Part 12

"Kristitty uskaltaa antaa opetusta minun alamaisilleni ja tehdä heidät valtakunnan ja keisarin vihollisiksi ja opettaa heitä halveksimaan jumalia!? Kaiketi on siis tuo kyykäärmeen sikiökin, Pankratius, oppinut kapinalliselta opettajaltaan hävittämään keisarillisen ediktimme!" huudahti keisari vihastuneena. "Tiedätkö missä hän on olentoa?"

Corvinus vastasi myöntävästi tähän kysymykseen ja lisäsi, että muuan entinen kristitty, nimeltä Torkvatus, oli sen hänelle ilmaissut.

"Ja ken tuo Torkvatus sitten on?" kysyi Maksimianus.

"Muuan nuorukainen, joka jonkun aikaa on oleskellut yhdessä toisten kristittyjen kanssa Chromatiuksen maahovissa", oli vastaus.

"Ethän sillä vain tahtone sanoa, että entinen prefektikin on tullut kristityksi?" kysyi tyranni kiivastuen ja jatkoi vihansa yhä paisuessa: "Sitä uskottomuutta, sitä kavaluutta! Lopulta ei voi luottaa enää kehenkään! Prefekti, toimita heti, että koko joukkio vangitaan; pidä myös huolta siitä, etteivät koulumestari ja Torkvatus pääse pakenemaan!" Kun tuomari siihen huomautti, ett'ei Torkvatus enää muka kuulu kristittyihin, vastasi keisari ärevästi: "Mitä se minuun kuuluu? Vangitse vain kaikki, jotka saat käsiisi, äläkä heitä hellävaroin kohtele! Ymmärsitkö? Ja korjatkaa nyt luunne pois! Illallinen odottaa minua".

Niine hyvineen saivat isä ja poika lähteä. Vaikka kyllä kaikkia lääkkeitä koeteltiin, ei viimemainittu kumminkaan saanut unta silmiinsä tuskilta ja kuumeelta, vaan jätti hän seuraavana aamuna vuoteensa väsyneenä ja uupuneena; kuitenkin pyysi hän isäänsä heti lähettämään hänet Campaniaan. Hän hehkui halusta saada pelastaa kunniansa ja tyydyttää kostonhimonsa sekä samalla päästä kärsimästä pilkkaa, jonka alaiseksi hän kaikissa tapauksissa kotikaupungissaan oli joutuva.

Me annamme hänen lähteä matkaan ja katsomme sill'aikaa, kuinka hänen etevimmän apumiehensä tällä välin on käynyt. Kun Fulvius lupauksensa mukaan oli jättänyt vangitun sokean tytön oikeuden haltuun, riensi hän, niinkuin hänellä oli tapana aina tehdä, kertomaan seikkailujaan Eurotaalle.

"Hyvinpä vähän tuosta kaikesta on meille tuloa", huomautti vanhus, järkähtymättömällä tyyneydellä kuunneltuaan päivän tapahtumia.

"Ei etua pienintäkään, se minun täytyy myöntää, mutta ainakin hyviä toiveita tulevaisuuteen nähden", kuului vastaus.

"Millä tavalla?" kysyi Eurotas. "Siten, että jalo Agnes on minun vallassani. Sittenkuin olen saanut tietää hänen olevan kristityn, täytyy joko hänen itsensä tahi hänen omaisuutensa tulla omakseni".

"Valitse sitte jälkimäinen", vastasi vanhus, entinen ilme kasvoissaan. "Se tie on lyhyin ja helpoin".

"Mutta kunniani!" vastasi Fulvius. "Enhän saata suostua ottamaan vastaan rukkasia, niinkuin olen sinulle kertonut".

"Se on kuitenkin jo tapahtunut, ja tämä häpeällinen hylkääminen vaatii kostoa. Pidä mielessäsi, ett'ei sinulla ole hetkeäkään aikaa tuhlata hullutuksiin! Rahavarasi ovat melkein lopussa. Sinun _täytyy_ ottaa ratkaiseva askel".

