Part 3

-- Hyvä herra, -- sanoi hän, -- jos minä olisin ollut kaunis nuorukainen, niin mitään onnettomuutta ei olisi minulle tapahtunut. Naiset uskovat miehiin, kun nämä höystävät lauseensa rakkaus-sanalla. Silloin he rientävät, he tulevat ja menevät, tehden kaiken voitavansa, he vehkeilevät, he vahvistavat asiat tosiksi, he tekevät vaikka mitä sen hyväksi, joka heitä miellyttää. Kuinka minä olisin voinut herättää jonkun naisen mielenkiinnon? Minun kasvoni olivat kuin sielumessu ja minä olin puettuna _sans-culottin_ tapaan, muistutin pikemmin eskimoa kuin ranskalaista, minä, jota ennen, v. 1799, pidettiin hienoista keikareista kaikkein kauneimpana, minua, Chabertia, valtakunnan kreiviä!

-- Niin, -- jatkoi Chabert, -- juuri sinä päivänä, jolloin minut heitettiin kadulle kuin koira, tapasin sen kersantin, josta jo olen teille puhunut. Sotatoverini nimi oli Boutin. Tuo mies parka ja minä näytimme kurjimmalta hevoskoniparilta, mitä koskaan olin nähnyt. Huomasin hänet kävelyllä. Mutta vaikka tunsinkin hänet, niin hänen oli mahdotonta arvata, kuka minä olin. Me menimme yhdessä erääseen kapakkaan. Kun siellä ilmaisin nimeni, niin Boutinin suu vääntyi niin hirveään nauruun kuin huhmar, joka halkeaa. Hyvä herra, tämä iloisuus tuotti minulle yhden kaikkein syvimmistä suruistani! Se ilmaisi minulle suoraan, mikä muutos oli tapahtunut ulkomuodossani. Minua ei edes tuntenut eräs halvimmista ja kiitollisimmista ystävistäni!

-- Kerran, -- jatkoi Chabert edelleen, -- pelastin Boutinin hengen, mutta se oli ainoastaan hyvitys, jonka minä olin hänelle velkaa. Minun ei tarvitse sanoa, miten hän oli tehnyt minulle tuon palveluksen. Se tapahtui Ravennassa Italiassa. Talo, missä Boutin esti minut joutumasta surman suuhun, ei ollut perin kunniallinen. Siihen aikaan en ollut eversti, olin vain yksinkertainen ratsumies, kuten Boutinkin. Onneksi tähän juttuun liittyi yksityisseikkoja, joita ei voinut tietää kukaan muu kuin me kaksi. Ja kun minä palautin ne hänen mieleensä, niin hänen epäluulonsa väheni! Sitten minä kerroin hänelle omituisten kokemuksieni tarinan. Olivatpa sitten minun silmäni, minun ääneni, hän sanoi minulle, omituisella tavalla muuttuneetkin; vaikkapa minulla ei ollutkaan hiuksia, hampaita tai kulmakarvoja, ja vaikkapa minä olin väritön kuin valkotautinen, hän lopultakin tunsi everstinsä kerjäläisessä niiden tuhansien kysymysten jälkeen, joihin minä vastasin voitollisesti. Hän kertoi minulle seikkailunsa, mitkä eivät olleet vähemmän omituisia kuin minunkaan vaiheeni. Hän oli hiljan tullut Kiinan rajoilta, jonka läpi hän oli pyrkinyt paetessaan Siperiasta. Hän kertoi minulle Venäjän-retken surkeasta kohtalosta ja Napoleonin ensimäisestä vallastaluopumisesta. Tämä uutinen oli yksi niitä, jotka ovat tuottaneet minulle eniten tuskaa.

