Part 8

-- Jos niin haluatte, sanoi Samuel voiden työläästi saada sanoja esille.

-- Ette suinkaan pelkää minua? kysyi tyttö.

-- En teitä, sanoi Samuel. Mutta jos joku muu heräisi.

-- Sitä ei teidän tarvitse pelätä. Äiti ja isoäiti lukitsevat huoneensa yöksi, ja isä on poissa.

-- Kuka tuolla nukkuu? kysyi Samuel osoittaen ovea, jota oli vartioinut.

-- Se on isän huone, vastasi tyttö, ja Samuel veti helpotuksen huokauksen.

-- Tulkaa, sanoi pikku tyttö istuutuen suurelle nahkapäällyksiselle nojatuolille ja kertokaa, miten teistä tuli varas.

-- Minulla ei ollut rahaa, sanoi Samuel, eikä työtäkään.

-- Oi, oi! huudahti lapsi lisäten sitten: Mitä työtä te teette?

-- Olen koko elämäni oleskellut maatalossa, vastasi Samuel. Isäni kuoli ja minä päätin lähteä kaupunkiin koettamaan siellä onneani. Minulta varastettiin kaikki rahani, eikä minulla ollut täällä sukulaisia eikä ystäviä, enkä saanut mitään työtäkään. Olin kuolemaisillani nälkään.

-- Oh, miten kauheaa! huudahti tyttö. Miksi ette tulleet isän luo?

-- Isännekö luo? sanoi Samuel. Minä en tahdo kerjätä...

-- Ei se olisi ollut kerjäämistä. Hän olisi ollut iloinen voidessaan auttaa teitä.

-- Mi... minä en ole häntä tuntenut, sanoi Samuel. Minkätähden olisi hän...?

-- Hän auttaa kaikkia, sanoi lapsi. Se on hänen ammattinsa.

-- Mitä te tarkoitatte?

-- Ettekö tiedä, kuka minun isäni on? kysyi lapsi ihmeissään.

-- En tiedä, vastasi Samuel.

-- Isäni on tohtori Vince, sanoi tyttö katsellen häntä silmät suurina. Ettekö te koskaan ole kuulleet hänestä puhuttavan!

-- En koskaan! sanoi Samuel.

-- Hän on pappi, selitti pikku tyttö.

-- Pappi! huudahti Samuel hämmästyneenä, ikäänkuin hänestä olisi tuntunut tavallista suuremmalta rikokselta varastaa papilta.

-- Ja hän on kiltti ja hyvä! jatkoi lapsi. Hän pitää kaikista ihmisistä ja koettaa auttaa heitä. Jos tekin olisitte tulleet hänen luokseen ja kertoneet hänelle pulastanne, niin olisi hän auttanut teitä saamaan jotakin työtä.

-- Lockmanvillessä on hirvittävän monta ihmistä ilman työtä, sanoi Samuel vakavasti.

-- Niin, mutta ne eivät tule isän luo! sanoi lapsi. Teidän täytyy tulla ja antaa hänen teitä auttaa. Lupaatteko sen?

-- Mutta kuinka minä voin tulla? Olenhan minä koittanut varastaa häneltä!

-- Ei tee mitään. Te ette tunne isääni. Jos te puhuisitte hänelle, että olette tehneet väärin, ja katuisitte -- tehän kadutte, eikö niin?

-- Minä kadun kovasti.

-- No, jos tästä puhuisitte hänelle, niin antaisi hän teille anteeksi -- hän tekisi kaikkensa teidän hyväksenne, tiedän sen. Jos hän saisi tietää, että minä olen ollut auttamassa teidän parantamistanne, tulisi hän niin iloiseksi! Olenhan minä vähän auttanut, sanokaapa, enkö olekin!

-- Olette, sanoi Samuel, kyllä te olette auttanut.

-- Mutta te ette olleetkaan kovin vaikea parannettava, sanoi lapsi arkaillen. Sen pienen tytön siinä kertomuksessa täytyi puhua paljon enemmän. Oletteko varma, että teistä nyt tulee kiltti?

