Part 9

-- Jos kaikki työskentelisivät asian hyväksi, tapahtuisi muutos nopeasti! keskeytti hänet Samuel.

Syntyi hetken hiljaisuus, Lopuksi huomautti pappi;

-- Samuel, sinä näytät olevan kovin kiintynyt yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

-- Olen kyllä, sir, vastasi nuorukainen. Olen itse kuulunut köyhiin ja nälkäänäkeviin, ja minä tiedän, miltä se tuntuu. Kukaan muu ei sitä voi ymmärtää, ette edes te, sir, kuinka hyväsydämminen te olettekin. Te ette tiedä, mitä se on, sir, ei, te ette tiedä!

-- Ehkä en, poikani, sanoi kirkkoherra. Mutta voin vakuuttaa sinulle, poikani, että minun omatuntoni ei ole läheskään rauhallinen. Kuitenkin on ainoa, mitä voimme tehdä, se, että emme ole liiaksi kärsimättömiä -- meidän täytyy opetella odottamaan...

-- Mutta, herra tohtori, pitääkö ihmisen odottaa siksi, kun se kuolee nälkään?

Se oli kiusallinen kysymys, ja ehkäpä olikin parasta, että tohtori Vince nyt seisoi asuntonsa luona.

-- Nyt minun täytyy mennä sisälle, sanoi hän. Saamme näistä asioista puhua toisella kertaa.

-- Niin, sen me teemme, sir, sanoi Samuel.

Tohtori heitti häneen pikaisen silmäyksen. Mutta pojan kasvoilla oli tavallinen ilmeensä, joka kertoi rehellisestä innostuksesta.

XVII. Käynti miss Glady Wygantin luona.

Samuel lähti tiehensä vieläkin tuumiskellen vaikeata kysymystä. Jotakin täytyi master Albertin suhteen tehdä, se oli varmaa. Ennenkuin Samuel meni syömään päivällistä, oli hän ehtinyt tehdä vielä toisen suunnitelman. Hän kääntyisi miss Gladyn puoleen! Hän koettaisi saada tämän ryhtymään kadonnutta pelastamaan!

Kello kahdeksan seuraavana aamuna saapuivat Samuel ja Sofia miss Wygantin kotiin saadakseen puhutella häntä. He menivät palvelijain käytävälle, mutta palvelustyttö, joka tuli avaamaan, kehoitti heitä vielä poistumaan, koska miss Glady ei koskaan tavannut nousta ennen kello kymmentä eikä koskaan ennen kello yhtätoista ottanut ketään vastaan.

He siis palasivat kotiin ja tulivat takasin kello yksitoista. Heidät johdettiin erääseen arkihuoneeseen toisessa kerroksessa, ja siellä tuli miss Glady heitä vastaan puettuna tulipunaiseen aamutakkiin.

-- Vai tämäkö on Sofia! huudahti hän. Voi sinua pikku tyttöraukka!

Ja hän katseli tarkkaan pientä tehtaantyttöä, jonka vartalo oli kutistunut, posket kuopalla ja hame kulunut ja paikkainen. Sofia puolestaan tarkasteli ihmeellistä prinsessaa, joka oli pitkä ja komea, joka säteili terveyttä ja kauneutta.

-- Ja sinä työskentelet meidän pumpulitehtaassamme! huudahti miss Glady. Kuinka kauheaa! Ja väitättekö te täydellä todella, Samuel, että tämä lapsi on kolmentoistavuotias?

-- Kyllä, miss Glady, vastasi Samuel. Tyttö kääntyi nopeasti ja painoi seinässä olevaa nappulaa.

-- Lähettäkää tänne missis Harris, sanoi hän sisään astuvalle palvelijalle.

-- Missis Harris on meidän taloudenhoitajattaremme, lisäsi hän kääntyen Samuelin puoleen. Minun täytyy kysyä häneltä neuvoa tässä asiassa.

-- Neuvon kysyminen kävi hyvin nopeasti.