"Mutta olisihan sinullekin, Eurotas, mieluisempaa, jos voisin saada tuon rikkauden rehellisellä tavalla, enkä halpamaisilla keinoilla anastaisi sitä", lausui Fulvius. Sana "rehellisellä" pani ilkamoisen hymyn väreilemään vanhuksen huulilla. "Hanki omaisuus haltuusi millä keinoin hyvänsä, kunhan se tapahtuu lyhyintä ja varminta tietä! Eihän minun liene tarvis muistuttaa sinua sopimuksestamme, jonka tuntenet tarpeeksi hyvin. Joko pääsee perheemme entiseen arvoonsa ja entiseen loistoonsa tahi sammuu sen nimi sinussa ja sinun kanssasi. Se ei saa kauemmin elää häpeässä ja köyhyydessä".

"Minä tiedän sen jo, tiedän sen; ei sinun tarvitse joka päivä muistuttaa minulle asioiden tukalaa tilaa", vastasi Fulvius käsiään väännellen ja joka jäsenessään vavisten. "Anna minulle vain aikaa, niin kääntyy vihdoin kaikki hyväksi".

"Aikaa kenties niin kauan, kunnes kaikki toiveet ovat häipyneet?" vastasi Eurotas kylmästi. "Nyt juuri on asemamme kaikkea muuta kuin loistava. Mutta, lienee ehkä jo aika, että tulet tietämään ken oikeastaan olen", pitkitti hän.

"Etkö ollut ennen isäni uskollinen palvelija, jonka hoitoon hän uskoi minut?" kysyi Fulvius ihmeissään.

"En isäsi palvelija, vaan hänen vanhin veljensä, ja siksi juuri perheen pää", oikaisi Eurotas. "Siitä asti kuin isäni huolimattomuus ja tuhlaavaisuus saattoi perheemme loiston ja rikkauden häviöön, ei ajatuksillani ja toiveillani ole ollut kuin yksi tarkoitusperä, nimittäin sen entiselleen saattaminen. Luullen isäsi, minun nuoremman veljeni, paremmin pystyvän tätä päämäärää saavuttamaan, luovuin minä eräillä ehdoilla oikeudestani ja omaisuudestani. Noihin ehtoihin kuului, että sinun tulisi olla minun holhoukseni alaisena ja henkisen kehityksesi yksinomaan minun johdettavissani. Sinä tiedät, kuinka olen sinua kasvattanut, kuinka olen ahkeroinut yksinomaan istuttaa sinuun sitä, ett'ei sinulla valitessasi keinoja päämäärämme saavuttamiseksi saa olla mitään epäröimisiä".

Jännitetyllä tarkkaavaisuudella, hämillään ja kovasti häpeissään oli Fulvius kuunnellut tätä paljastusta; mutta synkeä vanhus jatkoi, tähystellen häntä terävin, läpitunkevin silmin: "Ethän kai ole unhottanut, minkä hirvittävän rikoksen kautta saatoimme perheen omaisuuden hajanaiset jäännökset sinun käsiisi".

Fulvius hytkähti, kuullessaan tämän muistutuksen, peitti kasvot käsiinsä ja pyysi: "Oi, älä mainitse sitä, Eurotas! Taivaan nimessä, säästä minua siitä!"