Samuel ei voinut välttyä hymyilemästä.

-- Kyllä, aivan varmasti tahdon koettaa, vakuutti Samuel.

-- Teidän vanhempanne ovat kyllä opettaneet teitä olemaan kiltti, huomautti tyttö. Enkä minäkään usko teidän olleen niin kovin pahan. On kai kauheaa nähdä nälkää.

-- On todellakin, sanoi poika vakuuttavasti.

-- Minä en koskaan ennen ole tuntenut ketään nälkää näkevää. Jos sellaista tapahtuisi ihmisille usein, niin kyllä olisi useampia varkaita.

Syntyi hetken hiljaisuus.

-- Mikä teidän nimenne on? kysyi sitten tyttö. Minun nimeni on Ethel. Ja nyt minä sanon, kuinka teidän täytyy tehdä. Isä on kotimatkalla. Hänen junansa saapuu aikaisin huomenaamuna. Tulkaa tänne aamiaisen jälkeen -- toimitan, että isä odottaa teitä. Silloin voitte kertoa kaikki hänelle ja te pääsette enemmistä huolista. Sanokaa, tahdotteko.

-- Ettekö luule hänen suuttuvan? kysyi Samuel.

-- Ei, siitä olen varma.

-- Eikä hän tule ilmiantamaan minua poliisille?

-- Oh, kuinka voitte uskoa mitään sellaista? huudahti Ethel loukatun äänellä. Minun isänihän käy ihmisten luona vankiloissa ja koittaa heitä auttaa. Ei hän tule tekemään teille mitään pahaa, sen voin varmasti vakuuttaa.

-- Hyvä, sanoi Samuel, minä tulen.

He erosivat. Samuel oli jälleen kadulla, jossa vapaa taivas hänen päänsä yläpuolella kevensi omaatuntoa. Hän ei enään ollut murtovaras!

XV. Tohtori Vincen luona.

Koko yön käveli Samuel kadulla, sillä hän oli vakaasti päättänyt täyttää tytölle antamansa lupauksen eikä hänellä ollut halua palata Charlie Swiftin luo kuulemaan hänen nuhteluaan ja pilkkaansa.

Aamulla jo kello kahdeksalta meni hän soittamaan tohtori Vincen ovikelloa. Ethel itse tuli avaamaan, ja nähdessä hänet loistivat tytön kasvot ilosta ja hän kääntyi huudahtamaan:

-- Hän on täällä!

Eikä tyttö vielä siihenkään tyytynyt, vaan juoksi toiselle ovelle huutaen:

-- Hän on tullut! Sanoinhan minä, että hän tulee!

Ruokasalin ovelle ilmestyi mies, joka suuntasi katseensa Samueliin.

-- Täällä hän on, isä! huudahti Ethel rajattoman ihastuksen valtaamana. Tässä on minun varkaani!

Tohtori Vince tuli lähemmäksi. Hän oli voimakasrakenteinen, kasvonsa olivat kukoistavat ja partansa tuuhea.

-- Hyvää huomenta! tervehti hän.

-- Hyvää huomenta, sir, sanoi Samuel.

-- Oletko sinä tosiaankin se nuori mies, joka yöllä oli täällä?

-- Olen, sanoi Samuel. Kunnianarvoisa tohtori aivan hämmästyi.

-- Tämä on varsin tavatonta! huudahti hän. Etkö halua astua sisään?

He astuivat kirjastohuoneeseen.

-- Ette saa luulla, sir, että olen tullut kerjäämään. Teidän pikku tyttönne pyysi minua...

-- Älkäämme siitä puhuko, sanoi tohtori. Jos se, mitä olet Ethelille kertonut, todellakin on totta, olisi minun suuri iloni tehdä kaiken voitavani sinun hyväksesi, poikaseni.

-- Kiitän teitä, sir, vastasi Samuel.

-- Sinä siis todellakin murtauduit viime yönä talooni! huudahti tohtori. No, niin! Ja tämä on ensi kerta elämässäsi?

-- Ensi kerta, vakuutti nuorukainen.

