Part 11

Yhä yltyvällä levottomuudella oli Fulvius kuunnellut tätä pitkää syntiluetteloa; varas-sana sai hänet säpsähtämään. Oliko tribuni ehkä nähnyt, että hän Fabiuksen talosta oli anastanut huivin? Mutta oli miten oli, yksi asia oli vakoojalle selvä, se nimittäin, että se vastenmielisyys, jota hänessä heti ensi kerralla oli syntynyt Sebastianusta kohtaan, oli nyt kasvanut vihaksi, ja sydämeen sellaiseen kuin hänen ei viha voinut piirtyä muulla kuin verellä.

Sebastianus läksi kylpylaitoksesta syvästi suruissaan, ja ehdottomasti pääsi hänen huuliltaan jälleen huokaus: "Oi, Herra, kuinka kauan!" Hänen huokauksensa keskeytti hento tytön ääni, joka lausui: "Olkaa vahvat ja pelkäämättömät sydämessänne, kaikki, jotka Herraa odotatte". Ja sen jälkeen lisäsi hän sen lohduttavan sanan, jonka Vapahtaja puhui opetuslapsilleen: "Maailmassa on teillä tuska, mutta olkaa hyvässä turvassa; minä voitin maailman".

"Kiitän sinua, Cecilia, lohduttavista sanoistasi", vastasi alakuloinen tribuni. "Mutta minnekä sinä kiiruhdat niin ilomielin, päivänä semmoisena kuin tämä, jona niin monet vaarat uhkaavat meitä?"

"Katakombeihin", oli vastaus. "Etkö ole kuullut, että minut on määrätty kuljettajaksi Calixtuksen katakombiin? Juuri nyt olen menossa sinne, ryhtyäkseni virkaani". Saatuaan Sebastianukselta erittäin tärkeän asian toimitettavakseen, joka lisäksi oli hyvin kiireellistä laatuakin, jatkoi sokea iloisesti matkaansa.

Sanomattakin on selvä, että katakombit tästä lähin tulivat kristittyjen ainoaksi, johonkin määrin varmaksi turvapaikaksi. Nuorukaisten, jotka olivat uhka-yrityksen Forumilla toimeenpanneet, ei ollut sen vuoksi lepoa ajatteleminenkaan tuon ikimuistoisen illan jälkeisenä yönä. Päin vastoin he käyttivät yön pimeyttä hyväkseen, varoittaakseen uskolaisiansa ja antaakseen heille tiedon seuraavasta kokouksesta katakombeissa.

Kuten jo on mainittu, oli Torkvatuksen alituinen seurustelu kahden pakanallisen ystävän kanssa Caracallan kylpylässä tuntunut arvoisasta Cucumiosta ja hänen vaimostaan Viktoriasta peräti oudolta. Se kun ei heidän mielestään tietänyt mitään hyvää, alkoivat he sen vuoksi pitää tätä apilaslehteä tarkasti silmällä. Olipa tuon alati valppaan Viktorian onnistunut saada tieto eräästä liittoutuneiden kesken tehdystä sopimuksesta, jonka mukaan he aikoivat tunkeutua Calixtuksen katakombeihin aseellisen joukon kanssa samana päivänä, jolloin edikti oli määrätty julaistavaksi.