"Hyvä on", aloitti vanhus taas kylmäkiskoisella äänellä, "tahdon puhua lyhyesti. Muista, veljenpoika, että se, joka ei pelkää rikoksien kautta saavuttaa loistavaa tulevaisuutta, hän ei myöskään saa kauhistua, katsellessaan jotakin mennyttä, mikä samallaisten keinojen kautta on tätä tulevaisuutta valmistanut. Tulevaisuushan on ennen pitkää sekin kuuluva menneisyyteen. Samoin kuin on olemassa jonkinlaista rehellisyyttä rikoksissakin, samoin tahdomme mekin vilpittömästi ja rehellisesti lausua ajatuksemme sopimuksestamme, ja siten myös toimia. Sinut on luonto varustanut runsaissa määrin itsekkyydellä ja viekkaudella, jota vastoin minä olen saanut rohkeutta ja tunnottomuutta noitten ominaisuuksien käyttämisessä. Kohtalomme ovat erottamattomasti toisiinsa punoutuneet -- me joko yhdessä rikastumme tai yhdessä syöksymme turmioon".

Fulvius oli vaiti, mutta hän kirosi sydämessään sitä päivää, jolloin hän tuli Roomaan, ja vielä enemmän sitä hetkeä, joka niin vahvoilla siteillä oli kiinnittänyt hänet tähän hirvittävään, ankaraan mieheen. Niin mielellään kuin hän olisikin pudistanut päältään nämä kahleet, tunsi hän kuitenkin olevansa ikäänkuin taikavoiman kautta kytketty kiinni Eurotaaseen, ja hän oli setänsä suhteen niin voimaton kuin lammas jalopeuran kynsissä. Apein mielin heittäytyi hän vuoteelleen, mutta haki turhaan toivottua lepoa. -- --

Mutta mitä on sillä välin tullut Torkvatuksesta? Emme huoli laveasti kertoella hänestä, vaan ainoasti lyhykäisesti viitata niihin tuskallisiin hetkiin, jotka hän vietti harhailemalla kolkoissa maanalaisissa käytävissä likellä niitä, jotka lepäsivät rauhassa vainajain kaupungissa, hän, luopio, petturi, Jumalasta eksynyt. Kuolema lakkaamatta silmien edessä, helvetti sydämessä, oi, se oli ahdistuksen ja epätoivon tila, jota ei käy kuvaaminen!

Oli jo myöhä ilta, kun hän vihdoinkin oli näkevinään valoa häämöttävän kaukaa. Hän ei ollut erehtynyt. Kun hän viimeiset voimansa ponnistaen oli kohoutunut hiukan, tuli hän siihen vakaumukseen, että se oli hautajais-saatto, joka läheni. Laulaen ja rukoillen pantiin ruumis sille valmistettuun hautaan, joka oli aivan likellä eksyksiin joutunutta. Hänet huomattiin vasta sitten kun hän hiljaa oli kysynyt lähinnä seisovalta, ketä siinä haudattiin.

"Säveän, sokean Cecilian, joka tän'aamuna joutui sotamiesten käsiin, on Jumala ottanut tykönsä kotiin", oli vastaus.

"Siinä tapauksessa minä olen hänen murhaajansa!" sanoi onneton kumealla äänellä ja heittäytyi kovasti parkuen ja vaikeroiden maahan. Syvästi liikutettuina piirittivät hänet kantajat ja ne jotka olivat saattaneet tuota hiljaista tyttöstä hänen viimeiseen leposijaansa. Niitten joukossa oli myös Sebastianus, joka järkähtynein mielin nosti ylös itsesyyttäjän ja harvaan ja juhlallisesti lausui hänelle nämä sanat: "Sitten tulkaa ja katsokaamme kummalla oikeus on, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne veriruskeita olisivat, niin ne tulevat lumivalkeiksi; ja vaikka ne olisivat ruusunkarvaisia, tulevat ne kuitenkin villan kaltaisiksi".

Vanha piispakin lausui muutamia vakaita sanoja tuolle murretulle, mutta huolehti myös siitä, että jotakin virvoketta tarjottiin hänelle, jota hän niin hyvin tarvitsi. Koska Torkvatus osoitti sydämestään katuvansa ja näytti kovasti pelkäävän tuota hyvin tunnettua kiusaajaa ja kiusauksia, uskottiin hän kunnian-arvoisan Diogeneen ja hänen poikainsa turviin. Nämä hankkivat hänelle turvapaikan erään kristillisen naapuriperheen kodissa. Mielellämme tahdomme noitten uskollisten ystävien tavalla toivoa, että hänen katumuksensa on vilpitön, ja että hän, syvän lankeemuksensa nöyrryyttämänä, tästälähin tositeossa on tuottava kristitylle nimelleen kunniaa.

