Part 3

ANNI peittää käsillään kasvonsa, purskahtaen itkuun.

Voi tätä elämää...

KORPI

Mutta me emme enää aio vapaaehtoisesti nälkään kuolla! — (Katsahtaen itkevään Anniin ja jatkaa yhä kasvavalla katkeruudella ja tuskalla.) — Ja sinä, sinä... mitä sinä olet tehnyt tyttärelleni? Vieläkö sinä hänetkin tahdot uhriksesi! Eivätkö entiset riitä...? Ei siitä vielä ole viikkoakaan kun viimeinen haudattiin — siellä se makasi meidän aitassa jäätyneenä...

MESTARI on muuttunut kamalan näköiseksi kuullessaan nuo murhaavat syytökset; mutta äkkiä hän keskeyttää syyttäjänsä, karjaisten raivoisasti.

Mitä? Mitä? Mitä tämä oikein on? — Mitä sinä tarkoitat? Te olette minun konttorissani! Ulos! Ulos! Ulos!

EMIL hurjasti.

Vieläkö sinä karjut! Ellet nyt ole hiljemmin, niin — niin piakkoin tulee toiset odottamattomat hautajaiset...

KAARLO hiljaa, hammasta purren.

Tietäkää nyt, että teidän täytyy lopettaa mustat tekonne! Ymmärrättekö te?

KORPI hilliten itsensä.

Älkää viitsikö sanoa enää mitään hänelle — puheet eivät tässä auta! Eikä väkivaltaisuudet! Niistä olisi vain heille hyötyä. — (Lujasti.) — Loppu tästä on kyllä tehtävä — mutta toisella tavalla!

(Menevät ulos, paitsi Kaarlo, ja ovi jää raolleen. Joukon sorina lakkaa, syntyy miltei kuolemanhiljaisuus. Sitten kuuluu Korven mielenliikutuksesta väräjävä ääni.)

KORPI

Työtoverit! Mestari ei lupaa edes ilmoittaa patruunalle vaatimustamme; ivailee vain ja sanoo olevansa varma siitä, että se hylätään. Mitä on meidän tehtävä? Onko meidän tyyninä kärsittävä, että palkat vieläkin alennetaan? — että meidän lapsemme joutuvat kitumaan nälässä? Mitä te ajattelette, toverit?

KIIHKEITÄ HUUTOJA

— Ei — me emme anna enää alentaa palkkoja!

— Syksyllähän niitä juuri alennettiin...

— Me olisimme raukkoja, jos vieläkin...

— Ei enää...

— Lakko on meidän tehtävä!

— Ja huomispäivänä!

— Lakkoon, lakkoon!

— Ja nyt vaaditaan mestari pois!

— Oikein! Mestari pois!

KORPI

Se on todella kamalaa, että hän edelleenkin saa rauhassa jatkaa vanhaa peliään. Vuosikausia on hän kiusannut, hätyytellyt ja raiskannut tyttäriämme, vaimojamme. Heidän turvallisuutensa ja kunniansa ei enää merkitse mitään. Hän on saanut aikaan niin paljo onnettomuutta, että sen pitäisi jo riittää! — (Epäröiden.) — Minä pahoin pelkään, että hän vielä tänään on tehnyt konnantyön, joka...

Hänet keskeyttävät kiihkeät, uhkaavat

HUUDOT

— Mitä hän taas on tehnyt?

— Pois mestari tehtaalta!

— Piiskuri pois!

— Pois se sika!

— Sanokaa, mitä se on tehnyt!

— Pois, pois!

EMIL huutaa hurjasti.

Minä luulen, minä olen miltei varma, että hän on, on turmellut minun sisareni!

Huudot räjähtävät raivokkaaksi pauhuksi, josta epäselvästi eroiltua seuraavia

HUUTOJA

— Sen hän saa kalliisti maksaa!

— Pian se toisen tarvitsee — kun entinen koskeen hyppäsi!

— Monta se konna tarvitsee — ei sille vähät riitä!

— Mutta tuo peli täytyy vihdoinkin lopettaa!

— Hirtettävä se olisi! Ehkä sitten laukeaisi...

— Otetaan se kettu ulos luolastaan!