Sittenkun Corvinus oli ensi säikähdyksestään tointunut, oli hän joutuisasti tilannut uuden jäljennöksen ediktistä ja naulauttanut sen ennenmainittuun lautaan; kumminkaan ei hän vielä läheskään tuntenut olevansa turvassa. Tiesihän hän vallan hyvin, ettei hän, kaikesta uutteruudestaan huolimatta, voisi välttää keisarillisen herransa ja valtijansa vihaa. Sen vuoksi katsoi hän viisaammaksi pitää huolta siitä, että edes jotakin olisi toimitettuna, mikä mahdollisesti saattaisi vähän lauhduttaa peljätyn keisarin ynseyttä, ennenkuin hänet kutsuttiin keisarin eteen vastaamaan, ja niinpä hän päätti panna aiotun hyökkäystuumansa täytäntöön. Sentähden läksi hän varhain aamulla kylpylaitokseen, missä Fulvius ja Torkvatus häntä jo odottivat. Ensinmainittu ei juuri koskaan päästänyt uhriaan näkyvistään. Arvoisilla ystävyksillä oli tuota pikaa suunnitelma valmiina. Sill'aikaa kuin Corvinus, vastahakoisen petturin opastamana, tunkeutui maan-alaisiin käytäviin, valittu joukko aseellisia miehiä mukanaan, ajaakseen siellä koossa olevat kristityt päivän valoon, jää Fulvius maan päälle, seurassaan toinen sotamies-osasto ottaakseen vainotut huostaansa.

Viktoria oli kuunnellut tätä neuvottelua, ja painanut mieleensä jok'ainoan sanan. Hän kertoi tietysti kaikki miehellensä. Tämä päätti ilmoittaa asian tribunille, jahka tämä saapuu tänä aamuna, kuten tavallisesti, ottamaan tavanmukaisen kylpynsä.

Ett'ei Sebastianus tänäkään aamuna jäänyt tulematta, sen tiedämme jo. Osaksi sentähden, ett'ei hän tahtonut jättää virkistävää aamukylpyä käyttämättä, mutta pääasiallisesti siksi, ett'ei hän tahtonut tarpeettomasti herättää huomiota ja synnyttää epäluuloja, oli hän tapansa mukaan saapunut sinne aamusella. Välttääkseen toiselta puolen sitäkin huomiota, minkä suullinen tiedonanto helposti saattoi aikaansaattaa, kirjoitti Cucumio lipulle sen, mitä oli saanut tietää, ja pisti sen tribunin tunikkaan, jonka oli huostaansa saanut.

Tiedämme jo, mimmoiseen vastenmieliseen seuraan ja millaisiin tuskallisiin haasteluihin Sebastianus oli tullut kiedotuksi. Juuri kuin hän parhaallaan oli poistumassa suruisin mielin, tunsi hän neulanpiston rinnassaan, ja tutkiessaan syytä siihen, löysi hän tuon mainitun lipun. Luettuaan sen, olisi hän mieluimmin suunnannut askeleensa Appiuksen tielle päin, ilmoittaakseen kokoontuneille veljille uhkaavan vaaran, sen sijaan että oli aikonut Palatinuksen kukkulalle. Silloin tuli viime hetkessä sokea Cecilia häntä vastaan, aivan kuin käskettynä. Kuinka kiitollinen olikaan Sebastianus, ei ainoastaan niistä lohduttavista sanoista, joilla sokea oli häntä tervehtinyt, vaan vielä enemmän tuon tähdellisen tiedonannon johdosta, jota hän ei olisi voinut uskoa parempiin käsiin.

Kohta sen jälkeen liittouneetkin lähtivät liikkeelle, Corvinus sotamiestensä etunenässä, jota vastoin Fulvius, välttääkseen huomion herättämistä, oli poikennut toiselle tielle, joka vei samaan paikkaan. Jo oli melkoinen joukko kristittyjä kokoontunut katakombeihin. Corvinus, joka näki sisäänkäytävän vartioimattomana, ei vitkastellut. Fulviuksen jäätyä ylhäälle kymmenen tai kahdentoista miehen kanssa, asettui Torkvatus toisten etunenään ollakseen heille oppaana tätä kauheaa ilkityötä toimeen pantaessa.

"Minua ei tämä maanalainen työ ollenkaan miellytä", sanoi muuan vanha, harmaapartainen soturi. "Minä olen sotilas enkä mikään rottakoira. Ulkona päivänvalossa tahdon seista kuni mies, mutta minua ei vähääkään haluta antautua tukehutettavaksi likaviemäriin tai myrkytettäväksi kuin mikä syöpäläinen". Tämä puhe saavutti yleistä hyväksymistä sotamiesten puolelta. "Ja kukapa tietää, jos lopulta hyvinkin lienee satoja noita kavaloita kristittyjä täällä kätkössä, sensijaan että meitä on tuskin tusinankaan verta", huomautti toinen.