-- Mutta kuinka jouduit sellaista tekemään?

-- Minun mukanani oli toinen -- ymmärrätte minun mieluimmin haluavan olla hänestä puhumatta.

-- Ymmärrän, sanoi tohtori. Hän viekotteli sinut?

-- Niin, sir.

-- Etkä sinä koskaan ennen ole tehnyt mitään kunniatonta tekoa?

-- En, sir.

-- Et koskaan tehnyt edes tavallista varkautta?

-- En! huudahti Samuel loukkaantuneena. Tohtori Vince huomasi äänen muutoksen.

-- Mutta minkätähden astuit sinä nyt rikoksen poluille? kysyi hän.

-- Olin vakuutettu sen oikeudellisuudesta, vastasi Samuel.

-- Kuinka se olisi voinut olla oikein? Eikö sinua koskaan ole opetettu, että on väärin varastaa?

-- On, sir, vastasi nuorukainen. Mutta tämä asia ei olekaan niin yksinkertainen, kuin miltä se voi näyttää. Olen tavannut professori Stewartin...

-- Professori Stewartin!

-- Niin, sir, yliopiston professorin.

-- Mutta mitä tekemistä hänellä oli tämän asian kanssa?

-- Niin, sir, hän sanoi minulle, että ainoastaan ne, joilla on paraat edellytykset "parhaiten soveltuvat", sanoi hän -- saavat jäädä eloon, ja että minun täytyy kuolla nälkään siksi, että minä olen eräs epäonnistuneista. Ja sitten, nähkääs, sir, opin minä tuntemaan master Albertin...

-- Master Albertin?

-- Niin, Albert Lockmanin, sir. Ja professori oli sanonut, että hän oli eräs, joka soveltuu, ja minä näin hänen juovan itsensä juovuksiin ja tekevän muuta hyvin syntistä, ja silloin arvelin minä, ettei ollut oikein, että minä näkisin nälkää. Ja sitten opin minä tuntemaan Char... -- tarkoitan -- erään miehen, joka tarjoutui opettamaan minulle, miten tullaan murtovarkaaksi.

Tohtori Vince kuunteli ihmeissään.

-- Poika, sanoi hän, lasketko leikkiä minun kanssani?

-- Leikkiäkö! huudahti Samuel hämmästyneenä.

Tohtori hengähti ja jatkoi taas kuulusteluaan. Hän palasi alkuun ja antoi Samuelin kertoa koko elämäkertansa. Mutta kun tultiin keskusteluun professori Stewartin luona, ei tohtori enään voinut pidättäytyä.

-- Samuel, huudahti hän, se on kauheinta, mitä eläissäni olen kuullut!

-- Miten niin, sir?

-- Sinä olet pelastunut, pelastunut kaitselmuksen avulla, niin uskon minä vahvasti ja vakavasti. Mutta sinä olit aivan kallistumassa elämään, joka on täynnä syntiä ja häpeää, ja niin oli sinun käydä siksi, että meidän yliopistonprofessoriemme annetaan levittää tällaisia pakanallisia ja jumalattomia oppeja, joita he kutsuvat tieteeksi. Sellaista on nykyaikainen sivistys!

Tohtori oli noussut seisomaan ja alkoi mielenliikutuksessaan kävellä edestakaisin huoneessa.

-- Olen aina ollut sitä mieltä, että tuollaiset opit tulevat johtamaan kaiken moraalin perikatoon. Ja tässä on todistus! Nuorukainen, joka tähän asti on viettänyt kunniallista elämää, viekoitellaan rikokseen, joka on suoranainen seuraus Herbert Spencerin opeista!

Samuel kuunteli ihmeissään.

-- Ei siis olekaan totta, mitä Herbert Spencer sanoo! huudahti hän.