— Hakataan se niin, että kukko suurimmat palat nielee...

— Pois se roisto!

— Helvettiin!

— Hirteen, hirteen!

KORVEN ÄÄNI voittaa vihdoin melun.

(Se hukkuu taas kiihtyvään meteliin; mestari hiipii vavisten telefoonin ääreen, tarttuen kuulotorveen.)

KAARLO lähenee ja sähähtää hiljaa.

Laskekaa irti! Muuten...

(Juuri silloin aikoo joukko rynnätä sisään. Mestari hellittää kuulotorvesta, aivankuin se olisi tulikuuma rauta ja peräytyy kauhusta kalpeana kirjoituspöydän taakse.)

KORPI työnnetään sisään takaperin, asettuu ovelle hyökkääjien eteen tarttuen lujasti ovipieliin ja huutaa kaikuvasti.

Toverit! Hiljaa! Pysähtykää! Rauhoittukaa! Kuunnelkaa minua!

Hänet keskeytetään hurjin

HUUDOIN

— Rupeatko sinä puolustamaan tuota...?

— Mitä te ajattelette, isä...?

— Pois tieltä — ja paikalla!

— Me otamme ketun luolasta...

— Pois tieltä!

KORPI jännittää viimeiset voimansa ja työntää hyökkääjät takaisin, huutaen läpitunkevasti.

Kuunnelkaa! Odottakaa! Pysähtykää! Tapahtuu onnettomuus! Hän kyllä _ansaitsisi_ selkäänsä — mutta siitä olisi heille hyötyä! — (Joukko seisahtuu.) — Ettekö ymmärrä, että he _toivovat_, odottavat jotain väkivaltaisuutta, saadakseen tekosyyn kutsua tänne enemmän poliiseja tai sotaväkeä. Me emme _saa_ heidän toivoansa täyttää! Ettekö ymmärrä? Päätetään pikemmin, mitä on tehtävä.

HUUTOJA

— Oikein puhut!

— On se niinkin...

— Ensin pehmitetään se roisto!

— Pois tieltä!

— Lakko on tehtävä huomispäivänä!

— Lakkoon! Lakkoon!

— Ja mestari pois!

— Piiskuri pois!

— Ja palkat entiselleen!

— Päätetään heti tehdä lakko!

— Lakko tehdään!

— Hyvä, hyvä!

Kun joukko on peräytynyt, menee Korpi ulkopuolelle ja sulkee oven.

KORVEN ÄÄNI kajahtaa voimakkaana ja kuuluvana metelin ylitse.

Niin toverit — minä myönnän että meidän _pitäisi_ tehdä lakko, sillä meillä ei ole muuta keinoa, jolla voisimme estää palkanalennuksen. Mutta voimmeko me tehdä sen? Onko meillä yksimielisyyttä, onko meillä _voimaa_ viedä se _voittoon_? Tappio tuottaisi tavattoman paljon kärsimyksiä... Ja minä pelkään, että me olemme liian heikkoja — ei ole kassaa, ei järjestöjä jotka auttaisivat...

Hänen äänensä hukkuu taas sekavaan, moniääniseen huutoon kuin myrskyn pauhuun — josta epäselvästi eroittaa joitakin kiihkeitä

HUUTOJA

— Mitä sinä lörpöttelet, Ville...

— Ethän sinä ole ennenkään pelännyt!

— Lakko täytyy tehdä!

— Ehkä me jostakin saamme avustusta?

— Meidän _täytyy_ tehdä lakko!

— Niin juuri — täytyy!

— Me emme _elä_ sellaisella palkalla!

— Sepä se on!

— Emme enää anna alentaa palkkaamme!

— Emme voi — lapset...

— Emme voi! Emme! Lakkoon! Lakkoon!

— Ja mestari pois!

— Ehdottomasti! Hän on liian paljon...

— Piiskuri pois!

— Oikein! Hänen rikoksensa riittävät!

— Pois! Pois! Lakkoon!

KORVEN ÄÄNI

Vaietkaa — älkää huutako! Tässä on niin suuri asia, että minun täytyy sanoa suoraan mielipiteeni. Kyllä minä mukana olen jos kerran kaikki toiset tahtovat lakkoon.