-- Me olimme, -- hän jatkoi kertomustaan, -- kaksi merkillistä pirstaletta, kierittyämme ympäri maapallon kuin kivensirut, joita tuulet valtamerillä huuhtelevat rannasta rantaan. Kahteen pekkaan me olimme nähneet Egyptin, Syyrian, Espanjan, Venäjän, Hollannin, Saksan, Italian, Dalmatian, Englannin, Kiinan, tattarien maan ja Siperian. Puuttui ainoastaan se, että kumpikaan meistä ei ollut käynyt Intiassa eikä Amerikassa! Lopulta Boutin, joka oli liikkuvampi kuin minä, otti tehtäväkseen mennä niin pian kuin mahdollista Pariisiin, ilmoittamaan vaimolleni, missä tilassa minä olin. Minä kirjoitin rouva Chabertille hyvin seikkaperäisen kirjeen. Se oli neljäs, herra Derville! Jos minulla olisi omaisia, niin kaikkea tätä ei olisi kenties tapahtunut. Mutta, sanoakseni teille asian suoraan, minä olen vaivaistalon lapsia, minä olen soturi, jonka perintöosana oli rohkeus, perheenä koko maailma, isänmaana Ranska, ainoana suojelijana hyvä Jumala. Mutta minä erehdyn! Minullahan on isä, keisari! Ah, jospa hän olisi elossa, tuo kunnon mies! Jospa hän näkisi _Chabertinsa_, kuten hänellä oli tapana sanoa, siinä tilassa, missä minä nyt olen, niin hän raivostuisi. Mutta mitäs tehdä! Aurinkomme on laskenut, ja nyt me olemme kaikki vilussa. Päällepäätteeksi poliittiset tapahtumat saattavat oikeuttaa minun vaimoni vaikenemisen!

-- Boutin läksi matkalle, -- jatkoi Chabert, -- hyvin onnellisena. Hänellä oli kaksi valkeata, hyvin hajotettua karhua, jotka hankkivat hänelle toimeentulon. Minä en voinut seurata häntä, koska kipuni ei sallinut minun vaeltaa pitkiä taipaleita. Minä itkin erotessani hänestä, marssittuani ensin hänen ja hänen karhujensa kanssa niin kauan kuin tilani salli. Karlsruhessa sain päähäni hermovaivan, mikä piti minua vuoteenomana kuusi viikkoa, eräässä majatalossa! Minä en pääsisi ollenkaan tarinani loppuun, jos kertoisin teille kaikki kerjäläiselämäni vastoinkäymiset. Moraaliset kärsimykset, joiden rinnalla kaikki fyysilliset kalpenevat, herättävät kumminkin vähemmän sääliä, koska ne eivät ole ollenkaan näkyviä. Muistan itkeneeni erään strassburgilaisen hienon talon edustalla, talon, missä kerran ennen olin pannut toimeen pidot ja missä minulle ei annettu mitään, ei edes leipäpalasta. Sovittuani Boutinin kanssa siitä tiestä, mitä minun piti kulkea, poikkesin jokaiseen postitoimistoon kysymään, oliko sinne tullut minulle kirjettä ja rahaa. Kuljin aina Pariisiin saakka tapaamatta mitään. Miten paljon murhetta minun pitikään kestää? -- Boutin on kuollut, sanoin itselleni. Ja itse asiassa tuo mies-parka oli kaatunutkin Waterloossa. Kuulin hänen kuolemastaan myöhemmin, sattumalta. Epäilemättä hänen käyntinsä vaimoni luona oli jäänyt tuloksettomaksi.