-- Aivan niin! huudahti tohtori. Etkö sinä siis tiedä, ettei se ole totta? Eikö sinua ole opetettu lukemaan raamattua? Ja oletko sinä raamatusta lukenut mitään olemassaolon taistelusta? Onko raamattu opettanut sinua, että sinun ainoa velvollisuutesi on taistella muita ihmisiä vastaan omien itsekkäitten tarkoitusperiesi puolesta? Eikö se pikemmin ole selittänyt sinulle, ettei sinun ollenkaan pidä huolehtia omasta hyvinvoinnistasi, vaan taistella toisten puolesta ja mieluimmin kärsiä kuin tehdä väärin? Sanoppa minulle, Samuel, mitä isäsi olisi sanonut, jos hän viime yönä olisi nähnyt sinut -- oman rakkaan poikansa, jota hän oli kasvattanut kristillisten oppiemme mukaan?

-- Oi, sir! huudahti Samuel, jonka sydämmeen puhe oli koskenut.

-- Rakas poikani, sanoi tohtori Vince, pyrkimyksenämme tässä mailmassa ei saa olla, että pysyisimme elossa, vaan että hyve jäisi eloon. Sen puolesta pitää meidän elää ja kuoliakin, jos niin tarvitaan. Meidän pitää rakastaa ja palvella toinen toisiamme, meidän täytyy olla nöyriä ja kärsivällisiä, meidän täytyy arvelematta uhrautua. "Parhaiten soveltuvien yksilöitten säilyminen!" Rakas Samuel, koko ajatus on jumaluuden kieltämistä -- mitä olemme me, että meitä voidaan kutsua parhaiten soveltuviksi elämään? Tällainen haaveksiminen on samaa kuin antaa vallan kaikille ihmissydämmen alhaisille ominaisuuksille: ahneudelle, kateudelle ja vihalle! Sellaiset opit ovat syynä meidän aikamme synnillisyyteen ja aineellisuuteen -- rikoksiin, murhiin ja sotiin! Poikani, oletko missään kohdassa raamattua lukenut että Jesus olisi kuljeskellut miettien saisiko säilyttää henkensä, ja että hän olisi varastanut muilta senvuoksi, että ne olivat vähemmän soveliaita kuin hän jäämään eloon? Ajatteleppa vaan, miten sinun olisi käynyt, jos sinut yöllä olisi kutsuttu hänen luokseen.

Samuel häpesi, niin ettei enään voinut kestää jatkettavan.

-- Oh, lopettakaa, lopettakaa, sir! huudahti hän piilottaen kasvonsa käsiinsä. Ymmärrän kaiken! Olen ollut hyvin syntinen!

-- Niin, sinä olet ollut hyvin syntinen. Samuelin silmät kyyneltyivät.

-- En ymmärrä, miten sellaiseen voin suostuakaan, sir, kuiskasi hän. Olen ollut sokea, olen ollut kadotettu! Olen eksyksissä ollut lammas!

Mielenliikutus valtasi hänet niin voimakkaasti, että hän puhkesi hillittömään itkuun.

-- En voi uskoa itsestäni sellaista, huudahti hän tuon tuostakin. Minä olen ollut poissa järjiltäni!

Tohtori katseli hetken aikaa häntä tarkkaan.

-- Ehkei se ollut yksin sinun syysi, sanoi hän sitten lempeämmin. Sinut on viekoiteltu...

-- Ei, ei! huudahti poika. Kurja minä olen, sen minä huomaan, minun täytyy olla kurja! En koskaan olisi antanut viekotella itseäni, ellen olisi ollut kelvoton! Minä lankesin jo ensimmäiseen kiusaukseen, kun varastin itselleni ilmaisen matkan junassa. Ja kaikki muu on seurannut tätä -- pitkä jono huonoja tekoja!

-- Olkaamme iloisia siitä, ettei se ole pitempi, sanoi tohtori Vince ja että olet päässyt sen loppuun.

-- Mutta olenko minä päässyt? huudahti nuorukainen kiihkeästi.

-- Etkö olisi? Ethän sinä enään tule antamaan tuollaisten väärien oppien johtaa itseäsi!

-- En, sir! Mutta muistakaa, mitä minä olen tehnyt! Luulen, että minut heitetään vankeuteen, ties kuinka pitkäksi ajaksi.