Ovatko kaikki siis sitä mieltä, että meidän täytyy tehdä lakko, jollei palkkoja pysytetä entisellään ja mestaria eroiteta? Onko se _kaikkien_ tahto?

KAIKKI

— On! on! on!

KORVEN ÄÄNI liikutuksesta värähtäen.

Onko jokainen nyt samaa mieliä? — Ja seisovatko kaikki vaatimuksensa takana, kunnes siihen myönnytään? Ettei kukaan lähde työhön, ennenkuin yhdessä päätetään?

HUUTOJA hetken äänettömyyden jälkeen.

— Ei kukaan!

— Lakko on tehtävä!

— Emme voi muuta.

— Huomisaamuna lakkoon!

— Ja niillä vaatimuksilla, kuin Korpi sanoi. Eikö niin?

— Hyvä! hyvä! Mestari pois!

— Palkat ennalleen ja mestari pois!

— Lakkoon! Lakkoon!

KORVEN ÄÄNI

Mutta asia on sittenkin kovin tärkeä, toverit. Sitä täytyy takkaan harkita, ja jokainen sanokoon suoraan ajatuksensa. Sentähden ehdotan, että menemme yhdistyksen huoneustoon ja päätämme yhteisessä kokouksessa mitä lopullisesti on tehtävä. Ei tällaista asiaa auta yhtäkkiä päättää — siitä riippuu niin paljon.

ÄÄNIÄ

— Oikein puhut!

— Ei tarvitse keskustella — lakko on ainoa keino!

— Toverit — ei harkitsematta! Tämä on liian vakava...

— Kokoukseen!

— Ei se mitään keskustelua tarvitse — mutta mennään nyt sitten...

— Lakko on tehtävä!

— Keskustelemaan!

— Mennään talolle...

— Turhaa lörpötystä — lakkoon!

— Mennään, mennään!

Kiihtynyt joukko lähtee liikkeelle ja samassa kajahtaa ilmoille valtavalla voimalla työväen marssi. Se etenee hitaasti häipyen ja sitä säestää satojen askelten jymy — aivankuin jonkun jättiläisrummun mahtava jyske.

MESTARI pyyhkii tuskanhiestä helmeilevää otsaansa ja mutisee vapisevalla äänellä.

Mitä, mitä tämä oikein on? — Minua, minua solvataan, uhataan!

KAARLO Annille, joka kyyristyneenä itkee eräässä nurkassa.

Anni tule pois, lähde heti täältä — mene kotiin...

(Kun Anni on poistunut, lähenee Kaarlo mestaria omituisin, hiipivin askelin ja hänen äänessään värisee pidätetty raivo ja tuska.)

Sanokaa paikalla, teittekö te jotain hänelle — mitä täällä tapahtui? Sanokaa se heti, heti!

MESTARI alkaa tointua saadessaan voimaa kiihtyvästä vihastaan; lausuu vihdoin hitaasti, aivankuin nauttien toisen tuskasta ja epätietoisuudesta.

Vai niin... Tekö äsken estitte minut telefoneeraamasta? Tekö rohkenitte hyökätä minun kimppuuni? Ja nyt te tulette vielä kysymään — niin, mitä te oikein tahdotte tietää...?

KAARLO hiljaa, pahanenteisesti.

Älkää ärsyttäkö minua enää! Sanokaa mitä teitte hänelle — sanokaa paikalla! Muuten tapahtuu onnettomuus!

MESTARI

Aivan oikein! Teille tapahtuu onnettomuus, ellette tuki suutanne! Tekö uhkailette — te, joka olette minun vallassani... jolle voin tehdä mitä tahdon? — (Hiljemmin.) — Minä sanon nyt teille viimeisen kerran: jollette ole aivan ääneti tästä asiasta, ja heti laputa tiehenne täältä — niin teidät viedään kylmimpään Siperiaan. Se puhe on vielä minun muistissani... Ymmärrättekö...?

KAARLO korostaen jokainoan sanan hurjalla vihalla ja uhkalla.

