Part 10

Se oli juhla, jommoista Rooma ei ollut usein nähnyt. Ruumissaatto kulki soihtujen valossa. Saattueen edellä kannettiin suvun jäsenet kuvattuina vahaan. Hyvälle tuoksuvista puista oli ladottu suuri rovio ja sen lemua oli vielä lisätty kallisarvoisilla arabialaisilla höysteillä. Juhlallisuus loppui sillä, että kerättiin kourallinen poltetun ruumiin tuhkaa ja pantiin vainajan nimeä kantavaan alabasteri-uurnaan, joka sitten sai sijansa perhehaudassa.

Calpurnius piti hautauspuheen, jossa hän kuvasi tämän vierasvaraisen, käytöllisen kansalaisen hyviä avuja, eikä jättänyt tätäkään tilaisuutta käyttämättä heittääkseen vihattua valoa kristittyihin. Hän nimittäin huomautti, mitä vastakohtia oli olemassa vainajan ja näitten vaarallisten ihmisten välillä, jotka paastoovat ja rukoilevat kaiken päivää ja yksin ajoin koettavat voittaa turmiollisille opeilleen alaa jokaisen jalomman perheen keskuudessa, samaten kuin he pyytävät siveettömyyttäkin levittää ja nostaa kapinan lakeja vastaan. Jos ylipäänsä tulevaista elämää oli, josta filosoofit eivät kuitenkaan olleet yksimielisiä, niin lekotteli Fabius epäilemättä nyt päiväpaisteessa Elysiumin vihannalla rannalla, juoden nektaria. "Ja, oi", siihen lopetti teeskentelijä surkuttelevalla äänellä mahtipontisen puheensa, vaikkei hän totta tosiaan olisi vaihtanut pikarillista Falernon viiniä kokonaiseen tynnyrilliseen tuota toista, jumalten juomaa, "oi, jospa jumalat soisivat sen päivän pian koittavan, jolloin minä, hänen nöyrä klienttinsä, saisin yhdessä hänen kanssaan nauttia elysealaista ateriata hänen varjoisen leposijansa vierellä!" Nämä tunteen purkaukset herättivät tavatonta mieltymystä.

Kun hautajaispuuhista oli päästy, vetivät muut ajatukset vuorostaan rikkaan perijättären huomion puoleensa. Hänen oli näet pakko ryhtyä järjestämään isänsä selkkautuneita asioita. Kuinka usein hän suureksi surukseen saikaan tietoonsa hankkeita, joita hänen täytyi pitää väärinä, kohtuuttomina ja kiskovina! Ja sitä oli hänen isänsä tehnyt, hän, joka maailman silmissä oli ollut epä-itsekkäin, rehellisin kansalainen!

Vasta muutamia viikkoja myöhemmin Fabiola, syvään surupukuun verhouneena, uskalsi lähteä ulos. Rakastettu serkkunsa oli ensimäinen, jonka luo hän päätti lähteä käymään. Mekin jätämme suruhuoneen ja riennämme hänen edellään määrän perille. Tiellä kohtaamme paitsi muita nuo kaksi liittolaista, Corvinuksen ja Fulviuksen.

Kiiruhdamme kuitenkin heistä ohi ja huomautamme vain sivumennen, että Fulvius aivan lyhyessä ajassa oli valitettavasti liiankin hyvin osannut kietoa tuon horjuvaisen ja epäröivän Torkvatuksen täydellisesti verkkoihinsa ja tehdä hänet tahdottomaksi orjakseen. Siirrymme kuitenkin tästä vastenmielisestä kuvasta toiseen, läpeensä viehättävään, ja luomme iloiten silmäyksen lempeään Agneesen ja hänen rauhaisaan kotiinsa.