"Heidän noitatemppujaan minä pelkään", jatkoi kolmas, "en heidän urhollisuuttaan".

Corvinuksen täytyi käyttää kaikki houkuttelukykynsä saadakseen heitä innostumaan. Hän vakuutti sotamiehille, ettei mitään peljättävää ollut; pelkurimaiset kristityt juoksevat tiehensä kuin jänikset. Maan-alaisessa kirkossa löytyy enemmän kultaa ja hopeaa kuin mitä heidän vuotuinen palkkansa tuottaa. Täten rohkaistuina kämpivät he vihdoin alas kiviportaita myöten. Pimeitä käytäviä, joihin nuo portaat johtivat, valaisi siellä täällä vaisu lampun valo.

Heidän valmistautuessaan seuraamaan johtajaansa, tunki kaukaa kajahtava suloinen ääni heidän korviinsa, niin ihmeen ihanasti helähtävä, että nuo raa'at sotamiehetkin pysähtyivät kuni naulattuina sitä kuuntelemaan. He ymmärsivät joka sanan: "Herra on minun valistukseni ja autuuteni; ketä minä pelkään? Herra on minun henkeni väkevyys; ketä minä vapisen? Sentähden ehkä pahat, minun vainolliseni ja viholliseni, lähestyvät minun lihaani syömään, täytyy heidän kuitenkin heitänsä loukata ja langeta. Ja vaikka sotaväki saartaisi minua, niin ei minun sydämeni sentähden pelkäisi; ja jos sota nousis minua vastaan, minä turvaan sittekin häneen". Ensimäiset värsyt lauloi puhdas, heleänkirkas ääni, ja viimeiseen yhtyi valtava kuoro. Sotamiesjoukko saattoi tuskin uskoa korviaan. Eivätkö nämä ihmeelliset sanat olleet tarkoitetut ikäänkuin pilkaksi ja nauruksi, ikäänkuin ottelun vaatimukseksi turvattomien puolelta näille aseellisille, vahvoille sotureille?

"Tuo nuorekas ääni tuntuu minusta tutulta", mutisi Corvinus. "Oh, niin, sehän on pahanhenkeni ääni; tuhansien joukosta tuntisin sen! Minä vihaan tuota Pankratiusta; häntä on minun kiittäminen kaikesta onnettomuudestani! Eespäin, eespäin, uljaat soturini!" jatkoi hän kääntyen heidän puoleensa, "se joka saattaa käsiini elävänä tai kuolleena julkean laulajan, joka repi alas ediktin, saa olla varma, että hän saapi runsaan palkkion".

"Mutta odotas, meidän pitää ensin sytyttää soihdut!" huusi muuan joukosta, ja toinen pani merkille jotakin kolinan tapaista, odottamatonta jyskäämistä ja lapioimista, ja kolmas huomautti, että lampun valo oli kadonnut ja että laulu oli tauonnut.

"Ei mitään hätää!" huusi Torkvatus uljuudella, jota hänessä ei itse asiassa ollut. "Kolinan saavat aikaan nuo vanhat maamyyrät, haudankaivaja ja hänen poikansa, jotka jo ennakolta valmistavat hautoja niille kristityille, jotka me otamme vangiksi". Turhaan oli hän neuvonut sotamiehiä seuraamaan hänen esimerkkiään ja ottamaan mukaansa vahakynttilät tai lamput soihtujen asemesta. He olivat päinvastoin mitä jyrkimmästi kieltäytyneet menemästä sinne alas, jollei pimeitä käytäviä valaistu sillä kirkkaalla loisteella, jommoista ainoastaan soihdut pystyvät aikaansaamaan. Sitäpaitsi väittivät he soihtujen olevan siitä hyvät, että ne eivät sammu vedosta eikä siitäkään, että käsivarsi sattui jysähtämään jotakin vastaan.

