Part 6

Hetken päästä tuli tieto, että seurue jää päivälliselle. Tuossa tuokiossa joutui koko talo liikkeeseen. Ylhäällä herrasväen huoneissa kävi kyllä kaikki tyyneesti ja rauhallisesti kuin kellokoneisto, mutta alhaalla palvelijain puolella oli kiirettä ja touhua, sillä hienon päivällisen valmistaminen parissa tunnissa seitsemälle hengelle ei ollut niinkään helppo työ. Samuelinkin apua tarvittiin monessa suhteessa. Itse hän oli tähän tyytyväinen, sillä senkautta hän sai tilaisuuden seurata tapahtumain kulkua.

Niinpä näki hän Petersin tulevan viinikellarista mukanaan mies, jolla oli valtavan suuri kantamus pulloja. Tämä antoi Samuelille, joka kaikin voimin kuori suurta astiallista perunoita, aihetta monenlaisiin mietteisiin. Ylhäisen ja rikkaan mailman elämässä oli jotakin, mikä loukkasi Samuelia, ja aivan varmaan vaikutti tähän se huomattava osa, mikä juopottelulla oli tuossa elämässä. Naiset joivat yhtä peittelemättä kuin miehetkin, ja miss Gladykin joi, minkä seikan Samuel piti suoraan sanoen hirveänä.

Päivällinen oli jo kestänyt pari kolme tuntia, ja melu tuli yhä äänekkäämmäksi. Huudettiin ja hoilotettiin, niin että kuului talon ulkopuolellekin. Laulettiin hurjia rekilauluja, joita oli hauska kuulla, mutta jotka kuitenkin kauheasti loukkasivat Samuelia. Nuo onnelliset ihmiset -- mielellään soi Samuel heille kuinka suuria nautintoja tahansa -- elivät varmaankin aina samaa iloista ja nautintorikasta elämää. Mutta samppanjapullojen korkit paukkuivat vain muutamien minuuttien väliajoilla. Mahtoiko olla oikein että he joivat?

Alkoi olla myöhäinen ilta, ja juomingit jatkuivat yhä. Ulkona raivosi ankara rajuilma. Ne palvelijat, joilla vieraspitojen johdosta ei ollut mitään tehtävää, olivat menneet nukkumaan, mutta Samuel ei saanut unta; levottomana ja kiusaantuneena harhaili hän paikasta toiseen. Koko talo oli, lukuunottamatta seuruetta ruokasalissa, hiljainen ja autio. Silloin hiipi Samuel takaoven kautta taloon ja piiloutui erääseen oviaukkoon, jonne hurja melu ruokasalista kuului.

Hän oli maannut siellä noin kymmenen minuuttia. Sisältä kuului laulua ja huutoja, mutta luonnonvoimien raivoaminen esti erottamasta eri ääniä. Silloin kuului yhtäkkiä melun keskeltä kimakka ja vihlova naisen ääni. Samuel syöksähti seisaalleen ja pakeni oven luota. Johtuiko tuo huuto vihasta, pelosta vaiko tuskasta, sitä ei Samuel voinut sanoa, mutta sen hän tiesi, ettei se ollut ilohuuto.

Vavisten hän seisoi paikallaan. Syntyi kauhea melu, sitten kuului taas naisen ääni:

-- Ei, ei, et saa, sanon minä!

-- Istu, hupsu naikkonen! kuuli Samuel isäntänsä huutavan.

Sitten kuului toinen naisen ääni:

-- Ole vaiti, äläkä sekaannu toisten asioihin!

-- Minä revin silmät päästäsi, sinä paholainen! kiljui ensimmäinen ääni, ja sitten seurasi joukko kirouksia. Toinen nainen vastasi samalla tavoin, ja Samuel ymmärsi, että siellä oli jotakin kinaa, että jotkut seuran jäsenet halusivat mennä välittämään, toiset taas kiihottivat riitelijöitä jatkamaan. Kaikki kirkuivat mielettömästi, molemmat naiset ulvoivat kuin hyenat. Samuel kuunteli kauhuissaan. Sitten kuului laseja särettävän, ja lopuksi pahimman melun aikana kuului nuoren Lockmanin ääni: -- Ulos täältä!

