Part 1

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

FABIOLA ELI KATAKOMBIEN KIRKKO

Kirj.

NICHOLAS WISEMAN

Suomentanut

Emil Mannstén

Sortavalassa, Karjalan Kirjakauppa- ja Kustannusliike, 1902.

SISÄLLYS:

I. Äiti ja poika. II. Pakanallinen ylimys-asunto. III. Erilaisia vieraita. IV. Yöllisinä hetkinä. V. Susi ja kettu. VI. Fabiola ja hänen orjansa. VII. Huvila ja sen asukkaat. VIII. Lankeemus. IX. Katakombit. X. Eräs kokous keisarin palatsissa. XI. Suruhuoneesta huvilalle. XII. Edikti. XIII. Ensimäinen uhri. XIV. Pankratius rakkaudentöitten harjoittajana. XV. Taistelun kautta voittoon. XVI. Sebastianus. XVII. Taistelevasta riemuitsevaan kirkkoon. XVIII. Nemesis. XIX. Fabiola ja Mirjam Jeesuksen jalkain juuressa. XX. Vihdoin löydetty.

Ensimäinen Luku.

Äiti ja poika.

Siirtyköön arvoisa lukija ajatuksissaan vanhaan Roomaan, sen ajan kaikki hallitsevaan, ylpeään ja mahtavaan maailmankaupunkiin, ja lähteköön käymään kanssamme sen katuja eräänä syyskuun päivänä vuonna 302. Aurinko painuu mailleen, huikaisevan päivän helle alkaa vaihtua suloiseksi vilpeydeksi. Eipä kummaa siis, että kohtaamme lukuisasti kävelijöitä, jotka päivän tapahtumista puhellen ovat menossa Caesarin tai Sallustiuksen puutarhoihin.

Liittymättä näihin joukkoihin, suuntaamme me askelemme Mars-kentäksi nimitettyä paikkaa kohden, joka sijaitsee seitsemän kukkulan ja Tiber-joen rajoittaman tasangon välissä. Tälle kentälle, jota ennen käytettiin pääasiallisesti leikkitaisteluihin ja sotaharjoituksiin, oli vähitellen Rooman tasavallan aikoina rakennettu komeita yleisiä rakennuksia. Sitten kun Pompeius oli rakennuttanut teatterinsa Mars-kentälle, valitsi Agrippa kohta sen jälkeen paikan Panteoniansa sekä sen viereen ulottuvia kylpylaitoksiaan varten. Sitäpaitsi yksityiset alkoivat ehtimiseen hommata rakennuksiaan kentälle, jota vastoin myöhemmin, keisarinvallan alkuaikoina, kukkulat tulivat ylimystön kaupunginosaksi, jossa olivat komeimmat rakennukset. Niin oli esim. Palatinon kukkulalla Heron palatsin läheisyydessä Circus Maximus; Esqvilinon kukkulan täyttävät Tituksen kylpylät, raketut "kultaisen talon" raunioille, ja Aventinon kukkulalla sijaitsivat Caracallan kylpylaitokset. Nykyään, vuonna 302, samotessamme Rooman katuja, rakennuttaa keisari Diokletianus suurenmoisia lämpökylpylaitoksiansa (thermae) Qvirinalin kukkulalle, vähän matkaa Sallustiuksen äskenmainituista puutarhoista.

Talo, jota kohden suuntaamme askelemme, on Qvirinalin kukkulan läheisyydessä ja täyttää, kuten tavallisesti patriisien asunnot siihen aikaan, melkoisen alan. Ulkoa päin jokseenkin kolkko ja koristuksia vailla, on se sisästä päin sitä viehättävämmän näköinen. Tarvitsematta peljätä, että meidät uskaliaina tungettelioina käännytetään takaisin, käytämme hyväksemme oikeutta ajatuksissa ja mielikuvituksessa viipymättä astua Atriumiin. Siihen kehoittaa meitä ulkopuolella oleva mosaikkiin sovitettu tervehdys "Salve" (tervetuloa).