Neljästoista Luku.

Pankratius rakkaudentöitten harjoittajana.

Varhain seuraavana aamuna oli keisarillinen tribuni nuoren Pankratius ystävänsä luona. Kuten tiedämme, oli hän kuullut mitä keisari oli määrännyt Corvinuksen tehtäväksi sekä arvoisan Chromatiuksen ja hänen talonväkensä että vanhan opettajan Cassianuksen suhteen. Hän oli nyt tullut kehoittamaan nuorukaista, että tämä koettaisi välttää prefektin julman pojan pauloja ja varottaisi ystäviä.

Siihen ei innokasta Pankratiusta tarvinnut kehottaa kahtamiseen. Uskomattoman lyhyessä ajassa oli hän suoriunut matkakuntoon, ja Rooman asukasten vielä maatessa sikeätä unta, ratsasti hän, sanottuaan sydämelliset jäähyväiset hellälle äidilleen, pois Appiuksen tietä, poiketakseen sitten vähemmin käytetylle ja sentähden turvallisemmalle tielle. Corvinus ei kuitenkaan pitänyt liikaa kiirettä. Luonnollisesti tahtoi hän itse olla johtamassa sitä joukkoa, joka lähetettiin Campaniaan suorittamaan ilmeisesti kunniakasta, paljon tuottavaa ja mieluista keisarillista käskyä; mutta osaksi rikkipiestyjen hartiainsa, osaksi tarpeellisten valmistusten tähden, saattoi hän vasta parin kolmen päivän perästä lähteä Roomasta. Siitä oli seurauksena, että kristityt sanansaattajat ennättivät melkoisen matkan vainoojistaan edelle, vaikka olivatkin kulkeneet pitkää kiertotietä.

Pankratius ja hänen seuralaisensa eivät suinkaan tavanneet ystäviänsä huvilassa kokonaan valmistaumattomina. Sanansaattajat otettiin kuitenkin mitä sydämellisimmin vastaan, ja sittekun Sebastianuksen kirje oli luettu julki, tultiin hartaasti rukoiltua ja vakaasti harkittua siihen päätökseen, että Chromatius seuraisi Fabiolan ystävällistä kutsua ja pysyttelisi toistaiseksi piilossa ystävättären huvilassa. Fabiola oli nimittäin, itsekään tietämättään miksi, kutsunut Chromatiusta viettämään jonkun ajan hänen huvilassaan. Niinikään aikoivat talon muutkin jäsenet eri tahoilta hakea itselleen turvapaikkoja, ja itse huvila jätettiin muutamien luotettavien kristittyjen orjien huostaan.

Kun sanansaattajat olivat suoneet itselleen ja hevosilleen tarpeellista lepoa, valmistausivat he matkaa jatkamaan ja lähtivät Fundiin, samaa tietä, jota Torkvatus hiljakkoin oli kulkenut. Väsyneinä ratsastajat poikkesivat vähäliikkeiseen, halvannäköiseen majataloon kaupungin ulkopuolella. Kyselemällä Pankratius pian löysi vanhan opettajansa asunnon. Varsin iloissaan tämä syleili rakastettua oppilastaan. Pankratius kertoi ukolle, mitä varten hän oli tullut, ja koetti mitä vakuuttavimmin kehottaa häntä lähtemään pakoon tai ainakin hakemaan itselleen piilopaikkaa. Mutta kaikki entisen oppilaan rukoukset ja kuvailut jäivät tuloksia vaille; ukkoa ei saatu pakotuumiin taipumaan, ja Pankratiuksen ei auttanut muu kuin suruisena lähteä majataloonsa ja jos mahdollista siellä odottaa asian päättymistä.