Me tapaamme hänet huvilassaan, joka sijaitsee noin puolentoista peninkulman päässä Roomasta. Oli yksi noita ihania talvipäiviä, jotka eivät ole harvinaisia Italiassa. Röysteiset Apenninit olivat ohuen lumiverhon peittäminä; pilvettömältä taivaalta paistoi aurinko lämpimästi alas hieman routauneeseen maahan. Vienot savupilvet, jotka siellä täällä kohosivat tupien lakeisista, ynnä alastomat viiniköynnökset olivat miltei ainoat, jotka muistuttivat joulukuun-päivästä. Kaikkialla henki rauhaa.

Mutta vallan erityiseltä rauhankuvalta näyttää meistä talon ainokainen tytär, jalo Agnes. Kaikki näkyvät tuntevan ja rakastavan tuota lempeätä, herttaista olentoa. Pelkäämättä lensivät kyyhkyset hänen kädelleen ja olkapäilleen, niin pian kuin hän tuli aituuksen luo; rohkeasti juoksivat lampaat häntä vastaan ja söivät hänen kädestään. Mutta kukaan ei näyttänyt siinä määrin tunnustavan nuoren emäntänsä lempeätä ylivaltaa, kuin vanha Molossus, suuri kartanokoira, joka makasi kytkettynä portin vieressä. Vaikka toiset tuskin uskalsivat lähestyäkään tuota vihaista eläintä, paneutuu se paikalla, kun näkee Agneen, mahalleen maahan ja kieputtaa tuuheaa häntäänsä, kunnes Agnes taputtaa sitä ja päästää koiran irti, ja nyt voisi vaikka lapsikin pelkäämättä lähestyä sitä. Molossus ei poistu valtiattarensa viereltä, seuraa häntä kuni lammas ja paneutuu hänen jalkoihinsa maata, kun hän johonkin istahtaa, katsoo häneen viisailla silmillään ja on hyvillään, kun hän pehmoisella kädellään silittää sen pörheätä päätä.

Kun Agnes tänä ihanana, rauhaisena joulukuun päivänä oli istahtanut lempipaikalleen, uskollinen koira vieressään, ja juuri tänään erikoisen paljo ajatellut isätöntä serkkuaan, oli tämä äkkiarvaamatta tullut huvilaan. Ensi kerran hänen isänsä kuoleman jälkeen oli hän nyt lähtenyt liikkeelle, ja ensiksi oli hänen tietysti käytävä tervehtimässä sukulaisiaan, nimittäin rakastettua Agnesta, joka oli osoittanut häntä kohtaan niin suurta osan-ottoa.

Paitsi häntä oli samana päivänä muuan toinenkin pitänyt mieltä mainitulle huvilalle, käydäkseen hänkin kunniaterveisillä talon tyttären luona, mutta aivan toisessa tarkoituksessa. Se oli Fulvius, joka ei ollut unhottanut Fabiuksen väitettä, että hän oli tuon heikon tytön-sydämen lumonnut. Kaupungissa sijaitsevaan patriisitaloon, josta hänet tuonoin niin ynseästi oli karkotettu pois, ei hän ehkä toistamiseen olisi uskaltanut mennä; mutta kun urkkija, jolta ei jäänyt mitään huomaamatta, oli kertonut, että jalo Agnes miehisittä saattajitta oli matkustanut huvilaansa, oli Fulvius heti päättänyt käyttää tätä otollista tilaisuutta hyväkseen tunnustaakseen hänelle uudestaan rakkautensa. Sen vuoksi ratsasti hän Nomentumin portista ulos ja oli ehtinyt huvilalle jo ennen kuin Fabiola sinne tuli. Ovenvartija ei tosin alussa ollut oikein selvillä, pitikö hänen laskea muukalainen sisään vai eikö; mutta sanoen itsellään olevan puhumista talon omistajattaren kanssa tärkeästä asiasta, sai ovela Fulvius palvelijan epäilykset poistetuksi. Hän laskeutui siis ratsailta, jätti hevosensa erään orjan huostaan ja astui lehtokujannetta alas, jonka päässä hänen oli sanottu löytävän sen, jota haki.