Seuraukset heidän itsepäisyydestään alkoivatkin pian tuntua. Heidän edetessään hiljaisesti ja varovaisesti pimeitä käytäviä pitkin, eivät loimuavien soihtujen kirkkaat liekit levittäneet muuta kuin kuumuutta, täyttivätpä käytävätkin vielä paksulla, pikimustalla savulla, joka uhkasi tukehuttaa miehet ja sammuttaa soihdut. Torkvatus muisti tosin lukea käytävät, jotka erkanivat oikeaan ja vasempaan, mutta turhaan haki hän niitä merkkejä, jotka hän edellisellä kerralla oli tehnyt. Kuinka suuri olikaan hänen kauhistuksensa, kun hän lopulta näki tien tuketuksi ennenkuin hän oli ehtinyt puoleenkaan asti sivukäytävien luvussa, jotka hän edellisellä kerralla oli pannut merkille!

Kavaltaja sai kokea, että hänen hyvinkin salaisesti kutomansa juonet eivät sittenkään olleet jääneet huomaamatta. Severus, joka oli pitänyt häntä tarkasti silmällä, oli sittemminkin alituisesti ollut varoillansa, peljäten jonkinlaista päällekarkausta. Nähtyänsä joukon lähestyvän sisäänkäytävää, oli hän rientänyt sille paikalle, jonne hän jo edeltäkäsin oli varannut hiekkaläjän tien tukkeamista varten. Siellä oli hän veljensä ja muutamien muiden väkevien miesten avulla tarmokkaasti ryhtynyt puuhaan. Ei aikaakaan niin oli työ täydessä vauhdissa, ja suurien hiekkakivimöhkäleiden avulla, joita he irrottivat matalasta katosta hyvin osatuilla kuokkain iskuilla, oli tie pian tukettu.

Kiroukset ja uhkaukset, joita sotamiehet syytivät Torkvatuksen niskoille, eivät tietysti millään tavalla vähentäneet hänen säikähdystään. Hän pyysi hartaasti, että odotettaisiin hetkinen; saattaahan olla, että hän oli erehtynyt, ja siitä on helppo päästä selville, jos hän kulkisi kappaleen matkaa takaisin.

Viipymättä lähti hän matkaan ja oli pian kadonnut seuraavaan sivukäytävään.

Vaikka Corvinuskin heti paikalla teki täyden käännöksen sotamiestensä kera, ei opastajaa enää löytynyt. Miten se oli tapahtunut? Mihin hän oli kadonnut? Ei ihmekään, jos näiden taikauskoisten mielissä heti taas alkoi kummitella noituudet ja loihtumiset. "Nyt riittää", sanottiin. "Kauemmas ei enää mennä. Tuo Torkvatus on joko petturi, tahi on hän pois noiduttu". Corvinuksen rukoukset ja uhkaukset eivät vaikuttaneet niin mitään.

Tukalasta ilmasta palavissaan ja uupuneina, räikeän valon huikaisemina, mustasta savusta miltei tukehtumaisillaan, lähtivät poloiset palausmatkalle. Kun ei ollut vaikeata löytää uloskäytävää, heittivät he toinen toisensa jälkeen pois palavat soihdut. Siitä sai omituinen valo loistamaan haudoilla.

Ennenkuin sotamiehet kuitenkaan ehtivät sisäänkäytävälle saakka, odotti heitä toinen eriskummainen näky, joka saattoi heidät aika lailla kauhuihinsa. Se mitä he ensin olivat otaksuneet päivänvalon loimotukseksi, osottautui lampun valoksi; lamppua piteli mustapukuinen olento, joka seisoi liikkumatonna paikallaan.

"Mitä se on?" kuiskivat sotamiehet peljästyneinä.