Kaikesta mitä ympärillämme on, me huomaamme olevamme vanhan, rikkaan patriisiperheen asunnossa. Hämillämme kaikesta tästä suurenmoisesta komeudesta, emme oikein tiedä, mihin ensiksi kääntää katseemme, komeihin pylväskäytäviinkö vaiko norsun luulla ja hopealla silailtuihin lepotuoleihin, itämaisista puista tehtyihin kallisarvoisiin pöytiin, hienotekoisiin bysteihin, vaaseihin ja kaikenlaatuisiin taide-esineisin vaiko seiniin, joiden maalaukset vielä vanhoinakaan eivät ole väriloisteestaan mitään kadottaneet. Ennen kaikkea meitä sittenkin viehättää vesisuihku, joka johtuen Claudiuksen vesijohdosta Tuskulanon kukkulalta vaihetellen kohoaa ja laskeuu keskellä marmorilattiaa ja sitten pölisten putoaa punaisesta marmorista tehtyyn säiliöön, hienolla vihmallaan virkistäen niitä ihmeen kauniita kukkia, jotka kauniissa ruukuissa versovat säiliön reunamilla.

Samoin kuin muissa ylhäisissä taloissa ei täälläkään puutu akkunakomeroita ja kuvapatsaita; mutta ei missään, ei maalauksissa eikä kuvapatsaissakaan, huomaa mitään, mikä saattaisi mieltä loukata. Että joku onsikko siellä tai täällä on tyhjänä tai joku taulu verhottu kankaalla, ei nähtävästi johtune sattumuksesta.

Pöydän ääressä lähellä fryygialaisia marmoripylväitä istuu talon valtijatar, keski-ikäinen rouva. Hänen lempeissä, jaloissa piirteissään kuvastuu kärsimyksiä, joita hänen usein tuskaisella tavalla on täytynyt kestää. Mutta ensi silmäyksellä näkee myöskin hänestä, että huolimatta menneitten murheaikojen muistosta ja siitä tuskan-alaisesta ilmeestä, jonka nämä ajat ovat painaneet hänen lempeän-totisiin kasvoihinsa, niistä kuitenkin loistaa Jumalan rauha. Hänen yksinkertainen pukunsa eroaa silmiinpistävällä tavalla hänen ympärillään vallitsevasta komeudesta; hänen hiuksensa, joissa kiiltää hopeasäikeitä, eivät ole teeskennellen peitetyt; hänen pukunsa on yksinkertaista kangasta, ilman muita kirjauksia ja koristeita kuin purppuranauha, n.k. segmentum, joka on hänen leskeytensä merkkinä.

Koristimia ja jalokiviä, joita Rooman naiset niin halusta käyttivät, ei hänellä ole muita kuin yksinkertaiset kultakäädyt kaulassa; niihin on kiinnitetty jotakin, mikä hänellä on kätkettynä leningin alle.

Suloinen, kunnianarvoinen on todella jalo Lucina, johon nyt katseemme pysähtykööt. Hän on paraikaa ahkerassa työssä, valmistaen hienoa käsityötään, mutta kumminkin huomaa, etteivät hänen ajatuksensa ole yksinomaan kiinnitetyt siihen. Jonkunlainen levottomuus on vallannut hänet. Vähäväliä antaa hän käsiensä levätä ja suuntaa katseensa milloin raskaaseen esirippuun, milloin aurinkoon tai jalustalla seisovaa vesikelloa kohti. Nähtävästi odottaa hän jotakuta ja on huolissaan siitä, että tämä niin kauan viipyy. Vihdoinkin, vihdoinkin kuulee hän tutut askelet ja rientää ilosta loistavin kasvoin odotettua vastaan.