Päivä painui jo laskuaan kohden ja loi vielä nuoren neitosen kasvoille viimeiset säteensä jäähyväistervehdykseksi, niin että uskollinen koira hänen jaloissaan iloitsi sen loisteesta. Agnes sitoi juuri parhaallaan seppelettä keräämistään talvikukista, kun Molossus alkoi murista, mitä hän muuten hyvin harvoin, josko milloinkaan teki hänen läheisyydessään; eipä sentään tarvittu muuta kuin että Agnes kohotti sormensa, niin oli se vaiti.

Seuraavana hetkenä seisoi Fulvius hänen edessään. Ei hän tosin unhottanut osoittaa tarpeellista arvon-antoa ja kohteliaisuutta, mutta sen ohessa ilmeni hänen käytöksessään jokunen määrä tuttavallisuutta, niinkuin olisi hän jo ollut varma asiastaan. "Jalo Agnes, minä olen tullut", aloitti hän, "lausuakseni vielä kerran ilmi todellisen kunnioitukseni. Tuskin olisin voinut sopivampaa päivää sitä varten valita. Suvi-aurinko olisi tuskin voinut herttaisempaa ilmaa myötään tuoda".

"Kyllä on päivä ihana ja herttainen, mutta minulle on yksi vielä ihanampi tarjona", vastasi puhuteltu.

Fulvius, joka otaksui vastauksen tarkoittavan hänen läsnäoloaan, oli siitä varsin hyvillään ja jatkoi: "Tarkoitat kai sitä päivää, jolloin sinut yhdistetään sen kanssa, joka on voittanut sydämesi omakseen".

"Se on jo tapahtunut", vastasi Agnes ihastuneena.

"Ja ken on se onnellinen? Minussa on ollut vireillä se toive ja on vieläkin, että minulle olisi suotu sija sydämessäsi", jatkoi hän ja lausui ylen mieliskelevin sanoin yhä selvempiä viittauksia käyntinsä tarkoituksesta.

Niin vähän Agnes aavisti, mitä heittiöllä oikeastaan oli mielessä, että hän alussa katsoi Fulviusta silmiin lapsellisella yksinkertaisuudella, iloisena ja tyynenä, kunnes Fulvius viimein ilman verukkeita lausui julki asiansa.

"Jalo Agnes", aloitti hän, polvistuen neitosen eteen, "yhteisen ystävämme, äskettäin kuolleen Fabiuksen kehoittamana, rohkenen hartaasti ja sydämellisesti anoa kättäsi. Jos pyyntöni onkin tapahtunut äkkiarvaamatta ja ilman kaikkia muodollisuuksia, lähtee se kumminkin vilpittömästä, rakastavasta sydämestä".

Ymmälle joutunut tyttönen tahtoi pelästyneenä paeta pois tämän tunnustuksen kuultuaan, mutta Fulvius pidätti häntä. "Jätä minut!" huusi Agnes silloin suuttuneena Fulviukselle, mutta täynnä vihaa toiveensa pettymisen johdosta tämä vastasi närkästyneellä, sähisevällä äänellä: "Sinä siis ylenkatsot minua, sittenkuin ensiksi olet antanut minulle aihetta toiveisiin? Mutta minä jo tiedän, kuka on ollut nopsempi minua -- se on tuo Sebastianus, tuo -- -- --"

"Ken olet sinä?" puuttui joku hänen puheeseensa, "ken olet sinä, joka rohkenet halveksivasti mainita sen miehen nimeä, jonka kunnia on tahraton, jonka siveellisyys on yhtä taattu kuin hänen rohkeutensakin?"