"Noita", vastasi yksi heistä yhtä hiljaa; "paikan suojelushenki", virkkoi toinen; "aave", arveli kolmas. Mutta kun he peloissaan hiipivät lähemmäksi, yksi toisensa jälkeen, näytti kuin ei outo olento olisi heitä ollenkaan huomannut. Hänen silmänsä olivat kiillottomat, hän ei liikahtanut, kunnes vihdoin Corvinus rohkaisi luontonsa ja tarttui häntä käsivarteen. "Kuka sinä olet?" aloitti hän käheällä äänellä.

"Kristitty", vastasi puhuteltu tapansa mukaan ystävällisellä äänellä.

"Vie hänet ulos tuonne!" käski Corvinus raivoissaan. "Jonkun on ainakin vastaaminen siitä, että meidät on harhaan johdettu".

Kolmastoista Luku.

Ensimäinen uhri.

Cecilia oli ennättänyt katakombeille ennen tuota aseellista joukkoa ja niin hyvissä ajoin voinut tuoda kokoontuneille kristityille tiedon, jonka Sebastianus heille lähetti, että vainotut olivat kerjenneet paeta syvemmällä oleviin käytäviin. Kun Pankratius hellittämättä pyysi, että sokea ajattelisi omaakin pelastustaan, vastasi hän hymyten, että hänen asiansahan oli olla vahtina ja tienneuvojana katakombeissa.

"Mutta sinä voit joutua vihollisen käsiin", ennätti Pankratius sanomaan.

"Mitä sitten, ehkäpä minun kauttani pelastuu moni, jonka henki on kalliimpi kuin minun", vastasi sokea. "Pankratius, anna minulle lamppu! Jos ei siitä olekaan itselleni apua, niin voihan se valaista tietä muille!" Ystävän huomautettua, että nuo muut saattaisivat olla vihollisia, ei Cecilia antanut perään. Hän läksi siis takaisin ja tuli erään sivusolan kautta juuri sille käytävälle, josta sotamiehet olivat sillä välin tunkeuneet katakombeihin. Pitäen lamppua koholla, asettautui hän vartiopaikalleen seisomaan. Luullen palaavia sotamiehiä ystäviksi, oli hän pitänyt lamppua ylhäällä, näyttääkseen heille sitä paremmin tietä.

Kun Fulvius näki joukon tulevan päivän valoon mukanaan vain tämä ainoa vanki, joutui hän vihan vimmoihin. Sehän oli vielä pahempaa kuin täydellinen epäonnistuminen; se oli naurettavaa -- maan alta oli pikkuinen rotta-parka vedetty esiin. Hän läksytti niin tuikeasti Corvinusta, että tämä vapisi kiukusta. "Mutta missä Torkvatus on?" kysäisi Fulvius äkkiä. Hän sai kuulla melkein yhtä monta toisistaan poikkeavaa kertomusta tämän katoamisesta kuin dakialaisen seikkailusta oli liikkeellä juttuja. Mutta eninten häntä suututti, ett'ei hän voinut vapautua epäluulosta, että Torkvatus oli pettänyt hänet ja karannut hänen luotaan katakombien läpipääsemättömään labyrinttiin.

Mutta saahan epäilemättä vangilta tietoja. Hän asettui siis tytön eteen ja käski tuimalla äänellä: "Katso minuun, tyttö, ja kerro minulle totuus!"

"Minun täytyy kertoa totuus, katsomatta sinuun", vastasi sokea vienolla äänellä. "Etkö näe, että minä olen sokea?"

"Sokea?" huusivat ympärillä-olijat yhdestä suusta; mutta Fulviuksen piirteistä ei näkynyt säälin merkkiäkään. Yksi ajatus oli vain hänessä vallalla, nimittäin se, että hän sokean kautta voisi löytää uuden liittymis-kohdan.