-- Missis Harris, tämä on Sofia Stedman, pieni tyttö, jota minä haluan auttaa. En tiedä, mitä hän osaa tehdä, mutta siitä voitte te ottaa selvän. Minä tahdon, että hän saa jonkinlaisen paikan täällä, mutta kovaa työtä ette saa hänellä teettää.

-- Mutta, miss Glady, sanoi taloudenhoitajatar hämmästyneenä, minä en tiedä hänelle mitään työtä.

-- Te saatte luvan löytää jotakin, oli nuoren neidin vastaus. Minä tahdon, että hän saa tilaisuuden oppia. Ottakaa hänet mukaanne, niin saatte puhua asiasta.

-- Kyllä, miss Glady, sanoi missis Harris, ja niin jäi Samuel yksin jumalattarensa kanssa.

Samuel istui katse kiinnitettynä lattiaan. Hän aikoi juuri ottaa esille sen raskaan kysymyksen, joka hänen mieltään painoi, kun miss Glady virkkoi.

-- Samuel, kysyi tyttö, miksi te jätitte serkkuni?

Samuel epäröi.

-- Minä... minä en puhu siitä mielelläni, miss Glady.

-- Niin, mutta kertokaapa siitä minulle, intti tyttö.

-- Lähdin pois siksi, että huomasin hänen juovan itsensä juovuksiin, vastasi Samuel.

-- Oh! huudahti tyttö. Koska se tapahtui?

-- Keskiviikkoa vasten yöllä, miss Glady.

-- Kertokaa minulle koko juttu, Samuel.

-- Minä... minä teen sen hyvin vastenmielisesti, soperteli Samuel. Juttu ei ole sovelias kerrottavaksi hienolle naiselle.

-- Tiedän asiasta jo vähän kamaripalvelijani kautta. Jack Holliday oli siellä, eikö niin?

-- Oli.

-- Ja muutamia naisia?

-- Niin.

-- Kuinka monta, Samuel?

-- Neljä, miss Glady.

-- Kertokaa enemmän, Samuel. Mitä naisia ne olivat?

Samuelin oli hyvin vaikea vastata näihin kysymyksiin. Puhuessaan hän punastui. Mutta miss Glady ei ollut ollenkaan hämillään, päinvastoin oli hän halukas kuulemaan asian yksityiskohdista.

-- Sanoitte hänen nimensä olleen Belle. Mahtoiko hän olla sama tyttö, joka esiintyi "Mandelayn tytöissä"? Oliko hän tanssijatar, Samuel?

-- En tiedä, miss Glady.

-- Mitä sitten?

Samuel vaikeni, mutta virkkoi hetken kuluttua:

-- Sitä en tosiaankaan voi kertoa.

-- Miksi ette?

-- Siksi että olen luvannut vaijeta.

-- Kenelle olette luvannut?

-- Ylikonstaapelille, miss Glady.

-- Ylikonstaapelille! Oh, minä tiedän, poliisiylikonstaapelille.

-- Niin.

-- Mutta mitä tekemistä oli poliisilla tämän asian kanssa?

-- Ne panivat minut vankilaan, miss Glady. He luulivat minun sen tehneen.

-- Tehneen -- mitä sitten? Taas vaikeni poika.

-- Kuulkaa, Samuel, sanoi miss Glady. Te tiedätte, että minä olen Pertin serkku. Hän on aivan yksinään mailmassa, ja minä olen hänestä edesvastuussa...

-- Oh, miss Glady! huudahti nuorukainen. Kunpa te vaan tahtoisitte häntä auttaa. Minun tarkoitukseni oli juuri kysyä teiltä...

-- Mutta kuinka voin minä häntä auttaa, ellette te anna minulle mitään tietää!

Se vaikutti. Samuel kertoi koko jutun. Miss Glady istui mykkänä kauhusta.

-- Hän tappoi itsensä! Hän tappoi itsensä! huudahteli hän kyeten tuskin puhumaan.

-- Niin, miss Glady, sanoi Samuel. Ja se oli kauheaa! Ette voi käsittää, kuinka kauheaa se oli!

-- Luin sanomalehdestä itsemurhasta. Mutta en mitenkään edes aavistanut, että Pertti olisi jotenkin sekaantunut asiaan.