Kuullessaan nämä ankarat sanat konna kääntyi ja näki edessään Fabiolan, joka kenenkään huomaamatta oli lähestynyt ja kuullut viimeiset sanat. Fulvius hämmästyi hänet nähdessään niin peräti, että hänen kielensä ikäänkuin rampeutui, mutta Fabiola jatkoi närkästyneesti: "Ja ken olet sinä, joka hiivittyäsi jo kerran ennen sukulaisteni taloon, taas olet valmis seuraamaan serkkuani tännekin ja ahdistamaan häntä täälläkin hänen yksinäisyydessään?"

Fulvius oli sillä välin tointunut hämmästyksestään ja vastasi nyt julkeasti: "Kuka sinä sitten olet, joka otat itsellesi oikeuden esiintyä valtiattarena tässä talossa?"

"Minä olen se, jonka syy on, että serkkuni osui yhteen sinun kanssasi isäni talossa; sentähden vaatii kunniani ja rehellisyyteni minua tekemään aikeesi tyhjäksi ja ottamaan jalo Agnes turviini". Kun Fabiola tämän lausuttuaan otti Agnesta kädestä, viedäkseen hänet pois, oli tytön pakko läimäyttää murisevaa koiraa kämmenellään, pidättääkseen sitä hyökkäämästä kutsumattoman vieraan kimppuun. Fulvius lähti pois kiristellen hampaitaan, mutta mennessään hän vielä kääntyi, puristi nyrkkejään ja huusi uhkaavasti: "Odota, sinä ylpeä roomatar! Sinä olet vielä katkerasti katuva tätä päivää ja tätä hetkeä! Olet saava tuntea ja kokea, miten Aasia kostaa!"

Kahdestoista Luku.

Edikti.

Vihdoin oli se päivä tullut, jolloin edikti, jonka tarkoituksena oli kristin-uskon hävittäminen, piti saatettaman Roomassa julki. Corvinus, joka oli saanut käskyn ripustaa se määrätylle paikalle Forumilla, oli täysin tietoinen siitä edesvastauksesta, joka häntä painoi. Nikomediasta oli näet saapunut tieto, että muuan kristitty soturi, nimeltä Georgius, oli hävittänyt siellä julki naulatun ediktin ja tämän rohkean tekonsa tähden valittamatta kärsinyt kuoleman. Corvinus oli varmasti päättänyt ryhtyä kaikkiin varokeinoihin, ett'ei Roomassa saisi tapahtua samaa. Jo pelkkä huoli omasta hengestään, ellei mikään muu, olisi pakottanut hänet siihen.

Julistus oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla muutamille yhteensitkatuille pergamenttilehdille, jotka naulattiin laudalle ja ripustettiin yhteen Forumin patsaista. Ripustaminen oli tapahtunut vasta myöhään iltasella, kun kaikki oli hiljennyt, joten se vasta seuraavana aamuna oli joutuva ohikulkijain luettavaksi ja tekevä sitä valtavamman vaikutuksen.

Ett'ei kukaan yön aikana saisi repiä pois tätä tärkeätä asiakirjaa, turvautui Corvinus samaan toimenpiteeseen kuin juutalaisten korkea neuvoskunta muinoin ristiinnaulitun haudalla: hän asetti vahtimiehiä ediktiä suojelemaan, ja vahtimiehistöksi valittiin osasto pannonialaista sotaväkeä. Tähän väkeen kuului sotureja pohjan raaimmista heimoista: dakialaisista, pannonialaisista, sarmatialaisista ja germanialaisista, kaikki sotilaita, joita roomalaiset kammoksuivat heidän takkuisen, punaisen partansa, vaalean tukkansa ja ylimalkain hurjan ulkonäkönsä takia. Vaivalla vaan saattoi ymmärtää heidän latinaansa; heillä oli maalaisiaan päällikköinä, ja he muodostivat roomalaisen valtakunnan rappeutumisen aikana uskollisimman henkivartioston niissä lukuisissa tapauksissa, jolloin itsevaltias kuului heidän heimoonsa. Saatuaan käskyn, eivät he arastelleet ryhtyä millaisiin veritöihin tahansa.