-- Tarkoitatko sitä yöllistä? kysyi tohtori. Mutta siitä asiasta ei kukaan tule saamaan tietoa. Voit alottaa uuden ja hurskaan elämän.

-- Oi, niin! huudahti Samuel, mutta tämän teon muisto tulee ikuisesti minua seuraamaan -- en voi milloinkaan antaa itselleni anteeksi!

-- Me olemme hyvin onnellisia, sanoi tohtori juhlallisella vakavuudella, jos meillä on elämämme varrelta vain muutamia asioita, joita me emme voi unohtaa emmekä antaa anteeksi itsellemme.

Kunnianarvoisa tohtori oli odottanut pitkäaikaista taistelua rikoksellisen kääntämisessä. Mutta sensijaan huomasikin hän tarvitsevansa koko voimansa nuoren miehen lohduttamiseksi ja todistellakseen hänelle; ettei hän toivottomasti ollut vajonnut synnin liejuun. Kun Samuel lopuksi oli saatu vakuutetuksi, että hän ehkä voisi alottaa uutta elämää, tahtoi hän ehdottomasti palata takaisin sille asteelle, jossa oli aikaisemmin ollut ja jälleen antautua taisteluun nälän kanssa.

-- Minun täytyy todistaa, että voin voittaa, sanoi hän. Olen kerran langennut kiusaukseen, nyt täytyy minun uhmata sitä.

-- Mutta, Samuel, huomautti tohtori, kenenkään ihmisen velvollisuus ei ole kuolla nälkään. Sinun täytyy antaa minun auttaa itseäsi ja koittaa löytää sinulle jotakin hyödyllistä työtä. On kyllä ihmisiä, joista tulee sinulle ystäviä.

-- Älkää luulko minua epäkiitolliseksi, huudahti nuorukainen, mutta minkätähden suosittaisi juuri minua? Nälkäänäkeviä on niin paljon ja juuri tässä kaupungissa. Mintätähden minun pitäisi tulla autetuksi, kun eivät hekään tule? Eikö se ole minun puoleltani itsekästä?

-- Minä en näe siinä mitään pahaa, sanoi tohtori.

-- Nähkääs, sir, sanoi Samuel, ettekö olekin sentähden niin avulias minua auttamaan, että minä olen ollut niin apeamielinen. Mutta onhan niin monta muuta, joita ei ole autettu, minä tunnen muutamia, jotka tarvitsisivat apua paljon kipeämmin kuin minä ja jotka myöskin ovat sen ansainneet.

-- Minusta tuntuu, poikani, kuin sinä olisit liian ankara itsellesi -- ja myöskin minulle. Minä en voi lieventää koko mailman hätää. Minä autan lähintä ympäristöäni niin kauvas, kuin minun voimani riittävät, enempää en voi tehdä. Sinua täytyy minun auttaa. Ja etkö huomaa, että minä haluan pitää sinua läheisyydessäni, niin että voin pitää huolta siitä, että sinun hyvin kävisi? Ja ehkäpä -- kuka tietää? -- voit sinä auttaa minua. "Eloa on runsaasti", kuten olet kuullut, "mutta elonleikkaajia on vähän". Minun kirkossani voit sinä monella tavoin olla apuna.

-- Oh, sir! huudahti Samuel täynnä kiitollisuutta. Ja te tahdotte niin...?

-- Minä tahdon niin aivan varmasti, sanoi tohtori Vince. Sinä olet löytänyt uuden valon, sinä tahdot alkaa uuden elämän. Jää tänne Lockmanvilleen. Koko mailmassa ei ole ainoatakaan paikkaa, jossa sinua paremmin tarvittaisiin.

Koko ajan oli pikku tyttö istunut äänetönnä ja kuunnellut keskustelua. Nyt nousi hän ylös, meni Samuelin luo ja laski kätensä Samuelin käteen.

-- Oi, olkaa nyt kiltti ja jääkää! pyysi hän.

-- Hyvä, minä jään, lupasi Samuel.

Sitten alkoivat he keskustella tulevaisuudesta ja mitä tohtori Vince voisi tehdä hänen hyväkseen. Hyvä tohtori oli enemmän huolissaan asiasta, kuin mitä tahtoi Samuelille näyttää.