Syntyi hetken hiljaisuus.

-- Hänellä on omallatunnollaan kauhea asia... alkoi Samuel.

-- Hänen täytyy olla kauheasti pelästynyt, virkkoi tyttö lisäten nopeasti: Samuel, ette suinkaan te ole tästä kenellekään puhunut?

-- En ainoallekaan ihmiselle, miss Glady.

-- Oletteko varma siitä?

-- Täydellisesti.

-- Ette ole siitä kertonut tohtori Vincelle?

-- Sanoin hänelle vain, että lähdin master Albertin luota siksi, että hän joi itsensä juovuksiin, ja se oli totta, miss Glady.

-- Oli, vastasi tyttö lisäten: Tehän puhutte aina totta, Samuel, ettekö puhukin.

-- Koetan tehdä niin, vastasi tämä.

-- Te olette hyvin hyvä ihminen, eikö totta? huudahti tyttö. Samuel punastui.

-- Ei, sanoi hän juhlallisesti, minä en ole ollenkaan hyvä ihminen.

Miss Glady, tarkasteli häntä hetkisen, jonka jälkeen hänen kasvonsa menivät hymyyn.

-- Olen kuullut sananlaskun, lausui hän: Jos olet hyvä, tulet onnelliseksi, mutta menetät paljon hauskuutta.

Samuel mietti.

-- Se on kauhea lause, selitti hän vakavana.

Miss Glady nauroi. Hän jatkoi Samuelin kuulustelemista itsemurha-asiasta ja antoi tyydyttää uteliaisuuttaan viimeisten rumien yksityiskohtien suhteen.

Sitten pudisti hän päätään ja kysyi äkkiä:

-- Miksi teillä on tuo kauhea esine? Samuel säpsähti.

-- Mikä esine? kysyi hän.

-- Tuo kaulaliina.

-- Minä ostin sen itselleni... Samuel vaikeni hämmentyneenä ja tytön naurunhohotus kaikui huoneessa.

-- Ottakaa se pois! sanoi hän.

Tyttö nousi ylös, meni Samuelin luo ja sanoi:

-- En voi sitä katsella.

Vapisevin sormin otti Samuel liinan kaulastaan. Ja tyttö irroitti vyötäisiltään kauniin punaisen nauhan leikaten sen sopivan pituiseksi.

-- Ottakaa tämä, kehoitti hän Samuelia, niin minä näytän, miten se solmitaan.

Samuel oli kuin unessa. Tyttö oli aivan hänen lähellään, ja hänen sormensa leikkivät Samuelin kaulan ympärillä. Samuel tunsi kasvoillaan hänen henkäyksensä, hänen juovuttava tuoksunsa tunkeutui Samuelin sieramiin. Veri nousi Samuelin päähän, suonet hänen otsallaan paisuivat, ihmeellisiä, outoja ajatuksia liikkui hänen mielessään.

-- Kas, nyt on parempi, huudahti tyttö peräytyen askelen voidakseen ihailla työnsä tulosta. Hän hymyili ihastuttavasti Samuelille.

-- Teillä ei ole ollenkaan makua, Samuel. Minun täytyy teitä kasvattaa.

-- Paljon kiitoksia, miss Glady, vastasi Samuel hämillään.

-- Tehän tulette silloin tällöin tervehtimään Sofiaa?

-- Tulen, tulen, vastasi Samuel hätäisesti.

-- Ja tulette joskus, kun minä olen kotona.

-- Samuel veti henkeään, puristi kätensä nyrkkiin, mutta vastasi:

-- Tulen.

-- Älkää pelätkö minua, lisäsi tyttö ystävällisesti. Te ette anna itsellenne puoleksikaan niin paljon arvoa, kuin teidän pitäisi, Samuel.

Sitten kuului ääntä etuhuoneesta, miss Glady kääntyi ympäri, ja sisälle astui taloudenhoitajatar mukanaan Sofia.

-- Mitä nyt? kysyi Glady.