Tämä on kaunis, vilkas, noin neljäntoista vuotias ja ikäisekseen hyvin pitkä ja rotevakasvuinen poika, olennoltaan jalo ja vapaa. Heti kohta huomaa, että hänellä on sekä sydän oikealla paikalla että terävä pääkin. Jälkimäistä todistaa varsinkin hänen korkea, mustien kiharain ympäröimä otsansa. Samoinkuin yhtä-ikäiset säätyveljensä on hänkin puettuna n.k. praetextaan eli polviin ulottuvaan levättiin. Paitsi sitä on hänellä kaulassaan kultakuula. Paperi- ja pergamenttitukku, jota vanha orja kantaa hänen järjestään, ilmaisee pojan tulevan koulusta.

Sittekun pitkäkasvuinen nainen oli syleillyt häntä ja hän yhtä sydämellisesti oli vastannut Lucinan tervehdykseen, istahti poika hänen jalkojensa juureen; mutta äiti katsoo kerta toisensa jälkeen rakastetun pojan kasvoihin niin hartaasti, kuin tahtoisi, hän lukea niistä syyn pojan pitkään viipymiseen. Onhan hän ollut poissa koko tunnin yli määrätystä ajasta. Poikanen puolestaan kohtaa äidin kysyvätä katsetta niin rehellisillä kasvoilla ja viattomalla hymyilyllä, että kaikki levottomuus silmänräpäyksessä katoo armaan äidin rinnasta, ja hän puhuttelee poikaa seuraavasti:

"Mikä on tänään saattanut sinut viipymään niin pitkään, poikani? Eihän vain sinulle liene tiellä jotakin pahaa tapahtunut?"

"Ei suinkaan, rakas äiti. Päin vastoin oli kaikki niin ihanaa, että tuskin rohkenen kertoa sinulle. Mutta minun täytyy se kuitenkin tehdä", jatkoi hän, ja loi vain katseen äitinsä herttaisiin silmiin. "Tiedäthän, ett'en koskaan ole onnellinen, ett'en saata edes nukkuakaan, ennenkuin olen tyhjentänyt sydämeni kokonaan sinulle. Kuten äsken olen lukenut, oli skyyttalaisilla tapana joka päivä heittää uurnaan valkoinen tahi musta pallo aina sitä myöten oliko päivä ollut onnellinen vai onneton. Jos minun pitäisi tehdä samoin, laskisin valkoisen tai mustan pallon aina sen mukaan, onko minulla ollut tilaisuutta kertoa sinulle kaikki mitä olen tehnyt vai ei. Tänään tosin olen ensi kertaa kahden vaiheilla, saanko kertoa sinulle kaikki".

Lieneekö joku tähän asti tuntematon pelko synkistänyt nyt äidin kasvot?

Miten olikaan, poikanen tarttui hänen käteensä, painoi sen hellästi huulilleen ja jatkoi:

"Ole huoleti, rakas äiti; poikasi ei ole tehnyt mitään, mistä voisi koitua sinulle surua. Sano ainoasti: tahdotko tietää kaikki, mitä tänään on minulle tapahtunut, vaiko ainoastaan syyn pitkälliseen viipymiseeni?"

"Kerro minulle kaikki, rakas Pankratius", vastasi äiti. "Ei mikään, mikä koskee sinua, ole minusta yhdentekevää".