-- Vihdoin saavuin Pariisiin, samaan aikaan kuin kasakatkin. Minulle se merkitsi tuskaa tuskan lisäksi. Nähdessäni venäläiset Ranskassa en enää ajatellut sitä, että minulla ei ollut kenkiä jalassa eikä rahaa taskussani. Niin, hyvä herra, vaatteeni olivat riekaleina. Ennen kuin saavuin Pariisiin minun oli täytynyt yöpyä Clayen metsään. Yön viileys aiheutti minulle tuntemattoman taudin, mikä valtasi minut kulkiessani Saint-Martinin esikaupungin läpi. Vaivuin maahan melkein tajuttomana erään rautakauppiaan ovella. Kun heräsin, niin olin eräässä Hôtel-Dieun vuoteessa. Siellä viivyin riittävän onnellisena yhden kuukauden. Minut ajettiin pian pois; minulla ei ollut rahaa, mutta olin terve ja minun jalkani polkivat Pariisin hyvää katukiveä. Millä riemulla ja kiireellä nyt meninkään Mont-Blancin kadulle, missä vaimoni kuului asuvan minun omassa talossani! Mutta voi, Mont-Blancin kadusta oli tullut Chaussée d'Antinin katu! Liioin en nähnyt taloanikaan, se oli myyty ja purettu. Keinottelijat olivat rakentaneet useampia taloja minun puutarhaani. Kun en tiennyt, että vaimoni oli naimisissa herra Ferraudin kanssa, niin en voinut saada hänestä mitään selkoa. Viimein menin erään vanhan asianajajan luokse, joka muinoin oli hoitanut asioitani, Ukko oli kuollut, luovutettuaan asiakkaansa eräälle nuorelle miehelle. Suureksi hämmästyksekseni sain tältä kuulla, miten tilojani hoidettiin, miten raha-asiat olivat järjestetyt, miten vaimoni oli mennyt uusiin naimisiin ja saanut kaksi lasta. Kun sanoin hänelle olevani eversti Chabert, niin hän rähähti niin äänekkääseen nauruun, että jätin hänet tekemättä pienimpiäkään huomautuksia. Stuttgartissa osakseni tullut kohtelu sai minut ajattelemaan Charentonin mielisairaalaa, ja päätin toimia viisaasti. Saatuani tietää vaimoni asunnon, ohjasin tieni sinne, täynnä toivoa. No niin, -- sanoi eversti, tehden raivoisan liikkeen, -- minua ei otettu vastaan, kun esiinnyin salanimellä, ja kun esiinnyin omalla niinelläni, niin minulta kiellettiin pääsy koko taloon.

-- Nähdessäni kreivittären palaavan tanssiaisista tai teatterista vietin kokonaisia öitä painautuneena hänen ajoveräjänsä pylvästä vasten. Katseeni tunkeutui noihin ajoneuvoihin, mitkä kiitivät ohitseni salaman nopeudella, ja näin vilahdukselta sen naisen, joka kuului minulle eikä kuitenkaan ollut enää omani!

-- Oh, siitä päivästä lähtien olen hautonut kostoa! -- huudahti vanhus kaiuttomalla äänellä, ponnahtaen pystyyn Dervillen edessä. -- Vaimoni tietää, että olen olemassa, hän on saanut minulta, paluuni jälkeen, kaksi kirjettä, jotka itse olen kirjoittanut. Hän ei enää rakasta minua! En tiedä, rakastanko vai inhoanko häntä! Kaipaan häntä ja kiroaa häntä vuorotellen. Omaisuudestaan ja onnestaan hän saa kiittää minua, mutta hän ei ole toimittanut minulle pienintäkään apua! Välistä en tiedä, mitä minusta tulee!

Sanottuaan tämän vanha sotilas vaipui uudestaan tuoliinsa ja tuli liikkumattomaksi. Derville pysyi vaiti, tarkastellen asiakastaan.

-- Asia on vakava, -- sanoi hän viimein koneellisesti. -- Vaikkapa olettaisimmekin, että asiapaperit, jotka ovat Heilsbergissä, olisivat päteviä, minusta ei näytä ollenkaan todistetulta, että voisimme voittaa suoraa päätä. Juttu tulee joutumaan perättäin kolmeen eri oikeuteen. Minun täytyy harkita tätä asiaa levännein aivoin, sillä se on aivan eriskummainen.