Ruokasalin ovi avattiin, ja melu sieltä pääsi esteettömästi kuulumaan ulos.

Kauhea näky kohtasi Samuelin katsetta. Ovessa näkyi sama ihastuttavan kaunis nainen, joka oli suudellut Lockmania. Hänen kasvoillaan näkyi nyt vahvojen juomien vaikutus, hän oli raivosta mieletön, hiuksensa olivat hajallaan ja katseensa hurja. Hänen äänensä se oli, joka ensinnä oli Samuelia peloittanut. Lockman painiskeli hänen kanssaan ja koetti saada hänet ulos huoneesta naisen mielettömästi tehdessä vastarintaa ja huutaessa:

-- Laske irti! Laske irti!

-- Ulos täältä, sanon minä! huusi Lockman. Nyt on täysi tosi kysymyksessä!

-- Ei, minä en tahdo! Anna minun olla! pyyteli tyttö.

-- Hurraa! kirkuivat toiset tungeskellen heidän takanaan.

Nuori Halliday tanssi ja hyppi, heilutteli pulloa ja kirkui kuin mieletön:

-- Käy päälle, Pertti! Anna hänelle vasten kuonoa, Belle!

-- Ei, nyt tämän täytyy loppua! huusi Pertti. Olen saanut sinusta tarpeekseni. Ja nyt ulos!

-- En tahdo! En tahdo! kirkui tyttö yhä uudelleen. Auttakaa!

Hän kietoi toisen kätensä Lockmanin kaulaan ja tarttui kiinni oven pieleen. Mutta Lockman irroitti hänet ja suorastaan laahasi hänet ulos.

-- Mene tiehesi! ärjyi hän. Äläkä enään milloinkaan tule silmieni eteen!

-- Pertti! Pertti! pyyteli tyttö.

-- Tarkoitan täyttä totta! huudahti hän. Jack, tule avaamaan portti!

-- Ei, ei, Pertti, kirkui nainen. Mutta kooten kaikki voimansa mies melkein heitti hänet ulos pimeään.

Kuului lyhyt sananvaihto, sitten kiiruhti Lockman taas sisälle, löi raskaan portin kiinni ja lukitsi sen.

-- Nyt, piru vie, et enään pääse sisälle! sanoi hän.

Tyttö löi ja potki mielettömästi porttia. Mutta Lockman käänsi hänelle selkänsä ja vähän hoiperrellen palasi takaisin.

-- Toivon tämän asian nyt olevan selvän, sanoi hän julmasti nauraen.

Voimakkaitten naurunpurskausten ja hurraa-huutojen kaikuessa palasi nuori Lockman ruokasaliin. Eräs naisista syleili häntä hilpeästi, ja Jack Halliday piti ilmassa viinipulloa huutaen:

-- Alas vanha rakkaus -- eläköön uusi!

-- Lockman sulki oven, ja näyttämö peittyi Samuelin katseilta.

XII. Jälleen poliisin kynsissä.

Hetkeksi jäi Samuel paikalleen kuullen sateen loiskeen ja ukkosen jyrinän ikäänkuin kaikuna oman sielunsa myrskyistä. Oli kuin hänen alleen olisi avautunut kuilu ja kaikki hänen ilmalinnansa sortuneet. Hän seisoi hämmentyneenä ja kauhun valtaamana nähden silmiensä edessä säpäleinä kaiken sen, mihin ennen oli uskonut.

Sitten asteli hän nopeasti toiselle puolelle salia avaten erään portille johtavista lasiovista. Sade tunkeutui suojuskaton allekin, mutta Samuel ei siitä välittänyt, vaan kiiruhti portille.

Tyttö makasi sen ulkopuolella. Myrskyn ulvonnasta ja sateen loiskeestakin huolimatta saattoi Samuel kuulla hänen voimakkaat nyyhkytyksensä. Nuorukainen seisoi hetkisen epäröiden, sitten kumartui hän koskettaen tytön kättä.

