Part 7

-- Kuulkaa rakas O'Brien, te tiedätte, että Charlie Swift ei ole narri, ja te voitte uskoa minua, että tällä pojalla, jonka olette tänne pistäneet, on hampaankolossa jotakin, jonka ukon täytyy heti saada tietää.

Ylikonstaapeli tuli.

-- Sanokaas, sanoi Charlie, oletteko tehneet tälle pojalle minkäänlaisia kyselyjä?

-- En, sanoi ylikonstaapeli. Odotan komisariota.

-- No, tiedättekö sitten, että tyttö tuli Albert Lockmanin talosta?

-- En, en tosiaankaan tiedä!

-- Hän sanoo, että tyttö oli päivällisellä Lockmanin luona ja että tämä ajoi hänet ulos. Poika sanoo olevansa työssä Lockmanilla.

-- Oh, saakeli! huudahti ylikonstaapeli, ja poika vietiin eri huoneeseen.

Pari minuuttia myöhemmin saapui komisarius. Hänen nimensä oli M'Cullagh, ja oli hän pitkä ja paksu, punertavakasvoinen ja pystypartainen. Hän meni Samuelin hio ikäänkuin aikoisi häntä lyödä.

-- Mitä rosvojuttuja te meille uskottelette! rähisi hän.

-- Minä... minä... änkytti Samuel pelästyneenä.

-- Te tahdotte uskotella, että tyttö tuli Lockmanin talosta? kivahti komisarius.

-- Niin, sir.

-- Ja luulette minun sitä uskovan?

-- Se on totta, sir!

-- Luuletteko tosiaan tuolla tavalla voivanne pettää minua? sanoi komisarius.

-- Mutta se on totta, sir! selitti Samuel taas.

-- Sanotteko, että hän oli siellä päivällisellä?

-- Niin, sir!

-- Älkää nyt viitsikö puhua tyhmyyksiä, poika!

-- Hän oli siellä, sir!

-- Mihin te näillä jutuilla oikein tahdotte päästä?

Komisariuksen tapana näkyi olevan epäillä Samuelin jokaista ilmoitusta ja uudistaa tämä epäilyksensä kolme kertaa aina kovemmalla äänellä ja julmemman näköisenä. Jos poika loppuun asti pysyi väitteissään, uskoi hän, että poika puhui totta. Tällaisella perinpohjaisella tavalla jatkettiin kuulustelua loppuun asti ja Samuel vietiin takaisin vankikoppiin.

-- Pysyittekö kertomuksessanne? kysyi hänen koppitoverinsa.

-- Luonnollisesti, vastasi Samuel.

-- No, jos se on totta, niin pian tulee jotakin tapahtumaan.

Ja niin tapahtuikin. Noin tunnin kuluttua tuli ylikonstaapeli taas sisälle. Hän otti molemmat vangit erilleen.

-- Sanokaas minulle, nuori mies, sanoi hän puoliääneen Samuelille, onko teillä mitään nuorta Lockmania vastaan?

-- Ei, vastasi Samuel. Kuinka minulla olisi?

-- Jos laskemme teidät ulos, niin tahdotteko vaijeta tästä asiasta?

-- Kyllä, vastasi Samuel, jos niin haluatte.

-- Hyvä, sanoi ylikonstaapeli. Ja te, Charlie -- te tiedätte, että teidän asianne nyt ovat hullusti.

-- Minä tiedän.

-- Voitte odottaa kymmentä vuotta, ymmärrättekö?

-- Uskon sen.

-- Hyvä on. Silloin ymmärrätte myöskin, että olette päässyt helpolla hinnalla.

-- Ymmärrän kyllä, sanoi Charlie.

-- Te valmistaudutte livistämään kaupungista ja pidätte sitten suunne kiinni.

-- Lupaan sen.

-- Erinomaista. Tässä on teidän omat työkalunne -- laittakaa nyt niin, että olette ennen päivänsarastusta selvinnyt rautaristikoista. Ja tässä on viisikymmentä dollaria. Te otatte tämän nuoren miehen mukaanne New-Yorkiin, jossa te eroatte. Ymmärrättekö?