Tällä aikaa oli Corvinus valittuine seuralaisineen ennättänyt "kuvapatsaitten huvilalle" ja tunkeutui odottamatta veräjästä sisään taloon. Mutta täällä oli joka paikka autiona. Hän kolusi kyllä kaikki solat ja sopet, mutta ei suureksi kiusakseen löytänyt mitään, ei elävää olentoa eikä minkäänlaista kirjoitusta tahi kirjateosta, mikä olisi viitannut kristillisyyteen. Vihdoin hän sai käsiinsä orjan, joka työskenteli puutarhassa. Tältä kysyi hän äreissään, missä hänen herransa oleskelee.

"Isäntä ei sano orjalle, minne hän menee", vastasi puhuteltu murteellisella latinankielellä.

"Sinä teet pilaa minusta", yrmyili Corvinus. "Sano, mitä tietä hän ratsasti pois ystävineen".

"Tuota tietä läpi veräjän", oli vastaus.

"Ja mihin se vie?"

"Näetkö tuolla?" vastasi puhuteltu. "Näetkö veräjän? Sen näet kyllä, mutta mitään muuta et näe. Niin on minunkin laitani. Minä teen työtä tässä, enkä näe muuta kuin mitä veräjän sisäpuolella on".

"Voinethan ainakin sanoa, milloin he lähtivät?" jatkoi Corvinus.

"Tarkoitatko, sittenkun ne kaksi olivat tulleet Roomasta?"

"Mitkä kaksi?" kysyi Corvinus.

"Toinen oli pulska nuorukainen, joka lauloi niin kauniisti; toinen oli suuri vahva mies, jolla oli jättiläisen voimat. Näetkö tuon nuoren puun tuolla nurmikolla? Sen tempasi hän ylös juurineen yhtä helposti, kuin minä nostan tämän lapioni maasta".

"Taaskin nuo kaksi!" tiuskasi Corvinus vihan vimmassa. "Vielä kerran on tuo hävytön nulikka tehnyt aikeeni tyhjäksi ja kumonnut toiveeni. Mutta sen on hän saava kalliisti maksaa!"

Vähän aikaa levähdettyään lähti Corvinus jälleen liikkeelle, päätettyään sitä ennen vahvasti, että vihattu opettaja saisi kaksinkertaisesti tuta hänen vihaansa. Mutta mitä, jos hänen pahahenkensä tässäkin kohden tekisi hänen aikeensa mitättömäksi!

Koston ajatuksia hautoen tuli hän Fundiin ja lähti heti vanhan opettajansa asuntoon. Täällä hän tapasi opettajan uusien oppilaittensa ympäröimänä. Kunnian-arvoisa vanhus tarjosi ystävällisesti kätensä entiselle oppilaalleen, mutta tämä herjasi häntä ja haukkui valtion-kavaltajaksi ja kunnottomaksi kristityksi, ja kehoitti raakoja, pakanallisia poikia päästämään nurjamielisyytensä valloilleen ankaraa, arvotonta opettajaansa kohtaan. Jumalaisen keisari Maksimianuksen nimessä antoi hän heille luvan tehdä vanhukselle mitä he tahtoivat.