Ja minä sanon teille, kurja santarmikätyri! Jos minut syyttömästi ilmiannatte, tai jos olette tehnyt jotakin Annille — niin teidät viedään hautaan... Vaikka minut vietäisi sitten kuumimpaan helvettiin! Ymmärrättekö?

MESTARI murisee raivon ja sisäisen levottomuuden vallassa.

Odotappa lurjus... kyllä sinä... tämän muistat... minä _varoitan_ sinua...

KAARLO ääntään hiljentäen.

Minä en varota! Mutta voi teitä. — Jos minun vielä täytyy tulla tänne!

Esirippu.

Toinen näytös.

Ensimmäinen kuvaelma.

Työmies Vilho Korven kamari.

Talvi-illan hämärässä näyttää huone autiolta ja hyljätyltä, sillä piironki peilineen on poissa ja vuoteiden paikalla näkyy vain kasa makuuvaatteita. Kyökistä kuuluu yhtämittaa pikkulapsen voimaton vaikerrus ja Liisan väsynyt laulu. Näitä säestää silloin tällöin lasten käheä yskä ja pakkasen terävä paukahdus ulkopuolelta.

Korpi pysähtyy yksitoikkoisesta kävelystään ja alkaa huitoa viluisena käsiään. Aukaisee kyökin oven.

KORPI

Eikö Hiltu ja Antti ole vieläkään tulleet?

LIISA tulee kyökistä. Hänen kasvonsa ovat tavattoman kuihtuneet ja kalpeat ja hän yskii vähän väliä käheästi.

Ei — mahtanevatko ne lapsiparat mistään puita saada. Kun eivät vain palelluttaisi jalkojaan, siellä oli jo äsken 28 astetta pakkasta.

KORPI levottomana.

Voi sentään. Ei niitä olisi pitänyt päästää sinne. Mutta sekin herättää huomiota jos itse menisi. Missä Anni on?

LIISA vavahtaa kuin yllätetty pahantekijä ja sopertaa.

Anni tuota... Anni on — on vähän asialla... Kai hän — pian.

KORPI ei ole huomannut Liisan pelästystä, vaan menee kattolampun ääreen ja raapaisee tulta, tarkastaen öljysäiliötä.

Vieläkö öljyä on jälellä?

LIISA änkyttäen.

Ei ole tippaakaan.

(Menee ulos.)

KORPI kuin itsekseen.

Kaikki vaan näkyy loppuvan... (Tulee pöydän ääreen, sytyttää pienen, lasittoman läkkilampun ja alkaa sen valossa silmäillä pientä punakantista lentolehteä.)

LIISA tulee taas sisään ja etsii jotain makuuvaateläjästä. Alkaa aralla, hermostuneella äänellä.

Vilho... koeta nyt vihdoinkin vaikuttaa, puhua siihen suuntaan, että se lakko lopetettaisiin, sillä...

KORPI keskeyttää kiusaantuneena, miltei rukoillen.

Älä nyt taas Liisa... anna minun olla rauhassa! Meidän täytyy vielä kestää jotenkin — edes pieni aika...

LIISA

Sehän on mahdotonta! Jos lakkoa jatkuu vielä neljännen viikon, niin meille tulee eteen nälkäkuolema...

KORPI katkerasti.

Tulkoon sitten! Nälkään saamme kuolla silloinkin jos ne voittavat ja alentavat palkat mielensä mukaan! Näin kuollaan ainakin _nopeammin_ — ei tarvitse niin kauan kitua!

LIISA vapisevalla äänellä.

Voi Vilho, mitä sinä puhut...? Etkö sinä enää mitään välitä minusta ja lapsista, heidän kärsimyksistään?

KORPI tuskallisen kiihkeästi.

Liisa parka... Ei nyt auta ajatella sitä vaikka joudummekin kärsimään jonkun viikon! Olethan itsekin monasti sanonut, ettemme elä sellaisella palkalla — tässähän on kysymys _olemassaolosta_... Eikä lakkomme koske yksinomaan meitä, se vaikuttaa tavallaan koko maan köyhien elämään. Jos me voitamme, alkavat työläiset kaikkialla herätä ja järjestyä, vaatia oikeuksiansa. Tappiomme taas masentaisi köyhien mieliä, levittäisi toivottomuutta. Niin Liisa, meidän täytyy vielä kestää...