-- Ymmärrän, vastasi Charlie.

-- Hyvä on, sanoi ylikonstaapeli. Ja muistakaa, ettette toimita meille mitään yllätyksiä.

-- Ymmärrän! sanoi Charlie viheltäen.

Enempää odottelematta valitsi hän pussistaan sahan ja alkoi työskennellä ikkunan rautaristikkojen kanssa. Ylikonstaapeli lähti tiehensä, ja Samuel laskeutui lattialle istumaan.

Noin puolen tunnin ajan työskenteli Charlie sanaakaan sanomatta. Sitten tarttui hän ristikkoon ja onnistui kiskomaan poikki erään rautatangoista. Uusi nykäys, ja vielä yksi tanko antoi perään, jonka jälkeen hän pisti työkalut taskuunsa.

-- Tulkaa nyt, kehoitti hän.

Hän laahautui aukon lävitse ja laskeutui maahan. Samuel seurasi esimerkkiä.

-- Tätä tietä, kuiskasi mies, ja he kiiruhtivat erästä kujaa pitkin joutuen pimeälle kadulle. Hetkisen kulkivat he äänetönnä, kunnes Charlie astui erään portin luo, otti avaimen taskustaan ja avasi sen. He astuivat pari porrasta ylös ja tulivat näin erääseen pihan puolella olevaan huoneeseen. Charlie sytytti kaasun, riisui takin päältään ja heitti sen sängylle.

-- Olkaa nyt kuin kotonanne, kehoitti hän.

-- Onko tämä teidän huoneenne? kysyi Samuel.

-- On. Eivätkä nuuskijat ole tästä päässeet selville.

-- Mutta minä luulin teidän jättävän kaupungin, sanoi Samuel.

-- Hm! sanoi Charlie nauraen. Sinä olet aina niin kovin lapsellinen, poika!

-- Ettekö aijokaan lähteä pois? huudahti Samuel.

-- Mitä! Mennäkö tieheni, kun olen saanut lupatodistuksen työskentelyyn koko kaupungissa!

Samuel katseli häntä ihmeissään.

-- Luuletteko, ettei teitä oteta kiinni?

-- Ei, luulen, ettei mistään muusta kuin murhasta.

-- Mutta... mutta mitä te voisitte heille tehdä?

-- Otaksutaanpa, että minä myisin tämän jutun jollekin lehdelle? Ei täällä Lockmanvillessä -- vaan esim. New-York Howlerille.

-- Ymmärrän! sanoi Samuel ollen vielä enemmän hämmästynyt.

Charlie istui nojautuen mukavasti tuolissaan ja alkoi täyttää piippuaan.

-- Saakeli soikoon, poika. Milloinkaan ei minulle olisi voitu tehdä suurempaa palvelusta kuin pistämällä sinut samaan koppiin. Nyt minä otan kaikki mitä saan, ymmärrätkö?

-- Kuinka te sellaista voitte? kysyi nuorukainen.

-- Olen gopherman.

-- Mikä se on?

-- Sinun täytyy oppia meidän ammattiamme, sanoi Charlie nauraen. Se on sama kuin murtovaras.

Samuel katseli ihmetyksissään miestä. Hän oli pitkä ja hoikka, kasvonsa olivat kalpeat ja silmänsä tummat ja levottomat. Vahvasti ulkoneva nenä ja pitkä kaula antoivat hänelle omituisen, valppaan ulkonäön, joka Samuelin mielestä muistutti pelästynyttä peltopyytä.

-- Sinä pelästyt? sanoi hän. No, en minä aina ole ollut gopherman.

-- Mikä te sitten ennen olitte?

-- Olin keksijä.

-- Keksijäkö! huudahti Samuel.

-- Niin. Oletko nähnyt lasinpuhalluskoneita täällä kaupungissa?

-- En ole.

-- Vai et? Minä olen keksinyt niistä kolme. Ja vanha Henry Lockman varasti ne minulta.

-- Varastiko! huudahti Samuel ihmeissään.