-- Oh, -- vastasi eversti kylmästi, kohottaen ylpeällä liikkeellä päätään, -- jos joudun tappiolle, niin osaan kuolla, mutta en yksinäni.

Heikko vanhus oli kadonnut. Toimitarmoisen miehen silmät säihkyivät intohimon ja koston kipinöitä.

-- Täytyy kenties tehdä myönnytyksiä, -- sanoi asianajaja.

-- Tehdä myönnytyksiä! -- toisti eversti Chabert. -- Olenko minä kuollut vai elänkö minä?

-- Hyvä herra, -- vastasi asianajaja, -- toivon, että seuraatte neuvoani. Otan asianne omakseni. Te tulette pian huomaamaan, millä mielenkiinnolla minä tartun asiaanne, jollaista tuskin tunnetaan koko oikeuden historiassa. Tällä hetkellä minä annan teille kirjeen viedäksenne sen notaarilleni, joka kuittaustanne vastaan jättää teille viisikymmentä frangia aina kymmenen päivän kuluttua. Teille ei olisi mukavata tulla täältä hakemaan apua. Jos te olette eversti Chabert, niin teidän ei pidä olla kenenkään armoilla. Tulen pitämään näitä ennakkomaksuja lainana. Teillä on voitettavana takaisin maatiloja, te olette rikas.

Tämä viimeinen hienotuntoisuus sai kyyneleet herahtamaan vanhuksen silmiin. Derville nousi äkisti, sillä kenties ei kuulunut tapoihin, että asianajaja näyttäisi liikutetulta. Hän meni sisähuoneisiin, mistä hän palasi sinetöimättömän kirjeen kera, jonka jätti kreivi Chabertille. Pidellessään sitä sormiensa välissä miesrukka tunsi kaksi kultarahaa paperin lävitse.

-- Saisinko minä kuulla teiltä kysymyksessä olevan kaupungin ja kuningaskunnan nimet sekä kuvauksen mainitsemistanne asiapapereista? -- sanoi asianajaja.

Eversti saneli selostuksen tarkistaen paikannimien oikeinkirjoituksen. Sitten hän tarttui hattuunsa toisella kädellään, katsahti Dervilleen, ojensi hänelle toisen kätensä, känsäisen käden, ja sanoi hänelle koruttomalla äänellä: Hyvä herra, keisarin jälkeen te olette se mies, jolle minä olen suurimmassa kiitollisuuden velassa! Te olette kunnon mies.

Asianajaja puristi everstin kättä, saattoi hänet portaille asti ja valaisi hänen tietään.

-- Boucard, -- sanoi Derville pääkirjurilleen, -- kuulin juuri jutun, mikä tulee minulle kenties maksamaan kaksikymmentäviisi louisia. Jos ne minulta peijataan, niin en kadu rahojeni menetystä, sillä silloin olen saanut nähdä aikakautemme taitavimman huvinäytelmän.

Kun eversti oli joutunut kadulle ja erään katulyhdyn luo, niin hän otti kirjeen sisältä ne kaksi kultarahaa, jotka asianajaja oli hänelle antanut, ja katseli niitä hetken valossa. Hän näki kultaa ensi kerran yhdeksään vuoteen.

-- Minä voin siis polttaa sikaareja! -- hän sanoi itsekseen.

IV.

Noin kolme kuukautta eversti Chabertin ja Dervillen yöllisen keskustelun jälkeen, notaari, jonka tehtävänä oli maksaa se puoli-palkka, minkä asianajaja oli määrännyt suoritettavaksi omituiselle asiakkaalleen, saapui hänen luokseen keskustelemaan hyvin vakavasta asiasta ja alkoi vaatia häneltä takaisin niitä kuuttasataa frangia, jotka oli annettu vanhalle sotilaalle.