-- Hän ei osaa yhtään mitään, vastasi mrs Harris. Mutta jos tahdotte, että hänen pitää saada opetusta, niin voihan hän käydä asioilla ja ommella...

-- Hyvä on, sanoi miss Glady. Ja maksakaa hänelle hyvin. Oletko tyytyväinen Sofia?

-- Kyllä, neiti, kuiskasi lapsi heikolla äänellä ja niin kiintyneenä tämän verrattoman olennon ihailemiseen, että voi tuskin lausua noita kahta sanaa.

-- Sitten on kaikki hyvin, sanoi miss Glady. Tulkaa huomenna, Sofia. Ja hyvästi, Samuel. Nyt minun täytyy lähteä ulos ratsastamaan.

-- Hyvästi, miss Glady, sanoi Samuel. Älkää unohtako, mitä teidän piti sanoa master Albertille!.

XVIII. Tohtori Vincen kanssa keskustelussa.

Samuel palasi kotiin tuntien olevansa seitsemännessä taivaassa. Hän oli saanut paikan sekä itselleen että Sofialle. Ja hän saattoi toivoa, että työ Pertti Lockmanin parantamiseksi myös alkaisi. Eikö kirkko ollutkin suuremmoinen laitos elämän kaikkien arvoitusten ja tehtävien ratkaisu! Ja kuinka onnelliseksi Samuel tunsikaan itsensä ollessaan tätä laitosta niin lähellä!

-- Hän pysähtyi erääseen katukulmaan. Hän oli huomannut liikekilven: John Callahan. Viinejä, Väkijuomia, Bernheimer-olutta.

-- Tiedätkös, mikä paikka tämä on? kysyi hän Sofialta. Täällä työskentelee ystäväni Finnegan.

-- Kuka on Finnegan? kysyi tyttö.

-- Kapakanhoitaja, joka antoi minulle ruokaa, kun olin juuri tullut kaupunkiin. Hän on hyvä ihminen, vaikka onkin kapakoitsija.

Samuel oli usein ajatellut Finnegania, sillä hän ei ollenkaan ymmärtänyt, miten henkilö, joka näytti olevan niin hyväntahtoinen, voi myydä väkijuomia. Ja nyt sai hän äkkiä loistavan päähänpiston. Minkätähden pitäisi Finneganin jatkaa väkijuomien myymistä? Heti huomasi Samuel, että hänellä oli tässäkin asiassa velvollisuuksia. Hänen täytyi auttaa Finnegania. Ja unohtaen, että hänellä oli päivällinen vielä syömättä, otti Samuel jäähyväiset Sofialta ja astui sisälle kapakkaan.

-- Hyvää päivää, nuori ystäväni! huudahti irlantilainen, ja kasvonsa saivat tyytyväisen ilmeen. Huomattuaan sitten nuorukaisella irtokauluksen ja kaulaliinan, virkkoi hän: Oh saakeli, sinä näytät pääsevän eteenpäin mailmassa!

-- Minulla on paikka, vastasi Samuel mahtavasti, minä olen kirkonvartijan apulainen Pyhän Matheuksen kirkossa.

-- Mitä sinä sanotkaan! Vai olet sinä joutunut tekemisiin mustamekkojen kanssa.

Samuel ei kiinnittänyt huomiota sohaisevaan lausuntoon. Hän katsahti ympärilleen ja huomasi heidän olevan kahdenkesken. Sitten sanoi hän hyvin vakavasti:

-- Mister Finnegan, saanko muutaman minuutin puhua kanssanne?

-- Saatte kyllä, vastasi Finnegan, ällistyneenä. Mistä on kysymys?

-- Eräästä asiasta, jota minä paljon olen miettinyt, vastasi Samuel. Te olitte minulle niin hyvä, ja minä huomasin teidän olevan hyväsydämisen ihmisen. Siksi on minusta aina tuntunut pahalta, että te myytte väkijuomia.

Finnegan tarkisteli häntä.

-- Oh saakeli! huudahti hän. Oletko aikonut tehdä minustakin kirkonpalvelijan?

-- Mister Finnegan, vastasi nuorukainen, pyydän ettette tee minusta narria, sillä puhun teille aivan vakavasti.