"Hyvä on", aloitti hän. "Tämä viimeinen koulupäiväni on minulle ollut erikoisen runsas siunauksilleen ja samalla varsin merkillinen. Ensinnäkin minä sain palkinnon kirjoituksesta, jonka hyvä opettajamme Cassianus oli antanut meille aamutunneilla työksi. Aineena oli: 'Oikean filosoofin tulee olla valmiin milloin hyvänsä kuolemaan totuuden tähden'. Toivoakseni ei ole väärin, jos sanon, ett'en koskaan ole kuullut mitään niin kylmää ja tympäisevätä kuin ne kirjoitukset, jotka useimmat tovereistani lukivat julki. Mutta kuinkapa nämä poikaparat olisivat voineetkaan toisin kirjoittaa! Mikäpä saattaisi taivuttaa heitä kuolemaan jonkin heidän järjettömän katsantotapansa puolesta! Sen sijaan, mitkä ylevät ajatukset valtaavatkaan kristityn mielen, kun hän moista ainetta käsittelee! Ja niin oli laita minunkin. Mieli täynnä kaikkea sitä, mistä minun on kiittäminen sinun opetustasi ja esimerkkiäsi, kaikkea, mitä sinä ja isä olette elämässänne kokeneet, ryhdyin täydellä ihastuksella työhöni. Samoin kuin Emmauksen nuorukaisten, paloi minunkin sydämeni kaiken aikaa kuin kirjoitin. Ja mitenkä olisi voinutkaan olla toisin laita minun, marttyrin pojan! Mutta kun sitten tuli minun vuoroni lukea kirjoitus julki, en voinut tunteitani salata. Filosoofi-sanan sijasta pääsi suustani sana kristitty, 'totuus' sanan sijasta 'usko'. Ensi kerran hairahtuessani huomasin, mitenkä Cassianus kauhistui; toisella kerralla näin kyynelen kiiltävän hänen silmässään, ja hän kääntyi puoleeni kuiskaten: 'kavahda itseäsi, poikaseni; tarkat korvat kuuntelevat sinua.'"

"Kuinka, onko Cassianus sitten _kristitty_?" keskeytti äiti puhujan. "Valitsin tämän koulun sinua varten, koska sitä kaikissa suhteissa pidettiin paraimpana, ja nyt vasta kiitän oikein Jumalaa tästä valinnasta. Näinä pelon ja kauhun aikoina elämme todellakin kuin muukalaiset omassa maassamme ja tunnemme tuskin lähimpiä veljiämme ja uskolaisiamme. Mutta sanos, poikani, oliko opettajasi pelko sitten aiheutettu?"

"Pelkäänpä, että oli", vastasi Pankratius. "Minulta ei jäänyt huomaamatta, että kun muut koulutoverini, jotka nähtävästi eivät olleet sananvaihdostani huomanneet, ilmaisivat äänekkäästi hyväksymisensä, Corvinus katseli minua synkästi ja puri huultansa kiukusta".

"Kuka on se Corvinus, poikani, ja mistä johtuu hänen vihansa?" kysyi Lucina.

"Hän on vanhin ja väkevin, mutta myöskin tyhmin oppilas koko koulussa. Mutta sehän ei ole hänen syynsä. Miksi hän minua kohtaan on niin nurjamielinen, sitä en tiedä".

"Onko hän myös sanonut tai tehnyt sinulle jotakin?" kysyi vielä äiti.

"On, ja se oli juuri syynä viipymiseeni. Kotimatkalla puhutteli hän minua äkäisesti toverieni kuullen. 'Kuules, Pankratius', aloitti hän, 'luullakseni on tämä viimeinen kerta, kuin olemme yhdessä _täällä_? Minulla on vielä eräs vyyhti selviteltävänä sinun kanssasi. Sinua on huvittanut antaa minun ja muitten, jotka olemme sinua paremmat, tuntea etevämmyyttäsi koulussa; niinpä sinä tänäänkin, lukiessasi pöyhkeilevää puhettasi, katsoit halveksivasti minuun, mutta tiedä, että minä olen kuullut suustasi sanoja, joita varmaan tulet katumaan. Että isäni on kaupungin prefekti, sen tiedät; ota siis myös korviisi, että jotakin on tekeillä, mikä koskee sinua hyvin läheltä. Ennenkuin eroamme, täytyy minun ratkaista riitamme sinun kanssasi. Jos todellakin olet se, mitä nimesi [Pankratius merkitsee: yli muitten voimallinen] merkitsee, niin osoita sitä miehekkäämmässä taistelussa kuin rihvelillä ja kirjoitustaululla. Käy painisille kanssani tai otelkaamme miekkakintaat kädessä. Minä palan halusta saada nöyrryttää sinut niiden edessä, jotka ovat nähneet uhkamielisyytesi'".