-- Niin, sanoi toinen. Eikö hän varastanut kaikkea, jonka kanssa joutui kosketuksiin?

-- En sitä tiennyt, vastasi Samuel.

-- Hän ei nähtävästi koskaan ollut joutunut kosketuksiin sinun kanssasi, sanoi Charlie nauraen. Sanoppa, mistä sinä oikein olet kotoisin. Kerroppas vähän itsestäsi.

Samuel alkoi kertoa juttuaan joutuen pian Pullovakuusyhtiön yhteydessä oleviin tapauksiin.

-- Mitä sanotkaan! huudahti Charlie. Mutta muistaakseni sinä äsken sanoit, ettei ukko Lockman koskaan ole varastanut sinulta.

-- Kyllä minä niin sanoin, vastasi Samuel.

-- Mutta etkö ymmärrä, että hän silloin varasti sinulta ja omaisiltasi.

-- Ei se ollut hänen vikansa. Osakkeiden arvo aleni, kun hän kuoli.

-- Mutta kuinka niiden arvo hänen kuollessaan olisi alentunut, ellei hän olisi yleisölle valehdellut niitten arvoa suuremmaksi kuin se todellisuudessa oli.

Samuel ällistyi.

-- Sitä en koskaan ole joutunut ajattelemaan, sanoi hän.

-- Jatkappas sitten!

Samuel kertoi sitten, kuinka oli nähnyt nälkää, käynnistään professori Stewartin luona ja miten tämä oli hänelle sanonut, että hän kuului "soveltumattomiin". Charlie oli ottanut piipun suustaan ja katseli häntä.

-- Ja uskoitko sinä kaikkia noita hullutuksia? kysyi Charlie ihmeissään.

-- Uskoin, vastasi Samuel.

-- Ja sinä koitit panna niitä toimeen! Sinä lähdit pois kuollaksesi nälkään.

-- Mitä muuta minä olisin voinut tehdä? kysyi nuorukainen.

-- Oh, sinä pelastajani! huudahti toinen. Voin vakuuttaa sinulle, että ennenkuin minä kuolisin nälkään, keksisin minä varmaan jonkin keinon.

-- Jatkappas taas kertomustasi! kehoitti hän sitten hetken hiljaisuuden jälkeen, ja Samuel kertoi, miten hän oli pelastanut nuoren Lockmanin hengen ja mitä sitten oli tapahtunut.

-- Hän oli niinmuodoin se täydellisyys, josta sinä olit uneksinut! huudahti toinen. Kylläpäs sinä oikean löysit. Hän on pahin lurjus, mitä voi ajatella, Samuel!

-- Mutta enhän minä voinut sitä tietää, huomautti Samuel.

-- Sinun pitäisi lukea sanomalehtiä. Tuon penikan kaikkia roistomaisuuksia on nyt parin vuoden ajan kerrottu Tenderloin-lehdessä. Hän ei ansaitse, että sinä hänen tähtensä panisit vaaraan pikkusormeasikaan, saatikka sitten henkeäsi.

-- Ainoa vaikeus, mikä sinulla on, huomautti Charlie, on aivan yksinkertaisesti se, että sinä olet liian hyvä elämään: Siihen perustuu tuo loru, että sinä muka et ole sovelias. Katsellaanpa esim. ukko Lockmania. Missä olivat hänen soveliaat ominaisuutensa? Hän oli vanha, viekas susi. Minä olen syntynyt ja kasvanut tässä kaupungissa, ja minun isäni oli hänen koulutoverinsa. Hän alkoi varkautensa kavaltamalla sisariltaan heidän perintönsä. Sitten hankki hän jonkinlaisella petoksella itselleen lasitehtaan ja rupesi liikemieheksi. Hän oli pahin ahnehtija ja kokosi itselleen rahoja. Väitetään hänen pistäneen lasitehtaansa tuleen saadakseen vakuutussumman, mutta siitä asiasta en minä tiedä. Siinä kyllin, että hänestä petostensa kautta tuli monimiljonääri ja että hän pani koko Lockmanvillen tanssimaan pillinsä mukaan. Ja nyt hän on kuollut, ja koko hänen rikkautensa kuuluu master Albertille, joka koko elämässään ei ole tehnyt päivääkään kunniallista työtä eikä kelpaa edes työskentelemään konttoriapulaisena kymmenen dollarin viikkopalkalla. Ja tuollaisen edessä ryömit sinä tomussa antaen hänen sotkea sinut jalkoihinsa, ja mitä useampia piikkejä hänen kengissään on, sitä tyytyväisempi sinä olet! Niin, että nyt tiedät, kuinka sen asian kanssa oikein on.