-- Sinä huvittelet siis ylläpitämällä vanhan hallituksen armeijaa? -- sanoi hänelle nauraen notaari, nimeltään Crottat, nuori mies, joka juuri oli ostanut sen asianajotoimiston, missä hän oli ollut pääkirjurina, ja jonka isäntä oli paennut maasta tehden surkean vararikon.

-- Kiitän sinua, -- vastasi Derville, -- että olet muistuttanut minua siitä asiasta. Minun ihmisystävyyteni ei kohoa yli kahdenkymmenen viiden louisin. Pelkään jo, että minä olen antanut isänmaallisuuteni pettää itseäni.

Lopettaessaan lausettaan hän näki pöydällään paketit, jotka hänen pääkirjurinsa oli siihen asettanut. Hänen silmäänsä pisti erilaiset postimerkit, soikeat, neliön muotoiset, kolmikulmaiset, punaiset ja siniset, jotka preussilaiset, itävaltalaiset, baijerilaiset ja ranskalaiset postilaitokset olivat kiinnittäneet erääseen kirjeenkuoreen.

-- Ah! -- hän sanoi nauraen, -- siinä nyt on huvinäytelmän loppusuoritus. Saammepa nähdä, onko minua vedetty nenästä. -- Hän otti kirjeen ja avasi sen, mutta hän ei ymmärtänyt siitä mitään, sillä se oli kirjoitettu saksaksi. -- Boucard, menkää itse ja toimittakaa tämä kirje käännetyksi ja tuokaa se heti paikalla takaisin, -- sanoi Derville raottaen työhuoneensa ovea ja ojentaen kirjeen pääkirjurilleen.

Berliniläinen notaari, jonka puoleen asianajaja oli kääntynyt, ilmoitti hänelle, että asiapaperit, joiden lähettämistä oli pyydetty, saapuisivat muutamia päiviä tämän ilmoittavan kirjeen jälkeen. Asiapaperit olivat, sanoi hän, täysin asianmukaiset ja kaikilla laillisilla todistuksilla varustetut, jotta niitä voitaisiin käyttää todistuskappaleina oikeudessa. Hän ilmoitti lisäksi, että melkein kaikki näiden asiapaperien vahvistamien tapahtumien todistajat tavattiin vielä Eylaussa, Preussissa, ja että se nainen, jota herra kreivi sai kiittää elämästään, eli vielä Heilsbergin etukaupungissa.

-- Siitä tulee vakava juttu, -- huudahti Derville, kun Boucard oli selittänyt hänelle kirjeen sisällön. -- Mutta kuuleppas, poikaseni, jatkoi hän kääntyen notaarin puoleen, tarvitsen tietoja, joita pitäisi olla saatavissa sinun asioimistossasi. Eikös tuo vanha veijari Roguin...

-- Sanokaamme kovaosainen, onneton Roguin, -- puuttui Crottat puheeseen nauraen ja keskeyttäen Dervillen.

-- Eikö tuon onnettoman toimistossa järjestetty Chabertin perinnön selvittely, tuon onnettoman Roguinin, joka vei mennessään kahdeksansataa tuhatta asiakkaittensa rahoja ja saattoi useita perheitä toivottomaan tilaan? Minusta tuntuu siltä kuin olisin huomannut sen meille jätetyistä Ferraudin asiapapereista.

-- Olipa niinkin, -- vastasi Crottot, -- olin silloin kolmantena apulaisena ja olen jo jäljentänyt ja tarkoin tutkinut sanotut asiapaperit. Rose Chapotel oli Hyasinthen vaimo ja leski, tuon Hyasinthen, jota sanottiin Chabertiksi, ja joka oli valtakunnan kreivi ja kunnialegionan suurupseeri. He olivat menneet naimisiin avioehdotta, joten heidän omaisuutensa oli yhteistä. Mikäli voin muistaa, varat nousivat kuuteensataan tuhanteen frangiin. Ennen naimisiinmenoaan eversti Chabert oli tehnyt testamentin, missä määräsi Pariisin sairashuoneitten hyväksi neljänneksen siitä omaisuudesta, mikä hänellä sattui olemaan kuolinhetkellä. Toisen neljänneksen piti joutua valtiolle. Testamenttia moitittiin, seurasi pakkohuutokauppa ja sen jälkeen jako, sillä asianajajat pitivät kiirettä. Pesänselvityksen aikoihin hirviö, joka silloin hallitsi Ranskaa, palautti erityisellä asetuksella valtiorahastolle kuuluvan osan everstin leskelle.