-- Samuel katseli kapakoitsijaa niin rukoilevasti, että tämä huolimatta asian laadusta tunsi tulevansa liikutetuksi.

-- Jatkakaa! kehoitti hän. Minä kuuntelen.

-- Niin, asia on siten, sanoi Samuel, että on väärin myydä väkijuomia. Ajatelkaapa vaan, miten juoppous vahingoittaa ihmisiä. Näin eräänä iltana juopuneen miehen, ja hänen humalansa johti hänet melkein murhaan. Juoppous tekee ihmiset julmiksi ja itsekkäiksi. Se ryöstää heiltä itsensähillitsemiskyvyn. Se tekee heidät työhönkykenemättömiksi, johtaa heidät syntiin ja paheisiin. Se orjuuttaa ja alentaa heidät. Eikö se ole totta, mister Finnegan?

-- On, myönsi Finnegan, kaikki tuo on totta, ja siksi en minä itse maistakaan väkeviä juomia.

-- Mutta sentään myytte niitä muille!

-- Niin, poikaseni, mutta minä en tee sitä siksi, että vihaisin ihmisiä?

-- Minkätähden sitten?

-- Sentähden, vastasi Finnegan, että minun täytyy elää. Se on minun ammattini, ainoa minkä osaan.

-- Se tuntuu kauhealta ammatilta! huudahti nuorukainen.

-- Ehkäpä, sanoi Finnegan. Mutta muistakaa, ettei se ole mikään ruhtinaallinen ammatti. Saan tarjoilla koko päivän, vieläpä suuren osan yötä ja seistä koko ajan. Minulla ei ole myöskään vapaapäiviä -- ja koko palkkani on kaksitoista dollaria viikossa. Ja minulla on vaimo ja äskensyntynyt lapsi, niin että mitä muuta ihminen minun sijassani voisi tehdä?

Ihmeellistä kyllä joutui Samuel nyt katselemaan asiaa uudessa valossa. Hän oli aina luullut, että kapakoitsijat ja kapakan hoitajat olivat luonnostaan turmeltuneita ihmisiä. Oliko mahdollista, että he harjoittivat ammattiaan vain senvuoksi, että heidänkin täytyi elää? Sellainen ajatuskin riitti yhä enemmän innostuttamaan Samuelia.

-- Sanokaapa minulle, huudahti hän, tekisittekö parannuksen, jos löytäisin teille jotakin kunniallista työtä, jossa voisitte ansaita elatuksenne?

-- Tarkoitatko, että minä jättäisin paikkani täällä Callahanilla? Aivan varmasti niin tekisin.

-- Oh! huudahti poika ihastuneena.

-- Mutta sen täytyy olla varma paikka, lisäsi toinen. Minä en voi antaa pienen kotini joutua puutteelle alttiiksi.

-- Hyvä, sanoi Samuel, minä hankin teille mitä haluatte.

-- Saakeli soikoon, nuori ystäväni, kannatko sinä työpaikkoja taskussasi.

-- En, mutta tohtori Vince on pyytänyt minua häntä auttamaan; minä menen puhumaan hänelle teistä.

Niinpä lähti hän suoraapäätä pappiraukan luo. Samuel esitti asiansa ja tohtori Vince väänteli epätoivoissaan käsiään.

-- Samuel, tämä on tosiaankin liikaa, huudahti hän. Enhän minä voi hankkia työtä kaikille Lockmanvillen asukkaille.

-- Mutta tohtori, huomautti Samuel, minä luulen että te ette oikein ymmärtänyt tarkoitustani. Tämä mies haluaa viettää kunniallista elämää, mutta ei voi tehdä sitä siksi, että hänellä ei ole tilaisuutta siten ansaita leipäänsä.

-- Ymmärrän sen varsin hyvin, Samuel.

-- Mutta, herra tohtori, mitä hyödyttää parantaa ihmisiä, kun heidät tuolla tavalla sidotaan?

Syntyi hetken hiljaisuus.