LIISA tukehtuneesti.

En minä itsestäni mitään välittäisi, mutta kun lapset... Ja pikku Aune on tänään tullut niin kovin heikoksi, kyllä hän vaan kuolee...

KORPI hätkähtää ja änkyttää sekavasti.

Onko, onko Aune sairaampi...? Olihan hän vielä eilen... tuota... Mistä hän niin äkkiä on huonontunut...?

LIISA peittäen kasvonsa.

Kysytkö sinä sitä? Täytyyhän pienen lapsen vatsan mennä piloille kun ei saa muuta kuin hapanta leivänpurua. — (Tukehtuneesti nyyhkyttäen.) — Kahteen päivään ei enää ole tullut tippaakaan rintaa — imee ihan turhaan... Tänään ei saatu enää maitoakaan — eilen sai pienen tilkan...

KORPI

Voi Liisa... mikset ole ennen sanonut?

LIISA

En ole tahtonut enää lisätä huoliasi... Ethän sinäkään olisi mitään voinut — kun ei ole mitään...

KORPI nousee seisomaan, hänen huulensa vapisevat ja katse harhailee hätäisenä ympäri huonetta kuin etsien; vihdoin änkyttää tuskallisesti.

Liisa, sinä olet... olet... Voi Liisa parka, tämä on... tämähän on kamalaa. Mitä olisi tehtävä...?

LIISA tarttuu äkkiä Korven käteen, puhuu hätäisesti, rukoilevasti.

Vilho, koeta lopettaa lakko! Se on ainoa keino... koeta toimittaa niin, että huomenaamuna mennään työhön! Silloin saadaan heti lääkkeitä, maitoa ja meidän pikku Aunemme parantuu vielä, saa elää... Voi Vilho, teethän sen?

KORPI hiljaa, epätoivoisesti.

Liisa parka — minä en voi... en voi! Me olemme itse hukassa, jos häviämme. Ja mehän taistelemme samalla kaikkien köyhien ja sorrettujen puolesta... Emmehän voi heitä pettää...

LIISA nyyhkyttää tuskallisesti, syyttävästi.

Voitko ennen pettää lapsesi! Vilho, sinä et saa! Se on _sinun syysi_ jos Aune kuolee! Sinä voit vielä pelastaa hänet — älä anna hänen kuolla! Hän on sinun oma lapsesi...

(Menee itkien kyökkiin.)

KORPI tarttuu päähänsä, ja seisoessaan siinä vääristynein kasvoin, raskaasti hengittävänä muistuttaa hän takaa-ajettua pahantekijää. Vihdoin kiertyy hänen silmiinsä kyyneleitä ja hänen äänensä särkyneenä, tukehtuneena.

Ei, ei, hän ei saa kuolla. Minun täytyy saada jostakin maitoa, eikö olisi jotain... — (Katselee tuskallisesti etsien ympärilleen.)

LIISA alakuloisesti.

Eihän meillä enää mitään ole, Vilho parka. Kaikki on myyty...

KORPI kuin havahtuen.

Liisa, tuo tänne työpuseroni.

LIISA

Mitä sinä sillä teet, Vilho?

KORPI

Vien takkini kauppiaalle tai Mattilaan. Minun täytyy saada maitoa.

LIISA levottomana.

Ei Vilho, sinä et saa tehdä sitä... sinä palellut ehdottomasti kun ei ole minkäänlaista päällystakkia. Nytkin tuntuu pakkanen yhä kiihtyvän.

KORPI käskevästi, alkaen riisua takkiaan.

Tuo pian. Minä tahdon.

LIISA lähtee kyökkiin; palaa hetken kiiluttua, tuoden rikkinäisen puseron. Korpi pukee sen ylleen ja alkaa väristä vilusta; Liisa katselee tuskallisesti kun hän käärii takkinsa sanomalehden puolikkaaseen ja aikoo lähteä.

LIISA pidättäen nyyhkytystään.

Voi herra jumala tätä kurjuutta!

KORPI lohduttaen.

Älä nyt Liisa, kyllä tästä vielä selviydytään. Minä tulen heti.