Samuel oli ihmeissään kuunnellut. Minkä tietämättömyyden kuilun hän olikaan itsessään huomannut.

-- Hänellä on näetkös rahaa, sanoi Charlie, ja hän aikoo pitää ne. Ja sitten meillä on poliisi, joka on valmis lyömään sinut rautoihin, jos sinä jollakin tavoin häntä vastustat. Sitä kutsutaan laiksi! Ja sitten palkkaa hän vanhan narrin lörpöttelemään joukon tyhmyyksiä, ettet sinä muka ole "soveltuva". Sitä, näetkös, kutsutaan yliopistoksi! Ymmärrätkö nyt?

-- Kyllä, kuiskasi Samuel. Minä ymmärrän.

Charlie jatkoi puhettaan:

-- Ainoa vika sinussa oli, että uskoit noita tyhmyyksiä! Siten sinä olit "soveltumaton". Ottakaamme heidän oma todistelutapansa. Otaksukaammepa, että sinä et olisi heittänyt taistelua vaan jatkanut sitä ja lopuksi voittanut. Silloin olisit sinä ollut yhtä hyvä kuin joku noista konnistakin, eikö totta? Ajatellaanpa esimerkiksi, että sinä olisit lyönyt tuota kanaljaa kalloon hiilihangolla ja lähtenyt tiehesi taskussasi hänen kellonsa ja lompakkonsa -- silloin olisit sinä ollut varas tai, käyttääksemme hänen omia sanojaan, "soveltuvampi" kuin hän. Enkö ole oikeassa?

Samuel oli lujasti tarttunut tuolinsa selkänojaan ja istui tuijottaen eteensä.

-- Sinä et koskaan ole joutunut ajattelemaan tätä asiaa, Sammy, ethän? Mutta minulle juuri on niin käynyt joku vuosi sitten. Minulta oli varastettu jok'ainoa sentti ja minä olin valmis heitettäväksi rikkaläjään. Mutta silloin ajattelin minä: ei, tätä poikaa ei niin vaan heitetä! Minä olin pelannut heidän peliään ja hävinnyt, mutta silloin keksin minä uuden pelin -- oh, minä itse tein pelisäännöt, sen voit uskoa!

-- Tarkoitatte varkautta! huudahti nuorukainen.

-- Tarkoitan sotaa! vastasi Charley. Ja, kuten näet, elän minä vielä. En minä niin kovin korea ole, enkä minä herraslinnoissakaan asu, mutta minä en myöskään näe nälkää, vaan on minulla vähän vanhuuden varaltakin.

-- Mutta tehän istuitte vankilassa!

-- Luonnollisesti. Minä olen kaksi kertaa joutunut kiinni, mutta se ei minua ole tappanut, ja minä olen vankilassakin oppinut äärettömän paljon.

Syntyi lyhyt hiljaisuus. Sitten nousi Charlie Swift seisoalleen ja pudisti tuhkan piipustaan.

-- Ah, niin, tekee mieli ruokaa, sanoi hän. Nuo yölliset seikkailut antavat myös hyvän ruokahalun.

Hän otti esille laatikon, jossa oli korppuja, juustoa ja hilloastia.

-- Käy kiinni! kehoitti hän. Tuo punainen sotku on erinomaista, sanon minä. Paras tyttöni on sen keittänyt. Vankikopissa vaivasi minua kovasti pelko, että ne ryökäleet tämän löytäisivät.