Joku määrä näitä villejä julmureita asetettiin sillä tavoin, ettei yksikään Forumin sisäänkäytävistä jäänyt vartioimatta. Vahtimiehille annettiin ankara käsky muitta mutkitta kaataa tai pistää kuoliaaksi jok'ainoa, joka uskalsi tulla Forumille lausumatta määrättyä tunnussanaa. Corvinus oli ollut siksi viekas, että oli antanut täksi yöksi semmoisen tunnussanan, josta hän oli varma, ettei kukaan kristitty sitä käyttäisi, jos sattumalta olisi saanut sen tietääkin. Tunnussana oli: "numen imperatorum" -- "keisarien jumalaisuus".

Päätettyään olla laiminlyömättä mitään, toimitti hän itse vihdoin kiertokävelyn, painaakseen vielä kerran mitä tarkimmasti vahtien mieleen heidän velvollisuutensa, ennen kaikkea sen sotamiehen, joka oli asetettu ediktin välittömään läheisyyteen. Tähän toimeen oli varta vasten valittu mies, joka suuruudeltaan, mahdottomilta ruumiinvoimiltaan sekä peljättävältä ulkomuodoltaan ja olennoltaan vei voiton kaikista tovereistaan. Corvinus toisti hänelle käskyn, ettei saa säästää ketään eikä sallia kenenkään lähestyä pyhää ediktiä, ja teki aikamoisesti työtä, saadakseen hänet tarkoin oppimaan tunnussanan.

Dakialainen, joka oli aika huiturassa siitä runsaasta viinimäärästä, jolla oli karaissut itseään yöllistä palvelusta varten, näytti selvästi tajuavan vain sen, että hänen mieluinen velvollisuutensa oli ennen tulevan päivän koittoa pistää joku kuoliaaksi. Yö kun oli kylmä ja myrskyinen, ja sadekuuro tuon tuostakin valeli vetistä tannerta, käyskenteli hän edestakaisin hyvin kääriyneenä levättiinsä eikä unhottanut aina välistä ottaa aimo kulausta pullakosta, jonka salaa oli ottanut mukaansa. Hänen ajatuksensa eivät ollenkaan kaihoisina kiirineet kaukaiseen kotiin, metsään tai virroille, missä hän oli lapsuutensa ajat viettänyt, vaan koettivat sen sijaan arvaella milloinkahan se aika joutuu, jolloin hän saisi leikata kaulan poikki nykyiseltä keisarilta ja olla mukana ryöstämässä Roomaa.

Melkein samaan aikaan ryhtyi vanha haudankaivaja molempain poikainsa kanssa valmistamaan ilta-ateriaa tunnetussa pienessä talossa Suburrassa, kun ovi äkkiä lennähti auki ja kaksi tuttua äkkiarvaamatta astui sisään. Heille lausuttiin mitä sydämellisimmät tervetuliaiset, ja Diogenes pyysi heitä yksinkertaiselle illalliselle kanssaan.

"Olemme sinulle kiitolliset, Diogenes isä", vastasi toinen heistä, Qvadratus, Sebastianuksen jättiläisvoimainen centurioni. "Pankratius ja minä olemme tulleet erittäin siinä tarkoituksessa, että söisimme illallista luonanne. Mutta ei vielä, ei! Ensin on meillä pikkunen tehtävä toimitettavana lähitienoolla. Mutta tänään on meidän saatava jotakin hyvää, ja teidänkin on kerta virkistäminen itseänne meidän kanssamme pikarillisella jaloa viiniä". Näin vastaten ojensi hän kukkaronsa Severukselle, käskien tämän tehdä ostokset, ja jatkoi sitten, kääntyen toverinsa puoleen: "Kääri kaapu hyvin ympärillesi, Pankratius, ja vedä tooga pään yli kasvojen peitteeksi! Ilta on kylmä ja kostea. Noin juuri", lisäsi hän, kun Pankratius oli noudattanut kehoitusta. "Ja pane nyt puita takkaan, hyvä Diogenes, ja katso että ilta-ateria on valmis, kun me tulemme. Me emme viivy kauan".

