratius ja vapisi enemmän heidän suosionsa kuin heidän raivokkuutensa tähden. Eikö hän ollut toivonut jo tänään saada astua sisään taivaan kultaisesta portista, ja nytkö tämä hänen toiveensa menisi hukkaan? Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, ja äänellä, joka uudelleen värähdytti kuulijain sydämiä, rukoili hän ääneen: "Tänään, niin tänään, rakas Herra, on tulemisesi päivä! Älä viivy enää! Kuten jo olet riittävästi osoittanut voimasi minussa niille, jotka eivät usko sinuun, niin osoita nyt myös armosi minussa, joka uskon sinuun!"

"Pantteri!" kuului ääni. "Pantteri!" kajahti tohina vastaan kuin lumivyöryn jyminä, tuhatääninen kuoro niitten 150,000 ihmisen suusta, jotka täyttivät amfiteatterin rivit. Kaikkien katseet olivat tähdätyt yhteen ainoaan kohtaan. Erakon kammiossa ei olisi saattanut olla hiljaisempaa. Kun villi pantteri oli hiipinyt lähemmä uhriaan, loikkasi se mahtavalla hypyllä yht'äkkiä uhrinsa niskaan. Pankratius seisoi pystyssä vielä hetkisen, vei oikean kätensä huulilleen, katsahti hymyillen Sebastianukseen ja, lähetettyään kevyellä kädenliikkeellä viimeiset jäähyväiset ystävälleen, kaatui hän ja oli muutamain tuokioiden kuluttua onnellisesti voittanut. Nuoren marttyrin maalliset jäännökset saivat leposijan Aurelianuksen tien vierellä siinä osassa katakombeja, joka kohta sen jälkeen samoin kuin sen läheinen porttikin sai periä hänen nimensä. Myöhemmin rakennettiin basilika hänen hautansa kohdalle; tämä on vieläkin säilynyt ja kantaa samaten hänen nimeään.

Kuudestoista Luku.

Sebastianus.