(Lähtee.)

LIISA menee ikkunan ääreen ja koittaa sulattaa sormellaan reikää jäähän; mutisee itsekseen.

Herra jumala, kun se on paksua... Pimeähän siellä jo tulee eikä vieläkään näy...

(Tarttuu yhtäkkiä kaulaansa, voihkaisten kuin tukehtumaisillaan.)

Herra, taivaallinen isä — armahda tämä kerta! Suojele, pelasta lapseni! Miksi, miksi en kieltänyt, estänyt häntä, sanonut mitä ajattelin...

(Vääntelee käsiään kalvavan levottomuuden vallassa.)

KAARLO tulee sisään hengittäen nopeasti kuin juoksun jälkeen. Hän on kovasti laihtunut ja hänen kalvenneille kasvoilleen on ilmestynyt kova, kärsivä ilme.

Hyvää iltaa! Miten te täällä enää tarkenette?

LIISA

Kyllä se huonoa tahtoo olla — kun ne lapsiraukat ovat vielä sairaita. Aune tulee päivä päivältä huonommaksi.

KAARLO

Sepä ikävää. Mihin Korpi meni sellaista kyytiä? Kun ei ehtinyt edes vastata...

LIISA vältellen.

Hän meni vain vähän asialle. Missä sinä olet noin hengästynyt?

KAARLO koettaa sanoa leikillisesti.

Juoksin hiukan — lämpimikseni, sillä ulkona tuntuu hieman vilpoiselta. Näyttää ihankuin ilmojen haltijakin olisi herrain puolella.

LIISA liikutettuna.

Niin, juuri sitä minä olen ajatellut! Kun kaikki on meitä vastaan, kaikki epäonnistuu. Ehkä tämä lakko sittenkin on jumalan tahtoa vastaan?

KAARLO katkerasti.

Oletteko siis sitä mieltä, että jumala tahtoisi teidän pienet lapsenne kärsimään yhtämittaa nälkää, värisemään risoissaan — jotta patruuna saisi entistä suuremman voiton? Että jumala tahtoisi viedä leivän pienten lastenne suusta — patruunan hyväksi?

LIISA neuvottomana.

En minä oikein ymmärrä, mutta kun jumala kerran on luonut köyhiä ja rikkaita, niin kai se sitten hänen tahtonsa on, että meidän täytyy kärsiä. Ja koska sanassakin sanotaan, ettei varpunenkaan putoa oksalta ilman hänen tahtoaan...

KAARLO hymähtää katkerasti.

Kyllä minä sentään mieluummin ajattelen, ettei jumalaa ole lainkaan, kuin uskoisin, että hän nytkin tahtoisi pienokaisten kuolevan nälkään.

LIISA

Mutta jos se kaikki olisikin jumalaa vastaan, niin...

(Vaikenee neuvottomana.)

KAARLO purevasti.

Vaikka olisitte varma, että jumala tässä on patruunan kassakaapin puolella, niin onhan ihmislapsen elämä ainakin yhtä tärkeä kuin varpusenkin. Te tiedätte, miten monta pienokaista täällä viime viikollakin kuoli ihan ruuan puutteeseen — siis nälkään. — (Värisevällä äänellä.) — Te ette tiedä, mitä tunsin tullessani eilen kirkkomaalle. Ne pienet kirstut olivat siellä jonossa odottamassa vuoroaan, ja jokaisen vierellä seisoi isä ja äiti, muutamien vielä vanhemmat siskotkin saattajina. Monet äidit itkivät hiljaa, katkerasti ja isät tuijottivat synkästi maahan hampaat yhteen kiristettyinä; jotkut katsoivat pikku kirstua, niinkuin näkisivät kannen lävitse rakkaat, kuihtuneet kasvot, eivätkä he näyttäneet huomaavan, miten heidän laihtuneet ruumiinsa värisivät vilusta. Eräs nuori äiti korjaili yhtämittaa vapisevin käsin pientä katajaseppeltä aivankuin peläten sen putoavan, tai tahtoisi siten vielä kerran kosketella, hyväillä pikku palleroistaan... Kun ajattelee, että he olisivat kuolleet jumalan tahdosta, vain sentähden että patruuna saisi satatuhatta markkaa enemmän voittoa, niin sitä ei _voi_ uskoa. Vai uskotteko te? Ajatelkaa itse, että kaikkivoipa, kaikkitietävä, oikeuden ja rakkauden jumala tekisi niin omille lapsilleen?