"Menkää, poikani!" vastasi äijä. "Jumala olkoon kanssanne! Mitä hyvänsä teillä lieneekin aikeissa, olen varma, ettei se voi muuta olla kuin kiitettävää".

Sittenkun Qvadratuskin oli huolellisesti kääriynyt sotamieskaapuunsa, kiiruhtivat molemmat nuorukaiset sieltä pois. Mutta tuskin oli puoli tuntia kulunut, kun he tulivat takaisin kiireisin askelin. Pantuaan oven huolellisesti säppiin, veti Pankratius esiin kääryn kokoonrutistettuja pergamenttilehtiä. "Tuoss' on", huusi hän nauraen, "se suuri edikti prameilevine alkusanoineen".

"Meidän herramme, Diokletianus ja Maksimianus, voittamattomat, imperatorien ja Caesarien isät -- mutta tuleen mokoma!" Niin sanoen viskasi hän pergamentin loimuavaan tuleen, missä se muutamassa silmänräpäyksessä muuttui tuhkaksi. Ystävät eivät tosin itseltään salanneet, että mitä julmimmat tuskat ja väkivaltainen kuolema odottivat heitä, jos heidät saataisiin ilmi, mutta siitä huolimatta iloitsivat he sydämestään niin suuriin vaaroihin yhdistyneen yrityksensä onnistumisesta.

Jo ensi päivänkoitteessa seuraavana aamuna nousi Corvinus vuoteeltaan ja lähti, pahasta säästä huolimatta, tuota päätä Forumille. Nähtyään kaikki olevan paikallaan ulommassa vartiostossa, riensi hän vitkastelematta hänelle tärkeimpään paikkaan. Turhaa olisi koettaa kuvata sitä säikähdystä ja suuttumusta, jolla hän katsoi tyhjästä laudasta alas dakialaiseen, joka seisoi tylsän välinpitämättömänä sen alla. Mieluummin olisi hän tiikerin tavoin syössyt hänen niskaansa, mutta barbaarin liputtavat silmät ja hyenamainen kierosteleva katse ilmaisivat hänelle, että sitä ei ollut hyvä yrittää. Sen sijaan että siis olisi ruvennut käsikähmään vahtisotamiehen kanssa, tiuskasi hän hänelle hirmuisimmassa vihan vimmassa: "Konna, mitenkä julistus on kadonnut? Puhu! Ja heti paikalla!"

"Hiljaa vaan", vastasi dakialainen järkähtämättömällä tyyneydellä. "Tuossahan se riippuu aivan samallaisena kuin sen minun huostaani jätit!"

"Niin, lauta on siinä. Mutta missäs edikti on, kollopää?" huusi raivostunut.

"No, kyllähän tiedät, että minä en ole mikään oppinut, enkä ymmärrä kirjoituksesta mitään; kenties sade on huuhtonut pois kirjoituksen", oli vastaus. Mutta kun Corvinus siitä vain yhä enemmän kiukustui, näkyi oiva aate yhtäkkiä iskevän uhatun päähän. Hän kertoi siis, että kaksi noitaa tahi tonttua oli näyttäynyt. Toinen oli ollut hinteröisen pojan näköinen, toinen sen sijaan mahdottoman väkevä; lienee ollut itse Tor ukko tai joku muu jumala.

"Mistä tiedät, että hän oli niin väkevä?" keskeytti hänet Corvinus. "Miksi et pistänyt häntä kuoliaaksi?"

"Siksi vain, ettei hän antanut sitä tehdä. Kyllä minä häntä uhkasin peitselläni, mutta hän kiskaisi sen käsistäni ja heitti sen kauas luotaan. Tuolla näet sen törröttävän maassa pystyssä. Miekankin tempasi hän tupestani. Kohta sen perästä katosi hän pimeään ja poika hänen kanssaan". Niin kuului kertomus.