-- Minä kysyn mister Wygantilta, sanoi hän, ehkä hänellä on tehtaissaan sinulle paikka.

-- Mr Wygantko? kysyi Samuel. Tarkoitatteko miss Gladyn isää?

-- Häntä juuri. Tunnetteko te miss Gladyn?

-- Olen tavannut hänet pari kertaa.

-- He kuuluvat minun seurakuntaani, selitti tohtori.

-- Samuel vavahti.

-- Kuinka! huudahti hän. Silloin täytyy teidän... täytyy teidän olla Pyhän Matteuksen kirkkoherra.

-- Niin olen, vastasi tohtori. Etkö sitä ennen tiennyt?

Poika tunsi itsensä hämmästyksellä lyödyksi. Hän oli nähnyt suuren punaisesta graniitista rakennetun temppelin, paljon ihanamman rakennuksen, kuin mitä hän milloinkaan oli edes uneksinut.

-- Etkö sinä koskaan ole käynyt siellä jumalanpalveluksessa? kysyi tohtori.

-- Olen kerran ollut lähetyskirkossa, sanoi Samuel tarkottaen sillä pientä kappelia köyhäin kaupunginosassa. Eräs ystäväni käy siellä -- Sophie Stedman. Hän työskentelee mister Wygantin pumpulitehtaassa.

-- Minua ilahuttaisi, jos sinä tulisit kirkkoon, sanoi tohtori.

-- Minäkin sitä haluaisin, vastasi nuorukainen. En varmaan tiennyt, olisiko se minulle sallittua.

-- Minua pahoittaa, että olet saanut sellaisen käsityksen, sanoi tohtori Vince. Kirkko avaa sylinsä kaikille.

-- Minä tiesin kaikkien rikkaitten käyvän Pyhän Matteuksen kirkossa, sanoi Samuel anteeksipyytäen.

-- Kirkko ei kuulu rikkaille, keskeytti tohtori juhlallisella vakavuudella, kirkko kuuluu herralle.

Kiitollisena ja onnellisena lähti Samuel Pyhän Matteuksen kirkkoon. Ja syvällä hänen sydämessään kuiskasi ääni, että se oli myöskin miss Gladyn kirkko. Ja hän tahtoi jälleen nähdä jumaloittunsa.

XVI. Samuelista tulee kirkonpalvelija.

Syvästi liikutettuna palasi Samuel Stedmanin luo kertomaan suuresta onnestaan. Perhe istui piirissä hänen ympärillään kuunnellen hämmästyneenä. Ihmeellistä oli, että heillä oli talossaan henkilö, joka joutui niin monenlaisiin seikkailuihin!

Mutta nuorukainen huomasi, ettei asia näyttänyt tekevän Sofiaan niin syvää vaikutusta kuin hän oli odottanut. Sofia istui ja tuki päätään käsillään. Ja kun muut olivat jättäneet huoneen, sanoi hän:

-- Oi, Samuel, minä tunnen itseni tänään niin heikoksi! En tiedä, miten voin kestää.

-- Sofia, huudahti Samuel innokkaasti, minä ehkä voin tehdä jotakin puolestasi!

-- Millä tavalla?

-- Voin pyytää tohtori Vincen auttamaan sinua saamaan sopivampaa työtä.

-- Lupasiko hän? kysyi tyttö.

-- Ei, mutta hän on niin kiltti kaikkia kohtaan. Ja, niinkuin tiedät, käyvät kaikki rikkaat hänen kirkossaan. Hän haluaa, että minä häntä autan, s.o. että minä teen hänelle sellaisia töitä, joihin kykenen.

Samuel tuhlasi runsaasti kiitosta hyvälle ja ystävälliselle papille ja koetti innostuttaa Sofiaa kuvauksillaan uudesta mailmasta, joka nyt Sofiallekin avautuisi.

-- Menen hänen luokseen taas huomenna, sanoi hän. Silloin saat nähdä!