Samuel oli liiaksi järkytetty voidakseen syödä. Mutta hän katseli uskollisesti, kun toverinsa ahtoi vatsansa täyteen korppuja ja juustoa.

-- Mitä minun nyt pitää tekemän? sanoi Samuel puoliksi itsekseen.

-- Sinä seuraat minua, vastasi Charlie. Minä opetan sinulle ammatin, jossa sinä tulet taitavaksi, ja siihen asti kuin olet oppinut, annan sinulle neljännen osan saaliista.

-- Mitä! huudahti Samuel. Minäkö rupeaisin varkaaksi!

-- Niin, sanoi toinen. Mitä muutakaan sinä voisit tehdä?

-- En tiedä, vastasi nuorukainen.

-- Onko sinulla rahoja?

-- Vain muutamia senttejä. En vielä ollut saanut palkkaani.

-- Ymmärrän. Ja aijot pyytää sitä master Albertilta?

-- En! huudahti Samuel kiihkeästi. Sitä en koskaan tee!

-- No, sitten sinä varmaankin menet taas hakemaan työtä? Tai ehkä sinulla on aikomus alkaa nuo nälkäsuunnitelmat uudelleen?

-- Oh, älkää niistä puhuko! huudahti Samuel kiivaasti. Antakaas, minä vähän ajattelen.

-- No, älä nyt ole mikään pässinpää! huudahti Charlie. Sinullahan on professorin oma todistus. Ja mailma on sinulle avoinna. Sinä voit täällä Lockmanvillessä ryhtyä mihin tahansa, ilman, että poliisi uskaltaa nostaa sormeaankaan sinua vastaan. Sinä olet narri, jos jätät niin mainion tilaisuuden käyttämättä.

-- Mutta sehän on väärin! huomautti Samuel. Tiedättehän te Itsekin, että se on väärin.

-- Hm! sanoi Charlie nauraen sulkien korppulaatikon ja nousten ylös. Nukuppa nyt asian päälle. Huomen aamuna on sinun nälkä.

-- Se ei muuta asiaa! huudahti nuorukainen.

-- Ehkä ei, sanoi Charlie lisäten naurahtaen. Mutta älä tule pyytämään minulta ruokaa. Se olisi armeliaisuuteen turvautumista, ja jos sinä todellakin olet "ei-soveltuva", niin en minä voi sekaantua luonnon tekoihin.

Koko seuraavan päivän istui Samuel Charlien huoneessa korput, juusto ja hilloastia silmiensä edessä ja miettien kysymystä. Hän ymmärsi, mitä ruuan jakaminen tiesi, ja Charliekin ymmärsi, ja kun hän piti varmana, että Samuel ei voisi olla suostumatta ehtoon, jätti hän ruuan esille, jotta sen haju pääsisi pojan nenään.

Luonnollisesti olisi Samuel voinut mennä ostamaan itselleen vähän ruokaa niillä senteillä, jotka hänellä oli taskussaan. Mutta sillä olisi ratkaisu ainoastaan siirretty, joten se ei kannattanut.

Ja asian teki kymmentä kertaa pahemmaksi se seikka, että Samuel oli Stedmanille velkaa, sillä hän oli elänyt vastaisen palkan varassa.

Itse asiassa ei Samuelia kiusannut niinpaljoa nälkä kuin puhtaat järkisyyt. Sillä niinkuin tiedämme, oli Samuel henkilö, joka otti periaatteensa vakavalta kannalta; ja Charlien väitteisiin hän ei voinut keksiä vastausta. Lukija varmaankin löytää monta vastausta, mutta Samuel kiusasi aivojaan turhaan. Jos, kuten oppinut professori oli sanonut, elämä on olemisen taistelua ja ne, jotka ovat saaneet rahakukkaronsa paisumaan, ovat voittajia; jos edelleen heillä ei ole mitään muuta tekemistä työttömien kanssa kuin antaa heidän kuolla nälkään tai heittää heidät vankeuteen, niin täytyy toiselta puolen työttömillä olla oikeus huolehtia omasta olemassaolostaan.