"Kummallinen juttu!" mumisi Corvinus itsekseen. "Mutta kuule, mies, miksi et niin ollen antanut hälytysmerkkiä ja huutanut tovereitasi ajamaan miehiä takaa?" kiljui hän.

"Siksi, että meidän maassa on kyllä tapana ajaa takaa eläviä olentoja, mutta ei jumalia eikä tonttuja", vastasi dakialainen järkkymättömän tyynesti. "Ja mikä pakko oikeastaan oli ajaa heitä takaa? Tuossahan se riippuu paalussa koskemattomana, se lauta, jonka annoit vartioitavakseni!"

"Tämä käy sinulle vielä kalliiksi!" uhkasi Corvinus. "Etkö tiedä, että olet tehnyt itsesi vikapääksi mitä suurimpaan rikokseen? Eikö sinua mitä ankarimmasti kielletty päästämästä ketään ihmistä lähelle ilman sitä tunnussanaa, jota mieleesi penäsin?"

"Ei kiirettä mitään, johtaja! Kukas on sanonut, ettei hän tunnussanaa virkkanut? Et sitä minulta kuullut".

"Vai niin, vai virkkoi hän tunnussanan? Sitten hän ei ainakaan ollut kristittyjä", huomautti Corvinus.

"Hän huusi kovasti ja selvästi 'nomen imperatorum' (keisarien nimi) ja --". Mutta Corvinus ei antanut hänen jatkaa. "Mitä?" ärjäsi hän. "'Numen' se oli, eikä 'nomen'".

"Nomen tahi numen, se nyt lienee yks ja se sama. Kukapa sitä vaatisikaan, että meidän pitäisi niin tarkoin tuntea teidän vierasta kieltänne?"

Mielessään täytyi Corvinuksen myöntää hänen olevan oikeassa, ja lopuksi oli hän kovasti suutuksissaan omaan itseensä, miksi hän sen sijaan, että oli käyttänyt pöllöpäistä muukalaista vahtina, ei ollut jättänyt tuota tärkeää tehtävää jonkun taitavan pretoriaanin toimeksi. Uhaten barbaaria keisarin vihalla, tämän kun ei ollut tapana lievästi rangaista puuttuvaa virka-intoa, oli Corvinus juuri aikeessa lähteä Forumilta, mieli kovin apeana, kun dakialainen pidätti hänet. "Näetkös, päällikkö", alotti hän niin viekkaasti silmähtäen, ett'ei olisi uskonut hänen tuhman, miltei eläimellisen naamansa pystyvän semmoista ilmettä kuvastamaan, "näetkö, että me molemmat, sinä ja minä, olemme tässä asiassa melkein samassa asemassa?"

Corvinus vaaleni. Dakialainen oli osunut oikeaan. "Ja", jatkoi tämä, "jos mielit pelastaa itsesi, on sinun keksittävä pelastus minullekin. Sillä sinuthan keisari on tehnyt vastuunalaiseksi tästä kuinka sen nimi onkaan -- -- tästä laudasta".

"Olet oikeassa, ystäväni. Minun täytyy antaa tapahtumalle se varjo, ikäänkuin sinun päällesi olisi ylivoimalla karattu ja sinut olisi tapettu vartiopaikalla. Älä sentähden muutamaan päivään liikahda asunnostasi! Viiniä saat niin paljon kuin sua haluttaa. Pian on tämä ikävä asia peittyvä unhotuksen hämärään". Nämä näennäisesti hyvää tarkoittavat neuvot annettuaan, päällikkö poistui paikalta, ja pahaa aavistamaton sotamies hiipi hiljalleen kortteeriinsa.