"Olisi naurettavaa", aloitti hän, "jos te kaksikymmentä aseissa olevaa miestä marssisitte kaupungin halki yksi ainoa vangittu, sokea tyttö mukananne. Palatkaa sentähden kortteeriinne! Palkkanne on oleva runsas. Mutta sinä, Corvinus, ota minun hevoseni, aja isäsi luo ja tee hänelle selvä, mitä on tapahtunut. Minä seuraan sitte vaunuissa vangitun kanssa".

"Ei mitään petosta", vastasi puhuteltu äissään. "Muista viedä hänet sinne! Päivä ei saa kulua loppuun, ettemme olisi saaneet edes yhtä uhria".

"Ole huoleti", vastasi Fulvius, samalla miettien, mitenkä hän sokean tytön kautta saisi jonkinlaista korvausta kadonneen vakoojan sijaan. Mutta tuon poloisen raukan kiillottomat silmät antoivat hänelle enemmän tekemistä kuin pelaajan ja juomarin rauhaton katse. Kuitenkin tahtoi hän koettaa. Ollessaan kahden kesken hänen kanssaan vaunuissa puhutteli Fulvius häntä osan-ottavalla äänellä: "Tyttö rukka! Kuinka kauan olet ollut sokea?"

"Koko ikäni", oli vastaus. Hänen elonvaiheitaan tiedusteltaessa, kertoi hän aivan viattomasti, että hän pienenä nelivuotisena tyttönä oli tullut Roomaan kristittyjen vanhempiensa mukana. Hän oli kadottanut heidät kummankin samana päivänä ja oli jäänyt yksikseen, avuttomaan, turvattomaan tilaan; mutta hänen taivaallinen Isänsä ei ollut tähän asti antanut häneltä mitään puuttua.

"Sinä olet siis kristitty?" kysyi Fulvius näköjänsä välinpitämättömänä.

"Olen kyllä", vastasi sokea.

"Se oli siis kristillinen kokous, johon minä äskettäin näin sinun varhain eräänä aamuna taluttavan erästä vanhusta?" uteli hän edelleen. Sokean vastattua tähänkin kysymykseen myöntävästi, ei enempiä tiedustelemisia enää tarvittu. Hänen epäluulossaan oli siis ollut perää; Agnes, josta Torkvatus ei ollut voinut tahi tahtonut ilmaista hänelle mitään, oli siis kristitty. Fulvius oli voittanut pelin. Joko täytyi Agneen itsensä tahi osan hänen omaisuudestaan tulla hänen omakseen.

Hetkisen kuluttua aloitti hän uudestaan, tutkivasti tähystellen häntä. "Tiedätkö minne sinua nyt viedään?"

"Luultavasti sen maallisen tuomarin eteen, jonka on lähettäminen minut hänen tykönsä, jota minun sieluni rakastaa", kuului vastaus.

"Ja kuitenkin olet sinä niin levollinen, melkeinpä iloinen, kuin jos olisit menossa pitoihin?" vastasi Fulvius hämmästyneenä. Mutta kun hän nyt tiesi kaikki, mitä oli halunnut tietää, niin hän ajoi kaupunkiin ja jätti tytön Corvinuksen käsiin, joka viipymättä vei hänet isänsä tuomio-istuimen eteen. Pitkä kuulustelu seurasi. Tertullus, jonka povessa inhimillisiä tunteita kuitenkin liikkui, hänen nähdessään tämän hinterän, sokean tytön, koetti voimainsa mukaan, käyttämällä ystävällisiä sanoja ja lempeitä kuvitteluja, saada hänet vakuutetuksi kristillisen uskonsa hulluudesta ja saattaa hänet luopumaan siitä. Mutta kun kaikki hänen sanansa olivat kaikuneet kuuroille korville ja vangittu yhä uudestaan lapsellisen yksinkertaisesti ja sydämestään iloiten oli selittänyt, että hän _ei voinut_ eritä Herrastaan ja Vapahtajastaan, niin tuomari lyöttäytyi tylyksi, lausui mitä julmimpia uhkauksia syytettyä kohtaan ja käski venyttää häntä piinapenkissä. Äänekästä surkuttelun hälinää kuului ympärillä olijain piiristä, jonka kautta sokealle vasta selvisi, että muitakin todistajia kuin tuomari ja pyöveli oli saapuvilla. Pyöveli, jonka myöskin kävi sääliksi onnetonta, ei aluksi saattanut ryhtyä kamalaan tehtäväänsä. Mutta kun hänen herransa tuimat silmäykset ja käskyt pakottivat hänet kuitenkin tekemään sen, antoi hän ennenpitkää kätensä taas vaipua. "Hän on kuollut!" sanoi hän hiljaisella äänellä.