Tuskin olivat nämä sanat lausutut, ennenkuin kirjoja, kirjoitustauluja ja muita koulutarpeita alkoi kaikilta tahoilta sinkoilla kunnianarvoisen ukon päälle, joka seisoi vastustajainsa edessä ristissä käsin, kunnes hän verissään kaatui Corvinuksen jalkojen juureen, joka riemulla katseli uhrinsa tuskia. -- Mutta me jätämme tämän verityön ja sen tekijät, jotka Corvinuksen yllyttäminä olivat nuorten tiikerien tavoin hyökänneet uhrinsa päälle, ja sitten riemuiten juosseet tiehensä, kehuakseen kotona tätä urotyötään. Sittekun Corvinus perkeleellisellä mielihyvällä oli katsellut tätä näytelmää, lähti hänkin pois välittämättä sen enempää kuolevasta opettajasta. Muuan uskollinen palvelija nosti sitten Cassianuksen, joka oli lähellä hengenheittoaan, varovasti vuoteelle, eikä hän sopimusta myöten myöskään unhottanut lähettää sanaa Pankratiukselle. Jättäen valmistukset paluumatkaa varten toverinsa asiaksi, kiiruhti kutsuttu viipymättä kuolinvuoteen luo. Kirkastunein kasvoin kuoleva ojensi kätensä rakastettua oppilasta kohti, ja parisen tunnin kuluttua oli hän rauhallisesti nukkunut kuolon uneen. Parin uskotun auttamana onnistui Pankratiuksen kuitenkin saada toimitetuksi vainajalle hiljaiset, kristilliset hautajaiset.

Kun marttyrin maalliset jäännökset oli siunattu viimeiseen lepoon, lähtivät Pankratius ja Qvadratus raskain mielin paluumatkalle. Ei ollut ensinmainitun helppo saada hillityksi vihaansa tämän verityön johdosta, joka ei ollut tapahtunut ainoastaan Corvinuksen toimesta, vaan jota tämä ihmis-hirviö vielä säälittä ja tunnonvaivatta itse oli katsellutkin.

Mitä tunnonvaivoihin tulee, niin hän kuitenkin erehtyi, sillä tuskin oli Corvinus saanut kostonhalunsa tyydytetyksi, kuin hän jo tunsi, miten häpeällisesti oli menetellyt. Sitäpaitsi pelkäsi hän mitä isänsä siitä sanoisi, sillä tämä oli aina pitänyt Cassianusta suuressa arvossa. Ja mitä sanovat noiden ilkikuristen viikarien vanhemmat siitä, että heidän poikansa hänen johdollaan olivat tehneet itsensä syypääksi rikokseen, joka oli miltei isänmurhan veroinen?

Tuskallisten omantunnon vaivojen kalvamana hän käski vihoissaan, että kotimatkalle oli heti lähdettävä Fundista, mutta silloin sai hän tietää, että se oli mahdotonta: hevoset tarvitsivat muutaman tunnin levätä. Tämä teki hänet vielä alakuloisemmaksi, ja häädyttääkseen itsesyytökset ja levottomuuden, turvautui hän pikariin. Viimein lähti hän seuralaisineen liikkeelle, mutta pysähtyi muutamien tuntien kuluttua uudelleen, ja vasta yön pimetessä jatkettiin matkaa. Tien, joka kulki lehtokujannetta myöten pitkin sitä suurta kanavaa, johon vesi Pontinin soista virtaa, oli pitkällinen sade liottanut ja tehnyt niljakaksi.

Eipä Corvinuksen tila todentotta ollut kadehdittava. Kiukusta ja ylenmääräisestä viininjuonnista tulistuneena, tuskitteli hän, kun ei matka kylliksi nopeasti joutunut, ja koetti lakkaamatta ruoskanläimäyksillä pakottaa uupuneita hevosia kiireemmin kulkemaan. Viimein pillastuivat kiusatut elukat, vaunut paiskautuivat tiepuolesta toiseen ilman että toverit kykenivät häntä seuraamaan tai tulemaan johtajalleen avuksi. Corvinus huusi ja kiroili, mutta tästä oli vain seurauksena, että vauhkot hevoset sitä hurjemmin laukkasivat, kunnes vaunut särkyivät ja Corvinus suistui päistikkaa veteen.