Yhä yltyvällä levottomuudella oli äiti kuunnellut kertomusta ja kuiskasi tuskin kuultavasti: "Ja sinun vastauksesi, poikani?"

"Minä vastasin tyynesti, että siinä hän pettyi; minä en tietääkseni koskaan ollut tehnyt mitään, mikä saattoi loukata häntä tai ketään koulutovereistani; minun ei koskaan ollut juolahtanut päähäni esiytyä muita etevämpänä. Lisäksi muistutin Corvinusta, että aina olin kieltäytynyt antautumasta taisteluihin ja riitoihin. Sillä aikaa olivat muut toverit kerääntyneet piiriin ympärillämme ja olivat nähtävästi iloissaan, kun toivoivat pian näkevänsä verisen näytelmän. Mutta kun minun aikomukseni sittenkin oli rauhallisesti poistua, astui Corvinus eteeni, tulipunaisena vihasta ja -- -- --". Tässä keskeytti kertoja puheensa äkisti ja jatkoi hetkisen kuluttua vapisevalla äänellä ja kyynelten viljavina juostessa: "Minä en saata jatkaa, minä en tahdo kertoa mitä sitten seurasi".

"Jumalan ja rakkauden tähden, jonka olet isävainajallesi velkaa, älä salaa mitään minulta", muistutti huolestunut äiti, pannen kätensä kiihtyneen pojan pään päälle. "En saa minkäänlaista rauhaa, ennenkuin olen kuullut kaikki. Mitä Corvinus sitten sanoi tai teki?"

Toinnuttuaan hiukan Pankratius jatkoi:

"'Ei niin!' oli hänen vastauksensa, 'sillä tavalla et tästä heltiä, sinä aasinkallon pelkurimainen kumartaja! Se ei sinua auta yhtään, että olet salannut asuntopaikkasi meiltä -- kyllä me siitä selvän otamme. Siksi aikaa olkoon tämä sinulle vakuudeksi varmasta aikomuksestani kostaa sinulle'. Niin sanoen iski hän minua niin kovasti kasvoihin, että kellahdin maahan tovereitten hurjasti riemuitessa. Oi, kuinka sinä hetkenä tunsin veren kuohuvan suonissani. Sydämeni oli aivan kuin pakahtumaisillaan, ja pilkallinen ääni oli kuiskaavinaan korvaani: 'pelkuri raukka!' Tunsin tosin itseni kyllin väkeväksi tarttuakseni tuon jumalattoman hyökkääjän kurkkuun ja paiskatakseni hänet huohottavana maahan; jo olin kuulevinani äänekkäät hyväksymishuudot, joilla voittoani tervehdittiin. Se oli kovin taistelu, mikä minulla on ollut elämässäni; eivät koskaan liha ja veri ole olleet niin voimalliset minussa. Oi, ettenpä koskaan enää _sillä tavoin_ tuntisi niiden hirvittävää valtaa!"

"Ja mitä teit sinä, poikani?" kysyi vapiseva äiti tukehutetulla äänellä.

"Jumala antoi minulle voimaa voittaakseni. Sieluni silmän eteen astui tuo pyhä, kaikki kärsinyt, jota hurjain vihamiestensä keskellä ylimmäisen papin palatsissa rääkättiin, pilkattiin ja herjattiin, joka lempeästi ja kärsivällisesti salli heidän lyödä itseään kasvoihin, tuo pyhä, jonka ensimäinen sana ristillä oli rukous _vihollistensa_ puolesta. Kuinka koston ajatuksilla enää olisi voinut olla sijaa sydämessäni, muistellessani tätä pyhää kiusatun kuvaa! Tarjosin siis käteni Corvinukselle ja sanoin: 'Antakoon Jumala sinulle anteeksi, niinkuin minä kaikesta sydämestäni annan, ja siunatkoon Hän runsaasti sinua!' Juuri samana hetkenä näyttäytyi Cassianus, joka siihen asti kauempaa oli katsellut kohtausta, ja toverini hajautuivat nopeasti. Hartaasti pyydettyäni, lupasi Cassianus, ettei hän rankaise Corvinusta. Ja nyt, rakas äiti", kuiskasi poika, nojaten päätänsä äidin syliin, "etkö sinäkin usko, että saatan sanoa tätä _onnelliseksi_ päiväksi?"

