Part 7

-- Jos te olette rehellinen mies, -- jatkoi Derville matalalla äänellä, -- niin miten olette voinut jättää maksamatta minulle veikanne?

Vanha soturi punastui kuin nuori tyttö, jota hänen äitinsä syyttää luvattomasta rakkaudesta.

-- Mitäh! Eikö rouva Ferraud ole sitä teille maksanut? -- huudahti hän kuuluvalla äänellä.

-- Maksanut! -- sanoi Derville. -- Hän on kirjoittanut minulle, että te olette veijari.

Eversti kohotti katseensa kauhun ja kirouksen ylevällä liikkeellä, ikäänkuin kutsuakseen taivaan tämän uuden petoksen todistajaksi.

-- Hyvä herra, -- sanoi hän heikentyneellä äänellä, --- hankkikaa santarmeilta minulle lupa mennä kansliaan. Siellä kirjoitan maksumääräyksen, joka tulee varmasti hyväksytyksi.

Yhdellä sanalla sai Derville vahtisotilaalta luvan viedä asiakkaansa kansliaan, missä Hyasinthe kirjoitti muutamia rivejä osoittaen ne kreivitär Ferraudille.

-- Lähettäkää tämä hänelle, -- sanoi soturi, -- niin saatte hyvityksen asianajovaivoistanne ja lainoistanne. Uskokaa minua, että jos minä en olekaan osoittanut teille sitä kiitollisuutta, jonka velassa minä teille olen, teidän hyvien tekojenne tähden, sitä ei ole silti vähemmän täällä, -- hän sanoi, pannen kätensä sydämelleen. -- Niin, siellä se on täysinäisenä ja kokonaisena. Mutta mitä onnettomat voivat tehdä? He rakastavat, ja siinä kaikki.

-- Ettekö te sitten -- kysyi Derville, -- vaatinutkaan itsellenne korkoja?

-- Älkää puhuko minulle siitä! -- sanoi vanha soturi. -- Te ette voi tietää, missä määrin minä halveksin tätä ulkonaista elämää, josta suurin osa ihmisiä pitää kiinni. Minut on vallannut eräs tauti, inho ihmisiä kohtaan. Kun minä ajattelen, että Napoleon on St. Helenan saarella, niin kaikki on minusta samantekevätä. Minä en voi enää olla sotilaana, siinä minun onnettomuuteni. Lopultakin, -- hän jatkoi tehden liikkeen, mikä oli täynnä lapsellisuutta, -- on parempi nauttia tunteen rikkaudesta kuin pukujen. Minä en pelkää kenenkään halveksimista, minä.

Ja eversti meni istumaan penkilleen. Derville poistui. Saavuttuaan toimistoonsa hän lähetti Godeschalin, joka silloin oli hänen toinen apulaisensa, kreivitär Ferraudin luo, joka luettuaan kirjeen antoi heti määräyksen maksaa kreivi Chabertin asianajajan vaatiman summan.

IX.

Vuonna 1830, kesäkuun lopulla, matkusti Godeschal, joka silloin toimi itsenäisenä asianajajana, Pariisiin Dervillen kanssa, jonka toimiston hän oli ostanut. Kun he saapuivat lehtokujaan, mikä vie maantieltä Bicêtreen, he huomasivat erään tienvieressä olevan jalavan juurella yhden niitä valkohapsisia ja uupuneita vanhoja köyhiä, jotka ovat saaneet kerjäläisten marsalkansauvan, kerjäläisten, jotka elävät Bicêtressä kuten köyhät naiset Salpêtrièressâ. Tuo mies, yksi niistä kahdestatuhannesta, jotka ovat sijoitetut vanhainkotiin, istui eräällä rajapyykillä ja näytti keskittäneen kaiken älynsä vaivaisten kesken hyvin tuttuun hommaan, mihin kuuluu heidän nuuskanenäliinainsa kuivattaminen auringossa, kenties siksi, ettei tarvitsisi niitä pestä. Tällä vanhalla miehellä oli puoleensa vetävä ilme. Hän oli puettuna tuohon punertavaan sarkakauhtanaan, eräänlaiseen hirveään virkapukuun, jonka vanhainkoti tarjoaa asukkailleen.

-- Katsokaas, Derville, -- sanoi Godeschal matkakumppanilleen, -- näettekö tuota vanhusta. Eikö hän muistuta niitä outoja olentoja, jotka tulevat tänne Saksasta? Ja hän elää, ja kenties on onnellinenkin.

Derville otti silmälasinsa ja tarkasteli vanhusta, teki hämmästyneen liikkeen ja sanoi: -- Tuo vanhus, hyvä veli, on oikea runoelma, taikka, kuten romantikot sanovat, näytelmä. Oletkos joskus tavannut kreivitär Ferraudia?

-- Kyllä, hän on henkevä ja hyvin miellyttävä nainen, mutta hieman liian hurskas, -- sanoi Godeschal.

-- Tuo vanha Bicêtren asukas on hänen laillinen puolisonsa, kreivi Chabert, entinen eversti. Kreivittären on täytynyt epäilemättä sijoittaa hänet tänne. Että eversti asuu nyt täällä eikä hyvinkin rikkaana miehenä omassa talossaan, johtuu yksistään siitä että hän muistutti kauniille kreivitär Ferraudille siepanneensa hänet kadulta kuin vuokravaunut. Muistan vielä sen tiikerimäisen katseen, jonka kreivitär loi häneen sillä hetkellä.