Niin meni aamiaisaika, päivällisaika ja tuli illallisen aika. Charlie otti jälleen esille ruokatavaransa, kumartui yli pöydän ja kuiskasi:

-- Koetappas kerran, miltä maistuu. Samuel puristi kätensä nyrkkiin ja vastasi:

-- Olkoon menneeksi, minä koetan!

Hän alkoi syödä. Mutta keskellä ruoka-aikaa taukosi hän, työnsi pois luotaan korpun ja sanoi mielenliikutuksen vallassa:

-- Oi, jumalani, minä olen lupautunut varkaaksi!

Toinen katseli häntä ihmeissään.

-- Et suinkaan sinä aijo perääntyä? kysyi hän.

-- En, vastasi Samuel, minä en peräänny! Tuntuu vain niin omituiselta.

XIV. Lapsi ja murtovaras.

Kun ateria oli lopussa, otti Charlie Swift esille lyijykynän ja paperia.

-- Nyt työhön! sanoi hän.

Samuel veti tuolinsa lähemmäksi, ja toinen piirusti paperille neliön.

-- Katsos, tässä on se talo, jota olen tutkinut. Se on kulmatalo -- nämä ovat katuja, ja tämä on aita. Tässä on takaovi, jonka luulen voivani avata. Tässä on ovi ja myöskin tuolla takaseinässä. Paina tämä mieleesi!

-- Teen sen, sanoi nuorukainen.

-- Jos menet sisälle, on tässä eteishuone. Portaat ovat tässä. Minä haluan perheen pöytähopeita, ja niitä säilytetään kerrosta ylempänä. Siitä asiasta minä itse pidän huolen. Ainoa vaikeus on, että tässä kirjastohuoneen yläpuolella on erään henkilön makuuhuone. En tiedä, kenen se on. Mutta minä jään saliin, ja jos joku makuuhuoneessa liikkuu, niin kiiruhdat sinä portaita ylös ja vihellät. Silloin tulen minä.

-- Ja mitä sitten?

-- Tämä on seuraava kerros, sanoi Charlie piirustaen uuden nelikulmion. Tässä ovat palvelusväen portaat, ja me voimme palata tähän takaportille, jonka minä jätän avoimeksi, ennenkuin alamme työskennellä. Jos sinä kuulet minun viheltävän ylhäällä, niin täytyy sinun mennä ulos samaa tietä kuin tulimme sisälle. Jos asukkaat toimeenpanevat hälyytyksen, niin saa kumpikin pitää itse itsestään huolen.

-- Ymmärrän, sanoi Samuel puristaen kätensä nyrkkiin, jotta ei näkyisi, kuinka hän vapisi.

Charlie otti esille työaseensa ja huomasi, että poliisi ei ollut niistä mitään pidättänyt itselleen. Sitten otti hän piirongin laatikosta revolverinsa, tarkasteli sitä ja pisti sitten taskuunsa.

-- Ottivat minun paraan revolverini, niin ettei minulla ole sinulle lainata.

-- Minä... minä en olisi huolinutkaan, änkytti Samuel peloissaan.

-- Opit vielä ottamaankin, sanoi murtovaras hymyillen.

Sitten hän jälleen istahti ja teki paperille ylimalkaisen piirustuksen Lockmanvillen kaduista, jotta Samuel osaisi takaisin kotiin, jos juttu päättyisi huonosti.

-- Meidän ei tarvitse asettaa itseämme vaaroille alttiiksi, sanoi hän. Mutta muista, että jos minut saadaan kiinni, niin en mainitse nimeäsi, se pitää sinunkin luvata.

-- Lupaan, sanoi Samuel.

-- Me seisomme ja kaadumme yhdessä! sanoi Charlie juhlallisesti, ja Samuel kertasi sanat.

-- Miten olette päässeet noin hyvin selville talosta? kysyi hän hetken kuluttua.

-- Oh, minähän olen asunut Lockmanvillessä ja pitänyt silmäni avoimina. Työskentelin muutamia kuukausia erään lasimestarin apulaisena ja tein silloin muistiinpanoja.

-- Mutta eikö poliisi tunne teitä?