Tertullus uskoi tuskin korviaan ja hänen piti omin silmin saada vakuutus sen totuudesta. Tyttönen oli kuollut. Katsojain joukossa vallitsi syvä hiljaisuus, harras äänettömyys, kunnes viimein puhdas, sointuisa ääni ovensuuhun kokoontuneiden joukosta kovasti ja selkeästi huusi: "Etkö, jumalaton tyranni, huomaa, että sokea kristitty parka, asetettuna kasvoista kasvoihin kuoleman kanssa, on mahtavampi sinua ja sinun julmaa herraasi?"

"Kuinka, jo kolmatta kertaa neljänkolmatta tunnin sisällä tulet sinä tielleni?" huusi Corvinus. "Tällä kertaa et varmaankaan pääse käsistäni". Näillä sanoilla, joita hän lisäksi säesti mitä kauheimmilla kirouksilla, syöksyi hän vimmastuneena salin läpi käytävälle päin, joka erotti katsojat tuomio-istuimesta. Sokeassa raivossaan törmäsi hän erästä upseeria vasten, joka oli väkevä kuin Herkules ja joka tietysti paljaan sattuman kautta oli joutunut siihen seisomaan. Corvinus kellahti suin päin lattialle; mutta sotilas tarttui häneen ja kysyi tuiki tyynesti: "Et kai satuttanut itseäsi, Corvinus?"

"En, en", vastasi raivostunut läähättäen. "Päästä minut, Qvadratus, muuten hän pääsee karkuun, tuo Pankratius konna, joka juurikaan pilkkasi isääni. Päästä minut!"

Sittenkun jättiläinen oli varma siitä, että ystävä oli ennättänyt pakoon ja pian löytää turvapaikan Diogeneen asunnossa, päästi hän takaa-ajajan menemään.

Sill'aikaa oli prefekti antanut pyövelille käskyn heittää ruumis Tiberiin. Mutta pyöveli, joka oli oikein ymmärtänyt erään läheisyydessä seisovan upseerin merkin, kun tämä oli näyttänyt hänelle pulleata kukkaroa, ei pitänyt sillä mitään kiirettä. Tuskin oli prefekti poistunut Forumilta, ennenkuin Sebastianus salaa pisti kukkaron hänen käteensä ja merkitsevästi kuiskasi: "Capuan portilla jalon Lucinan huvilassa, tunti jälkeen auringon laskun".

"Jätetään varmasti", oli vastaus.

Palattuaan Forumilta lähti Tertullus oitis keisarilliseen palatsiin, kertoakseen päivän ikävistä tapahtumista ja koettaakseen mikäli mahdollista saada keisari uskomaan, että hänen poikansa oli syytön kaikkiin näihin onnettomuuksiin. Hän tapasi keisarin varsin ärtyisällä tuulella. Jos Corvinus olisi astunut hänen näkyviinsä varhain aamulla, ei hän suinkaan hengissä olisi saanut palata. Kristittyjä vastaan katakombeihin tehdyn hyökkäyksen kurja loppu oli juur'ikään uudestaan virittänyt hänen vihansa liekin, kun Tertullus astui vastaanotto-huoneeseen. Sebastianus oli osannut asettaa niin, että hän oli vahdissa.