Juuri tuona onnettomana hetkenä tuli kaksi meille tuttua ratsastajaa nelistäen paikalle. He olivat jonkun matkan päässä huomanneet tuon uhkaavan vaaran ja sen johdosta kannustaneet ratsujaan ja saapuneet onnettomuuspaikalle, voimatta kuitenkaan estää tapaturmaa. Tuossa tuokiossa hyppäsi Pankratius satulasta alas ja tunsi nousevan kuun himmeässä valossa entisen koulutoverinsa, joka turhaan koki kompuroida ylös liejuisesta vedestä. Tässä kohdin ei ollut tosin syvä, mutta savinen ranta oli niin liukas, että niin pian kuin hän koetti kiivetä ylös, luisui hän aina takaisin ja pulahti etemmäksi veteen, missä tietysti oli syvempi. Ei ihmettä siis, että hän lopulta kontistui ja uupui aivan kokonaan, kun oli niin monta kertaa turhaan yrittänyt vastentahtoisesta kylvystään nousta.

"Olisi aivan paraiksi hänelle, jos jättäisimme hänet oman onnensa nojaan", mutisi tuima soturi.

"Hiljaa, hiljaa, Qvadratus, älä puhu siten! Pidä kiinni minua lujasti! -- Kas niin!" sanoi nuorukainen ja, pidellen kiinni jättiläismäisestä ystävästään, kumartui hän penkereen yli ja tarttui vihollisen käsivarteen, juuri samassa silmänräpäyksessä, kun tämä hellitti kuivan oksan, josta oli pitänyt kiinni ja nyt voimatonna vaipui takaisin veteen. Se olisi epäilemättä ollut hänen viimeinen yrityksensä. Yhdistetyin voimin onnistui näiden kahden ystävän saada vedetyksi hänet kuivalle maalle ja laskea hänet, surkeasti ryvettyneenä, tielle. Kuinka olisivat kristityt nuorukaiset nyt voineet heidän edessään voimatonna makaavalta viholliselta kieltää apuaan! Päin vastoin he koettivat kaikin keinoin saada hänet virkoamaan eloon, ja se heille onnistuikin.

Juuri samassa tuokiossa, kuin hän aukaisi silmänsä, saapuivat hänen seuralaisensa. Pelastajat jättivät hänet puoleksi tiedottomana heidän huostaansa ja uskoivat heidän käsiinsä myöskin kukkaron, joka oli solahtanut hänen vyöstään. Mutta veitsen, jota Corvinus alati kantoi myötään, sen kun tuli olla todistuksena hänen verivihollistaan vastaan, joka oli repinyt alas ediktin, otti Pankratius itselleen; se oli myöskin pudonnut pelastettavan tunikasta. Seuralaiset uskottelivat jäljestäpäin, että he olivat pelastaneet johtajansa, mutta että hänen kukkaronsa epäilemättä oli hukkunut syvään liejuun. He kantoivat hänet lähellä olevaan tupaan, ja, hänen maatessaan, pitivät he lystiä elämää varastetuilla rahoilla, jotka olivat joutuneet heidän huostaansa.