-- Pelkään, että on turhaa työtä selittää sinulle tätä asiaa, sanoi pappi. Mutta sinun täytyy tehdä itsellesi selväksi, että mailmassa on paljon ihmisiä, joilta puuttuu työtä ja että, sitä pahempi, näyttää olevan totta, että on enemmän ihmisiä kuin työtä.

-- Niin, sanoi Samuel, mutta sitähän professori Stewartkin minulle opetti. Ja te sanoitte sen olevan syntistä.

-- Hm! sanoi tohtori hämmentyneenä.

-- Ettekö huomaa, jatkoi Samuel innokkaasti, että te joudutte suoraan takaisin Herbert Spenceriin. Jos on enemmän ihmisiä kuin työtä, niin täytyy ihmisten tapella työstä. Siinähän se olemassaolon taistelu ja ahneitten sekä itsekkäitten yksilöjen säilyminen on. Jos Finnegan ei haluaisi olla kapakanhoitaja, niin hän ja hänen perheensä kuolisivat nälkään, ja joku muu, joka ei pelkää tuota ilkeätä ammattia, jatkaisi sitä ja eläisi. Nuorukainen seisoi odottaen.

-- Ettekö käsitä sitä? jatkoi hän.

-- Ymmärrän kyllä, sanoi tohtori.

-- Ja te olette sanonut minulle, että ainoa tapa välttää tuollaista tulosta on elää muitten hyväksi -- palvella ja auttaa niitä? Enkö minäkin pyri tekemään juuri niin?

-- Kyllä, poikani. Mutta mitä me sille voimme?

-- Oh, herra tohtori, ettekö te ole kirkkonne pää? Ja ihmiset tulevat teidän luoksenne saamaan neuvoja. Teidän täytyy selitellä niille näitä asioita, jotta muutos saataisi aikaan.

-- Mutta _millainen_ muutos, Samuel?

-- En minä tiedä, sir. Minä vain hapuilen ja hapuilen ja koetan löytää jotakin. Mutta yhdestä asiasta olen varma -- että muutamilla ihmisillä on liian paljon rahaa. Teidän seurakunnassannehan on ihmisiä, joilla on enemmän rahaa, kuin minkä voivat kuluttaa useana satana vuotena.

-- Ehkäpä, sanoi kirkkoherra. Mutta mitä pahaa siinä on?

-- Siitäpä juuri riippuukin se, että toisilla ei ole mitään! Ajatelkaapa vaan, että juuri tällä hetkellä kuolee ihmisiä nälkään -- vieläpä täällä Lockmanvillessä! He haluavat tehdä työtä, mutta heillä ei ole työtä. Minä voisin mainita teille esimerkkejä tytöistä, jotka haluavat työskennellä mister Wygantin puuvillatehtaassa, mutta hän ei suo heille sitä.

-- Mutta, poikaseni, eihän se ole mister Wygantin syy. Se riippuu siitä, että nyt jo on liiaksi puuvillakutomoita.

-- Olen ajatellut sitä asiaa, sanoi Samuel vakavasti, eikä tuo selitys tunnu oikealta. On vain liian paljon vaatteiden puutteessa olevia ihmisiä. Sofia-raukka esimerkiksi.

-- Niin, luonnollisesti, sanoi tohtori. Mutta heillä ei ole rahoja, joilla ostaisivat vaatteita...

-- Samuel oli kovasti mielenliikutuksissaan.

-- Niin, niin! huudahti hän. Ja enkö minä juuri äsken sanonut sitä samaa. Heillä ei ole rahaa siksi, että rikkailla on kaikki.

Vastausta ei tullut ja hetken kuluttua teki Samuel uuden hyökkäyksen:

-- Aivan varmasti on itsekästä, että mister Wygant sulkee tehtaansa ovet köyhältä väeltä vain senvuoksi, että näillä ei ole rahaa. Eikö hän voisi antaa heidän kutoa kangasta itselleen?

-- Samuel, huomautti tohtori, sehän olisi luonnotonta.

-- Miksi niin, sir?

-- Siksi, poikani, että he yhtenä päivänä voisivat tehdä enemmän kuin mitä kokonaisessa vuodessa käyttävät.