-- Neiti! sanoi hän. Tyttö säpsähti.

-- Kuka te olette? huudahti hän.

-- Olen eräs tämän talon palvelija. Tyttö veti syvään henkeään.

-- Onko hän teidät lähettänyt? kysyi hän.

-- Ei, vastasi Samuel. Olen tullut teitä auttamaan.

-- En tarvitse apua. Antakaa minun olla.

-- Mutta te ette voi jäädä tänne sateeseen, kiisteli Samuel. Te tapatte itsenne.

-- Tahdon kuolla! vastasi tyttö. Minkä vuoksi minun kannattaisi elää.

Samuel seisoi hetkisen aivan poissa suunniltaan. Mutta uudelleen koskettaessaan tytön märkiä vaatteita, pääsi Samuelin terve järki voitolle ja hän sanoi:

-- Ette saa jäädä tänne! Ette saa! Mutta tyttö jatkoi yhä itkuaan.

-- Hän on hylännyt minut! valitteli hän. Hyvä jumala, mitä minä nyt teen?

Samuel juoksi hakemaan sateenvarjoa. Sitten tarttui hän tyttöä käsivarteen ja nosti hänet seisomaan.

-- Tulkaa, kehoitti hän. Olkaa nyt kiltti ja tehkää niinkuin sanon.

-- Mutta minne minä menen? kysyi tyttö.

-- Tiedän kaupungissa erään, joka voi teitä auttaa, sanoi hän. Ette voi jäädä tähän. Te vilustutatte itsenne.

-- Oih! Minkä vuoksi minun kannattaa elää? valitteli tyttö. Mihin minä kelpaan? Hän on ajanut minut pois, enkä voi elää ilman häntä!

Samuel avasi sateensuojan pidellen sitä toisella kädellä, samalla kun hän toinen käsi kierrettynä tytön vyötäisten ympärille melkein kantoi tätä.

-- Se oli tuo pirullinen nainen, joka tahtoi saada hänet itselleen! raivosi hän. Ja Jack Halliday viekotteli häntä sellaiseen. Kirottu olkoon hän! Hän on tästä saava palkan!

Tyttö päästi suustaan kokonaisen virran kiivaita haukkumasanoja.

-- Olkaa nyt kiltti ja jättäkää tuo. Ihmiset voivat kuulla.

-- Mitä minä välitän, vaikka ihmiset kuulevatkin! Heittäkööt minut vankilaan se on ainoa paikka, mikä minulle sopii. Minä olen juovuksissa, en kelpaa mihinkään -- ja hän on suuttunut minuun.

Tällä tavoin puheli tyttö koko matkan. Sillalla pysähtyi hän ja katseli ympärilleen.

-- Minne te minua viette? kysyi hän.

-- Erään ystäväni luo, vastasi Samuel tarkoittaen Stedmania.

-- Ei, sanoi tyttö. En tahdo nähdä ketään ihmistä. Ettekö voi viedä minua johonkin hotelliin?

-- Kauempana tämän kadun varrella on yksi sellainen, vastasi Samuel. Lähemmin en sitä tunne.

-- Samantekevä, saattakaa minut vaan jonnekin.

Sade oli tauonnut. Tyttö pysähtyi kooten märät ja hajalle menneet hiuksensa.

Hotellin alla oli kapakka ja muutamia portaita ylempänä konttori. Heidän astuessaan sisälle istui pulpetin ääressä mies, joka katseli heitä tutkivin silmäyksin.

-- Tahtoisin huoneen tälle naiselle, sanoi Samuel. Hän on joutunut sateeseen.

-- Onko hän vaimonne! kysyi mies.

-- Ei millään muotoa, vastasi Samuel säikähtäen.

-- Tahdotteko tekin huoneen.

-- En, en, minä menen jälleen pois.

-- Vai niin, vastasi mies ottaen naulasta avaimen. Suvaitkaa kirjoittaa nimi tähän kirjaan.

Samuel otti kynän kääntyen tytön puoleen:

-- Pyydän anteeksi, mutta en tiedä nimeänne.