LIISA tukkien korviaan.

Ei, ei, minä en tahdo ajatella — minä tulen hulluksi! Älä puhu enää!

KAARLO surunvoittoisesti.

Kyllä minä vaikenen. Missä on Anni?

LIISA vavahtaen.

Anni... Anniko?

KAARLO

Anni!

LIISA

En tiedä, tuota... Hän meni kai...

KAARLO hitaasti.

Niin, sanokaa mihin hän meni?

LIISA änkyttäen.

Hän — meni tuota, Väänäselle jauhoja pyytämään. Ja minä...

KAARLO

Vai niin — sinne minunkin pitäisi mennä! Menemme Kallen kanssa asemalle.

LIISA hätäytyen.

Älä Kaarlo... miksi sinä sinne? Katsos Kaarlo, tuota...

(Vaikenee neuvottomana.)

KAARLO hitaasti, läpitunkevasti.

Mitä te tarkoitatte? Miksi te pelästyitte? — Miksette tietänyt heti, että Anni on Väänäsellä? Kuulkaa — mitä tämä merkitsee oikein?

LIISA

Asia on niinkuin sanoin, minä vain...

(Keskeytyy, sillä sisään astuu Halonen. Hän on vielä laihempi kuin ennen ja hänen kasvoillaan kuvastuu kalvava huoli ja levottomuus.)

HALONEN pettyneenä.

Hyvää iltaa! Eikö Ville olekaan kotona?

LIISA

Iltaa! Kyllä hänen pitäisi heti tulla. Käykää istumaan. — (Lähtee.)

HALONEN epäröiden.

Kai minun sentään täytyy mennä. Olisi ollut vähän asiaa. Vaikka taidat sinäkin Kaarlo sen asian tietää...

KAARLO

Niin, puhukaa vaan, Halonen.

HALONEN arasti.

Minä tulin vähän sitä varten, että jos sitä avustusrahaa yhtään olisi saapunut. Sillä tuota, meillä ei ole enää mitään... eilen jo loppui...

KAARLO synkästi.

Ei, entistä ei enää ole yhtään — eikä mistään ole tullut penniäkään lisää...

(Äänettömyys.)

HALONEN kuin puolustautuen, alakuloisesti.

En minä muuten olisi tullut, mutta senjälkeen kun patruuna kielsi kauppiaan antamasta lakkolaisille mitään velaksi, niin ei auta mikään.

KAARLO levottomana.

Kyllä se sellaista on... Jääkää nyt tänne — pian tulee toisiakin — pitäisi vähän neuvotella. Minä menen vähän ulos... (Lähtee.)

Esirippu alas — pieni väliaika.

HALONEN istuu yksin samalla paikalla kuin esiripun laskiessakin nojaten päätään käsiinsä; huokaa raskaasti silloin tällöin ja aivankuin vastaukseksi kuuluu ulkoa pakkasen äkeä paukahdus.

KORPI tulee sisään synkän ja masentuneen näköisenä, ja istahtaa makuuvaateläjälle; muutaman hetken kuluttua lausuu katkerasti.

Turha matka... Mitäpäs siitä, jos yksi työläisen lapsi kuolee nälkään...

LIISA on tullut heti jälessä.

Voi Vilho parka —.älä sentään noin sano.

KORPI synkästi.

Se on totuus — eihän heistä kukaan välitä. Siellä on naapurinkin pikku poika juuri äsken kuollut.

LIISA hätkähtäen.

Kuollut? Mistä tiedät?

KORPI

En minä sisällä käynyt, mutta kun tulin ohi näin Mandin istuvan rappusilla itkemässä tällaisella pakkasella. Menin hänen luokseen ja hän sanoi juuri...