Tämän keskustelun aikana oli päivä nopeasti kulunut loppuun. Vanha naispalvelija astui hiljaa sisään, sytytti lamput marmori-,ja pronssikandelaabreissa ja poistui sitten yhtä äänettömästi. Kirkas valo osui äitiin ja poikaan. Molemmat olivat hetken aikaa juhlallisesti ääneti. Lucina oli vastannut pojan kysymykseen vain painamalla suutelon hänen hehkuvalle otsalleen. Hänen sydämensä oli ylen täynnä. Se, mikä sai hänen sydämensä heltymään, ei ollut ainoastaan hellää äidinrakkautta, vaan silmäili hän jonkinlaisella iloisella äidin-ylpeydelläkin ainoata, rakastettua lastaan. Ja kukahan voisi moittia häntä siitä, eritoten tänä hetkenä, moisten tuttavallisten ilmoitusten jälkeen! Tahi oliko ehkä jalolla Lucinalla vähempi oikeus siihen kuin Grakkhojen äidillä, kun tämä oikeutetulla äidin-ylpeydellä muinoin osoitti hämmästyneille roomalaisille poikiaan, nimittäen heitä ainoaksi ja suurimmaksi aarteekseen! -- -- --

Mutta vielä on jotakin, mikä järkyttää jalon Lucinan mieltä. Pojan taistelussa ja voitossa näkee hän todistuksen vuosia kestäneiden rukoustensa täyttymisestä. Niinkuin hän pojan syntymisestä asti oli pyhittänyt hänet Herralle, niin oli hän myöskin hartaasti rukoillut, aina siitä asti kuin hänen puolisonsa, jalo Qvintus, oli vahvistanut uskonsa marttyrikuolemallaan ja jättänyt itkevän lesken yksin kasvattamaan lasta, että kuolemaan saakka uskollisen isän henki kahta runsaammassa määrässä lepäisi pojan päällä. Ja eikö hän päivän tapahtumissa nähnyt alkua palavan toivomuksensa ja rukoustensa täyttymiseen? Eikö hän juuri tänä hetkenä ollut autuaallisten ja samalla tuskallisinten aavistusten valtaamana? Eikö hänen sielunsakin silmän edessä tuo sankaripoikansa esiytynyt marttyrinä saman uskon puolesta, jonka tähden hänen urhoollinen isänsä oli taistellut ja mennyt kuolemaan?

Miekkana kaiketi hänen äidin-sydämensä läpi tunki se ajatus, että Jumala, joka Abrahamilta vaati sen, mikä oli kalliinta, kenties häneltäkin vaatisi ainoan pojan uhrattavaksi; kaiketi häntä hirvitti tämmöinen uhri -- mutta kuinka voisi hän peruuttaa sen, mitä oli luvannut, mitä oli rukoillen pyytänyt! Nytkin, juhlallisen hiljaisuuden kestäessä, hän rukoili ja huokasi hiljaa, anoen voimia ja armoa itselleen sekä lapselleen, kunnes: "Herra, niinkuin sinä tahdot! Tapahtukoon sinun tahtosi!" purkautui hänen sydämestään ja saattoi sen rauhoittumaan. Jumalan autuaallinen rauha kirkasti hänen jalot kasvonsa.