-- Mary Smith, vastasi tyttö, ja Samuel tirkisteli häntä ihmeissään siitä, että hänellä oli niin tavallinen nimi. Mary Smith, toisti Samuel kirjoittaen nimen esilläolevaan kirjaan.

Hotellinomistaja kuletti heidät kerrosta ylemmäksi. Kun Samuel oli auttanut tytön tuolille istumaan, sulki hän oven ja seisoi ja odotti. Tyttö heittäytyi vuoteelle purskahtaen voimakkaaseen itkuun. Samuel ei milloinkaan ollut edes kuullut sanaa hysteria, ja häntä pelotti nähdä tuota itkua. Milloinkaan ei hän olisi uskonut, että niin voimakkaaseen ihmisruumiiseen voisi mielenliikutus niin valtavasti vaikuttaa.

-- Oi, kiltti neiti, älkää enään itkekö! voivotteli Samuel poissa suunniltaan.

-- En voi elää ilman häntä! valitti tyttö lakkaamatta. En voi elää ilman häntä! Mihin minä nyt joudun?

-- Samuel tunsi sanomatonta osanottoa. Hän astui tytön luo ja laski kätensä tämän käsivarrelle.

-- Kuulkaas! huudahti hän innokkaasti. Minä koitan teitä auttaa.

-- Mitä voisitte te tehdä?

-- Menen hänen luokseen. Puhun hänelle. Ehkä kuulee hän minua.

-- Hyvä! huudahti tyttö. Miten tahansa! sanokaa hänelle, että minä tulen tappamaan itseni! Ennemmin tapan sekä hänet että Dollyn, kuin annan heidän saada toisiaan! Niin, minä tarkoitan täyttä totta! Hän vannoi, ettei koskaan hylkäisi minua! Ja minä uskoin häntä, luotin häneen!

Samuel puristi päättäväisesti kätensä nyrkkiin.

-- Minä puhun hänelle asiasta, sanoi Samuel, jo tänä yönä.

Näin sanoen meni Samuel tiehensä jättäen tytön nyyhkyttämään.

Alhaalla konttorissa Samuel pysähtyi sanoakseen isännälle lähtevänsä pois. Mutta huoneessa ei näkynyt ketään ihmisiä, ja vähän epäiltyään jatkoi hän matkaansa.

Rajuilma oli ohitse, kuu paistoi ja muutamia pilvenhattaroita ajelehti taivaalla. Samuel käveli takaisin Fairviewiin kädet vielä nyrkissä ja mielessä luja päättäväisyys.

Hän tuli parhaaseen aikaan nähdäkseen automobiilin portin edustalla ja seurueen lähtövalmiina. He kulkivat hänen ohitseen iloisesti laulaen. Sitten seisoi Samuel nuoren herransa edessä.

-- Kuka siellä? huudahti Lockman säpsähtäen.

-- Minä, sir, sanoi Samuel.

-- Vai Samuel! Mitä te täällä teette?

-- Olin saattamassa sitä nuorta naista, sir.

-- Oh! senvuoksi hän siis oli kadonnut täältä.

-- Saatoin hänet erääseen hotelliin, sir.

-- Hm! sanoi Lockman. Olen teille hyvin kiitollinen.

Valot portaissa sytytettiin, joten Samuel saattoi nähdä herransa kasvot, jotka paljosta juomisesta olivat punaiset, ja hänen hurjassa epäjärjestyksessä olevan tukkansa ja vaatteensa.

-- Master Albert, sanoi Samuel hyvin juhlallisesti, saanko puhua kanssanne muutaman sanan?

-- Kyllä, sanoi Lockman heittäytyen lähimpään tuoliin. Mistä on kysymys?

-- Siitä nuoresta naisesta, master Albert.

-- Mitä hänestä sitten?

-- Hän on kauhean vihainen, sir.

-- Sen uskon. Mutta kyllä hän pian leppyy. Samuel.

-- Master Albert, huudahti nuorukainen, ette ole kohdelleet häntä oikein.

Toinen tuijotti häneen.

-- Oh, saakeli! huudahti hän.

-- Ette saa hylätä häntä, sir? Se jäisi painamaan teidän omaatuntoanne. Te olette vietelleet ja pettäneet hänet.