-- Kyllä se tuntee, mutta minä katoan aina teon tehtyäni. Ja kun tulen takaisin, olen valepuvussa. Kerran annoin parran kasvaa ja työskentelin sitten päivisin lasitehtaassa ja toimitin omia asioitani öisin. Toisen kerran taas asuin täällä naisena.

-- Naisenako! huudahti poika ihmeissään.

-- Siinä näet, sanoi Charlie nauraen, että on useampi kuin yksi tapa todistaa kykenevänsä elämään.

Ja hän jatkoi samaan suuntaan kertoen joitakin seikkailujaan tarkoituksella koristaa romanttisella loisteella murtovarkaan ammatin. Samuel kuunteli henkeään pidättäen.

-- Parasta on hiukan nukahtaa, sanoi Charlie hetken kuluttua. Me lähdemme kello yhden ajoissa.

Hän heittäytyi pitkäkseen sänkyynsä Samuelin jäädessä istumaan tuolille ja miettimään tehtäväänsä. Sinä yönä ei Samuel hituistakaan nukkunut.

Hänen luja päätöksensä oli olla perääntymättä. Mutta hän ei tulisi ottamaan vastaan osaansa saaliista, vaan ainoastaan senverran, kuin tarvittiin velan maksamiseksi mrs Stedmanille. Eikä hän enään koskaan rupeaisi murtovarkaaksi!

Kello yhdeltä herätti hän toverinsa, ja he lähtivät autioille kaduille. He kulkivat yli sillan rikkaampaan kaupunginosaan. Eräässä kadunkulmassa Charlie pysähtyi.

-- Tässä se on, sanoi Charlie viitaten suurta, puutarhan keskessä olevaa taloa.

He katselivat ympärilleen. Tie oli vapaa, ja he kiiruhtivat ovelle, joka oli merkitty piirustuksessa. Samuel hiipi oviaukkoon toisen työskennellessä lukon kanssa. Samuelin polvet vapisivat, niin että hän voi tuskin pysyä pystyssä.

Ovi avautui ilman vähintäkään melua, jonka jälkeen he hiipivät sisälle. He kuuntelivat; huoneessa vallitsi kuolonhiljaisuus. Sitten valaisi Charlie huonetta lyhdyllään, ja Samuelin silmissä vilahteli nopeasti muutamia piirteitä hienosti sisustetusta huoneesta. Sitä ei tietenkään voinut verrata Fairviewiin, mutta se oli hienompi kuin Stewartin koti. Siellä oli kirjastohuone, jossa suuret nahkapäällyksiset nojatuolit, ja ruokasali, jossa peilit ja tahkotut lasit heijastivat kaukaisen lyhdyn valon.

-- Tuossa on sinun ovesi, kuiskasi Charlie. Sinä voit seistä näitten oviverhojen takana.

Samuel astui paikalleen; lyhdynvalo katosi, hänen toverinsa meni seuraavaan kerrokseen. Useat kerrat kuuli Samuel portaitten narisevan, ja sydän pyrki hänen kurkkuunsa; mutta sitten taukosivat äänet, ja kaikki oli hiljaista.

Minuutit kuluivat hitaasti, jokainen niistä tuntui ikuisuudelta. Samuel seisoi kuin kiinninaulattuna ja tuijotti pimeään niitten ajatusten lamauttamana, joita näkymätön ovi ja mahdollisesti sen sisäpuolella nukkuva ihminen synnyttivät. Aivan varmasti oli tämä kauhea tapa ansaita leipänsä. Parempi sittenkin olisi menehtyä nälkään, kuin elää ja kärsiä näin kauheita koettelemuksia! Samuel oli melkein mieletönnä pelosta, hän vapisi, häntä puistatti hirvittävästi. Kunniallisen asian puolesta olisi hän uhmannut mitä vaaroja tahansa, mutta tämä oli väärin, hän tiesi, että tämä oli väärin! Ja senvuoksi menetti hän kaiken varmuutensa.