-- Samuel, lausui tohtori, kun nuorukainen seuraavana aamuna saapui hänen luokseen, minä olen löytänyt sinulle jotakin.

Samuelin sydän hypähti ilosta.

Asianlaita oli niin, että Pyhän Matteuksen kirkon vartija alkoi tulla vanhaksi. Hänen tilalleen ei tahdottu ottaa ketään muuta, mutta hänen täytyi saada apulainen. Palkka ei tulisi olemaan suuri, mutta Samuel saisi tilaisuuden vaikuttaa kirkossa ja oleskella hyväntekijänsä läheisyydessä. Kiitollisuuden kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun sai kuulla tämän arvokkaan uutisen.

-- Nyt saan nähdä miss Gladyn sitä useammin! kuiskasi innokkaasti ääni hänen sisässään.

Päivää jälkeenpäin, sunnuntaina, alkoi Samuel toimensa kirkossa. Miss Wygant oli siellä häikäisevän kauniissa kevätpuvussaan, mutta samalla kertaa vakavana, mikä hyvin soveltui pyhäpäivään. Hän ei nähnyt ihailijaansa ennenkuin jumalanpalveluksen jälkeen.

-- Kas -- Samuel! Oletteko täällä? huudahti tyttö.

-- Olenpa niinkin, miss Glady, sanoi Samuel. Olen päässyt tänne kirkonvartijan apulaiseksi.

Miss Wygant seisoi hetkisen puhellen Samuelin kanssa, joka käytti tilaisuutta hyväkseen mainitakseen Sofia Stedmanista. Hän kertoi tytön elämäntarinan. Päästyään loppuun, sai hän äkkinäisen päähänpiston kertoa, miten Sofia oli miss Gladyn käsistä ottanut joululahjansa ja miten hän oli huoneessaan säilyttänyt miss Gladyn muotokuvaa.

Miss Wygant tuli luonnollisesti liikutetuksi.

-- Minä katson, mitä voin hänen hyväkseen tehdä, sanoi hän. Mitä te ehdottaisitte?

-- Olen ajatellut, sanoi Samuel rohkeasti, että teillä kotona olisi hänelle mahdollisesti jokin paikka. Se tekisi hänet niin iloiseksi.

-- Minä, katson, lupasi tyttö. Tahdotteko tuoda hänet huomenna minun luokseni, Samuel?

-- Tahdon kyllä, vastasi Samuel.

Kun Samuel sitten katsoi tyttöön, huomasi hän tämän silmissä saman läpitunkevan katseen kuin kerran ennenkin, ja se saattoi veren syöksähtämään hänen poskilleen ja aikaansai saman omituisen pelottavan tunteen kuin silloinkin. Hän käänsi heti pois katseensa, ja hänen polvensa tutisivat, kun hän astui käytävää pitkin poispäin.

Hän näki miss Gladyn nousevan automobiiliinsa. Sitten kiiruhti hän takaisin sakaristoon.

Tohtori oli juuri riisunut papinkauhtanansa ja pistämässä kalvosimia käsiinsä.

-- Herra tohtori, sanoi Samuel, minulla on puhuttavana teille eräästä asiasta.

-- Mistä sitten, Samuel?

-- Sen selvittäminen ottaa kyllä ainakin parin minuutin ajan.

-- Minä olen nyt lähdössä kotiin syömään päivällistä... alkoi pastori.

-- Tulen mukananne, jos saan, sanoi Samuel. Se on todella jotakin hyvin tärkeätä.

-- No, tulkaa sitten, sanoi tohtori vähän levottomasti.

-- Satuin sitä ajattelemaan viime yönä, selitti Samuel heidän käydessään katua pitkin. Se piti minua hereillä useita tunteja. Tohtori Vince, minun mielestäni meidän pitäisi kääntää master Albert Lockman!

-- Kääntääkö hänet? huudahti kirkkoherra ihmeissään.

-- Niin, sir. Hän viettää kauheaa elämää, hän on hyvin huonolla tiellä.

-- Niin, Samuel. Se on vallan hirveää, minä tiedän...