-- Mitä! huudahti Albert tuijottaen Samueliin ihmeissään. Onko hän uskotellut teille tuollaisia ryövärijuttuja?

-- Hän ei ole selittänyt minulle lähemmin, sanoi nuorukainen.

-- Rakas ystävä, sanoi Lockman nauraen, olen auttanut tuota tyttöä. Hän oli köörilaulaja kahdeksantoista dollarin viikkopalkalla, kun jouduin yhteyteen hänen kanssaan.

-- Voi olla, master Albert, mutta jos hän oli kunniallinen tyttö...

-- Oh, loruja, Samuel -- älkää puhuko sellaista. Hänellä oli ollut kolme tai neljä rakastajaa, ennenkuin oli minua nähnytkään.

Syntyi hetken hiljaisuus, kun nuorukainen koitti selvittää itselleen näitä asioita.

-- Mutta kuitenkaan, sanoi hän, ette voi hylätä häntä ja antaa hänen kuolla nälkään, master Albert.

-- Tyhmyyksiä! huudahti Albert. Kuka on teille sellaista kuvitellut? Annan hänelle niin paljon rahaa, kuin hän tarvitsee, jos se tekee hänet levottomaksi. Sanoiko hän niin?

-- Ei, myönsi Samuel hajamielisesti. Mutta, master Albert, hän rakastaa teitä.

-- Niin, sen tiedän, vastasi Lockman, ja siinä juuri asian ydin onkin. Hän tahtoisi pitää minua lasikaapissa, mutta minä olen sellaiseen kyllästynyt.

Lockman oli hetken aikaa vaiti. Sitten heräsi hänessä äkkiä uusi ajatus.

-- Samuel, huudahti hän, miksi ette te mene hänen kanssaan naimisiin?

Samuel aivan ällistyi.

-- Mitä! sanoi hän voiden tuskin saada sanaa suustaan.

-- Se sopisi erinomaisesti, vakuutti Lockman. Minä perustan teille jonkunlaisen pienen liikkeen, ja te elätte erinomaisesti.

-- Master Albert!! sanoi nuorukainen läähättäen ja sielunsa sisimpään asti järkytettynä.

-- Hän on kaunis, Samuel, sen te tiedätte. Ja kelpo tyttö -- vain vähän liiaksi kiivas. Luulen, että te olette juuri oikea mies hallitsemaan häntä.

Lockman vaikeni ja nähdessään, ettei Samuel ottanut asiaa oikein uskoakseen, lisäsi nauraen:

-- Odottakaas, kun oikein opitte tuntemaan hänet, niin ehkä te rakastutte häneen.

Mutta Samuel vain pudisti päätään.

-- Master Albert, sanoi hän alakuloisena, pelkään että te ette ymmärrä syytä, minkävuoksi olen pyytänyt saada puhua kanssanne.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Tämä... koko tämä asia on, sir... niin, se on koskenut minuun enemmän, kuin voin kuvailla. Tulin tänne palvelemaan teitä, sir. Ette voi ymmärtää, miltä minusta tuntui. Olin valmis tekemään mitä tahansa -- tunsin itseni niin onnelliseksi saadessani olla teidän läheisyydessänne. Te olitte rikas ja mahtava, ja kaikki teillä oli niin kaunista -- minun käsitykseni mukaan täytyi teidän olla hyvä ja jalo, jotta olisitte oikeutettu niin paljoon hyvään. Ja nyt minä huomaankin, että te olette huono ihminen.

Lockman hypähti ylös.

-- Oh, saakeli! huudahti hän.

-- Ja se on minulle kauhea havainto, jatkoi Samuel. En tiedä, miten sen käsittäisin...

-- Kuulkaas Samuel, kuka on lähettänyt teidät läksyttämään minua? kysyi Lockman.

-- En ymmärrä, kuinka tämän asian laita on, sanoi Samuel. Te kuulutte soveltuviin ihmisiin, mikäli professori Stewart minulle selitti, mutta kuitenkin tunnen minä muutamia, jotka ovat parempia kuin te, vaikka eivät omista yhtään mitään.