-- Mitähän olikaan tekeillä? Minkähän vuoksi viipyi Charlie niin kauvan? Varmaan olisi hän jo ehtinyt tutkia koko talon. Olikohan hän mahtanut mennä ulos toista tietä, olisiko päättänyt lähteä pois kaupungista ja jättää Samuelin satimeen?

Mutta taas kuului portaissa hiljaista narinaa. Tuliko hän takaisin! Tai tuleeko sieltä mahdollisesti joku muu? Samuel ei uskaltanut kuiskata, kauhuissaan hän odotti ja kuuli äänen lähenevän. Oli kuin jokin ilettävä matelija olisi pimeässä hiipinyt hänen kimppuunsa.

Ääni kuului nyt viereisestä huoneesta. Miksi ei Charlie puhunut mitään? Mitä oli hänelle tapahtunut? Mitä...

Kuului yhtäkkiä hiljainen napsahdus, ja huone lensi samassa tuokiossa häikäisevän kirkkaaksi. Samuel säpsähti. Joku seisoi hänen edessään! Hän oli joutunut kiinni.

Hetkisen kesti tämä kuoleman kauhu. Sitten huomasi hän, että hänen edessään seisoi pieni tyttö!

Tyttö katseli häntä, hän tyttöä. Tyttö oli korkeintaan kymmenvuotias. Hänellä oli päällään pitseillä koristettu yöpuku. Hiuksensa olivat loistavan kullankeltaiset, ja kätensä piteli vielä sähkönappulaa.

Minuuttiin aikaan ei kumpikaan liikahtanut. Sitten kuuli Samuel äänen kuiskaavan:

-- Oletteko varas?

Samuel ei voinut puhua, mutta hän nyökäytti myöntävästi. Sitten kuului taas lapsen ääni:

-- Oh, miten hauskaa!

-- Miten hauskaa! huudahti hän uudelleen kirkkaalla ja rakastettavalla äänellä. Olin pyytänyt sitä jumalalta, mutta en enään toivonut, että hän kuulisi minua.

Samuel onnistui saamaan takaisin senverran puhekykyään, että voi änkyttää:

-- Kuinka niin?

-- Niin, niin, äiti luki minulle erään kertomuksen, vastasi lapsi. Siinä puhuttiin pienestä tytöstä, joka kohtasi varkaan, ja siitä alkaen olen minä koko ajan odottanut, että jokin tulisi.

Syntyi lyhyt hiljaisuus.

-- Mutta oletteko te todellinen, oikea varas? kuiskasi tyttö.

-- Luu... luulen niin, vastasi Samuel.

-- Te näytätte niin nuorelta. Samuel viivytti vastaustaan.

-- Olen vain alottelija, sanoi hän. Tämä on todellakin vasta ensi kerta, kun olen mukana.

-- Oh! sanoi tyttö, ja hänen äänessään välähti pettymys. Mutta sanokaa, ettekö te kuitenkin kelpaa!

-- Kelpaa -- mihin sitten? vastasi nuorukainen ymmärtämättä sanaakaan.

-- Teidän täytyy sallia minun parantaa teidät, huudahti lapsi. Tuo pieni tyttö teki juuri niin. Sanokaa, tahdotteko?

-- No, kylläkai, sopersi Samuel. Myöskin mi... minun tarkoitukseni on ollut parantaa ihmisiä.

Samuel luuli nyt yläpuolella olevasta huoneesta kuulevansa ääntä. Ja hetken kuluttua näkyi vilaus Charlien kasvoista, kun tämä ihmeissään katseli häntä.

-- Mitä te katsotte? kysyi tyttö Samuelilta.

-- Minusta näytti... se on... minulla on eräs seuralainen, sopersi Samuel unohtaen juhlallisen lupauksensa.

-- Oh, kaksi varasta! huudahti tyttö ihastuksissaan. Saanko parantaa hänetkin?

-- Olisi ehkä parasta alkaa minusta, sanoi Samuel.

-- Luuletteko hänen lähtevän matkaansa?

-- Luulen, että hän jo on lähtenyt.

-- Mutta te -- ettehän te vielä lähde? kysyi tyttö hätäisesti. Tehän jäätte juttelemaan minun kanssani?