-- Meidän täytyy tehdä työtä hänen suhteensa, huudahti Samuel. Hän ei saa jatkaa samalla tavalla!

-- Onnettomuudeksi, sanoi tohtori Vince innokkaasti, ei minun sovi tehdä mitään tässä asiassa. Lockmanin perhe, näetkös, on aina kuulunut presbyterianeihin. Heidän sielunhoitajansa on siis tohtori Handy enkä minä!

-- Mutta tekeekö tohtori Handy mitään tässä asiassa? jatkoi Samuel itsepäisesti.

-- En tiedä, Samuel.

-- Niin, mutta ellei hän sitä tee, niin täytyy meidän tehdä se, tohtori Vince. Jotakin täytyy tehdä.

-- Poikani, sanoi kirkkoherra, ehkei sinun ole helppo tätä ymmärtää, mutta joka tapauksessa on tämä tunneasia. Luuletko, että minun sopisi mennä houkuttelemaan hyvin rikasta jäsentä pois toisesta kirkosta.

-- Mutta mitä hänen rikkaudellaan on tämän asian kanssa tekemistä? kysyi nuorukainen.

-- Onnettomuudeksi, Samuel, tulee kalliiksi rakentaa kirkkoja, ja useammat papit ovat, näetkös, riippuvaisia palkastaan.

-- Hyvä tohtori yritti kääntää asiaa leikiksi, mutta Samuel otti sen mitä vakavimmalta kannalta.

-- Toivon, sanoi hän, että te ette ole riippuvainen kenenkään sellaisen ihmisen rahoista, kuin master Albert.

-- Hm -- en, sanoi tohtori reippaasti.

-- Olkaa hyvä ja ymmärtäkää minua oikein, jatkoi Samuel. Ei ole kysymys ainoastaan siitä, että master Albert turmelee oman elämänsä. Siihen lienee hänellä oikeus, jos hän tätä oikeutta tahtoo käyttää. Mutta siitä on kysymys, mitä hän tekee muille. On kysymyksessä hänen rahansa, tohtori Vince. Ajatelkaapa vaan. Hänellä on seitsemänsadantuhannen dollarin vuositulot! Eikä hän milloinkaan ole ansainnut senttiäkään siitä, eikä hän tiedä, mitä tekisi rahoillaan. Te tiedätte, herra tohtori, että tämä ei ole oikein!

-- Ei, sanoi pappi, se on todellakin hyvin väärin. Mutta minkä sille asialle voi?

-- Minä en tiedä. Minä en ole ehtinyt asiaa lähemmin ajattelemaan, olen vain saanut sellaisen päähänpiston. Mutta minä ajattelin, että jos joku sellainen kuin te, herra tohtori, joku jota hän kunnioittaa, voisi esittää hänelle asian, niin käyttäisi hän rahansa johonkin hyvään tarkoitukseen. Ja ellei hän tahdo, niin pitäisi hänen luopua niistä.

Tohtori hymyili.

-- Minä pelkään, Samuel, että hän tuskin sitä tekisi!

-- Mutta, tohtori, tällä lailla ei saa jatkua!

Itsepä tässä kaupungissa on ihmisiä, jotka ovat kuolemaisillaan nälkään. Ja hänellä on seitsemänsadantuhannen tulot vuodessa! Voiko tällainen ajanpitkään jatkua?

-- Ei, minä toivon, poikani, että se ei jatkuisi. Kerran kaikki kääntyy paremmaksi. Mutta se asia täytyy jättää kehitykselle.

-- Kehityksellekö? sanoi Samuel hämmästyneenä. Uskotteko te kehitykseen. Siitä professori Stewartkin puhui.

-- Niin, katsos, sanoi kirkkoherra hämillään, minä tarkoitan, että suuret yhteiskunnalliset voimat ovat toiminnassa -- suuria muutoksia tapahtuu. Mutta vaikuttavat hyvin hitaasti.

-- Minkätähden niin hitaasti? huomautti Samuel. Senkötähden, että niin monet ihmiset eivät välitä mistään?

-- Näetkös, Samuel... alkoi kirkkoherra.