Ja mitä sillä aikaa tapahtuu pojan mielessä, joka ei uskalla häiritä juhlallista hiljaisuutta? Liikkuuko ehkä hänenkin sielussaan aavistus siitä, mikä myöhemmin on kohtaava häntä? Ajatteleeko ehkä hänkin sitä uhria, jota tullaan vaatimaan häneltä? Vai onko hänellä ehkä aavistus siitä, että hänen nimensä on tuleva ikuistetuksi kristityssä kirkossa, ettei ainoastaan yksi Rooman porteista tule kutsuttavaksi hänen nimellään, vaan että komeat templitkin sekä Tiberin varrella että muualla tulevat kantamaan hänen nimeään; vieläpä, että hän myöhemmin katolisessa kirkossa on saava sijan monien pyhimysten joukossa ja kalenterissa osaksensa päivän (toukokuun 12:nnen), joka on pysyttävä hänen nimensä ikuisessa muistossa tulevien polvien keskuudessa? Se ei kuuna päivänä olisi voinut johtua tämän nöyrän kristityn pojan mieleen. Ja kuinkapa hän kristittynä olisi voinutkaan ylpeydellä ja itseensä-mieltymyksellä katsella voittoaan! Ei, ei koskaan! Hän kiittää sen sijaan Jumalaa, joka on auttanut hänet siihen.

Kun hän vihdoinkin avasi silmänsä, kohtasi hän äitinsä hellän, loistavan katseen; hänen kasvonsa olivat Pankratiuksen mielestä melkein kuin enkelin. Hän ei olisi rohjennut avata suutaan. Mutta Lucina katkaisi juhlallisen äänettömyyden ja aloitti, näköjään syvästi liikutettuna: "Poikani, vihdoin on koittanut päivä, joka on ollut hartaiden rukousteni esineenä; ikävöiden olen odottanut hetkeä, jolloin saisin varman tiedon niiden täyttymisestä. Jumalan olkoon kiitos; se hetki on nyt tullut".

"Mitä se on, äiti? Mitä minä sen asian suhteen olen tehnyt?" kysyi Pankratius hämmästyneenä.

"Kuule, poikani. Tämä päivä on kuten tietty viimeinen koulupäiväsi. Tästä päivästä astut sinä lapsen-iästä nuoruuden- ja miehuuden-ikään. Siitä, mitä olen kuullut sinun tänä päivänä kokeneen, uskallan päättää sinun tästälähin puhuvan ja toimivan miehen tavalla. Sinä et olisi voinut kirjoittaa ja puhua semmoisella ihastuksella velvollisuudesta kuolla, jos niin vaaditaan, uskon tähden, ellet olisi voinut tehdä sitä sydämellisestä vakaumuksesta".

"En varmaankaan, kallis äiti! Mutta eikö ole suuri kunniakin tulla mahdolliseksi kärsimään pilkkaa, jopa kuolemaankin Herran Jeesuksen tähden? Eikö apostoli Pietarin marttyrikuoleman juuri sanota olevan sen, jolla hän tahtoo _ylistää Jumalaa_?"

"Aivan oikein, poikani. Ja ettes ainoastaan tiedä sitä, vaan pyrit sen mukaan elämäänkin, sen olet tänä päivänä teossa osoittanut. Jumala antoi sinulle armoa, niin että saatoit antaa anteeksi sille, joka oli lyönyt ja pilkannut sinua. Sinä olet osoittautunut isäsi täysi-arvoiseksi pojaksi".

"Oi, äiti, rakkahin äiti", huudahti poika syvästi liikutettuna, "kuinka mielelläni tahtoisinkaan kaikessa tulla isäni arvolliseksi pojaksi! Oi, kuinka usein olen kuvaillut häntä mielessäni yhdeksi 'siinä suuressa joukossa, jota ei yksikään lukea taitanut, kaikista pakanoista ja sukukunnista ja kansoista ja kielistä, seisovan istuimen edessä ja Karitsan edessä, valkeisiin vaatteisiin puettuina, ja palmut heidän käsissänsä', niissä, 'jotka suuresta vaivasta tulevat ja ovat vaatteensa pesseet ja ovat ne Karitsan veressä valaisseet'! Kuinka onkaan sydämeni riemuinnut moista pyhyyttä ajatellessani! Kuinka tulevatkaan siihen kuvaan katsahtaessa helpoiksi kaikki maalliset kärsimykset, vieläpä vaellus pimeän kuolemankin laakson läpi, tapahtuipa se vaikka väkivaltaisenkin kuoleman kautta!"