"Missä on poika-lurjuksesi?" oli ensimäinen tervehdys, jolla Maksimianus jyrisi prefektiä vastaan.

"Hän odottaa nöyrimmästi ulkona jumalallisia käskyjäsi, palaen halusta saada lauhduttaa jumalaista vihaasi niiden kepposten johdosta, jotka kohtalo on tehnyt hänen uutteruudelleen", vastasi Tertullus.

"Kohtalo?" huusi hirmuvaltias. "Tahdotko syyttää kohtaloa siitä, mikä on seurausta hänen omasta tyhmyydestään ja pelkuruudestaan? Kaunis alku totta tosiaankin! Mutta hän saa itse vastata siitä! Tuo hänet tänne!"

Vavisten kaikissa jäsenissään tuli onneton sisään ja heittäytyi keisarin jalkoihin. Mutta tämä survasi hänet niin raivoisasti luotaan, että Corvinus kieri takaisin kuni potkaistu koira. Tämä näky sai keisarin ilkeästi nauraa hohottamaan, mikä häntä koko joukon lauhensi. "Tule, nouse ylös", käski hän hetkisen kuluttua, "tee tili itsestäsi ja tunnusta millä tavoin edikti katosi!"

Corvinus teki käskyn mukaan, mutta hänen esityksensä oli niin sekavaa ja hajanaista, että keisari aina vähä väliä keskeytti hänet, nauraa hohottaen. Häntä silminnähtävästi huvitti, että Corvinusta oli niin sukkelasti vedetty nenästä, ja tämä juuri oli suotuisa merkki sille, jonka henki niin sanoaksemme häilyi hiuskarvan varassa.

"No", sanoi Maksimianus vihdoin, "en tahdo liian ankarasti sua kohdella. Liktorit, päästäkää kirveenne!" Käskyä toteltiin silmänräpäyksessä; liktorit vetivät välkkyvät kirveensä vitsakimpuista ja tutkivat niiden terää. Mutta Corvinus heittäytyi vielä kerran keisarin jalkoihin ja rukoili: "Säästä henkeni! Jos sen teet, saatan olla sinulle avuksi, ilmaisemalla tärkeitä tietoja!"

"Kukahan sinun arvotonta henkeäsi pyytääkään?" ärjäsi Maksimianus. "Kirveet syrjään, liktorit; vitsat ovat hänelle kyllin hyvät!"

Seuraavassa tuokiossa sidottiin kädet epäsuosioon joutuneelta ja tunikka vedettiin hänen hartioiltaan. Iskuja sateli veriseen ammattiinsa harjaantuneiden liktorein käsistä, kunnes Corvinus keisarillisen herransa suureksi tyytyväisyydeksi ulisi ja matona kieritteli. Rangaistuksen saatuaan, täytyi kuritetun, kivuistaan huolimatta taas astua keisarin eteen, joka pilkaten kysyi, mitä merkillisiä tietoja hänellä oli ilmaistavana.

"Minä tiedän, kuka se eilen repi pois keisarillisen ediktisi. Hänen nimensä on Pankratius. Forumilta löytämäni veitsen kautta olen tullut huimapäisen ilkityöntekijän jäljille", kertoi Corvinus surkealla äänellä.

"Miksi et itse ottanut häntä kiinni ja jättänyt tuomarien käsiin?" kysyi keisari.

"Päivän kuluessa olen kahdesti tullut häntä niin lähelle, että olen kuullut hänen äänensä, mutta molemmilla kerroilla pääsi hän minulta karkuun".

"Varo, ett'ei se tapahdu kolmatta kertaa, ellet tahdo kärsiä rangaistusta hänen sijastaan! Mutta mitenkä olet tullut tuntemaan hänet ja hänen veitsensä?"

"Hän ja minä kävimme yhdessä Cassianuksen koulua; sen jälkeen on Cassianuskin tullut kristityksi".