Kun tämä alku oli herättänyt Godeschalin uteliaisuuden, Derville kertoi hänelle koko edelläkäyvän tarinan. Kaksi päivää myöhemmin, maanantai-aamuna, palatessaan Pariisiin ystävykset loivat katseensa Bicêtreen, ja Derville ehdotti mentäväksi katsomaan eversti Chabertia. Puolivälissä lehtokujaa molemmat asianajajat tapasivat vanhuksen istumasta erään kaadetun puun kannolta. Hänellä oli kädessään keppi, millä hän huvikseen veteli vakoja hiekkaan. Katsottuaan häntä tarkkaan he huomasivat, että vanhus oli syönyt aamiaisensa jossakin muualla eikä laitoksessa.

-- Hyvää päivää, eversti Chabert, -- sanoi hänelle Derville.

-- Minä en ole Chabert! Minä en ole Chabert! Minun nimeni on Hyasinthe, -- vastasi vanhus. Minä en ole enää ihminen, minä olen numero 164, seitsemännestä salista, -- lisäsi hän katsoen Dervilleen pelokkaan levottomasti, arkana kuin lapsi ja vanhus.

-- Te menette katsomaan kuolemaantuomittua! -- sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen. -- Hän ei ole naimisissa, hän! Hän on hyvin onnellinen!

-- Miesparka, -- sanoi Godeschal. -- Tahdotteko rahaa ostaaksenne itsellenne tupakkaa?

Täysin naivisti kuin Pariisin katupoika eversti ojensi ahnaasti käden kumpaakin tuntematonta kohden, jotka antoivat hänelle kahdenkymmenen frangin rahan. Hän kiitti heitä hölmön näköisenä, sanoen: -- Kunnon soturit! -- Hän asettui kiväärinkantoasentoon, oli tähtäävinään ja huusi hymyillen: -- Laukaiskaa molemmat kanuunat! Eläköön Napoleon! -- Ja hän piirsi ilmaan kepillään jonkun kuvion.

-- Hänen haavansa laatu on epäilemättä tehnyt hänestä lapsellisen, -- sanoi Derville.

-- Hänkö lapsellinen! -- huudahti eräs vanha Bicêtren asukas, joka katseli heitä. -- Ah! on päiviä, jolloin ei sovi astua hänen varpailleen. Hän on vanha veitikka, täynnä filosofiaa ja päähänpistoja. Mutta tänään, nähkääs, hän on pitänyt joutomaanantaita. Vuonna 1820 hän oli jo täällä. Silloin eräs preussilainen upseeri, jonka vaunut nousivat Villejuifin mäkeä, meni tästä ohitse jalkaisin. Me olimme kahdenkesken, Hyasinthe ja minä, tien varrella. Tuo upseeri keskusteli kävellessään erään toisen, erään ryssän tai jonkun muun senkaltaisen kanssa. Nähdessään vanhuksen preussilainen sanoi hänelle piloillaan: "Kas siinä on vanha kenttäjääkäri, joka kai on ollut Rossbachissa." -- "Minä olin silloin liian nuori", vastasi hänelle Hyasinthe, "ollakseni siellä, mutta kyllin vanha ollakseni Jenassa". Silloin preussilainen meni matkoihinsa tekemättä muita kysymyksiä.

-- Mikä kohtalo! -- huudahti Derville. -- Lähteneenä löytölasten kodista hän palaa kuolemaan vanhainkotiin, autettuaan sillä välin Napoleonia Egyptin ja Europan valloittamisessa. Tiedättekö, ystäväni, että meidän yhteiskunnassamme on kolme miestä, pappi, lääkäri ja asianajaja, jotka eivät koskaan voi ajatella hyvää tästä maailmasta, He käyvät kaikki mustassa puvussa, kenties siksi, että he surevat kaikkien hyveiden ja toiveiden katoamista.

-- Onnettomin heistä on asianajaja. Kun ihminen tulee papin puheille, niin hän saapuu katumuksen, tunnonvaivojen ja vakaumuksen ajamana, mitkä tekevät hänet mielenkiintoiseksi, kohottavat ja lohduttavat välittäjän sielua, jonka tehtävä ei siis ole vailla eräänlaista riemua; hän puhdistaa, korjaa ja sovittaa. Mutta me, me asianajajat, me näemme samojen pahojen tunteiden toistuvan, mikään ei niitä korjaa, meidän asioimistomme ovat likaviemäreitä, joita ei voida puhdistaa.

-- Millaisia asioita minä olenkaan tullut tuntemaan harjoittaessani ammattiani! Minä olen nähnyt isän kuolevan ullakkokamarissa, ilman rahaa, kahden tyttärensä hylkäämänä, joille hän oli antanut neljänkymmenentuhannen livren vuotuiset korkotulot! Minä olen nähnyt testamentteja poltettavan; olen nähnyt äitejä, jotka ovat riistäneet lapsensa paljaiksi, miehiä, jotka ovat varastaneet vaimoiltaan, naisia, jotka ovat surmanneet miehensä ja herättämällään rakkaudella tehneet puolisonsa hulluiksi tai typeriksi, voidakseen sitten elää rauhassa rakastajansa kanssa. Olen nähnyt naisia, jotka ovat herättäneet aviolapsessaan sellaisia haluja, että hän joutuisi hautaan, rikastuttaakseen siten laittomasta suhteestaan saamaansa lasta.

-- En voi sanoa teille kaikkea mitä minä olen nähnyt, sillä olen nähnyt rikoksia, joita vastaan oikeus on voimaton. Lyhyesti sanoen kaikki ne kauhut, joita romaaninkirjoittajat keksivät, eivät ole koskaan mitään todellisiin tapahtumiin verrattuina. Te, Godeschal, tutustutte kyllä näihin somiin juttuihin. Mutta minä muutan asumaan maalle vaimoni kanssa, Pariisi kauhistuttaa minua.

Pariisi, helmi-maaliskuussa 1832.