"Riittää, lapseni!" virkkoi äiti kyynelsilmin. "Riisu nyt lapsuuden merkki kaulastasi, kaunistaaksesi itseäsi jollakin paremmalla".

Kun Pankratius sen johdosta otti kultakuulan kaulastaan, jatkoi äiti: "Isältäsi olet perinyt korkean aseman ja suuret rikkaudet. Mutta sen, minkä olen pitänyt kalliimpana perintönäsi, oivallisimman jalokiven, olen tähän asti säilyttänyt sinua varten".

Ja hän irroitti vapisevin käsin kultakäädyt kaulastaan ja ripusti ne poikansa kaulaan. Pankratius huomasi nyt vasta pienen pussosen, jonka sisällä oli kuiva, verellä vahvasti tahrattu sieni. "Isäsi verta", sanoi leski, kyynelten tukahuttamalla äänellä. "Olen itse koonnut sen hänen kuolinhaavastaan, kun valepukuisena seisoin hänen läheisyydessään, hänen kärsiessään kuoleman Vapahtajansa tähden".

Syvästi liikutettuna otti poika lahjan vastaan.

Toinen Luku.

Pakanallinen ylimys-asunto.

Jätämme toistaiseksi äidin ja pojan, siirtyäksemme toiseen, Qvirinalin ja Eskvilinon kukkulain välissä sijaitsevaan taloon. Sekin on tosin erään patriisisuvun asunto, koti, joka rikkaudessa ja komeudessa isostikin voittaa Lucinan kodin, mutta sieltä tuulahtaa vastaamme aivan toisenlainen ilma kuin se, joka niin herttaisesti hiveli olentoamme talossa, mistä äsken lähdimme. Huolimatta lukuisista, harvinaisista taide-aarteista, joita on runsaasti kasattu isännän asunnossa -- Fabius on hänen nimensä -- huolimatta persialaisista matoista, jotka peittävät lattioita, huolimatta kiinalaisista silkkikankaista sekä Indiasta ja Fryygiasta tuoduista kultakirjauksista, joilla huonekalut on verhottu, huolimatta monilukuisista, ihmeteltävistä norsunluisista teoksista, jotka todistavat Indian valtamerensaarten asukasten kätevyyttä -- huolimatta kaikesta loistosta, kaipaamme täällä sitä, mikä tekee jalon Lucinan kodin niin viehättäväksi. Jumalan rauha ei asu tässä rikkaassa ylimystalossa. Se ei kuulu niihin asuntoihin, joista hurskas runoilija Spitta laulaa: "Oi, autuaita koteja, joissa sinä olet vieraana, Herra ja Vapahtaja Jeesus Kristus!" Talonomistaja on näet pakana ja hänen talonsa pakanallinen.

Fabius oli niitä kevytmielisiä roomalaisia, joiden ainoana päämääränä oli täysin määrin nauttia elämästä. Tulevaista elämää hän ei koskaan ajatellut. Mutta vaikka hän ei uskonut mitään, ei hän kumminkaan laiminlyönyt tilaisuutta uhrata ja esiinkantaa rukoustaan yhdelle tai toiselle jumalalle, ja niin muodoin ei hänellä ollut huonompi maine kuin kellään hänen naapureistaan. Suurimman osan päivää oleskeli hän jossakussa monista suurista kylpylaitoksista, joissa, paitsi kylpyjä, oli tarjona luku-, voimistelu- ja pelihuoneita sekä ylimalkain kaikellaista seuraa ja mielen huvia. Tahi, kun nämä eivät enää häntä viehättäneet, meni hän Forumille tahi johonkuhun lukuisista yleisistä puistoista, joissa Rooman aristokraatillinen maailma käveli ja keskusteli. Kotia tullessaan näki hän valmiina oivallisen aterian, jota hän tavallisesti nautti muutamien mukanaan tuomainsa vierasten seurassa.