Moniaita päiviä sen jälkeen löydettiin Tiberin rannalta erään dakialaisen ruumis, joka selvistä merkeistä päättäen oli kuollut murhaajan käden kautta. Tarkempaa tutkimusta ei siitä kumminkaan pidetty, vaan selitettiin yksinkertaisesti, että onneton juovuspäissään oli joutunut kahakkaan ja pudonnut veteen. Corvinus, joka olisi voinut asian juurta jaksain selittää, ei hiiskunut halkaistua sanaakaan. Hän oli kuitenkin, ahkerasti etsittyään kaikki paikat tyhjän laudan ympäriltä Forumilla löytänyt linkkuveitsen, jonka hän tunsi erään entisen koulutoverinsa omaksi. Toivoen tämän vielä joskus olevan hänelle suureksi hyödyksi, kätki hän sen huolellisesti ja riensi pois, hankkiakseen uuden jäljennöksen julistuksesta.

Täyden päivän tultua tulvaili joka haaralta joukottain uteliaita Forumille lukemaan tuota peljättävää julistusta. Mutta kun sen sijalla oli nähtävänä vain tyhjä lauta, nousi tavaton hälinä. Monet ihmettelivät niitten rohkeutta, joita oli totuttu pitämään pelkureina, mutta toiset olivat suutuksissaan kristittyjen kuulumattomasta julkeudesta; muutamat nauroivat niille virkamiehille, jotka olivat olleet julistuksen julkaisemisessa osallisina, toiset olivat kiukuissaan siitä, että jo valmiiksi suunniteltu kristittyjen vainoominen todennäköisesti tulisi siirtymään tuonnemmas.

Muissakin paikoissa, missä ylhäisen maailman oli tapana kokoontua, oli tämä asia päivän puheenaineena. Caracallan kylpylän kantavierasten joukossa ottivat myös vanhat tuttavamme, Calpurnius ja Fulvius, innokkaasti osaa keskusteluun. Scaurus nimisen asianajajan huomautettua, mikä merkillinen tapaus tämä ediktin katoaminen on, vastasi Fulvius kiihkeästi: "Valtio-petoksellinen loukkaus jumalaista keisaria kohtaan; se on oikea nimitys moiselle ilkityölle".

"Oletko kuullut", virkkoi kolmas, "että on ediktin luona vahtina seisoneen dakialaisen ruumis löydetty seitsemänkolmatta tikarinpiston lävistämänä?"

Tämän todenperäisyyttä epäili kuitenkin toinen, joka jyrkästi ja varmasti väitti, että kaikki oli tapahtunut noitumisen kautta; kristityt olivat muka taitavia noitiakin ja sen vuoksi juuri niin vaarallisia.

"Siinäpä se sitten syy lieneekin tuon uuden, ankaran ediktin julistamiseen", huomautti Fulvius. "Ja totisesti, kaikkeen siihen konnuuteen katsoen, mitä noista ihmisistä on kuultu, voitanee tuskin kyllin ankarasti kohdella heitä. -- Vai mitä sanot sinä siitä?" jatkoi hän kääntyen tribuniin, joka oli tullut sisään tämän keskustelun kestäessä.

"Minä luulen", vastasi puhuteltu tyynesti, "että jos kristityt todella olisivat sellaiset, joina heitä pidetään, niin he tiettävästi ansaitsisivat tulla kokonaan hävitetyksi maailmasta. Mutta siinäkin tapauksessa tahtoisin suoda heille yhden tilaisuuden päästä pakoon".

"Ja se olisi?" kysäisi Fulvius halveksivasti.

"Ett'ei kukaan saisi nostaa kättään heidän hävittämisekseen, joka ei voisi näyttää toteen olevansa puhtaampi rikoksista kuin he. Minä tahtoisin ehdottaa, ett'ei kukaan saisi nostaa kättään heitä vastaan, joka ei voisi todistaa, että hän ei koskaan ole ollut avioliiton-rikkoja tahi koronkiskuri, petturi tai juomari tai varas, kelvoton mies, isä tai poika. Semmoisista paheista ei voi kristittyjä kukaan syyttää".