-- Sitä parempi, tohtori. He voisivat antaa ylijäämän muille ihmisille, jotka sitä tarvitsevat -- ja muut ihmiset voisivat tehdä heille tavaroita. Esimerkiksi Sofia. Hän ei tarvitse vain vaatteita, hän tarvitsee kenkiä ja ennenkaikkea tarvitsee hän tarpeeksi ruokaa. Ja kysymyksen ollessa riittämättömästä ravinnosta ajatelkaa, mitä tuhlataan esimerkiksi master Albertin talossa! Fairviewissä on tarpeeksi peltomaata tuottamaan leipäravintoa koko kaupungille. Minä tunnen tämän asian, sillä minä olen itse ollut maanviljelijä. Ja sitten on tapana pitää joukko kilpa-ajohevosia, joilla kukaan ei koskaan ratsasta.

-- Samuel, sanoi kirkkoherra, se on totta -- ja se on väärin. Mutta mitä _minä_ sille voin?

Samuel tirkisteli häntä.

-- Tohtori, huudahti hän, en voi kuvata, kuinka ikävä minun on kuulla teidän puhuvan noin!

-- Mitä sinä tarkoitat? sanoi kirkkoherra ylenmäärin hämillään.

Nuorukainen jatkoi suuttuneena:

-- Te sanoitte, että meidän täytyy uhrautua ja auttaa muita! Te sanoitte sen olevan meidän ainoan velvollisuutemme! Ja minä uskoin teitä -- olin valmis seuraamaan teitä. Ja tässä minä nyt olen minä haluan seurata teitä, mutta ette tahdo johtaa.

Nämä sanat olivat kuin tikarinpisto. Tohtori näytti tuskaantuvan. Myöskin Samuel tuskaantui. Hän tunsi mitä voimakkaimpia sydämmentuskia.

-- Se surettaa minua enemmän, kuin mitä voin kuvailla! huudahti hän. Ajatelkaa kärsiviä ihmisiä -- ei kukaan heitä sääli! Ja kuinka te voitte vaijeta -- kuinka voi Kristuksen paimen vaijeta silloin, kun toiset hänen lampaistaan elävät ylellisyydessä ja loistossa, toiset kuolevat nälkään?

Syntyi pitkäaikainen hiljaisuus. Tohtori Vince istui mykkänä ja jäykkänä ja lujasti puristaen tuolinsa selkänojaa.

-- Samuel, sanoi hän, sinä olet oikeassa. Ensi sunnuntaina minä saarnaan tästä työttömyyskysymyksestä.

-- Oh, kiitos, sir, tuhannet kiitokset! huudahti Samuel kiitollisuuden kyyneleet silmissään. Ja hän puristi ystävänsä kättä. Mutta sitten pälkähti hänen päähänsä uusi ajatus.

-- Ja siihen mennessä, tohtori, sanoi hän, mitä minä sanon Finneganille?

XIX. Uusi käynti miss Gladyn luona.

Se, joka on ottanut kannettavakseen kaikki ihmishuolet, niinkuin Samuel oli tehnyt, tulee pian huomaamaan, että se vaatii paljon aikaa. Samuel teki parhaansa pitääkseen ajatuksensa kiinnitettyinä niihin tärkeisiin tehtäviin, joita hänellä oli ratkaistavana. Mutta hän huomasi ajatuksensa tuon tuostakin kiintyvän miss Gladyyn. Kerta kerran perästä nousi hänen kuvansa Samuelin silmien eteen karkottaen pois kaiken muun. Hänen kauneutensa hurmasi Samuelia ja viekotteli hänen mielikuvitustaan kaikenlaisille ihmeellisille harha- ja seikkailuretkille.

Miss Glady oli pyytänyt häntä palaamaan, ja Samuel mietti, miten kauvan hänen pitäisi odottaa. Hänen piti mennä tapaamaan Sofiaa, mutta se oli luonnollisesti vain tekosyy, sillä hän tapasi Sofian joka ilta heidän yhteisessä kodissaan.