-- Näin ollen kreivi Chabertin omakohtainen omaisuus ei nousisi kolmeasataa tuhatta korkeammalle?

-- Nähtävästi ei, hyvä veli! -- vastasi Crottat. -- Teillä on, teillä asianajajilla, välistä oikeata älyä, vaikka teitä syytetäänkin siitä, että ajatte asioita yhtä hyvin jotakuta vastaan kuin hänen puolestaankin...

Eversti Chabert, jonka osoite oli kirjoitettuna ensimäisen kuittauksen alle, minkä hän oli antanut notaarille, asui Saint Marceaun esikaupungissa, Petit Banquierin kadulla, erään vanhan keisarillisen kersantin luona, josta oli tullut karjanhoitaja ja jonka nimi oli Vergniaud. Saavuttuaan sinne Dervillen täytyi mennä jalkaisin tapaamaan asiakastaan, sillä hänen ajurinsa kieltäytyi lähtemästä kiveämättömälle kadulle, jossa pyöränraiteet olivat liian syviä hänen keveitten ajoneuvojensa pyörille. Katseltuaan kaikille haaroille asianajaja löysi viimein siinä osassa katua, mikä ulottui vallituksille asti, kahden seinän välistä, jotka olivat rakennetut luista ja mudasta, kaksi kehnoa kivipylvästä, joita ohikulkevat ajoneuvot olivat pahasti kolhineet, kahdesta suojaksi asetetusta puuntyngästä huolimatta. Nämä pylväät kannattivat parrua, jonka päälle oli rakennettu tiilinen suojakatos. Parruun oli kirjoitettu punaisilla kirjaimilla: _meijeristi Vergiaud_. Nimen oikealla puolella oli munia ja vasemmalla lehmä, nämä kaikki valkealla maalilla maalattuina. Portti oli auki ja pysyi epäilemättä avoinna koko päivän. Riittävän avaran pihamaan perällä kohosi, vastapäätä porttia, talo, jos tosiaankin sitä nimitystä voidaan käyttää eräästä niistä hökkeleistä, joita on rakennettu Pariisin etukaupunkeihin ja joita ei voida verrata mihinkään, ei edes maaseudun viheliäisiin asumuksiin, vaikka ovatkin vertaisia kurjuudessa, mutta kokonaan vailla niiden runoutta.

Maaseudun hökkeleillä on tosiaankin eräs viehätyksensä, jonka niille antaa ilman puhtaus, vehreys, luonnon ympäristö, kukkula, kiemurteleva tie, viiniköynnökset, vihreät pensasaidat, sammalpeitteiset olkikatot ja maanviljelyskalut. Mutta Pariisissa kurjuus saavuttaa arvonantoa ainoastaan herättämällä kauhua. Vaikkakin tämä talo oli hiljan rakennettu, niin se näytti melkein sortuvalta. Mitään sen rakennusaineista ei ollut käytetty oikeaan tarkoitukseen. Kaikki oli kokoonhaalittua revittyjen talojen jätteistä, jollaisia on aina saatavissa Pariisissa. Derville luki eräältä ikkunaluukulta, joka oli tehty ilmoituskilpilaudoista, seuraavat sanat: _Uutuus-Aitta_. Ikkunat eivät ollenkaan olleet toistensa kaltaisia ja ne olivat omituisella tavalla sijoitettuja. Alin kerros, mikä näytti olevan asuttava osa taloa, oli toisesta päästään maanpinnan yläpuolella, kun taas toinen pää upposi kummun sisään. Portin ja talon välillä oli lätäkkö, täynnä lantaa, missä sade- ja huuhdinvedet virtailivat. Seinää, jonka turvissa tämä hauras rakennus pysyi pystyssä, ja joka näytti vahvemmalta kuin muut, reunusti ristikoilla varustetut kopit, missä kaniinit siittivät lukuisia jälkeläisiään. Ajoportin oikealla puolella sijaitsi navetta, jonka parvella säilytettiin karjanrehua ja jonka maitohuone yhdisti talon päärakennukseen. Vasemmalla oli takapiha, talli ja sikopahna, joiden katot olivat valmistetut samalla lailla kuin päärakennuksenkin, nimittäin huonoista valkeista laudoista, mitkä olivat naulatut syrjittäin toinen toistensa päälle ja huonosti peitetyt kaisloilla.