Lockman tuijotti vielä nuorukaisen vakaviin silmiin ja vaipui sitten tuolille istumaan puhjeten nauruun.

-- Rakas Samuel, huudahti hän, te ette pelaa peliänne oikein.

-- Mitä tarkoitatte, sir?

-- Jos minä kuulun soveltuviin, kuten sanotte, niin mitä oikeutta teillä silloin on pitää minulle siveyssaarnoja?

-- Samuel säpsähti.

-- Asianlaita on siten, sir... sammalsi Samuel.

-- Ajatelkaapa vähän! jatkoi Lockman. Minä olen isäntä, ja te olette palvelija. Minä olen saanut kasvatusta ja sivistystä, olen saanut kaikkea, ja te olette maalaistolho. Mutta sentään te julkeette tulla tuomaan tuollaisia mielipiteitä minulle vasten naamaa! Te uskallatte tuomita minua ja sanoa, mitä minun pitää tehdä!

Samuel joutui aivan hämmästyksen valtaan eikä saanut sanaa suustaan.

-- Ettekö nyt ymmärrä? jatkoi Lockman käyttäen tilaisuutta hyväkseen. Jos todella uskotte, mitä sanotte, niin pitäisi teidän olla minulle kuuliainen. Jos minä sanon, että joku asia on oikein, niin se on oikein. Jos minun ensinnä täytyy kaikkiin asioihin saada teidän hyväksymisenne, niin ettekö te senkautta tule isännäksi ja minä palvelijaksi?

-- Ei, ei, master Albert! vastasi Samuel. En minä aivan sitä tarkoittanut.

-- Yhtähyvinhän minä voisin antaa teille rahani, niin olisi asia selvä, jatkoi Lockman itsepintaisesti. Silloin voisitte järjestää kaiken, niinkuin tahdotte.

-- Tuota minä en ollenkaan tarkoita! huudahti nuorukainen. En tiedä, miten teille vastaisin, sir -- mutta joka tapauksessa on tässä jotakin väärää.

-- Mutta missä se vääryys on? Ja millainen?

-- Master Albert, huomautti Samuel, se ei voi olla oikein, että te juotte itsenne juovuksiin!

Lockmanin muoto synkistyi.

-- Ei, se ei voi olla oikein, sir! toisti Samuel. Lockman kohosi kiivaasti tuolissaan.

-- Olkoonpa, että se ei ole oikein, mutta mitä on teidän tämän asian kanssa tekemistä?

-- Hänen äänensä kuului suuttuneelta ja Samuel pelästyi, niin että vaikeni. Vallitsi hetken hiljaisuus, jonka aikana molemmat tirkistelivät toisiaan.

-- Minulla on etuoikeus, sanoi Lockman, ja sen aijon edelleenkin säilyttää, ymmärrättekö? Minä johdan peliä, ja jos minua huvittaa juoda itseni juovuksiin, niin teen sen. Ja te saatte ottaa vastaan käskyt ja hoitaa omia asioitanne. Mitä siitä sanotte?

-- Otaksun, sir, sanoi Samuel äänensä aletessa melkein kuiskaukseksi, että minun täytyy jättää palveluksenne.

-- Vai niin, ja sitten kuolette nälkään tai menette jonkun muun luo, jolla on rahoja ja pyydätte häneltä työtä. Ja sitten saatte taas ottaa häneltä vastaan käskyjä ja pitää omat mielipiteenne omananne. Ymmärrättekö?

-- Ymmärrän, vastasi Samuel luoden alas katseensa, minä ymmärrän.

-- Hyvä, sanoi Lockman nousten epävarmasti jaloilleen. Ja nyt te ehkä tahdotte olla niin ystävällinen, että menette takaisin Bellen luo viemään hänelle minun tervehdykseni.

-- Kyllä, sir, sanoi Samuel.