(Hänen puheensa keskeytyy, sillä sisään tulee kaksi työmiestä, samat jotka etumaisina koettivat rynnätä mestarin konttoriin; he ovat viluisia, huonosti puettuja; toinen näyttää kovin alakuloiselta, toinen ikäänkuin vihaiselta. Tervehtivät.)

KORPI hetken äänettömyyden jälkeen alakuloisesti hymyillen.

Istumaan toverit. Ei minulla ole tarjota edes tupakkaa piippuun, mutta miehet ovatkin miltei järjestään tehneet myöskin tupakkalakon.

1:NEN TYÖMIES katkerasti.

On tästä lakosta siis se hyöty ainakin, että monet lakkaavat tupakoimasta...

2:NEN TYÖMIES

Se kai tulee olemaankin ainoa hyöty.

KORPI rykäisee ja koettaa puhua rohkaisevasti.

No, ei sitä vielä sentään tiedä.

1:NEN TYÖMIES.

Kyllä sen nyt jo tietää...

Silloin tulee sisään Kaarlo. Hänen laihtuneet kasvonsa ovat kalmankalpeat ja hän vapisee koko ruumiillaan; heittää takkinsa penkille ja menee käsiään hieroen uunia äären, mutta tuntiessaan sen kylmäksi kääntyy pettyneenä ja istuutuu tuolille. Kaikki katsovat häneen kuin syyllisinä.

KORPI hetken äänettömyyden jälkeen, hiljaa.

Kaarlo — kyllä sinä sentään ihan palellut ilman päällystakkia tuollaisella pakkasella. Ei sinun olisi...

KAARLO keskeyttää, koettaen puhua huolettomasti, mutta hänen äänensä vapisee ankarasti.

Joutavia! Ei minua paljon viluta... Jouduin vain odottamaan hieman tuolla asemalla, kun juna myöhästyi... 70 KORPI jännittyen.

No, tuliko niitä — niitä rikkureita...?

KAARLO hiljaa, synkästi.

Kyllä niitä nyt tuli...

KORPI järkytettynä.

Vai jo tuli...

Hetken äänettömyys, sitten

KIIHTYNEITÄ ÄÄNIÄ

— Tuliko paljonkin?

— Niin, näitkö sinä ne?

— Minkälaista väkeä?

KAARLO

Kyllä minä ne näin ja ehdin laskeakin, vaikka mestari pakotti ne lähtemään miltei juosten. Oli ihan sen näköinen, kuin olisi vienyt varastettua tavaraa kätköön. Parikymmentä niitä vain oli.

I TYÖMIES

No, ei niillä tehdasta käyntiin saada!

KORPI

Eipä kyllä, mutta häviää loppukin yksimielisyys... kun se muutenkin on jo niin ja näin...

KAARLO katkerasti.

Siitä ei enää kannata puhua meidän keskuudessamme — (hänen leukansa vapisee niin, että on vaikea lausua sanoja; hän tekee kärsimättömän liikkeen ja sanoo tuimasti.) — Sehän nyt on helvetti, ettei osaa puhua! — (Hitaasti.) — Niin, täällä levitetään toinen toistaan perättömämpiä huhuja ja kaikki uskotaan... Mestarin apurit levittivät äskenkin asemalla tietoa, että 150 miestä myöhästyi junasta, mutta ne tulevat aamujunassa toisen vielä suuremman joukon kanssa. Sentähden pitäisi lakko ehdottomasti lopettaa, jotta edes osa entisistä työläisistä saisi vielä jäädä työhön.

KORPI huoahtaen hiljaa, katkerasti.

Niin, sehän on yksi niitä tavallisia keinoja joilla koetetaan rikkoa työläisten yksimielisyyttä. No, mitä muuta ne siellä levittävät?

KAARLO sisäisestä katkeruudesta kuohuen.

Kas, kun olin unohtaa erään tärkeän uutisen! Ajatelkaa, että tuo Korpi on itse kuluttanut kaikki lakkolaisille tulleet avustusrahat... herkutellut kotona, kun toiset kärsivät nälkää...

KORPI nousee kalveten seisomaan ja tuijottaa tyrmistyneenä puhujaa ja taas toisia; vihdoin kysyy kolealla, hillityllä äänellä.

Vai niin? Kuka on sanonut niin?

KAARLO