Sinä päivänä oli kaksi, pakana ja kristitty, harjoittanut kostoa. -- -- --

Jos uuden, lämpimiä kylpyjä varten aiotun talon rakentaminen oli ollut pääasiallisesti kristittyjen tehtävänä jo ennen ediktin antamista, niin ei ole ihmeteltävä, jos kristittyjen työmiesten lukua ja kärsimyksiä yhtä mittaa lisättiin ediktin julkaisemisen ja siitä aiheutuneen vainon _jälkeen_. Ja kun oli saatu tietää, että Diokletianus itse ennen pitkää omassa personassaan saapuisi tätä mielirakennustaan vihkimään, niin kristittyjä työmiehiä yht'äkkiä lisättiin toinen verta. Joka päivä saapui läheltä ja kaukaa, Lunan satamasta, Sardiniasta, jopa aina Krimistäkin saakka pitkät jonot niitä, joita pidettiin mitä suurimpina rikoksentekijöinä, ja jotka nyt saivat vaihtaa kovan työnsä vuorikaivoksissa ja kivilouhoksissa tähän vielä raskaampaan rakennustyöhön. Kaikista raskaimmat, enimmin rasittavat työt: rakennusaineitten kantaminen, kivien halkaiseminen ja veistäminen, muurilaastin sotkeminen ja paikalle kuljettaminen, muurien rakentaminen j.n.e., jätettiin muitta mutkitta kristittyjen tehtäväksi. Palkaksi vaivaloisesta työstään eivät he saaneet enempää kuin mitä työssä käytetyille juhdillekin, muuleille ja härjille, tuli osaksi! Lepopaikka ei parempi tallia ja ravinnoksi ainoastaan mitä oli välttämättömästi tarpeellista heidän hengissä pysyttämisekseen, samaten verhoksikin vain kaikkein tarpeellisimmat -- siinä kaikki, mitä heillä oli odotettavina. Jalkaraudat, joiden tuli estää heitä pakenemasta, lisäsivät nekin melkoisesti heidän kärsimyksiään; sitäpaitsi oli heitä silmällä pitämään asetettu armottomia päällysmiehiä, jotka noita turvattomia rääkkäsivät, ruoskimalla heitä silloinkin, kun he kovassa työssä yhtämittaa ponnistelivat -- tapahtui tämä sitten esimiesten mielen nouteeksi tai omasta julmuuden halusta.

Rooman kristityt koettivat parhaansa mukaan auttaa näitä kärsiviä uskonveljiään. Vahtia lahjomalla onnistui monen rohkeamielisen nuorukaisen toimittaa heille voimallisempaa ruokaa tai lämpimämpiä vaatteita tai antaa heille rahaa, millä he saattoivat taivuttaa vartijansa leppeämmiksi.

Valitettavasti oli tähän kristittyjen yhteenkasaamiseen toinenkin syy. Sitenhän aina oli käsillä tarpeellinen varasto joukko-uhreja niitä verisiä näytelmiä varten, joita useasti pantiin toimeen juhlatilaisuuksissa.

Semmoinen oli nyt tulossa. Vaino ei ollut tähän asti ollut erinäisen ankara: rikkaista ei ollut vielä kukaan joutunut sen uhriksi. Ensimäisen päivän epäonnistuminen ei ollut vielä kokonaan haihtunut mielistä; odotettiin yhtämittaa suurenmoista ja ankaraa jälkinäytöstä, joukko-mestausta. Kansa vaati enemmän huveja ja sillä oli suuria aiheita toivoa, että se saisi kylliksensä niitä keisarin syntymäpäiväjuhlain aikana. Villit pedot, joiden kiljuntaa Sebastianus ja Pankratius olivat kuulleet hiljaisena kuutamoyönä, kiljuivat vielä sitä saalista, joka oikeutta myöten näytti olevan heille tuleva.

Eräänä päivänä joulukuun lopulla tapaamme Corvinuksen matkalla termeihin, mukanansa telottajan apulainen, jolla oli yhtä tarkka silmä valitessaan rotevia taistelijoita kilpatannerta varten, kuin konsanaan karjakauppiaalla, joka valikoipi raavaita torille tuodusta karjasta. "Rabirius", huusi prefektin poika vankien ylipäällysmiehelle, "minä tulen keisarin käskystä valitsemaan jumalattomista kristityistäsi muutamia, jotka saavat kunnian tulevana juhlana taistella amfiteatterilla".

"Se on mahdotonta. Minulta ei liikene ainoatakaan", oli vastaus. "Minun on saatava rakennus määräajalla valmiiksi; mutta se käy minulle mahdottomaksi, jos minulta vielä riistetään työväkeä".

"Se ei ole minun asiani", vastasi Corvinus lyhyesti. "Kyllä kai niitä tulee uusia, joilla aukot saadaan täytetyksi. Kuljeta sinä vaan minua ja Catulusta ympäri, jotta saamme valita itsellemme sopivaa väkeä".