-- Sanokaa hänelle, että olen tehnyt lopun väleistäni hänen kanssaan enkä enään tahdo häntä nähdä. Lähetän hänelle muutamia satoja dollareita kuukaudessa niinkauvan, kun hän antaa minun olla rauhassa. Jos hän kirjoittaa minulle tai muuten jollakin tavoin vaivaa minua, ei hän saa mitään. Siinä kaikki, mitä minulla on hänelle sanottavaa.

-- Kyllä, sir, sanoi Samuel.

-- Ja mitä teihin tulee, niin voi tämä käydä leikistä, mutta se ei saa uusiutua. Tästä alkaen olette te puutarhapalvelua, ettekä enään kertaakaan saa unohtaa paikkaanne.

-- Kyllä, sir, sanoi Samuel katsellen nuoren herransa jälkeen, kun tämä astui sisälle.

Hämmentyneenä lähti Samuel tiehensä.

Hän oli saanut kovan iskun, iskun, joka ei ollut jättänyt jälelle riekalettakaan hänen kuvitteluistaan. Työtään, josta oli ollut niin ylpeä, vihasi hän nyt, ja samoin kaikkea muuta, mikä oli sen yhteydessä. Suuttumus ja tuska oli kokonaan lamauttanut hänet, aivan kuten oli tapahtunut kerran ennenkin, jolloin hän istui vankilassa, ja hänelle selvisi, että laki, jota hän oli kunnioittanut, ei ehkä kuitenkaan ollutkaan muuta kuin vääryyden ja sorron välikappale.

Tällaisessa mielentilassa saapui hän hotelliin. Nytkään ei konttorissa ollut ketään, jonka vuoksi hän meni yläkertaan ja naputti ovelle. Vastausta ei kuulunut. Hän naputti uudelleen ja voimakkaammin.

-- Onkohan hän mahtanut mennä matkaansa? ajatteli Samuel vilkaisten uudelleen numeroa ollakseen varma, että oli oikeassa paikassa. Sitten koetti hän varovasti avata ovea. Se aukeni.

-- Neiti! sanoi hän lisäten vielä äänekkäämmin: neiti!

Kun ei vastausta kuulunut, astui hän sisälle. Hän arveli tytön nukkuvan. Ei, se ei voinut olla mahdollista. Hän kuunteli kuullakseen hengittikö tyttö. Ei ainoatakaan ääntä kuulunut.

Viimein meni hän sängyn luo laskien sinne kätensä. Hän säpsähti: hän oli koskettanut jotakin lämmintä, märkää ja limaista.

Hän juoksi eteiseen ja oli vähällä kadottaa tajuntansa. Käsi oli yltyleensä veressä.

-- Auttakaa! Auttakaa! kirkui Samuel hyökäten konttoriin.

Hotellinomistaja kiirehti huoneeseen.

-- Nähkääs! huusi Samuel. Katsokaas, mitä hän on tehnyt!

-- Jumalani! huudahti mies syöksyen tytön huoneeseen ja Samuelin seuratessa jäljessä.

Vapisevin käsin sytytti hotellinomistaja kaasun. Samuel heitti sänkyyn yhden ainoan silmäyksen ja kääntyi sitten poispäin mutta oli pakotettu tarttumaan pöytään pysyäkseen pystyssä. Niin voimakkaasti vaikutti häneen kamala näky. Tyttö makasi verilätäkössä kaulassaan ammottava haava, joka ulottui korvasta korvaan.

-- Oi! Oi! voivotti Samuel kykenemättömänä muuta sanomaan. En voi katsoa häntä! lisäsi hän tehden toisella kädellään poistyöntävän liikkeen ja peittäen toisella kasvonsa.

Hotellinomistaja tarkasteli häntä.

-- Kuulkaas, nuori ystäväni, sanoi hän.

-- Mitä niin? kysyi Samuel.

-- Milloin huomasitte tämän?

-- Aivan juuri, kun tulin sisään.

-- Oletteko ollut ulkona?

-- Olen! Lähdin pois heti kohta.

-- Mutta minä en nähnyt teidän poistuvan.

-- Ette. Kävin kyllä konttorissa, mutta te ette silloin ollut siellä.

-- Hm! sanoi hotellinomistaja. Ehkä on asia niin, ehkä ei. Voitte sanoa sen poliisille.