Kuten melkein kaikissa paikoissa, missä valmistetaan sen suuren aterian ainekset, jonka Pariisi nauttii joka päivä, niin pihamaallakin, jolle Derville nyt astui, havaittiin merkkejä kiireestä, jonka aiheutti välttämättömyys saada kaikki määräaikana valmiiksi. Nuo suuret kuhmuiset ja tinatut läkkipeltiastiat, joissa maito kuletettiin pois talosta, ja pullot, joissa pidettiin kermaa, olivat heitetyt hujan hajan maitohuoneen edustalle palttinasuullisineen, Risaiset rievut, joita käytettiin astiain pyyhkimiseen, liehuivat auringonpaisteessa, levitettyinä nuorille, jotka olivat kiinnitetyt seipäisiin. Rauhallinen hevonen, jota rotua tavataan ainoastaan meijeristeillä, oli kulkenut muutamia askelia pois rattaittensa luota ja seisoi tallin edustalla, mutta ovi oli kiinni. Vuohi pureskeli hennon ja pölyisen viiniköynnöksen vesaa, mikä reunusti talon keltaista ja halkeillutta seinää. Kissa oli laskeutunut vatsalleen kermapullojen päälle ja nuoleskeli niitä. Kanat, pelästyneinä Dervillen tulosta, lensivät kaakottaen tiehensä, ja talon vahtikoira haukkui.

-- Asuisiko täällä mies, joka on ratkaissut Eylaun voiton! -- sanoi Derville itsekseen, luoden tutkivan katseen tähän kurjaan näkyyn.

Talo oli jätetty kolmen pienen pojan huomaan. Yksi heistä, kiivenneenä erään rehukuorman päälle, heitteli kiviä naapuritalon savutorveen, toivoen niiden putoavan pataan. Toinen koetti ajaa porsasta rattaitten pohjalaudoille, joiden päät koskettivat maata, sillä aikaa kun kolmas, riippuen toisessa päässä, odotti porsaan joutumista rattaille, saadakseen aloittaa keinuttamisensa. Kun Derville kysyi heiltä asuiko siellä Chabert, niin kukaan ei vastannut, ja kaikki kolme katselivat häntä älykkään typerästi, jos on sallittua yhdistää nuo kaksi sanaa. Derville uudisti kysymyksensä ilman tulosta. Tuskastuneena näiden kolmen hupsun veijarimaiseen ilmeeseen hän herjasi heitä sellaisilla ivasanoilla, joita nuoret miehet luulevat olevansa oikeutetut käyttämään lapsia puhutellessaan, ja nämä rähähtivät makeaan nauruun. Derville suuttui.