Samuel odotti kolme päivää, mutta ei voinut kauvempaa. Kaipaus saada nähdä miss Glady vaikutti kuluttavana tulena hänen sisimmässään.

Kello yksitoista saapui hän miss Gladyn luo, ja Sofia tuli avaamaan.

-- Sanon hänelle, että sinä olet täällä, sanoi tyttö ymmärtäen heti.

Hän juoksi rappuja ylös palaten hetken kuluttua takaisin ja pyytäen Samuelia seuraamaan mukana.

-- Oh, Samuel, hän on niin iloinen! huudahti lapsi.

-- Etkö sinä tule mukaan? kysyi Samuel yksinkertaisuudessaan.

-- En, hän kielsi minua tulemasta, vastasi Sofia.

Samuel meni miss Wygantin omaan arkihuoneeseen ja näki hänet pukeutuneena aamutakkiin, vielä kauniimpaan, kuin hänellä viime kerralla oli ollut päällään.

-- Ette voi uskoa, kuinka iloinen minä olen nähdessäni teidät, huudahti tyttö.

Samuel myönsi olevan vaikea sitä uskoa lisäten:

-- En ymmärrä minkätähden se teitä ilahuttaisi, miss Glady.

Miss Glady katseli häntä.

-- Samuel, teistä varmaankin kaikki on sangen mielenkiintoista? kysyi tyttö.

-- Kyllä, miss Glady, vastasi Samuel.

-- Ja minusta kaikki on kauhean ikävää.

-- Ikävää! huudahti nuorukainen ihmeissään. Täällä -- tässä talossa!

-- Se tuntuu teistä kummalliselta, eikö niin?

-- Niin, teillähän on kaikkea, mitä haluatte, huudahti Samuel.

-- Niin, ja minä olen kyllästynyt kaikkeen.

Nuorukainen katseli häntä ihmeissään.

-- Se on totta, mitä minä sanon. Kaikki, jotka minua ympäröivät, ovat ikäviä, kovin ikäviä -- he elävät tyhmää ja ikävää elämää. Minä istun suljettuna tänne kaupunkiin, minun täytyy tänä kesänä viettää täällä koko kuukausi.

Samuel katseli häntä ihmeissään ja alkoi tuntea osanottoa. Hän oli jo ennenkin huomannut, että miss Glady ei ollut onnellinen. Hänellä oli siis tässäkin uusi velvollisuus, hänen täytyi auttaa tätä kaunista, nuorta naista huomaamaan onnellisen asemansa.

Tämä ajatus sai hänet ilosta vavahtamaan.

-- Oh, mitä te sanottekaan, miss Glady! huudahti hän. Muistakaahan toki, kuinka paljon hyvää te teette!

-- Hyvää? huudahti tyttö. Millälailla sitten?

-- Ajatelkaa vaan Sofiaa! Kuinka onnelliseksi olettekaan tehneet hänet.

-- Vai niin, vastasi tyttö väsyneesti, ehkäpä.

-- Ja minut! huudahti Samuel.

-- Olenko minä tehnyt teidät onnelliseksi? kysyi tyttö.

-- Minä en ole milloinkaan ennen tuntenut itseäni niin onnelliseksi, vastasi Samuel.

Se ilo, jota hän tunsi, säteili hänen silmistään, ja tyttökin antoi katseensa levätä hänessä. Kauvan he seisoivat ja katselivat toisiaan; sitten astui tyttö nauraen Samuelin luo.

-- Samuel, sanoi hän, teidän kaulaliinanne ei ole oikein hyvin solmittu.

Vielä kerran koskettivat tytön sormet Samuelin kaulaa, hän tunsi kasvoillaan tämän hengityksen, tytön säteilevä kauneus hurmasi hänet. Hänen sydämmensä jyskytti, aivonsa huumaantuivat ja kuin juopuneena, melkein tietämättömänä, mitä teki, ojensi hän kätensä ja veti tytön luokseen.

Mutta samalla hetkellä valtasi hänet kauhu. Mitä hän olikaan tehnyt? Miss Glady tulisi ajamaan hänet pois, karkoittamaan luotaan! Hän oli pilannut kaiken!