-- Poliisilleko! huudahti Samuel lisäten heti pelästyneenä: Ette suinkaan usko, että minä olen tuon tehnyt?

-- En voi siitä asiasta sanoa mitään, vastasi hotellinomistaja. Tiedän ainoastaan sen, että te toitte hänet tänne ja että nyt saatte odottaa, kunnes poliisi tulee.

Useita henkilöitä oli melu jo viekotellut huoneeseen. Sanomatta enään sanaakaan laskeutui Samuel tuolille odottamaan. Puolen tunnin päästä oli hän jälleen matkalla poliisiasemalle, tällä kertaa kahden poliisimiehen seurassa, jotka pitelivät hänestä tanakasti kiinni. Ja tällä kertaa kuului syytös: murhasta.

XIII. Pako poliisin avulla.

Sama lihava ylikonstaapeli istui kirjoituspöydän ääressä poliisiasemalla, mutta tällä kertaa heräsi hän nopeasti.

-- Parasta kysyä komisariukselta tätä asiaa, sanoi hän mennen telefoonin ääreen.

-- Mihin tämä mies pannaan? kysyi eräs poliisimiehistä.

-- Kaikki paikat ovat täynnä, sanoi ylikonstaapeli. Pankaa hänet samaan koppiin kuin Charlie Swift. Komisarius on täällä muutaman minuutin päästä.

Ja niin vietiin Samuel vielä kerran vankikoppiin, ja ovi hänen takanaan paukahti kiinni.

Tällä kertaa ei hän kuitenkaan ollut erittäin levoton, sillä hän tiesi, ettei ollut tehnyt itseään syylliseksi mihinkään ja että voi tämän asian todistaa. Mutta hän oli kovasti suruissaan onnettoman tyttöraukan kohtalosta.

Hän alkoi kulkea edestakaisin kopissa, kunnes eräästä nurkasta murahti ääni:

-- Koska aijotte lopettaa tuon marssin?

-- Pyydän anteeksi, sanoi Samuel. En tiennyt täällä olevan muita.

-- Minkätähden teidät on tänne sulettu? kysyi ääni.

-- Murhasta, vastasi Samuel.

Vuode kuului narisevan, kun mies hypähti pystyyn.

-- Kuinka! huudahti hän.

-- Minä en sitä tehnyt, selitti nuorukainen hätäisesti. Tyttö otti itse hengen itseltään.

-- Missä se tapahtui?

-- Continental-hotellissa.

-- Ja mitä yhteyttä teillä on tuon asian kanssa?

-- Ohjasin hänet sinne.

-- Kuka hän oli?

-- Hän kutsui itseään Mary Smithiksi. -- Missä te hänet tapasitte?

-- Fairviewissä.

-- Fairviewissäko! huudahti mies.

-- Niin, sanoi Samuel. Lockmanin perheen talossa.

-- Jossa Albert Lockman nykyään asuu?

-- Niin.

-- Kuinka hän sinne joutui?

-- Hän oli Lockmanin... ystävätär. Hän oli siellä päivällisellä.

-- Mitä sanotte! huudahti mies. Miten sen tiedätte?

-- Olen siellä työssä, vastasi Samuel.

-- Ja kuinka joutui hän menemään hotelliin?

-- Master Albert ajoi hänet ulos, sanoi Samuel. Oli rajuilma ja satoi niin voimakkaasti, että autoin häntä ja vein hänet hotelliin.

-- Oh! mitä sanottekaan! huudahti Samuelin vankilatoveri kysyen sitten innokkaasti: Puhuitteko tästä ylikonstaapelille?

-- En, sanoi nuorukainen, hän ei minulta mitään kysynyt.

Mies hyökkäsi ristikolla varustetun oven luo kolkuttaen siihen voimakkaasti.

-- Mitä nyt? murahti käytävässä oleva poliisimies.

-- Tulkaas tänne -- kiiruhtakaa! huusi mies kuiskaten ristikon lävitse:

-- Pyytäkää ukkoa pistäytymään hetkeksi tänne!

-- Miksi? kysyi poliisimies.