Kuultuaan tämän läksi eversti pienestä, matalasta kamarista, mikä oli lähellä maitohuonetta, ja ilmestyi kynnykselle, sanoin kuvaamattoman sotilaallisen tyyneyden vallassa. Hänen suussaan oli hienosti _savutettu_ piippu (tupakoitsijain erikoista sanaa käyttääksemme), yksi niitä halpoja savipiippuja, joita sanotaan nysäpiipuiksi. Hän kohotti hirveän rasvaisen lakkinsa lippua, huomasi Dervillen ja kulki lantakasan poikki, päästäkseen pikemmin hyväntekijänsä luokse, huutaen ystävällisellä äänellä pikkupojille: "Hiljaa rivissä!" Pojat pitivät oitis suunsa kiinni kunnioittavasti, mikä osoitti vanhan sotilaan mahtia heihin nähden.

-- Miksi ette ole kirjoittanut minulle? -- hän sanoi Dervillelle. -- Tulkaa navetan reunaa pitkin! Siellä on tie kivetty! -- huudahti hän huomatessaan asianajajan epäröimisen, kun tämä ei tahtonut ryvettää jalkojaan lannassa.

Hyppien paikasta paikkaan Derville saapui sen oven kynnykselle, mistä eversti oli tullut ulos. Chabert näytti olevan ikävällä tavalla liikutettu sen johdosta, että oli pakoitettu ottamaan hänet vastaan huoneessa, joka kuului hänelle. Derville ei tosiaankaan huomannut siellä muuta kuin yhden tuolin. Everstin vuode oli laadittu muutamista olkikuvoista, joiden päälle hänen emäntänsä oli levittänyt pari kolme riekaletta samaa, ties mistä hankittua seinäpaperia, jota käytetään meijereissä rattaiden penkkien päällystämiseen.

Lattiana oli vain poljettua multaa. Rapautuneet, vihertävät ja halkeilleet seinät levittivät niin voimakasta kosteutta, että seinä, jonka vieressä eversti nukkui, oli verhottu kaislamatolla. Kuulu kuskinkauhtana roikkui eräässä naulassa. Kaksi paria huonoja kenkiä oli nurkassa. Mitään jälkeäkään liinavaatteista ei ollut olemassa. Madonsyömäilä pöydällä oli avoinna suuren armeijan viralliset kertomukset, Plancherin uutena painoksena, mikä näytti olevan everstin luettavana. Hänen kasvojensa ilmeet olivat rauhalliset ja kirkkaat tämän kurjuuden keskellä. Hänen käyntinsä Dervillen luona näytti muuttaneen hänen piirteittensä luonnetta, joissa asianajaja huomasi onnellisen ajatuksen jälkeä, erityisen valon, minkä toivo oli niissä sytyttänyt.

-- Tupakansavu on teille kiusallista? -- sanoi hän ojentaen asianajajalle tuolin, minkä oljista tehty istuin oli kehnossa kunnossa.

-- Mutta, eversti, teidän on täällä hyvin paha olla.

Asianajajille ominainen epäluulo ja valitettava kokemus, jonka he saavat jo aikaisin niistä tärisyttävistä ja oudoista näytelmistä, missä he joutuvat olemaan mukana, sai Dervillen päästämään tämän lauseen.

-- Kas niin, -- sanoi hän itselleen, -- siinäpä on mies, joka varmastikin on käyttänyt minun rahani soturin kolmen kristillisen hyveen harjoittamiseen: peliin, viiniin ja naisiin!

-- Se on totta, herra Derville, me emme häikäise ketään ylellisyydellä. Tämä on yöleirielämää, jota ystävyys pitää aisoissa, mutta (tässä kohden soturi loi syvän katseen lakimieheen) minä en ole koskaan työntänyt ketään luotani ja minä nukun rauhallisesti.

Asianajaja arveli, että ei ollut hienotuntoista pyytää tilitystä niistä summista, jotka hän oli hänelle etukäteen antanut, ja tyytyi sanomaan hänelle: -- Miksi ette ole halunnut muuttaa Pariisiin, missä olisitte voinut elää yhtä halvalla kuin täälläkin, mutta missä teidän olisi ollut mukavampi olla?